Part 4

"Ilta kului verkonparsimisessa. Aavistukseni lumipyrystä kävi toteen. Jo kello kuusi katosivat tähdet. Myrsky oli jo silloin täysin valloillaan. Meri nousi ranta-aittoihin ja rannimmaisten talojen pihoihin. Metsissä kaatui puita. Vettä alkoi sataa kello seitsemän. Kello yhdeksän kääntyi tuuli länteen ja sade muuttui lumipyryksi.

"Olin sinä iltana tavallista paremmalla parsimistuulella, ja aika kului ahkerassa työssä huomaamattani aina kello yhteentoista illalla. Silloin äkkiä muistin, että olin päättänyt käväistä kalliolla. Vedin saappaat jalkaani, puin turkin päälleni ja paksun huivin kaulaani, painoin karvalakin korvilleni ja yritin matkalle. Pääsin eteisen ulko-ovelle. Tuuli riuhtaisi sen käsistäni ja löi sen ryskyen vasten seinää. Samalla syöksyi oven täyteiseltä sisään lunta ja vettä. Ilma oli kylmä ja raaka. Puhumattakaan kasvoistani, jotka kastuivat heti, ja silmistäni, joita en voinut edes raoittaa, tunkeutui lumiräntää kaulaani ja hihojeni sisään ranteista ja se tuntui sangen ilkeältä. Lyhty sammui heti, kun olin ovea raoittanut. Suurella ponnistuksella sain ulko-oven jälleen kiinni. 'En, se soikoon minä aja koiraanikaan tuollaiseen ilmaan!' höpisin minä itselleni, päästyäni takaisin eteiseen jossa pudistelin lunta pois vaatteistani ja lakistani. Kävin maata ja nukuin lämpimässä, pehmeässä ja turvallisessa vuoteessani yöni, minä, niinkuin jokikinen sinä yönä tällä saarella -- paitsi 'Admiralin' matkustajat ja miehistö.

"Puhuttelin seuraavana päivänä 'Admiralin' päämiestä. Hän kertoi, että kovan myötävirran ja myötälaineen vuoksi ja kun koneet kävivät vain puolella ja laivaa kuljetti eteenpäin myrsky voimalla ja nopeudella, jota ei voitu laskea, tuli saari vastaan lähes tunnin liian aikaiseen. Loistot eivät näkyneet, eivätkä sumukellot kuuluneet. -- 'Vähää ennen maahantörmäystä olin vahvistanut keulavahtia lähettämällä sinne ensimäisen perämieheni', kertoi päämies. Laine oli äkkiä muuttunut kummalliseksi. Keulavahti oli huomaavinaan, että osa lainetta käy vastaan ja epäili maan olevan lähellä, mutta kun ei mitään näkynyt, annettiin laivan kulkea entistä vauhtia. Heti tärähtikin laivan keula kauhealla ryskeellä kallioon. Perä painui alemmaksi ja meri kävi sen yli. Koneet pysähtyivät. Keula luisui jälleen irti kalliosta ja laiva kääntyi syrjiin kalliota vasten. Alkoi kuulua rysähdyksiä ja jymähdyksiä, kun laiva, laineen pohjaan painuessaan; koko pituudellaan iski pohjakalliooni ja kallistui vuoroin maalle ja vuoroin merelle päin. Matkustajat menettivät malttinsa. Kuului huutoa, itkua ja parkumista ja vaatimista, että veneet laitettaisiin vesille. Kielloista huolimatta ottivat muutamat herrasmiehet valtaansa erään pienemmän jollan, panivat sen vesille ja ennättivät siihen itsekin hypätä. Sen nieli kalliolta alaspäin vyöryvä laine ja painoi laivan kupeen alle. Laineen mukana oli laiva kallistunut juuri silloin ulospäin, kun jolla miehistöineen imeytyi sen alle. Samassa syöksyi pauhinalla uusi jättiläislaine koko voimallaan ylös kalliolle ja kuohui yli laivan, jonka se painoi jälleen kallistumaan maalle päin. Jolla väkineen rutistui kallion ja laivan pohjan väliin. -- Kuri oli palannut laivalle heti. Kaikki tottelivat sittemmin laivan päämiestä. Rauhallisina kaatoivat merimiehet laivan kolme mastoa maalle lyömällä vantit poikki meren puolelta. Niistä syntyi silta, tosin epävarma ja heiluva ja täynnä köysiä. Niitä myöten kuitenkin pelastuivat maalle, ensin matkustajat, sekä naiset että miehet, sitten laivan miehistö ja viimeisenä laivan päämies. Kaikki tämä tapahtui parinkymmenen minuutin kuluessa. Laivan päämiehen päästyä maalle irtautuivat mastot kalliosta. Laiva oli joka heilahduksella luisunut ulospäin liukkaalla ja viettävällä kalliopohjalla. Nyt huuhtoi jo joka laine sen yli. Se oli vanha, puusta alkuaan purjelaivaksi rakennettu ja sittemmin höyrylaivaksi muutettu niin sanottu pakettilaiva. Sen runko ei kestänyt kauan meren runtelua. Heti ensimäisten tärähdysten jälkeen nousi pinnalle sen irtoköli ja sittemmin peräsin. Laivan kannen ollessa vielä veden pinnan yläpuolella alkoi maalle tulla osia kajuutoista ja matkustajahyteistä. Sittemmin osia kannesta ja laidoista. Veden päällä pysyvä osa lastia, paperia, erilaisia silkki-, villa- ja puuvillakangaspakkoja, laatikoita, joissa oli hajuvesi- ja konjakkipulloja viinitynnyreitä, korppulaatikoita ja muuta ruokatavaraa, purkautui ulos hajoavasta laivan kelluen suunnattoman pirstalemäärän seassa. Osa arvokasta lastia tuhoutui murskautuessaan isompien laivankappaleiden, kölin, mastojen kuve- ja kansiosien törmäillessä toistensa tai rantakallion kanssa. Itse puukappaleetkin pirstoutuivat yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Ennen aamua peitti merta saaren länsirannalla kuuden kilometrin pituinen ja neljänneskilometrin levyinen aaltojen mukana taipuileva paksu peite, joki oli muodostunut laivan ja sen lastin pirstaleista.

"Laiva törmäsi maalle kello yksitoista illalla. Pelastuneet pysytteleivät yhdessä suuressa ryhmässä ensin siinä rantakalliolla ja sittemmin metsässä, rantakallion suojaamassa laaksossa. Yön kuluessa olivat jotkut kuulevinaan koiran haukuntaa kylästä ja läksivät isommissa ja pienemmissä ryhmissä, laivan päämiehen ankarista kielloista huolimatta ('Nyt ei olla enää laivassa!' sanottiin) pyrkimään läpi synkkien metsien kompastellen ja ryömien louhikoissa toisinaan seuraten kapeaa polkua. Suurin osa näistä eksyi vuoristoon ja soihin, joista löydettiin, nälkään ja viluun kuolleina, toiset jo seuraavana päivänä, toiset vasta viikon parin perästä, mutta jotkut vasta seuraavana kesänä. Muutamat hävisivät kokonaan. Jotkut osuivat jompaan kumpaan kylään ja saivat miehiä oppaiksi mukaansa laivarikkopaikalle. Suurin osa oli pysytteleinyt koossa, ja he tulivat opastetuiksi kylään, jossa saivat hoitoa ja pelastuivat.

"Aamulla oli ilma jälleen kirkas ja tuuli alkoi hiljentyä pysyen yhä lännessä ja pitäen laivanhylystä purkautuvaa tavaraa maan sivussa. Koko seuraavan päivän ja niin kauan kuin tuuli pysyi lännessä, siis lähes viikon, me saarelaiset, kaikki miehet ja melkein kaikki naiset ja lapsetkin ongimme tavaraa maalle. Suuret pinot sinne kerääntyi polttopuuta: honkaa, tammea, tiikkiä ja mahonkia ja monet kätköt arvokkaampaa tavaraa läheisiin metsiin ja soihin. Jonkun kerrotaan löytäneen laivan rahakirstun rikki ruhjoutuneena ja tyhjänä. Joku oli löytänyt laivan arvopostisäkin, joka oli laivan päämiehen kajuutan seinän ja siihen kiinnitetyn ison kaapin kanssa ajautunut maihin ja jossa oli ollut muun muassa suunnaton määrä kultarahaa. Löytäjä oli kätkenyt sen erääseen luolaan, kunnes olisi saanut omia miehiä avukseen viedäkseen sen pois. Toiset kuitenkin varastivat säkin melkein heti. Näin oli säkki muuttanut paikkaansa ja omistajaansa kymmenkunta kertaa jo ensimäisenä päivänä ja vielä jonkun herran sitä seuraavasta iltayöstä. Kenelle se lopulta jäi on ikuinen salaisuus. Epäillään, että muutamat sittemmin rikkaiksi muuttuneet suvut olisivat tämän postisäkin perillisiä. -- Kukapa häntä tietää.

"Useimmat miehet nyhtivät kekseillä maihin puutavaraa. Naiset ja lapset kantoivat sitä pinoihin ylemmä maalle. Näin työskenneltiin lahtien varsilla olevilla kivikko- ja somerikkorannoilla, sillä niemissä ja jyrkkien kallioiden kohdilla oli mahdoton mitään tehdä joutumatta itse vaaraan liuota mereen. Minä työskentelin vaimoni ja poikani kanssa laivanhylkyä lähinnä etelänpuolella olevassa lahdessa. Vetelin maalle kaikenlaista isompaa ja pienempää, polttopuiksi kelpaavaa puutavaraa. Välistä tuli joku arvokkaampikin esine. Lopuksi sukelsi esiin seitsemäntoista isompaa ja pienempää puulaatikkoa! Perästä päin selvisi, että niissä oli toisissa hajuvesipulloja, sisältäen oikeaa alkuperäistä 'Kölnin vettä', toisissa pieniä konjakkipulloja, tuonlaisia kuin tämä tässä pöydällä ja parissa laatikossa oli silkkitavaraa.

"Siitä kulki vähän väliä ihmisiä ohi. En voinut siis päivän valossa ottaa niitä maalle! Mihin ne olisin korjannut! Aina joku olisi nähnyt ja vakoillut hommiani ja pimeän tultua varastanut saaliini! Lähetin siis vaimoni ja poikani kotiin -- alkoi jo iltakin tulla -- ja käskin pojan heti pimeän tultua takaisin ja tuomaan mukanaan lapion ja lyhdyn. Lyhtyä ei kuitenkaan ollut lupa sytyttää ennenkuin vasta minun käskystäni ja harkinnastani. Varovainen täytyi olla. Itse jäin siihen paikkaan työhön. Vetelin jälleen kaikenlaista puun rojua laatikkojen päälle ja olin jotain etsivinäni. Silloin tällöin otin jonkun tammen, tiikin tai mahongin kappaleen maalle. Honka ei ollut enää minulle muka kelpaavinaan.

"Päivän pitkin oli yhtä ja toista löydetty, mutta huhut vielä suuremmista löydöistä levisivät miehestä mieheen. Se herätti yleistä levottomuutta. Kukaan ei enää illemmalla pysynyt asemillaan polttopuita korjaamassa, vaan alkoi harhailla pitkin rantaa, penkoen keksillään sieltä ja täältä merenajoa.

"Pysähtyi siihen minunkin läheisyyteeni yksi ja toinen, epäilyllä katsellen hommiani. Tuli siihen lopulta tämä naapurin Esakin ja uteli, olenko löytänyt jotain erikoisempaa. Viittasin pinoihini ylempänä somerikolla ja niiden päällä oleviin lokeihin ja nuoravyyhteihin ja maalle vedettyyn melkein ehjään laivaveneeseen mastoineen ja purjeineen ja sanoin, eikö hänen mielestään muka se jo yhden osalle riitä. Esa ei sanonut tarkoittavansa sellaista jokamiehen tavaraa, vaan parempaa. Kertoi jonkun siellä pohjoisempana löytäneen laatikon, joka sisälsi konjakkipulloja.

"'Se on jotain se!' kehui Esa. Sitten hän kertoi yhä kummemmista löydöistä.

"'Nyt se taitaa olla jo hyvin tyhjää tämä rannan käynti', lisäsi Esa ja ryhtyi, yhä epäillen hommiani, penkomaan keksillään vuoroin minun pohjois- ja vuoroin eteläpuolellani.

"Alkoi siihen pysähtyä muitakin, penkoen kekseillään niinkuin minä ja Esakin.

"'Mitä hittoa siinä oikein on kun te siinä niin miehissä kärttäätte, kuin ketut koskeloita', kysyi eräskin vasta tullut.

"'Sitähän minä tässä juuri sanoin', alkoi taas Esa, 'että tyhjää alkaa olla tämä rannan ajo. Minäkin olen tänään kävellyt melkein päästä päähän koko laivarikkorannan, löytämättä mitään. En edes nähnyt, että kukaan olisi enää mitään löytänyt. Tyhjä on jo ranta. Pelkkää puunroinaa vain! -- Toisenlainen onni kuuluu olevan niillä, jotka ovat käyneet metsiä. Sinne on moni ylhäinen herra ja rouva eksynyt ja tupertunut, Kreivejä ja ruhtinaallisia mitä lienevät, koska kuuluu melkein jokaisella olevan kovasti rahaa taskuissaan, kultakelloja, jalokivisormuksia ja muita aarteita. Onnen poikia ne ovat, jotka ovat älynneet tänään metsiä kulkea! Rikkaampia totta vie ovat ne, kuin me tuhmat rannan raukujat! Metsään tästä taitaa olla viisainta painua jokaisen nyt jo. -- Huomisaamusta alan käydä metsiä ja jätän rannat Aina näitä polttopuita saa, mutta kultaa ja jalokiviä harvoin.'

"'Tuuli voi kääntyä ja vie nämä puutkin muille markkinoille', sanoi joku.

"'Vieköön! Aina niitä tulee puulaivoja, mutta rahalaivoja ei edes kerran miespolvessa!' sanoi Esa tiukasti.

"Luulin, että Esa vain viekoittelee meitä toisia pois rannasta, mutta perästäpäin kuulin, että metsänkävijät todellakin olivat sinä päivänä hyötyneet enemmän kuin rannankävijät. Matkustajat olivat ylimalkaan olleet rikasta väkeä ja löydettiin metsistä niiden ruumiita jo sinä päivänä monia. -- Näytti sentään Esalla olleen totinen aikomus viekoitella meidät pois tästä rannasta, ottaakseen yksin selvän, mitä siinä kohdalla on -- tai saadakseen ainakin muut, perästäpäin tulleet, pois saaliin jaolta ja tapellakseen minun kanssani epäiltävästä apajasta. Esa oli niihin aikoihin vahvempi minua ja jos olisi kahden jääty, en mene takaamaan, mitenkä olisi käynyt.

"'Jaaha jaa', huokasi Esa. 'Tyhjää on ranta, niinkuin jo sanoin ja tyhjää tämä onkiminen. Ilta alkaa hämärtyä. Kotiin tästä pitää lähteä ennen pimeää, ettei joudu huomenna metsästettäväksi', tuumi Esa lipevin kielin ja nauraa röhähtäen muka lausumalleen sukkeluudelle, puhuessaan metsästyksestä'.

"Esa lopetti todellakin onkimisensa, pani tupakan ja viekkailla silmillään seurasi sanojensa vaikutusta, etenkin minuun.

"Meri velloi rannanajoa suurissa, voimakkaissa ummikkaissa. Joskus tuli vielä korkea aalto, joka rytinällä kaatui, nosti välkkyvälle harjalleen tuhannet isommat ja pienemmät puut ja muut esineet, heitti itse aikamoisen kuperkeikan laueten iltaruskon viimeisessä punaisessa valossa vihertäväksi vaahdoksi ja vieritellen ja kolistellen puita rantakiviin ja heitellen osan niistä kuivalle. Pelolla seurasin tällaisia tapauksia, sillä olisihan millä hetkellä hyvänsä tuollainen merikarju voinut pilanpälten velloa nurin narin minunkin kätköni tässä kaikkien nähden. Eihän muuta olisi tarvittu kuin että kasakin jostain laatikosta olisi vilahtanut puurojun joukosta, kun asia olisi tullut ilmi -- siten se minullekin tuli ilmi muutama tunti aikaisemmin -- ja tasanjako tai tappelu tai molemmat, olisi paikalla alkanut. Sallimus ohjasi kuitenkin, ainakin tähän asti, kaatuvat loppulaineet joko pohjois- tai eteläpuolelle minun apajaani. Ajan pitkään ei tuollaiseen salliman sattumaan voinut luottaa. Mietin, millä ihmeen pelillä saisin nuo kutsumattomat vieraat matkoihinsa, ennenkuin pahempaa ennätti tapahtua.

"Mitään keinoa eivät aivoni kyenneet keksimään. Pelastus tuli kuitenkin aivan odottamattomalta taholta, nimittäin Esan itsensä lausumasta kotiinlähtöesityksestä. Siihen lausuin minäkin, silloin vielä huomaamatta sanojeni arvaamatonta vaikutusta ja ainakaan edeltäpäin itse tajuamatta, että lausuilin jotain asiani hyväksi ja vieläpä aivan ratkaisevan sanan. Niin se käy. Tiukassa paikassa ikäänkuin joku toinen, meitä ylempi, ottaa hetkiseksi kielemme ja mielemme haltuunsa ja puhuu puolestamme meidän omalla suullamme, että senkun kuuntele päältä itsekin vain! On minulle niin käynyt muulloinkin. Sitä tietä minä sillonkin vastasin Esan puheeseen:

"'Niin. Kotiin tästä lähden minäkin, kun ensin saan maalle tuon ison tammilankun, mikä kelluu tuolla kauempana. (Siellä todellakin kellui iso jykevä tammilankku, nyt sen näin itsekin, kun siitä puhuin!) Kun sen saan maalle, sitten voin mennä kotiin ja nukkua yöni rauhassa. Sitä minä himoitsen ja kun sen saan, lähden ja jätän tämän muun roskan teille.'

"'Sitä saat odottaa, sehän on vielä kaukana!' hörähti Esa.

"'Enpä niinkään kauan! Vetelen tässä tätä likempää tavaraa tähän rantaan päälletysten. Uutta tulee aina likemmäksi ja viimein on tuon tammilankunkin vuoro. Käykääs miehet joutessanne auttamaan, niin päästään yhdessä kotiin!'

"Se naula veti! Esakin nyt näki, etten mitään koiranhautaa peitä! Asiahan oli kaikkien silmissä selvä. He näkivät tammilankun muutaman sylen päässä ja tiesivät, ettei minun kauan tarvitse jatkaa nykyistä menetelmääni, kun yletän tammilankkuuni ja juttu on lopussa. Kun muita tammilankku ja tai muuta arvokkaampaa ei näkynyt ja kun ikivanhan kirjoittamattoman rantaoikeuden mukaan minä lankun löytäjänä olen sen omistaja ja kun mokoman vuoksi ei kannata keinotella ja vielä vähemmin tapella, tai vakoilla ja varastaa se, laputtivat miehet tiehensä sen enempää urkkimatta toimiani. Mutta sinä iltana minä poikani kanssa korjasin maalle sekä lankun että laatikot, jotka kätkettiin taitavasti läheiseen metsään. Myöhemmin samana syksynä eräänä tyynenä, pimeänä ja sumuisena yönä hain laatikot kotiin.

"Huhuiltiin sinä syksynä ja vielä sen perästäkin monen moisista satumaisista löydöistä, mutta tosiasiaksi lienee jäänyt, että minun saaliini sittenkin taisi olla suurin -- ainakin se oli vähimmin omalletunnolle käypää kaikista 'Admiralin' laivarikosta saaduista löydöistä. Haukkavuoren Ukolle vietiin sinä syksynä toinenkin siankinttu ja lampaankäpälä uhriksi ja hyvitykseksi. Siitä olen kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sen johtopäätöksen, että monen tuntoa vaivasi raskaat syytökset."

Laivuri vaikeni. Lasit olivat jo aikoja sitten tyhjenneet ja jäähtyneet. Kuului vain lampun hiljainen sirinä, seinäkellon harva naksahtelu ja myrskyn aaltoileva mylviminen ulkona, märän lumen ja veden läiske ikkunoihin, räystäsveden rapina seiniin tai vuoroin lotina maahan, miten tuuli milloinkin salli sen ohjata kulkunsa, ja tuulen humina ja pauhu seinissä ja pihan vaahteroissa, saarnissa ja pensaissa.

Laivuri lopetti jälleen äänettömyyden. Avaten takanaan olevan lääke- ja juomatavarakaappinsa ovet auki, hän osoitti sen ylintä lautaa ja lausui lopuksi:

"Siinä on 'Admiralin' hautausmaa. Niin olen tuota ylintä lautaa tottunut nimittämään. Olen siihen järjestänyt suoriin riveihin neljäkuudetta hajuvesipulloa. Niin monta vainaata tuli yhteensä 'Admiralin' yönä -- etupäässä hienoa väkeä, rouvia, neitejä ja herroja, suurin osa metsissä, yksi jollan lasti vain itse laivarikkopaikalla. Nuo pullot minusta muistuttavat niin paljon hiottuja hautakiviä. Asetin tuonne yhden kunkin muistoksi. Olen lukevinani pullojen etusivulta, näin kauempaa katsoen, niiden kunkin nimen. Minä olen vain lukevinani, sillä kaikkihan ne neljäkuudetta olivat nimettömiä."

PELASTUS.

I.

Jaalan nimi oli _Ukko_. Se puski parhaan kykynsä mukaan aaltoja Suomenlahdella Vailuodon ja Ruuskerin välillä syyskesällä, tarkemmin sanoen syyskuun kolmantena aamuna, vuonna kahdeksantoistasataa ja seitsemänviidettä. Tuuli puhalsi eteläkaakosta. Jaalan matka oli toistaiseksi itäkoillista kohti ja veti tuuli hyvin ilman luovimista. Vieläpä ajoittain voitiin kouteja hiukan irroittaakin, jolloinka vauhti oli aina parempi. -- Luovimisesta muuten ei olisi paljon mitään tullutkaan, sillä isopurje oli pohjareivissä ja tämä "Ukko" oli kuuluisa huonosta luovimisestaan. Myötätuulta se laski kuin tuuli, mutta niin pian kuin koudit tarvittiin vetää kiinni, loppui vauhti ja alkoi sortuminen. Lisäksi oli "Ukolla" paha tapa "jäädä suustaan" kiinni, kohdatessaan vähänkin jykevämmän laineen. Tuntui kuin se silloin olisi vieläkin levittänyt muutenkin leveitä ryntäitään ja koko sylin paiskautunut aallon kanssa kisailuun ja voimien mittelyyn unohtaen ajankulun ja matkan teon ja että onhan niitä tuonnempana muitakin aaltoja, samanlaisia ja samankokoisia. Ellei aalto, annettuaan "Ukolle" aimo korvatillikan, ja sylkäistyään sitä päin jaloja, leveitä kasvoja ja purjeita, olisi kiiruhtanut puhisten ja solisten ohi, olisi "Ukolla" puolestaan ollut aikaa painiskeluun, vaikka viimeiseen päivään asti. "Ukko" kohottautui mahtavasti, huolimatta täydestä lastistaan, ylös ja silmäili eteensä tylsillä kettinginlyysisilmillään, näkyisikö missä uusia laineita. Oho! Siinähän tuo jo olikin! "Ukko" painautui vinkuvin köysin, humisevin purjein ja natisevin laidoin alamäkeen ja paiskasi leveän keulansa uutta lainetta vastaan. Korkealle nousi suolainen kuohu yli keulan ja lensi tuulen mukana aina perälle asti, jossa perämies, Simon Ville, hetken perästä päristeli merivettä nenästään ja pyyhki sitä kasvoiltaan kämmenellään. Hän oli, nähtyään ryöpyn tulevan, tosin kumartunut, mutta siitä huolimatta hän sai vettä silmiinsä, suuhunsa, sieraimiinsa, kaulaansa ja lyhyen öljytakkinsa taskuihin. Niskaan esti veden tunkeutumasta "sydvestin" leveä takareuna.

"Kyllä tämä on haaksi tämäkin", jutteli Ville tovereilleen Jaakon Aukulle ja Raaka-Ristolle (viimemainittu ei ollut saanut nimeään Raaka-Risto luonteensa vuoksi, hauskempaa ja sävyisämpää miestä harvoin tapaa, mutta oli hän sen perinyt isältään, joka taas oli sen saanut, varastettuaan eräästä laivarikosta seitsemän raakapurjetta), kun "Ukko" taas mennä lotisteli rauhallisempana laineiden väliajalla. -- "Aina se puskee lainetta, kuin härkä suurta kiveä, ja tuumii, että pääseeköhän tuosta eteenpäin vai ei."

"No se on se hänen tapansa taas senlainen, minkä sille mahtaa", tuumi Risto. "Mikä on miksikin luotu, niin sellainen se on."

"Joutaisi tuo olla samoista puista vähän parempikin. Katsohan nyt taaskin, minkä ryöpyn se antaa tuosta laineesta ja päästäänkö ennen päivällistä seuraavaan laineeseen. -- Uhhuh! Vie sun viimeinen sarvipää mikä oletkin! -- Sattuisi nytkin tullijaala näkyviin, niin, ei muuta, kuin seuraa kiltisti sinne, minne se viepi ja se ei suinkaan vie sinne, minne sinä ja minä ja moni muu kunniallinen ihminen tahtoisi."

"Jos tullijaala tulee, niin annettaisiin mennä myötäistä. Siinä konstissa ei 'Ukkoa' voita tullijaaloista yksikään. Se myötäisen liukuminen on tälle 'Ukolle' annettu erikoisena myötäsyntyisenä armonlahjana."

"Niin niin, mutta jos tullijaala alkaisi luovia näkyviin tuolta noin tuulen alta, Suomen puolelta päin, mihin meidänkin on kohta käännettävä. Ajettaisiin suin päin tullikoiran hampaisiin. Siitä varjele meitä rakas Taivaallinen Isä!"

"Minun mielestäni meidän olisikin jo aika irroittaa kouteja ja suunnata maihin päin, myötäiseen. Ollaan kohta Ruuskerissa ja joudutaan Suursaaren tullijaalan piiriin. Pannaan menemään ajoissa vain Loviisan maihin. Siitä on monta etua, ensiksi päästään tästä iänikuisesta laineiden takomisesta ja suolaveden syleksimisestä -- hyh saakuri! (taas sukellus, jonka perästä vaatteista juoksi kannelle vettä, kuin ämpäristä kaataen) -- pidä sinäkin perää paremmin! Ihanhan tämä on jo uimista! -- Toiseksi, ennätettäisiin Vaherpäähän ennen yötä. Kolmanneksi..."

"Ennen yötä! Mitä sanot?! Minä taas olen ajatellut, että meidän on pysyttävä meressä koko päivä ja vasta pimeän tultua pantava maita kohti. Näinhän sitä on aina tehty, Noan ajoista asti!"

"Niin on tehty kauneilla ilmoilla, mutta nyt on toinen juttu. Nyt ovat taivaan akkunat avoinna ja syvyyden lähteet kuohuvat. Vettä saadaan yläältä ja alaalta, yläältä makeaa ja alaalta suolaista. Ei näillä ilmoilla tullijaala nosta ankkuriaan. Ihan huoletta me saadaan laskea aina Kolmkiven näkyviin asti ja sieltähän siten saadaan nähdä onko tullikoira vesillä, vai ei --. Ann' mennä vain myötäistä, Purumatalaa kohti!"

"Menköön minun puolestani. Sinunpa tämä on vene, niinkuin lastikin", tuumi Ville ja veti helmaria puoleensa, jolloinka jaalan keula alkoi kääntyä vasemmalle. Risto ja Auku päästivät ison purjeen reivit auki ja laskivat menemään koudin päähän asti auki. Samoin irroitettiin vokan kouti. Vokka käännettiin oikealle, ison purjeen ollessa vasemmalla. Nämä purjeet levittäytyivät kahden puolen alusta kuin jättiläissiivet. Taakivokka ja lyyveri keulassa jäivät kokonaan varjoon ja heiluivat löysinä ja joutilaina. Vauhti oli nyt huima ja vettä ei enää saatu yli ensinkään. "Kohta tässä saa kävellä kannella vaikka sukkasillaan, -- jos ei sataisi!" huudahti ihastuneena Risto.

Kun lisäksi sadekin pian lakkasi, riisuivat miehet öljyvaatteet päältään. Sateen jälkeen laveni näköala ja se oli sekä hyvä että paha. Hyvä sikäli, että itse näki kauemmas, paha sikäli, että voi tulla nähdyksi, joka ei ollut suotavaa, kun lastina oli Riiassa lastattua viinaa.

II.

Kolmen ja puolen tunnin purjehduksen perästä tuli Kolmkivi näkyviin. Sovittu merkkisavu nousi sen kaljulta laelta. Riston ja hänen toveriensa yhtiökumppanin piti vahtia Loviisan maissa ja näyttää savua päivällä ja avonaista soihtua yöllä Kolmkivestä, jos väylä on Vaherpäähän vapaa tullimiehistä. Perästä päin selveni, että tällä kertaa näytti Kolmkivessä merkkisavua -- tullimies. Ne koirat -- kuka kunniallinen merenkulkija heitä paremmin nimittäisi! -- olivat varastaneet tunnussanan ja panivat Kolmkiveen miehensä vahtiin, pitämään siinä tulta yöt ja päivät.

"Selvä on reisu!" sanoi Risto, kun savu tuli näkyviin. Hetken perästä hän jatkoi: "Kuulkaa nyt miehet, mitä sanon."

"No!"

"Jos tässä niin hullusti kävisi, josta Jumala meitä varjelkoon, että satuttaisiin kuitenkin joutumaan tullikoirien kynsiin, niin kumpi teistä ottaa mennäkseen linnaan! Kyllä minä maksan."

Syntyi pitkä vaitiolo.

"Sinä Aukuhan se olit viimekerralla. Paljonko tahdot, jos nyt taas menet?"

"Kyllä se viisisataa oli liian vähän. Eikö sovittaisi kuukauspalkalla? Kaksi sataa kuussa..."

"Se on liian paljon. Ota sataviisikymmentä!"

"Ei alle kahdensadan! Siellä se muonakin kuuluu nykyään olevan niin huono -- --"

"No olkoon sitten kaksisataa. En minä viitsi turhasta tinkiä. Sata siellä tai täällä, se ei meinaa mitään!"

"No minä menen kahdesta sadasta. -- Antaa ne sinulle ainakin kuusi kuukautta, jos kiinni joudutaan."