Part 3

Laineiden välisissä, liikehtivien mäkien rajoittamissa laaksoissa, on näkyala pieni ja purjeet lyövät tyhjää. Kun noustaan mäelle, avartuu näkyala yli meren ja tuuli puhaltaa ankarasti purjeisiin. Kallistuen ja vavisten ja uutta vauhtia saaden syöksyy vene alamäkeä seuraavaan laaksoon, mutta sitä ennen on peränpitäjän tehtävä pikainen silmäys edessä, tuulen päällä olevaan seutuun, voidakseen ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin kaatuvien laineiden suhteen, jouduttaakseen venettään niiden ohi alapuolitse tai ohjatakseen veneensä niiden yläpuolelle, tai ellei mitään muuta enää ennätä, ottaakseen ryöpyn vastaan päin tuulta, keuloittain, jolloinka saadaan veneeseen kylläkin vettä, mutta selvitään pumppuamisella. Tähän kaikkeen ei sedällä nyt ollut aikaa. Oli voitettava virolainen niin perinpohjin kuin suinkin. Se oli enää tuskin neljän sadan metrin päässä. Ennätti selvästi nähdä, että sillä oli isopurje kokonaan alhaalla. Sitten tuli hurja vihuri. Vantit vihelsivät. Vene alkoi kiitää satakunta metriä pitkää liikkuvaa alamäkeä, ikäänkuin repien vettä keulallaan valkeiksi valtaviksi savupilviksi kahden puolen venettä. Vasemmalla kuului hirvittävä jyrinä ja kumina. Iso kaatuva laine siellä nosti harjaansa ilkkuen vaikeitten hiustensa alta vihreillä silmillään pienelle sedän veneelle. Vene kallistui niin, että oli mahdoton istua tukematta itseään jaloillaan alapartaaseen. Perunasäkit vierivät paikoiltaan. Vesi syöksyi alapuolelta yli partaan ja iso laine kaatui yläpuolelta, yli koko veneen. Vene ei kuitenkaan kaatunut. Se peittyi suunnattomien vesimäärien alle silmänräpäyksessä siinä asennossa, missä se purjehti ja kulki aaltojen alla äsken saamastaan vauhdista vielä parisataa metriä eteenpäin, pudoten vinosti aina pohjasaveen asti, jossa vasta tupertui kyljelleen.

Kun Matti muutama viikko myöhemmin saapui kotisaarelleen ja sai tietää tapahtumasta, joka hänelle tarpeettoman varovaisesti ilmoitettiin, jäi hän tuntikausiksi istumaan jaalansa kajuuttaan.

Sinne hän jäikin asumaan. Usein iltaisin, myöhään yöllä, tai varhain aamulla, kun souti hänen jaalansa ohi, paistoi sieltä tuli ja kuului ääntä, kovaa, saarnaavaa puhetta. Matti siellä saarnasi kaiken katoovaisuudesta, tai luki raamattua. Hänen musta jaalansa muuttui kummituslaivaksi, jota kukaan; ei uskaltanut lähestyä pimeällä.

Talvi oli tulossa, jonka vuoksi yksi ja toinen jaala, jahti tai kaani vedettiin maalle talviteloilleen. Matin jaala jäi viimeiseksi ja yksin ankkuriinsa kiinnitettynä satamaan. Kukaan ei uskaltanut mennä tarjoamaan Matille apuaan ja kehoittamaan häntäkin veneineen maihin. Kylän täytti kamala tunnelma. Tuskin maallakaan kukaan uskalsi liikkua pimeän tultua, etenkin kuutamoöinä, jolloinka tuo kummitus näkyi. Helpotuksesta huokasi kylä aamuin, kun Matin jaalan kajuutan torvesta alkoi nousta savu. Jumalan kiitos! Kummitusjaala ei ole vielä muuttunut ruumisarkuksi!

Oli leuto aamu joulukuun alussa. Puhalsi lounatmyrsky, niin ankara, että isoja kattohuovan palasia lenteli silloin tällöin ilmassa. Niin oli puhaltanut jo koko yön. Satama oli tyhjä. Humaus kävi läpi kylän. Kyseltiin, saamatta vastausta, mitä on tapahtunut. Onko myrsky reväissyt "Onnen Alun" irti ankkuristaan ja vienyt sen mukanaan ja mihin on sen täytynyt ajettua ja onko se päässyt missään hätäsatamaan vai onko tapahtunut jotain pahempaa?

Jo iltayöstä, kun viimeinen tuli sammui kylässä, oli Matti alkanut kelata ankkuriaan ylös. Hänellä oli mielessään kumma matka.

Hän oli yrittänyt nukkua. Silloin -- se oli tapahtunut jo monena yönä -- oli joku hänelle sanonut: "Nosta ankkurisi ja purjeesi, Matti, ja purjehdi omalle maalle."

Mattia vaivasi tämä uni. Hän ei voinut enää siirtää sen toteuttamista.

Hän pukeutui kiireesti öljyvaatteisiinsa, sillä ulkona satoi vettä ja lumiräntää. Sitten ylös ja keulapurje, vokka, auki ja sitten istui hän perälle, kajuutan kannelle, otti helmarista kiinni ja ohjasi ulos merelle.

Kun purjetta oli vain keulassa, kulki jaala myötäistä perää pitämättäkin ja kun suunta ei tarvinnut olla tarkka, jätti Matti parin tunnin kuluttua peränpidon ja antoi "Onnen Alun" kerrankin kiitää vapaasti. Itse hän ryhtyi loppuvalmistuksiin.

Ensinkin: Jokainen irtain esine, joka jää kellumaan veden päälle, voisi viekoitella häntä viime hetkellä pelastusyrityksiin. Ne ovat hävitettävät siis jo ajoissa. Hän alkoi heitellä mereen jaalasta kaikenlaisia epäilystii herättäviä esineitä: vesitynnyrin, airot, jollan, lankun, ruoman kansiluukut, ankkurikelan paakit ja puisen silakka-astian. Sitten haki hän kajuutasta lyhdyn ja kirveen ja hyppäsi ruomaan, hakatakseen "Onnen Alun" kupeeseen, vesirajan alapuolelle reiän. Hän oli lyönyt jo pari kertaa, kun "henki" sanoi hänelle:

"Vielä on sinulla, Matti-kulta, aluksessasi eräs, joka jää veden päälle ja johon sinä ehkä voit turvautua odotellen, että joku ohikulkija sinut pelastaisi."

"Mikä se on?" kysyi Matti kiihkeästi.

"Se on sinun oma ruumiisi. Pidä huoli, ettei se jää veden päälle! Se on sinun vaarallisin vihollisesi tällä hetkellä!"

Matti heitti kirveensä painolastikiville, otti lyhtynsä ja alkoi etsiä, millä voisi lisätä ruumiinsa painoa. Keulasta hän löysikin sopivan paksuista kettinkiä. Sen hän veti kolinalla keskialukseen ja alkoi köyttää sitä ympärilleen. Saatuaan loppupään sidotuksi kiinni purjelangan palasella, hän jälleen tarttui kirveeseensä, mutta henki sanoi jälleen:

"Älä lyö vielä, Matti. Kettinki on kyllä hyvä ja kunnolla paikoilleen kääritty, mutta pää en huonosti kiinni. Viime hetkellä sinä voit riuhtaista pään auki ja jäädä veden päälle. Riisu nyt kettinki jälleen päältäsi. Ota lyhty ja nouse kannelle. Mene kajuuttaan. Sieltä löydät lujan etulukon avaimineen. Se on naulassa kajuutan ikkunan vasemmalla puolella. Sitä lukkoa on käytetty ennen kajuutan ovella. Sulje nyt sillä kettingin päät toisiinsa, että olet täysin turvattu viholliselta, joka viekoittelee sinua jäämään elämään."

Matti teki käskyn mukaan. Löysi lukon, palasi takaisin ruomaan. Köytti jälleen kettingin päät toisiinsa lukolla ja yritti taas tarttua kirveeseen, mutta nauraen huusi henki:

"Heitä avain mereen ensin! Heitä avain mereen ensin!"

Matti heitti avaimen yli partaan mereen.

Sitte löi hän leveäteräisellä kirveellään neljä, viisi kertaa aluksen laitaan. Syntyi ammottava reikä. Siitä syöksyi esille vesisuihku. Matti nousi kannelle, istui raskaine pukuineen peräsimeen ja ohjasi myötäistä.

Alhaalta ruomasta kuului kohina, niinkuin hyllyssä tai kanavalla kun sulkua avataan.

Lyhty sammui. Kohina lakkasi kuulumasta. Meri mylvi. Se vyöryi yli "Onnen Alun" kannen, joka äkkiä alkoi horjua ja katosi alle aaltojen syvien.

KYPSÄ ROKKA.

Vuosisatamme ensimäisenä syksynä, eräänä myrskyisenä marraskuun iltana seisoi erään Suomenlahden rannikkokaupungin laiturissa siro kaksimastoinen saaristoalus. Takilaltaan kuului se siihenkin aikaan harvinaiseen kaanien luokkaan.

Ilta oli pimeä. Laituria ja aluksen kantta valaisi voimakkaasti läheisessä pylväässä riippuva ja myrskyssä rajusti heiluva kaarilamppu.

Tuuli puhalsi pohjoisesta. Se oli harvinaisen kova ja kylmä. Se humisi takilan höllemmissä juoksevissa köysissä, jotka paukuttivat itseään mastoihin, toisinaan tiheämmässä, toisinaan harvemmassa tahdissa, ja vihelteli rautaisissa vantti- ja taakiköysissä.

Purjeet olivat peittämättä ja puoleksi avatut. Piikkivallit olivat paikoilleen kiinnitetyt kahveleihinsa. Kaikesta voi päättää, että alus on lähtövalmiina. Siihen viittasivat myös vettäpitävästi suljetut kansiluukut ja paikoilleen asetetut sivulyhdyt.

Kaanin perällä olevan kajuutan luukku oli auki. Sieltä tulvi ulos valoa ja lämpöä ja raikuva miesten nauru. Kaanin omistaja, vanha Suomenlahden ja Itämeren laivuri, Mäkelän Anttu oli kutsunut pari kolme kaupunkilaistuttavataan lähtöillalliselle alukseensa. Ohjelmaan kuului, paitsi ryyppyjä, makea laivarokka, sellainen hernerokka, jota naisväki maissa ei osa keittää ja jonka valmistaminen on maapallon kaikkien laivakokkien ikuinen salaisuus. Kahden vieraansa kanssa Mäkelän Anttu istui kajuutassa aterioimassa.

Kajuutasta kuului lusikkain ja lautasten helinä, mutta yli kaiken äsken mainittu nauru. Laivuri oli juuri lopettanut erään kertomuksensa, jolle toiset nauroivat katketakseen.

"Hah hah hah hah! Vai niin sanoi, että vaikka köli olisi ylinnä, ei mies saa sanoa että laiva taitaa kaatua", kertaili lihava leipuri laivurin kertomuksen loppulausetta. "Ei piru vie Sen miehen rekeen en minä istuisi!"

"Rekeen sinä kyllä saat istua missä ja milloin hyvänsä! Merelle sinä olet liian lihava -- ja taidat olla vähän arkakin."

"Nono, nono! Älä sano sillä tavalla. -- Ei, mutta otanpa vielä kolmannen lautasellisen tätä mainiota rokkaa, jonkalaista ei maissa saa, vaikka mitä maksaisi."

"Ei saa, ei saa. Se täytyy tunnustaa", lisäsi toinen vieraista, kauppias. -- "Tämä hyvä maku on aina poissa maakokkien rokista."

"Jos ne jättäisivät pois vain maun, mutta kun se kotioloissa saatu rokka on useimmiten lisäksi hiukan raakaakin", tuumi leipuri.

"Tuosta minulle johtuu mieleeni", aloitti laivuri, "eräs rokka, joka ei ollut suinkaan raakaa. Kypsempää rokkaa ei teistä ole syönyt kumpikaan, enkä minäkään -- ei tänään, eikä aikaisemminkaan, siitä minä panen kaksi sormea sanan päälle milloin hyvänsä. -- Kun tuuli ei tunnu olevan vielä niin paljon heittänyt, että voisi kohottaa purjeita ja kun rokka näyttää vielä kelpaavan ja kun palssamiruusi on vielä avaamatta, tahtoisin jutella teille tarinan maailman kypsimmästä rokasta, elleivät korvanne jo ole kyllästyneet."

"Eihän toki, anna kuulua vain!" huudahti leipuri läähättäen, sillä hänellä oli liian kuuma ja äskeinen valtava naurunpuuska oli tehdä lopun hänen muutenkin vaikeasta hengityksestään ja kauppias, joka korkeasta iästään huolimatta oli säilyttänyt iloisen mielensä (ellei se tällä hetkellä olisi ollut ainakin osaksi mainion viinin uusima!) ja runollisuutensa ja taipumuksensa juhlapuheisiin, lausueli:

"Sitä minäkin -- ja lisään Jesus Siirakin kanssa, että 'niinkuin rubiini on kaunisteena kullan, niin viinit ovat kaunisteena pitoin', ja niinkuin smaragdi on sormuksessa, niin hauskat jutut ovat -- hyvän laivarokan kanssa."

"Miten lienee laivarokan ja Siirakin, sen sinä Siirakinkirjan lukija paremmin tiennet, mutta toinen on tämä:

"Noin viisineljättä ajastaikaa takaperin olimme Memelissä ja istuttiin Liiva-Jussin jaalan kajuutassa, niinkuin nyt tässä, jutellen kaiken maailman asioita.

"Liiva-Jussin muistaa teistä molemmat, Hänkin on nyt vainaja ja levätköön rauhassa siellä missä miehineen lepää, Itämeressä tai Suomenlahdessa, Jumala sen tietää.

"Niin. --

"Oltiin Memelin möljässä, niinkuin nyt tässä Jussi-vainajalla oli lastina kuusi astiaa hyvä Saksan viinaa ja parisataa ruusia palssamia. Jo viikon kestänyt länsimyrsky esti lähtemästä -- kiitti Luojaansa jokainen, joka sai olla satamassa. Tuli siinä illan kuluessa puheeksi, niinkuin nyt tässä, kypsä rokka, niin sanoi siihen Jussi-vainaja:

"Voi veikkoset! Ettehän te ole nähneetkään oikeaa kypsää rokkaa, vielä vähemmän sitä syöneet -- enkä minäkään ole syönyt sitä kuin kerran eläissäni. Se tapahtui muutama ajastaika takaperin matkalla kotiin täältä Memelistä. Oli täältä näin lounaan puolelta etelän tuulta sen, minkä juur ja juur jaksoi täysissä purjeissa kestää, Puolenyön tienoissa saatiin Ristna-otsan loisto Hiiunmaalta näkyviin ja käännettiin Suomenlahtea kohti. Vähää ennen päivän nousua oltiin jo Tallinnankiven luona! Se oli tuloa se! Sai olla turvassa tulli jaaloilta!

"Otettiin suunta Vailuotoon, joka tulikin näkyviin pian.

"Kysyi siinä Matsedän Jaakko perää pitäessään, helmari kainalossaan ja mälli suussaan, niinkuin sillä vainaalla tapana oli:

"'No, miehet, mitä keitetään päivälliseksi!'

"Minä sanoin siihen että:

"'Keitetään vaikka hernerokka.'

"'Se on sama minusta. Keitetään vaan.' Ilman aikojaan se sitä kysyikin, sillä ei meillä muuta keitettävää ollutkaan. -- 'Taitaa olla tämän Mestari-Antun vuoro keittää.' Muiden vuoroksi se ei voinut tullakaan, kun Anttu oli nuorin aluksessa.

"'Minunhan se on vuoroni', sanoi Anttu ja alkoi kömpiä yli viina-astioiden ja katosi kajuuttaan. (Sen aikaiset jaalat olivat kannettomia. Kajuutta oli keulassa.) Pian nousi torosta musta tervassauhu. Minä rupesin pilkkomaan lisää puita ja vein niitä kaksi sylystä kajuuttaan. Sitten palasin jälleen perälle ja otin vuorostani helmarin Matsedän Jaakolta, joka kääri itsensä nahkapeitteeseen ja kävi maata.

"Pitkäaikaiseksi ei se makuu kuitenkaan tullut. Tuuli alkoi kääntyä vastapäivään, veti ensin tänne näin etelään ja samassa taivas peittyi pilviin yli yltään. Ei kulunut kuin siunaaman aika, kun se paiskasi tuulen täyteen kaakkoon ja sittenkös sitä tuli tuulta. En Jumala nähköön ole vielä ollut -- en sitä ennen, enkä sen perästä sellaisessa ilmassa. Ei se ollut enää mitään oikeaa tuulta, eikä myrskyäkään. Mikä lie ollutkin pirujen riivaama pillamus. Ykskaks oli meri palttinana. Ei siinä ollut aikaa kunnon laineenkaan nousta. Meri alkoi suoraan sanoen kiehua ja lentää tuulen mukana. Oli siinä meillä Jaakon kanssa työtä saada purjeet korjatuksi, pelkät nuorat se olisi muuten jättänyt mastoihin. Sitten tuli lumipyry, viimeinen sinä keväänä, niin sakea, että tuskin eroitti jaalan keulaa perältä katsoen. Pyryn aikana tuuli heitti hiukan. Me käärittiin isopurje ja vokka pohjareiviin. Nostettiin ne ja lyyveri ylös ja alettiin jälleen purjehtia. Vettä tuli niin että toinen mies sai ololtaan pumputa.

"Kun ei oltu oikein varmoja, missä ollaan, koetettiin pysyä keskellä merta ja ohjattiin niin ylös tuuleen kuin voitiin.

"Onneksi oli jaala uusi, ja hyvä menijä, muuten ei meistä yksikään olisi siltä matkalta kotiin tullut.

"Laine kasvoi tunti tunnilta.

"Minä en voinut jättää helmaria niin paljon, että olisin sylkäissyt, eikä Jaakko pumpun mäntää. Vettä ja tuulta ja lumiräntää tuli päin kasvoja niin paljon, ettei saanut sanaa suustaan, tuskin voi hengittää. Onneksi oli selvä meri joka puolella. Ei ollut maalleajosta pelkoa, mutta vähällä oli, ettei ajettu yhteen erään kumollaan olevan laivahylyn kanssa. Se kellui meressä kuin mikäkin aallonmurtaja. Väistäessämme sitä tuulen alapuolitse jouduimme hetkiseksi tyynempään. Siinä saatiin vetää pari kertaa henkeä saamatta suolavettä sieraimiinsa. Jaakko sylkäisi mällinsä yli partaan ja kesken pumppuamisen vilkaisi minuun nauraen ja kysyi:

"'Muistuukos koti mieleen?'

"Minulla ei ollut aikaa vastata, sillä olimme lentäneet jo hylyn ohi ja vastaamme kämmertyi laine, korkea kuin köyhän pitäjän kirkko. Se kaatui yli keulan. Jaakolle tuli entistään enemmän pumputtavaa ja minun oli joka silmänräpäys pidettävä huolta ohjauksesta, katsottava joka lainetta, kuunneltava, mitä mikäkin vihuri sanoo takilassa, ja tunnusteltava, mitenkä jaala menee missäkin laineessa.

"Joka on sellaisessa pöllyssä kerrankaan ollut, tietää millä kyydillä siinä aika menee. Niin meilläkin. Luulimme olevamme siinä puolenpäivän korvissa, kun alkaa ilta hämärtää. Se vielä puuttui! Tulee tässä yöpimeä lumipimeän lisäksi, ennenkuin on saatu selvää, missä ollaan ja mihin mennään. Tuuli oli onneksi jälleen vetänyt hiukan takaisin etelään, että voitiin jälleen pitää itää kohti, mutta mikä maanpaikka edessämme on, siitä ei ollut aavistustakaan. Lokia, tuntilasia ja merikorttia ei ollut voitu ottaa kajuutasta esille sitten Tallinnankiven. Luoti oli perällä, mutta harvoin Jaakko ennätti edes silloin tällöin viskata sen mereen tunnustellakseen meren syvyyttä, ettei aivan suin päin maalle tai karille lennettäisi.

"Jo oli niin hämärä, ettei eroittanut rystyseensä ryppyjä kädessään, kun laine alkoi hiukan heittää. Arvasimme, että olemme maan varjossa, mutta minkä maan? Jo herkeni hiukan pyrykin. Hetken perästä näimme korkean maan haamun edessämme ja tulen. Maa tunnettiin Suursaareksi ja tuli oli Pohjoiskorkean tuli. Hyvä on!

"'Sitä maata on parempi kiertää kuin kirota', sanoi Jaakko. 'Siellä on tullijaala aina valmiina. Sinne ei mennä tuulen pitoon lastinemme. -- Vai heitetäänkö lasti ensin mereen! Yö tulee, ja Jumala tietää mitä se tuopi meille.'

"Minä sanoin siihen että:

"'Ei panna jumalanviljaa mereen -- vielä. Koetetaan mennä johonkin Loviisan maihin, vaikka esimerkiksi Mustaanviiriin.'

"'Sama se minusta on. Mennään vain.'

"Otettiin uusi suunta ja ajettiin nyt myötäistä ja sellaista kyytiä kuin ammuttu. Tuntui, kuin koko ajan vapiseva jaala olisi tavannut veteen vain joka kymmenennellä laineella!

"Yöllä noin yhdentoista aikoina päästiin Mustanviirin satamaan. Samana yönä vielä vietiin lastikin maihin ja kaivettiin piiloon."

"Ja entä se rokka!"

"Niin, se hernerokka! Ei se meillekään muistunut mieleemme, ennenkuin olimme saaneet aluksen ankkuriin ja purjeet kokoon. Sitten vasta, hakaten kohmettuneita käsiään harteisiinsa, muisti Matsedän Jaakko sen hernerokan ja tuumi:

"'Ei mutta eiköhän se rokka jo alkaisi olla kystä!' ja rähähti nauramaan, vapisten vilusta.

"'Jaa'a', sanoin minä, 'mitenkähän on tosiaankin sen rokan ja rokan keittäjän laita. Eiköhän mennä katsomaan ja lämmittelemään ja syömään.'

"Mentiin kajuuttaan. Siellä oli rokka vielä tulella. Kekäleet kytivät vielä padan alla. Jaakko otti kekäleistä tulta ja pani rasvalampun palamaan.

"Mitä näimmekään!

"Kokki makasi koijassa selällään. Kajuutan lattialla oli tyhjä palssamiruusi ja kolme tyhjää viinapulloa. Asia näytti selvältä.

"'Humalassa saatana on kuin onkin!' sähähti Jaakon hampaista kuin salama ja silmänräpäyksessä hän pyöräytti Antun kajuutan lattialle ja alkoi herätellä häntä paksulla tervapampulla.

"Mutta ei se mies herännyt enää sinä yönä. Siihen uneen se jäi."

"Kuollutko?"

"Kuollut. -- Kuoliaaksi oli sika juonut itsensä -- en paremmin sano -- sillä aikaa kun toiset koko päivän tekivät, ruokaa ja lepoa muistamatta, työtä lumimyrskyn käsissä kuin henkensä edestä. -- Anttu oli silloin vielä nuori mies. Taisi ensi kertaa joutua väkeviin. Kajuutassa oli avattu ruusi. Siitä oli otettu lähtiessä purjeryyppyihin palssamia. Sen joi luultavasti Anttu tyhjäksi ja ne kolme viinapulloa. -- Humalaanko lie kuollut, vai häkään. En mene vannomaan. Levätköön rauhassa. --"

Kun Jaakko näki, että hän ruoskiikin kuollutta miestä, viskasi hän pampun pois ja sanoi minulle:

"Nostetaan se jälleen koijaansa ja käydään syömään."

Ja kyllä meillä olikin nälkä! Ei se rokka olisi kolmelle riittänytkään!

Nuoltuaan viimeisen lusikallisensa tuumasi Jaakko:

"No ei sovi moittia, että rokka olisi ollut raakaa!"

"Ja kystä se olikin! Ei erottanut ainoatakaan hernettä tai lihanmurenta. Kaikki oli kiehunut yhdeksi velliksi.

"Jaa'a, sellaista rokkaa ei syödä joka päivä!"

Laivurin lopetettua seurasi pitkä äänettömyys. Sen katkaisi leipuri sanoen:

"Ei ollut raakaa tämäkään rokka, mutta tällä ei ollut sitä vikaa, että olisi vaatinut ihmishengen, niinkuin tuo äskeinen."

"Vähällä oli", sanoi siihen kauppias, "ettei tämä rokka vienyt sinun henkeäsi. Pelkäsin, että syöt itsesi halki!"

Laivuri otti esille korkkiruuvin ja palssamiruusin. Kiertäen korkkia auki hän sanoi:

"Otetaanpa mekin purjeryypyt! Minulla on tässä lähtö edessä. Tuuli tuntuu heittävän. -- Pelkään vain, että meillä tässä tuskin tulee lähtiäisiksi yhtä tiheitä ryypyn välejä, kuin Mestarin Anttu-vainajalla siellä rokkaa keittäessään oli korkin välejä!"

Seurasi taas raju nauru, joka tulvi ulos kaanin kajuutan luukusta tupakansavun, lämpöisen ilman ja valon mukana.

Hetken perästä tulivat miehet ulos kajuutasta. Leipuri ja kauppias nousivat sillalle ja laivuri meni keulaan, jossa huusi alas kanssiin:

"Hei miehet! Aletaanpa vetää purjeita ylös!"

Purjeet painisivat.

Puomit roikivat kytkinraudoissaan. Kannella juostiin. Keula irroitettiin sillasta. Purjeet täyttyivät tuulesta. Syntyi äkkiä hiljaisuus. "Irti perältäkin!" Alus irtaantui sillasta, alkoi hyvää vauhtia kiitää ulos öiselle merelle, jossa loistot vilkuttelivat silmiään punaisina, vihreinä ja valkeina, ja katosi yön pimeyteen.

"ADMIRALIN" TUHO.

Eräänä pilkkopimeänä ja tuiskuisena tammikuun iltana istui saaren nuori pappi vanhan laivurin luona. Tottuneena toisiin oloihin, jokapäiväiseen postiin, sivistyneeseen seuraan, valaistuihin katuihin, nopeisiin kulkuneuvoihin ja puhelimeen, oli hänen miltei mahdoton tottua, ulkosaaren eristettyyn ja ankaraan elämään. Kesällä vielä menetteli, kun sai jotenkin varmasti kerran viikossa postin ja ainakin kaukaa katsella ohi kiitäviä suuria ja mukavia matkustaja- ja kauppalaivoja. Toista oli nyt! Merta myllersi myrskyt yötä päivää. Ihan pää oli mennä sekaisin sen ikuista pauhua kuullessa Harvoin näki rantakiviä ulommaksi alituisten lumipyryjen, meripöllyn ja sumujen vuoksi Aaltojen pinnalla kellui harmaanviheriää sohjua, joka viskautui rannalle ja jäätyi siihen. Näin kasvoi ympäri saarta saartavat valtavat rantavallit hiekan ja merihatrun sekaisesta jäästä. Saaren eteläpäässä oli sumusireeni ulissut kamalaa virttään jo viikon päivät ja yöt yhtä mittaa ja pohjoispään suuri sumukello kumissut saman ajan, kuin olisi soittanut sielukelloja koko maailmalle. Loistot paloivat kello kolmesta illalla kello yhdeksään aamulla vain omaksi ilokseen, sillä eihän niitä nähnyt muut kuin niiden hoitajat enemmän kuin tähtiä tai aurinkoakaan, jotka pyrkivät jo muististakin katoamaan tai ainakin muuttumaan yhtä hämäriksi ja kaukaisiksi, kuin varhaisimmat lapsuusmuistot. Sitä suuremman arvon osasikin pappi nyt antaa niille illoille, jotka hän istui vanhan laivurin luona. Pahimpienkin talvimyrskyjen aikana hän rupesi kokonaan karttamaan autiota pappilaa ja miltei muuttui perheen jäseneksi laivurin talossa. -- "Siellä, missä on lämpöiset huoneet, hyvä ruoka ja pehmeät vuoteet ja ennen kaikkea ystävälliset ihmiset, siellä on ihmisen hyvä olla ja tuntee kodin turvallisuutta, eli sitten vaikka täällä hyisen ja pimeän meren keskellä olevalla saarellakin", ajatteli ja päätteli pappi usein itsekseen, käydessään illalla levolle hänelle varatussa ja lämmitetyssä huoneessa, myrskyn ja pyryn piestessä seiniä ja kuminan kuuluessa yli kaiken.

Tämän kertomuksen alussa mainittuna iltana istuivat ystävykset taas teepöydän ääressä myöhään illalla laivurin luona ison kattolampun valossa.

Lumipyry pieksi ikkunoita. Joku ullakon luukku kolahteli. Seinät rusahtelivat tavallista ankaramman vihurin syöstessä niitä vastaan.

"Hirvittävä ilma! Jumala varjelkoon niitä jotka nyt ovat merellä", huokasi pappi.

"Kurjaa se totisesti olisi", sanoi laivuri "mutta luultavasti siellä ei tänä yönä muuta oli kuin ajojäitä, lumisohjua, aaltoja ja meren vakinaisia asukkaita, hylkeitä, halleja, lintuja ja kaloja. -- Muistuu tässä mieleeni samanlainen marraskuun ilta seitsemänneljättä ajastaikaa takaperin. Kun iltaa vielä on tähteenä ja kun tässä on juteltu muistakin samanlaisista tapauksista, haluaisin kertoa vielä, kuinka _Admiral_ Saksasta Pietariin matkalla ollut matkustajalaiva, tuhoutui mainittuna iltana Mastiletossa, jyrkkien rantavuorten edustalla saaren länsirannikolla."

Täytettyään lasit ja sytytettyään piippunsa alkoi laivuri:

"Ellen väärin muista, oli silloin marraskuun kolmaskolmatta päivä. Talventulo viivytteli sinä syksynä. Koko marraskuun alkupuoli oli kuin syyskuuta muulloin. Siksi oli säännöllinen matkustajalaivaliikennekin jatkunut niin, myöhään. Omituisena tapauksena mainitsen, että kun lähtöpaikalla koottiin matkustajia laivaan, sanottiin kuulutuksessa nimenomaan, että 'Admiral' lähtee nyt viimeiselle matkalleen ja että tilaisuutta on siis kaikkien käytettävä hyväkseen, niin matkustajain kuin tavaranlähettäjäinkin. Vielä sanottuna päivänä aurinko paistoi kirkkaalla taivaalla. Vähää ennen päivän laskua kävin Majakalliolla silmäilemässä merelle. Virkeä lounattuuli puhalteli. Päivä laski synkkiin pilviin, jotka kohosivat meren takaa. Ajattelin silloin, että nuo pilvet tuovat sadetta, joka tähän aikaan vuotta voi muuttua lumipyryksi. Onneton se, joka silloin on merellä! Päätin illalla käydä uudestaan samalla kalliolla.