Part 6

Pahin pelättävä oli, että toisetkin veneet huomaisivat tämän eriskummaisen homman. Toiset olivat kuitenkin niin paljon etelän ja kaakon puolella -- kolme, neljä kilometriä, etteivät ainakaan vielä näyttäneet mitään huomaavan. Perille päästyä nähtiin, että "karin" muodosti noin sata metriä pitkä ja noin kolmekymmentä metriä leveä lautta yhdeksän tuumaa leveitä ja neljä tuumaa paksuja lankkuja, niin paksussa kerroksessa, että kolme miestä sai kävellä sen päällä kuin laivan kannella. Meren käynnissä se vielä hiukan liikkui ja taipuili ja syntyi omituista porinaa ja nurinaa, kun lankut hankasivat yhteen.

"Myrskyn aikana on meri pyyhkäissyt koko kansilastin pois jostain höyrylaivasta -- purjelaivoilla ei ole näin suurta kansilastia", oli Parran Juonaan ensi arvelu.

"Tämä on nyt niinkuin minun saaliini", sanoi ärähtäen Pelto-Kallu. "Minäpä tämän löysinkin. On siinä leipää muutamaksi vuodeksi, vaikka ei saisi kalaa nähdäkseenkään, muualla kuin padassa."

Parran Juonas, joka oli vanha, valkopartainen ukonkäryläs, ei virkkanut siihen mitään. Latasi vain piippuaan ja poltteli sitten.

"Katsos pakanaa kun on rouhaissut yhdeksän tuuman lankun poikki, niinkuin tulitikun", sanoi hän savutellen ja viitaten jalallaan erästä murtunutta lankkua.

"Niin no, mitäs se sellainen painon alla on", sanoi Kallu.

"Mutta eiköhän se vanha tapa", saneli Parran Juonas painokkaasti, katsomatta Kalluun, "se vanha tapa ole, että saalis jaetaan, oli se kaloja tai lankkuja."

"Mitäs joutavia sinä puhut? Ja enhän minä niin paha mies ole kuin luulet. Annanhan minä tästä muutaman lankun sinullekin, jos olet hiljaa ja teet kuin käsken."

"Se on nyt sillä tavalla, että meitä on tässä kolme miestä ja haapio. Jos vanhat saaliinjaot paikkansa pitävät, tulee yksi osa sinulle, toinen osa pojallesi, kolmas osa haapiollesi ja neljäs osa minulle."

"Sinulle neljäs osa! Oletko sä ihan hölmö. Vanha mies ja viitsii haastaa tuolla tavalla!"

"No kuka tässä nyt hölmö lie, sinäkö vai minä, arvaa itse. Tästä on maalle ainakin viisitoista kilometriä. Haapioon sopii korkeintaan neljä tusinaa. Se olisi tusina osalle -- korkeintaan, sanon sen vielä. Loput jäävät tänne. Eivät ne ole sinun eikä minun. Tästä ei ole enää pitkää aikaa päivän nousuun. Toisetkin huomaavat ja tulevat tänne saaliin jaolle, eivätkä kysy sinulta, enemmän kuin minultakaan, kenenkä lankkuja nämä ovat. Ottavat totta vie osansa, minkä ennättävät ja minkä voivat korjata."

"Käydäänpäs pois istumaan ja juttelemaan. -- Sinulla on satamassa iso jahti. Mene sinä Antun kanssa maihin nyt heti. Jättäkää verkot maalle ja tuokaa jahti tänne. Minä jään vahtiin tänne siksi aikaa. Vaikka lakiin mentäisi, niin tavara on minun, niin kauan kuin minä istun sen päällä. Niin minä tässä seilaan kuin oman laivani kannella. Tämä on minun ja tästä minä annan, minkä annan. Minä olen täällä vahdissa ja sinä Antun kanssa seilaat tavaraa maihin, niin kauan kuin piisaa. Saat neljännen osan, jos siihen suostut. No, mitäs sanot! Eikö kelpaa -- vai!"

"Jos minun jahtini seilaa näitä maihin, en minä tyydykään siihen neljänteen osaan..."

"Mitä perhanaa! Itsehän äsken pyysit neljättä osaa!"

"Niin, se oli äsken, mutta nyt on jako toinen: Sinulle yksi osa, pojallesi toinen, minulle kolmas ja jahdilleni neljäs osa."

"Sinulle puolet! -- Suus kiinni!"

"Pidä sinä leipälaukkuasi pienempänä! Istu täällä vaikka loppuikäsi! Minun jahtini ei nosta koukkuaan ylös sataman pohjasta ilman omaa osaansa. Se on sanottu! -- Ja poika! Lähdetään soutamaan maihin. Isäsi jää lankkujaan vahtimaan!"

Parran Juonas nousi.

"No tuohon käteen", sanoi nousten Pelto-Kallu. "Kun sinä tahdot nylkeä minulta pöksyt jaloistani, niin oli menneeksi! Mikäs tässä auttaa! Saat puolet, jos rupeat puulaakiin."

"Niin että kaksi osaa sinulle ja kaksi minulle..."

"Niin -- no mitenkäs muuten, kun et sinä vähempään tyydy."

"No kättä päälle sitten ilman vierasmiestä ja pysy sanassas!"

Parran Juonas ja Anttu läksivät soutamaan kotiin. Pelto-Kallu jäi lankkujen vahtiin. Yhden airon hän otti haapiosta ennen sen lähtöä -- kaiken varalta -- ja eväskontin.

Yksin jäätyään Pelto-Kallu ensi töikseen laittoi itselleen sopivan makuutilan kolmesta lankusta, jotka asetti vierekkäin.

Ei sopinut seisoskella, eikä juuri istuakaan.

Olisivat nimittäin toiset helpommin nähneet tämän "karin".

Hän pani tupakan palamaan ja oikaisi itsensä loikomaan.

Meren loppulaineet kiikuttelivat hänen uivaa saartaan, hänen rikkauttaan ja omaisuuttaan.

Vesi lotisi niin mukavasti lankkuihin jossain alempana.

Hallit parkuivat pohjoisessa olevalla luodolla. Ne olivat jo lopettaneet kalastuksensa nekin ja riitelivät nyt aamun koitossa makuupaikoista ahtaalla letolla. Sieltä kuului yli tyynen meren väliin kuin naurua, väliin kuin lapsen itkua ja naisten laulua tai koiran ulvontaa ja väliin pauhua ja kiljuntaa kuin miesten rantakäräjillä.

Näihin ääniin nukkui Pelto-Kallu.

II.

Kului aikaa, mikä lie kulunutkaan. Kallu näki unta halliparvesta, joka hyökkäsi hänen lauttansa kimppuun. Lienevätkö aikoneet ryöstää lankkuja, vai ottaa itselleen makuupaikan. Kuka niitä ymmärsi! Kosken pauhinalla ne vaan hyökkäsivät luodoltaan Kallun lautalle. Pian kohoili niiden isosilmäisiä päitä joka puolelta. Kallu hätääntyi. Niitä oli niin paljon ja ne katselivat häntä niin hirveillä silmillä, että hän oli menettää tajuntansa. Onneksi hän äkkäsi airon kupeellaan. Kallu tarttui airoon kiinni lapapuolelta ja lyödä mäiskäytti sen tyvellä likimmäistä. Sen kallo meni mäsäksi, mutta samalla muuttui se ihmiseksi, nuoreksi naiseksi, joka kuolevan viimeisellä syyttävällä katseella silmäili Kallua, joka tämän katseen edessä sai pahat omantunnon vaivat ja rupesi vapisemaan.

"Miksi surmasin minä ihmisen!" huokaili Kallu tuskissaan. "Eikö mitenkään sinua enää voida pelastaa?" -- "Ei mitenkään", kuiskasi kuoleva ja ummisti silmänsä.

Samassa oli koko halliparvi muuttunut ihmisiksi. Ne huusivat täyttä kurkkua:

"Kuolema murhamiehelle! Kuolema murhamiehelle!"

"Mitenkä me hänet kuoletamme?"

"Hautaamme elävältä", julisti halli, joka oli muuttunut tuomariksi.

Ja lautakunta huusi kuorossa:

"Amen!"

Kallu viskattiin kuoppaan, joka oli kaivettu erään kaukaisen, asumattoman saaren rantahiekkaan.

Aurinko nousee.

Hautaajat alkavat luoda hiekkaa Kallun päälle.

Osa siitä rapisee hänen silmilleen. Niitä alkaa kirvellä.

Nyt on hän jo vyötäisiään myöten hiekassa.

Lapiot kilkkavat pieniin kiviin, joita on hiekassa.

Yhä mätkivät lapiomiehet hiekkaa alas.

Heittäjistä näkyy vain yläosa ruumista haudan reunan yli joka kerta, kun he viskaavat hiekkaa.

Ne tekevät työtään tunnottomasti.

Ei säälin värettä näy niiden kasvoilla.

Lapioivat kuin pellon ojaa.

Voi armottomat itseänne!

Kallun leuka on vielä yläpuolella hiekan.

Hän alkaa puhua:

"Mitä hyötyä teillä on minun hautaamisestani, rakkaat miesparat! Päästäkää minut ylös. Täällä ei ole muita näkemässä. Minulla on kotona tuhat -- kolmetuhatta -- patiisilankkua. Niistä saatte viisitoistatuhatta markkaa. Sillä saatte talon, tai muuta hyvää. Saatte nuo lankut ottaa, jos päästätte minut. Ei teille siitä tule mitään. Minä vannon ja vakuutan, että menen kaukaisiin vieraisiin maihin, enkä koskaan enään näyttäydy täällä. Olen kuin kuollut ja kuopattu. Lähdettyäni tästä lapioitte tämän kuopan umpeen ja kaikki luulevat minun makaavan siellä. Ei teillä ole mitään hyötyä, jos hautaatte minut, mutta saatte kolmetuhatta lankkua, jos päästätte. Ottakaa talonikin jos tahdotte... Ottakaa rahanikin -- niitä on paljon..."

"Mitä se konna haastaa?" kysyi suurin lapiomiehistä ja viskasi alas niin ison lapiollisen hiekkaa, että Kallun pää kokonaan peittyi ja hänen alkoi olla tukala elää. Hän pelkäsi tukehtuvansa, mutta huomasi ilokseen, saatuaan kahmalonsa kasvoilleen, että ohuen hiekkakerroksen läpi virtaa kyllä ilmaa hänen kahmaloonsa ja siitä voi sitä vetää keuhkoihinsa, miten paljon haluaa. "Oo! -- Minä elän, -- vielä ainakin vähän aikaa!"

Samassa pälkähti hänen päähänsä uusi pelastussuunnitelma:

Hän päätti tämän juuri keksimänsä hengityskeinon varassa jäädäkin, lapiomiesten mentyä, kokonaan elämään ja sopivassa tilaisuudessa poistua täältä terveenä, ei muuta kuin vetää jalkansa koukkuun ylöspäin -- oh, sehän käy helposti! -- ja sitten varovasti kohottaa päätään, varovaisesti, hyvin varovaisesti, ylöspäin, ettei hiekkakerros tule pään päällä niin paksuksi, ettei enää läpäise ilmaa -- ja niin vuorotellen. Se on kuin kiipeämistä.

Hän koukisti jalkansa niin ylös kuin voi. Sitten hän kohotti yläruumistaan. Hiekan paino oli suuri. Ankaralla ponnistuksella sai hän päänsä kohoamaan, mutta liike oli liian raju. Hiekka liikahteli hänen päänsä kohdalla. Sen huomasivat lapiomiehet ja sanoivat:

"Katsos veitikkaa, katsos veitikkaa! Se elää vielä!"

Samassa se suurin lapiomiehistä kohotti sen kauhean teräslapionsa, jonka terä välähti ylhäällä auringon kiillossa kuin piilukirves, ja löi sillä suoraan alas hänen päälakeensa sellaisella iskulla, että hänen päänsä halkesi. Kallu tunsi kuolevansa, mutta onneksi hän heräsi samassa. Hän makasi lautalla selällään, kädet silmillä. Hän oli juuri oikaissut itseään ja lyönyt päälakensa erään lankun särmään.

Iloissaan, että vielä eli ja että se olikin vain unta, kohottautui Kallu istumaan. Aurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa. Hänen silmiään huikaisi. Hänen päälakeaan kirveli. Vuoroin hieroi häh silmiään ja vuoroin päälakeaan. Hän alkoi tehdä huomioita ympäristössään. Se oli kokonaan muuttunut. Lautan ympärillä oli paljon haapioita ja toisia yhä tuli. Likimmät olivat asettuneet paikoilleen lautan sivuun. Miehet niissä tupakoivat ja juttelivat ja toisinaan ottivat jonkun aironvedon, pitääkseen haapionsa lautan sivussa.

"Mitä helkuttia te täällä teette!", karjasi Kallu, näyttäen hampaitaan.

"Mitä sinä sitten täällä teet", kuului eräästä haapiosta.

"Pitää se olla miehen mieli ahneuden villitsemä", saneli taas joku ivallisesti. "Ei sitä vain kuka hyvänsä tavallinen ihminen jäisi tänne meren keskelle ypöyksinään irtonaiselle lankkulautalle makailemaan. Olispa alkanut tuulla vähän kovemmin ja laine noussut, niin olisi saanut nähdä mitenkä käy."

"Se ei kuulu teille, senkin oinaat! Hautokaa tiehenne täältä joka sorkka!"

"No hyvä mies, ole nyt hiljempaa! Pitihän meidän tulla katsomaan, ettei sinulle mitään pahaa tapahdu. Näethän, että on ruvennut tuulemaan luoteesta. Sinun turvanasi on vain -- 'pari lautaa' -- niinkuin sanassa sanotaan. Tuuli lienee, että miehissä tässä jo alettaisiin, ennen voi yltyä ja hajottaa sinun lauttasi. Parasta kuin meri ennättää. Tule pois haapioon, miesparka."

Kallu nousi seisomaan, otti aironsa uhkaavasti ylös ja huusi:

"Tästä saa kalloonsa se, joka pistää näppinsä yhteenkään lankkuun! Nämä ovat minun lankkujani! Ettekö näe, että seison omalla lautallani!"

"Toisen puulaakin merkit näissä lankkujen päissä näkyy olevan! Ei näissä Pelto-Kallun puumerkkiä ole yhdessäkään", sanoi eräs likimmäisestä haapiosta, tirkistellen ivallisen tarkasti lankkujen päitä. -- "Tämä Kallu kun on lapsesta asti ollut niin huono kirjamies, luulee varmaankin omiksi puumerkeikseen noita punaisia merkkejä, joita on lankkujen päissä. -- Ei hyvä mies, tule vain pois tänne haapioon, me ruvetaan tässä tekemään lankkujen kanssa ristillistä tasajakoa."

"Yrittäkääpäs", huusi Kallu, "lakiin ja oikeuteen siitä mennään!"

"Olithan sinä siellä laissa ja oikeudessa jo kaksi kuukautta viime vuonna -- niitä härän nahkoja parkitsemassa", kuului jostain kauempaa. -- Se oli hirveä loukkaus ja viittaus Kallun epäkunnialliseen entisyyteen. Pari vuotta sitten ajoi syksyllä lumimyrskyssä ja yöllä maalle laiva, joka toi härän vuotia Amerikasta. Moni mies niitä vuotia varasti -- jokainen siinä saaressa, mutta kiinni eivät joutuneet muut kuin Kallu, joka yksin annettiin ilmi. -- Sanottiin: "Antaa Kallun kärsiä kaikkien puolesta." -- Hän joutui syytteeseen ja sai vankeutta kaksi kuukautta.

Kallu tunsi olevansa kuin susien ympäröimänä. Hän tiesi etteivät ne tulisi hänelle armoa antamaan.

Kotisaaresta päin luovi vastatuulta Parran Juonaan jahti. Se oli vielä kaukana. Jumala ties, ennättääkö se edes pelastamaan hänet uimasiltaan. -- Tuuli on heikko ja vastainen.

Piirittäjät epäröivät. Kallun vetoaminen lakiin ja oikeuteen tuntui heistä pätevältä. Kukaan ei uskaltanut alkaa "jakoa".

Haapioiden lukumäärä lisääntyi hetki hetkeltä. Pian oli lautan ympärillä kaikki puolisensataa verkkohaapiota. Toinen toisensa jälkeen ne olivat heti, saatuaan verkkonsa vedetyiksi, alkaneet soutaa katsomaan, mikä ihme siellä on, johon muut jo ovat kokoontuneet, laivanraatoko vai ihmisen.

Tupakoitiin ja tehtiin äänekästä pilaa Kallusta ja hänen "laivastaan".

Kallu käveli rauhattomana lautallaan valmiina iskemään airon tyvellä sitä, joka yrittää kajota hänen lankkuihinsa.

Eräs haapio oli jo arveluttavan lähellä. Keula kolkki jo erään puoli irtonaisen lankun ulointa päätä. Kallu pysähtyi kohdalle ja ärjäsi:

"Pysytkö kauempana siitä!..."

"No ei tästä päälle tulla. Saanee noita nyt edes katsella."

"Katsele kauempaa", sanoi Kallu ja lykkäsi airollaan haapiota edemmäksi lautasta. Airon kärki lipsahtikin irti haapion keulapuusta ja sattui keulapiitalla istujan selkään.

"Pysy kauempana lautallas, roisto!" huusi satutettu ja sieppasi aironsa lyöntiasentoon ja hänen toverinsa soutivat haapion rytinällä kiinni lautan kylkeen ja tappelu alkoi. Kallu anteli iskujaan lautaltaan ja toinen haapionsa keulasta. Airot iskivät toisiinsa ja pian halkeili toinen ja pian toinen airon lapa. Sirusia lenteli niistä yltympäri. Kuului huutoa ja naurua.

Pian alkoi muutakin toimintaa.

Vanhemmat miehet yhä juttelivat siitä, etteiköhän sittenkin Kallulla ole oikeus lankkulauttaan, koska hän sen on löytänyt ja seisoo itse sen päällä vahdissa. He epäröivät ja pysyttelivät kauempana -- jopa esittelivät poislähtöäkin. "Katsotaan nyt vielä, mitä tästä tulee", tuumivat nuoremmat.

Alkanut tappelu vaikutti kiihdyttävästi joukkoon. Vastakkaisella puolella lauttaa oli eräs nuorten miesten haapio soutanut kiinni lauttaan ja miehet alkoivat ottaa lankkuja haapioonsa. -- Kuului huuto:

"Kallu, Kallu! Jo vievät!"

Kallu juoksi airoineen sinne ja sai juuri paraiksi "varkaat" sieltä pois ajetuksi, kun äskeinen tappelutoverinsa kuulutti: "Niin, mitäs me miehet tässä jouten aikaa vietetään! Huvetaan lastaamaan tavaraa itse kukin haapioonsa! Jos tämä Kallu nostaa jutun lankuista, nostan minä jutun murhayrityksestä!" ja alkoi vetää tovereinensa lankkuja haapioonsa.

Tuli tarttui.

"En minä tässä tahdo vähemmälle jäädä kuin toinenkaan", tuumi mies toisensa perään soutaen niin lähelle kuin tungokselta pääsi. Jo syntyi siellä täällä riitaa ja tappelun kahinaa jakajien kesken, sillä jokainen olisi tahtonut olla likinnä.

Kallu riehui airoineen kuin hullu. Kun hän tällä puolen sai roistot loittonemaan, hyökkäilivät ne kiinni muilla puolilla. Hiki päässä juoksenteli hän puolelta toiselle. Joillakin oli keksit mukanaan, ja sieppoilivat niillä lankkuja. Eräs nykäisi keksillään juuri sitä lankkua, jolla Kallu seisoi. Kallu kaatui lankkukasalle ja satutti kyynärpäänsä ja nenänsä. Keksimies sieppasi Kallun kirvonneen airon haapioonsa ja niin oli Kallu nyt sekä haavoitettu että aseeton. Hirveästi sadatellen hän väisteli luisuvia lankkuja ja koetti saada kouraansa merivettä, hautoakseen nenäänsä. Kaikkialta ajettiin hänet pois.

"Tul' pois tänne haapioon, Kallu", sanoi hänen likimmän naapuritalonsa isäntä. "On täällä sinulle tilaa. Mereenhän sinä miesparka muuten joudut."

"Joudun mihin joudun, se ei ole sinun asiasi! Kyllä muistan sinut niinkuin toisetkin, kun tästä maalle päästään", kähisi Kallu.

Lautta harveni harvenemistaan. Yksi kohta keskellä enää kannatti, mutta jo sekin hajosi rytinällä, kun joka taholta vetivät pois lankkuja ja yltyvä merenkäyntikin joudutti lautan hajoamista.

Haapio toisensa jälkeen tuli lastiinsa, nosti purjeensa ja suuntasi hyvää myötäistä kohti kotirantaa, jättäen tilaa toisille myöhemmin tulleille. Joka haapio oli lastissa lankuista. Lisäksi oli jokaisella perässään hinattavana iso lautta samaa tavaraa.

Viimeinen haapio, joka sai vain puoli lastia, tarjosi Kallulle pelastusta. Ylpeänä Kallu sen hylkäsi. Kun ei miestä voitu jättää ihan pelkän veden varaan, jätettiin hänen turvakseen neljä lankkua. Niiden päällä seisoen purjehti Kallu samaan suuntaan kuin toisetkin jos kohta hitaammalla vauhdilla. Ei eläessään ollut Kallu joutunut sellaisen häväistyksen ja nöyryytyksen alaiseksi!

Parran Juonaan jahti lähestyi, mutta onnettoman hitaasti. Purjehtijat kyllä koettivat parastaan, mutta minkä sille teki. Kun ei kulje sen kovemmin, niin ei kulje!

Kallun nykyisen lautan muodostivat kolme pitkää rinnakkaista lankkua, joiden yli poikittain oli neljäs lyhempi, murtuneen lankun pätkä. Viimemainitun päällä seisoi Kallu. Meri huuhteli yli joka aika ja oli hänellä täysi työ pitää lankkuja koossa.

Eväskontin ja hattunsa oli hän menettänyt, hatun jo ensimäisen tappelun aikana ja eväskontin ties milloin. "Hatusta viis, mutta eväskontti olisi poikaa", tuumi Kallu, jolla alkoi olla hirveä nälkä ja vilu.

Airon olivat lähtiessään antaneet takaisin. Se oli hyvään tarpeeseen nyt, hoitaessa lauttaa ja pysytellessä pystyssä tällä kolisevalla ja huojuvalla pohjalla.

Pari kertaa hälinän aikana Kallu oli jo kaulaansa myöten ollut vedessä. Hänelle johtui nyt mieleen kellonsa, mitenkä se jaksaa. Eipä hulluimminkaan. Vähän vettä kuorien välissä, mutta käveli se, niinkuin ainakin. Näytti olevan kymmentä vailla kahdeksan. "No onpa se aika mennyt sukkelaan!"

Tuuli kääntyi jälleen länteen. Onneksi sattui Parran Juonaan "Samuli" olemaan tarpeeksi ylhäällä tuulen päällä ja tuli nyt sieltä puolimyötäistä Kallua kohti. Neljännestunnin perästä "Samuli" kääntyi pamisevin purjein päin tuuleen ja hiljentäen vauhtiaan laski Kallun heikon aluksen "kupeelle". Anttu ja Parran Juonas auttoivat jäykistyneen ja kohmettuneen Kallun "Samulin" kannelle. Sama tehtiin lankuille, joista yksi kuului Kallulle, yksi Antulle, yksi "Samulille" ja yksi Parran Juonaalle. Arvalla ratkaistiin pätkän kohtalo ja arpa lankesi Kallulle. Parran Juonaan sisu kuohui. "Olisinhan tuon haapion lastin joutanut tässä saada minä, niinkuin muutkin", ajatteli hän. Mutta nähtyään Kallun kurjan ja masentuneen tilan, ei hän sanonut mitään.

Kallu kompuroi kajuuttaa kohti, kasvot sinisenä vilusta ja kysyi:

"Onko teillä mitään keitettyä -- ruokaa tai juomaa?"

KAKSI TULLITARKASTUSTA.

I.

Suuren salaperäisyytensä vuoksi täytyy tämän kertomuksen aihetta käsitellä varovaisesti. Kaikki nimet, niin tapahtumapaikan kuin henkilöidenkin on väärennettävä tai kokonaan salattava. Molemmilla menettelytavoilla on se yhteinen hyvä puoli, että asianosaisten ei tämän jälkeenkään tarvitse hävetä.

Näyttämönä on korkeavuorinen merensaari, jossa on kaksi kylää. Kylien nimiä, Jumalan kiitos, ei meidän tarvitse väärentää, eikä salata. Käytämme niistä puhuessamme vain niiden haukkumanimiä. Aikojen alusta asti ovat näiden kylien asujamet pysyneet sotajalalla toisiaan vastaan. Ei ainoastaan ihmiset, vaan koiratkin. Tästä riidasta ja vihasta johtuu, että eteläinen kylä nimittää pohjoista kylää Kalkutaksi ja pohjoinen kylä eteläistä kylää Honoluluksi. Edellinen, Kalkutta, on saanut luultavasti nimensä siitä, että siellä on sijainnut, Venäjällä koleran riehuessa, kolerasairaala ja tarkastusasema kaikkia Venäjältä ja saaren ohi Suomeen aikovia laivoja varten. Nimitys Honolulu on nähtävästi lähtenyt pelkästä kateudesta ja kiukusta, sillä sitä emme voi mitenkään selittää, eikä se edes sisällä pisaraakaan leikillisyyttä, kuten oikean haukkumanimen tulisi. Suoraan sanoen: Nimitys Honolulu on pelkkä törkeä haukkumasana!

Kummassakin kylässä on tullivartio. Päävartio on Kalkutassa, jossa myös saaren kirkko sijaitsee.

Päävartiossa palvelee kaksi vartijaa ja päällysmies. Honolulussa vain yksi vartija.

Satama sijaitsee Kalkutassa. Se on hiekkarantainen, pyöreä allas, noin neljäsataa metriä läpimitaten ja yli kolme metriä syvä. Kapea salmi johtaa merelle.

Satama on aina aluksia täynnä, vieraita ja omansaarisia -- paitsi talvella, jolloinka omat ovat maalla ja vieraat poissa. Suurimmat kaljaasit omista ovat talvellakin kiinnijäätyneinä, ankkurissa satamassa.

II.

Syyskuussa vuonna yhdeksäntoistasataa ankkuroi maan taakse, Honolulun kohdalle, eräs honolululainen kaljaasi.

Oli kova itämyrsky. Näytti siltä, kuin ankkuriin käynti olisi johtunut siitä. Sillä puolella maata nimittäin oli tapana pitää tuulta itämyrskyillä. Tälläkin kertaa siellä oli ankkurissa, paitsi nyt ankkuroitunut kaljaasi, jo ennestään kaksi isoa höyrylaivaa, yksi sotalaiva ja yksi virolainen perunajahti, jotka eivät kuulu tähän kertomukseen.

Sillä varjolla, että kaljaasin miehistö pääsisi kotiinsa saunaan piti saada tullitarkastus heti. Yksi miehistä lähetettiin siis suorinta tietä yli vuorien Honoluluun. Matkaa oli noin tuhat kaksisataa metriä.

Tullivartija, jota myös odotti lauantaisauna -- hänen emäntänsä jo oli käynyt ilmoittamassa, että sauna on valmis -- ei ollut oikein halukas lähtemään vaikeaa vuoripolkua länsirannalle. Hän sanoi:

"Menkää Kalkuttaan, siellä kyllä teidät tarkastetaan pyytämättännekin."

"Asia on nyt, hyvä setä, sillä tavalla, että jos me lähdetään purjehtimaan ympäri pohjoispään satamaan, ennättää jo tulla myöhä yö. Sitten ei saisi tullia enää ilman yörahaa ja huomenaamuna täytyisi taas maksaa pyhäraha. Sen lisäksi on tuuli niin kova, ettei satamaan pääsystä senkään vuoksi tulisi mitään, eikä me voitaisi jäädä ilman tullitarkastusta alukseen makaamaan ties kuinka kauaksi. Tule hyvä mies laskemaan meidät, että päästäisiin vielä tänä iltana saunaan!"

"No mikä tässä muukaan auttaa. Ja miksette te voineet tulla tänne kylän eteen -- -- --!"

"No ymmärtäähän tämän viisivuotias lapsikin, että vaikka me olisi purjehdittukin tähän kylän eteen, että lentämälläkö sinä olisit alukseen tullut!"

"Kovahan tuo taitaa olla tuuli, koska uunikin noin humisee ja saarnista näkyy olevan tippunut oksia pihalle. Kovahan tuo näkyy olevan tuuli. Taitaa olla myrsky. Mitenkä te pääsitte Virosta lähtemään ja tulemaan tällaisella ilmalla?"

"Leipä käskee ja vaate vaatii! Talo köyhä ja lapset pienet! Täytyy yrittää kaikilla ilmoilla."

Keskustelun aikana oli tullivartija saanut itsensä lähtökuntoon.

III.

Sillä aikaa olivat alukseen jääneet miehet soutaneet jaalalla maihin kolmekin kertaa, tuoden mukanaan joka kerralla isompia ja pienempiä esineitä, sellaisia, joita ei oikein voinut näyttää tullimiehelle.

Kaljaasi huojui saaren, eli 'maan' ympäri käyvässä ummikkaassa ankkuriinsa vangittuna parin sadan metrin päässä rannasta, eräässä lahdessa.

Pian oli tullivartija hakijansa kanssa rannalla. Hänen vanha merimiehensilmänsä kiintyi heti kahteen seikkaan: Ensiksi, kaljaasin ankkurin, ketju riippui jyrkästi alas keulasta, joka merkitsi, että sitä oli laskettu vain vähän; toiseksi, aluksen peräpurje, pohjareivissä, oli ylhäällä. Nämä kaksi merkkiä herättivät tullimiehessä eräitä epäilyksiä. Hänen mielikuvituksessaan risteili kymmeniä kysymyksiä. Niistä valikoi hän yhden, jonka sinkautti hakijalleen: "Ankkuroiminen näyttää olevan toimitettu hyvin lyhyeksi ajaksi?"

"Niin -- no -- eihän se ankkuri mikään ijankaikkinen pohjassaolija olekaan. -- Yhden kerran siellä, toisen kerran täällä. -- Aina asiain mukaan."

Pian oltiin aluksen kannella. Tarkastus ei kestänyt kauan. Tullivartija: "Tyhjänä Virosta?" Laivuri: "Tyhjänä. Painolastissa." Varmuuden vuoksi kuitenkin tullimies tarkasti lähemmin laivan joka paikan. Mitään epäilyttävää ei löytynyt. Laivuri tarjosi tupakan. Seisottiin kannella ja tupakoitiin. Pitkään aikaan ei vaihdettu sanaakaan.

"Purjeet käärimättä ja peräpurje ylhäällä?" sanoi lopulta tullimies.