Part 2

Hän sieppasi läheisestä nurkasta tuliluikkunsa, mutta kun sen ammottava, kuolemaa uhkaava, pyöreä ja musta suu ilmaantui ikkunan pieleen, ymmärsi kuorokin, mistä on kysymys ja kohottautui silmänräpäyksessä siivilleen jatkaen rääkkymistään ja jääden Aapelin talon kohdalle ilmaan leijailemaan. Aapeli laski haulipanoksen läpi parven. Pahin rääkkyjä räpytteli hetken siipiään, kallistui ja oli pudota, mutta saavutti jälleen tasapainonsa. Hauli oli lentänyt sen siiven alta. Siitä oli syntynyt ilman pyörre, joka sai hetkeksi lentäjän horjumaan. Se oli peljästynyt ja änkyttäen vaakkui se vielä pari kertaa, sitten vaikeni ja pakeni pikalentoa yli vuorien näkymättömiin koko parven seuratessa. -- Se ei ollutkaan kukaan muu, kuin sillä saarella hallitseva varisten vanhin.

Laskiessaan aseensa nurkkaan sanoi Aapeli emännälleen:

"Mikään muu se tosiaankaan ei voinut olla, kuin itse Rienaaja tuhannen variksen muodossa."

"Mitä lienevät olleet tavallisia variksia."

"Tavallisia variksia!! Mene järveen! Etkö sinä tiedä, että Sillä on tapana ilmaantua, missä muodossa itse haluaa?"

Aapeli oli tehnyt Virossa eräitä hämäräperäisiä kauppoja ja pelkäsi, että joko häntä niistä nyt näin heti ruvetaan takaa ajamaan. Emäntä taas, joka ei tiennyt mitään mistään muusta, kuin minkä korvillaan juuri oli kuullut ja silmillään nähnyt, väitti vastaan ja koetti itsekin uskoa, että ne olivat vain tavallisia variksia.

X.

Tästä kysymyksestä riitelivät aviopuolisot koko aamun.

Kello kahdeksan tienoissa meni emäntä rantaan pataa pesemään. Suotta aikojaan hän, tietäen miehensä seisoskelevan kädet housuntaskussa perunamaan luona, salaa tutkiskeli, onko jäänyt mitään merkkejä hiekkaan siitä Rienaajasta.

Emäntä nimittäin ajatteli, että jos se oli oikea Rienaaja, ei siitä pitäisi jäädä hiekkaan jälkiä.

Aivan oikein!

Edellisenä päivänä suuren meren silittämä rantahiekka oli täpöisten täynnä variksen jälkiä. Kävijät olivat siis olleet variksia.

Tämän ilosanoman vei hän miehelleen, jolle sanoi:

"Jos et usko, niin tule itse katsomaan! Ranta on ihan täynnä variksen jälkiä. Sen siitä sait, kun rupesit sillä tavalla variksia härnäämään! Kyllä ne nyt käyvät joka aamu..."

Mentiin katsomaan. Aapeli, nähtyään varisten jäljet, tuumi:

"Variksia, se vieköön, ovat kuin ovatkin olleet -- ellei tämä ole pantu vain silmien lumeiksi."

Sydämessään teki Aapeli sillä hetkellä päätöksen, jota hän ei ilmaissut emännälleen, mutta josta hän iloitsi koko päivän. Päivällispöytään istuttaessa ei emäntä enää malttanut, vaan nähtyään miehensä taas omituisesti myhäilevän, loihe lausumaan:

"Niinhän sinä myhäilet ja hymyilet kuin vähämielinen, etkä haasta mitään..."

Aapeli alkoi puhua kokonaan toisista asioista.

Illalla myöhään hän pani päätöksensä toimeen.

Hän haki jollalla jahdistaan kaksi säkkiä perunoita ja kaatoi ne hiekalle ikkunan alle, siihen, missä varikset aamulla elämöivät. Hän hajoitti perunat pitkin hiekkaa. "Syökööt nyt siitä kerrankin tarpeekseen, mokomatkin nälkäkurjet", sanoi Aapeli, saatuaan kaikki järjestykseen ja poistuessaan rannasta.

Hän päätti salaa vakoilla, mitenkä asiat kehittyvät. Etteivät varikset (jos ne variksia ylimalkaan ovatkaan!) näkisi häntä, asetti hän peilin ikkunankynnykselle siten, että ikkunanpielen takaa voi katsella peilistä koko rantaa, tulematta itse nähdyksi.

Kauan ei Aapeli kuitenkaan jaksanut valvoa. Pitkät ajat istui hän silmät kiinni tai suurella taistelulla jaksaen pitää vain toista silmäänsä auki. Tämä Aapelin uneliaisuus kotona johtui hänen paljosta valvomisestaan merellä. Hänellä oli purjehdusapulaisenaan ainoastaan eräs alaikäinen poika, jota ei voinut jättää yksin vahtiin, ei päivällä eikä yöllä.

Aapeli nukkui syvään uneen, josta heräsi vasta aamukahville.

XI.

Auringon punainen reuna alkoi kohota merestä, kun varikset taas, aivan ääneti ja leijailevin siivin laskeutuivat vanhan, yli kolmesatavuotiaan variksen johdolla alas hiekalle, Aapelin ikkunan alle.

Ne olivat tyrmistyä näystä, joka niiden silmiä siinä kohtasi: Paksu kerros itäviä perunoita!

Pitkään aikaan ei yksikään saanut sanaakaan suustaan. Lopulta Vanha Varis avasi ivasta ja ylenkatseesta irvistelevän nokkansa ja puhui:

"Halpamaista! Inhoittavaa! Niin ihmismäistä! Kuka muu kuin ihminen voisikaan viattomaan pilaan vastata noin kömpelösti ja tuhmasti! Kuinka in-hoit-ta-vaa! Sen kyllä tiesin, että kun tulee kysymykseen suhtautuminen leikillisyyteen, ei ihmiseltä voi paljoa odottaa, mutta että hän olisi näin nolo ja vastaisi pilaan näin kömpelösti, sitä en olisi uskonut!"

Syvästi loukkautuneina nousivat varikset siivilleen yhtä ääneti, kuin olivat tulleetkin, koskematta ainoaankaan noista inhoittavista perunoista ja lensivät aivan asumattomalle pienelle saarelle, joka oli viidentoista kilometrin päässä lounatta kohti. Se oli muodostunut punertavista, valkeista ja harmaista, sileistä vierinkivistä. Sitä ympäröi leveä rantahiekka, jolta muu osa saarta nousi porrasmaisin penkerein. Ylin osa saarta oli tasainen kivikenttä, jossa siellä täällä kasvoi heinää. Rannoilla oli simpukoita ja paaroja, minkä jaksoi syödä. Lokit, kajaat ja tiirat pesivät siellä ja kun nyt oli niillä hautomisaika, sai herkutella niiden munilla. Myöhään syksyllä, kun talvi teki tuloaan, täytyi niiden jälleen palata Ihmistensaarelle -- nälkää pakoon. Tätä ikävää asianhaaraa ne eivät osanneet aavistaa eikä muistaa nyt tullessaan tälle ihanalle luodolle, jossa ei ollut ihmisiä.

Pitkä lento vastatuuleen oli ollut rasittava -- mutta ei se toki niin rasittava olisi ollut, ellei mieltä olisi kuohuttanut tuo häpeällinen tapaus Ihmistensaarella. Pian istuivat kuitenkin kaikki varikset luodon päivänpuolisilla pengermillä, läähättäen, nokat rakosillaan. Hengästyminen esti kaiken puheen pitkäksi aikaa. Katseltiin vain.

Tuolla taivaan rannalla siinsi kukkuloineen kuin ukkospilvi korkea ja pitkä Ihmistensaari. Kevein kesälainein välkkyi meri siinä välillä. Laivoja meni ja tuli. Suuri taivas kaareili selkeänä yli kaiken. Kivistä säteili lämpöä. Jossain luodon toisessa päässä humisi tuulenpuuska ja soi niin kumman ihanasti laineen loiskinan kanssa. Se puhaltelee ja viheltelee miljoonien pengermäkivien raoissa kuin kaukaisissa urkupilleissä. Pian se puhisee jo lähellä ja lentää lämpimänä löyhäyksenä ja humauksena yli varisparven ulos merelle, jossa sen tie näkyy tummana leveänä viiruna. Pian kohtaa se laivan, jolle antaa lisää kyytiä -- hetkeksi, sitten kulkee laiva taas entistä vauhtiaan. -- "Puhalla nurin Ihmistensaari!" sanoo manaten Vanha Varis itsekseen tuulenpuuskalle, joka on jo kaukana. Sitten se veti vielä kerran syvän huokauksen, hengitti sen jälkeen rauhallisesti ja alkoi puhua ääneen:

"En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana palaja minä enää Ihmistensaarelle! Tehköön sen teistä ketä huvittaa elää sen kanssa ja sen läheisyydessä, -- Tarkoitan ihmistä. -- Se on kyllä hyvä olemassa sekin. Onhan hän monella tavalla hyödyllinenkin: Hän vetää nuottaa Välimeressä niinkuin Suomenlahdessakin ja tuo meille merestä milloin sardineja, milloin haileja. Mutta yhtä tuhma hän on niin etelässä kuin pohjoisessakin."

"Tuhma on ihminen perinpohjin", vastasi kuorossa koko varisjoukko ja räpytteli vihasta siipiään.

"Haluatteko ehkä kuulla, miten kävi kerrankin nuoruudessani minulle Talvettomassa Maassa", aloitti Vanha Varis kohottautuen vähän korkeammalle penkereelle ja alkaen kertoa nuoruudenmuistojaan.

"ÄLÄ OLE VIHAINEN, RAKKAANI."

Miehen nimi oli Matti -- mikäpä muukaan hän olisi voinut olla, mies, jolla oli aina Matti kukkarossa, paitsi rantakaupunkien ilopaikkoihin mennessään. Silloin oli hänellä rahaa. Vaimon nimi oli Alma. Matti harjoitti merenkulkua ja Alma kalastusta. Matin ammatti tuotti kapakka- ja kortsirahat, Alma hankki perheelle toimeentulon.

Matilla oli omatekoinen jaala, jolla hän kuljetti yli meren perunoita, silakoita, halkoja ja katukiviä. Jaalan nimi oli _Onnen Alku_. -- Matin onni olikin aina vain alussa, valmista siitä ei totta totisesti tullut koskaan. Se ei milloinkaan päässyt alkua pitemmälle. Lieneekö jaalan nimen kuiskannut Matin korvaan joku ilkeämielinen haltija, sitä ei ole lupa sanoa.

Matin ensimäisen jaalan nimi oli _Alku_. Se upposi katukivilastissa keskelle merta, säilyäkseen siellä tulevaisten muinaistutkijain pengottavaksi sitten, kun Suomenlahden pohja on kohonnut mantereeksi.

Aivan onneton ei Matti kuitenkaan lienee ollut, koska hänellä oli kadehtijoita, jotka nimittivät Mattia amiraaliksi.

Matti oli jo saavuttanut parhaan miehuutensa -- tai oikeastaan jo elänyt siitä noin kolme neljännestä, kun hän eräänä talvena odottamattaan, miltei yllättyen, joutui naimisiin erään nuoren, terveen tytön kanssa.

Asia, ilman alkuvaiheita, kävi näin:

Matin vanhemmat olivat kuolleet noin parikymmentä vuotta sitten. Isä oli ollut luotsi, joka aina humalaisena palasi kotiin ja syys- ja kevätkylmillä vilustui ja hankki keuhkotaudin ja kuoli. Äidin kerrotaan kuolleen surusta viisi kuukautta myöhemmin. Matti oli ainoa perillinen ja asusti sitten yksin perimässään talossa.

Matilla, niinkuin muillakin ihmisillä, oli ystäviä, jotka tulivat hänen luokseen, milloin Matti palasi purjehdusretkiltään. Nuo ystävät tiesivät, että vaikka Matti palasikin kotiin kaima taskussaan, on hänellä ihana kaksilitrainen mukanaan. Tällä kaksilitraisella oli monta hyväilynimeä; useimmiten sitä kuitenkin, etenkin veneessä, nimitettiin kamiinaksi, kun sen huomattiin lämmittävän.

Noin vuosi ennen Matin kuolemaa, ensimäisenä adventtina, olivat mainitut ystävät taas Matin luona. Kokous alkoi kello kymmenen päivällä. Matti oli jo keittänyt kahvin, jota juodessa laimennettiin kamiinasta vuodatetulla viinalla. "Kahvi on myrkyllistä", sanoi Matti kuulleensa isävainajaltaan.

Sitten mentiin kirkkoon kuuntelemaan "Hosiannaa". Lukkarin johdolla sitä lauloi pieni sekakuoro. Matti tovereineen asettui miesten parvelle. Sieltä paraiten näki, kun "Hosiannaa" laulettiin. Matti ei ymmärtänyt laulua, mutta hänestä oli mukava katsella tyttöjä, jotka urkuparvella lauloivat.

"Näetkös tuota nättiä tyttöä, joka seisoo ihan reunimmaisena tuolla urkuparvella?" kysyi yksi Matin tovereista, Kiispekon Mikko.

"Tuota Almaako f"

"No sitä. Sinun olisi naitava tuo Alma."

"Tuliskohan tuo?"

"No se nyt on ihme."

"Rupea puhemieheksi."

"Rupeanhan minä."

Iltapäivällä käytiin kosimassa. Jouluksi oli Matilla emäntä kotona. Se kävi nopeaan, mutta samaa koettua polkua, mitä muutkin avioliitot Matin ympäristössä.

Avioliitostakin tuli vain "onnen alku". Kokonaisen viikon elivät Alma ja Matti onnellisina omassa kodissaan. Sitten loppui leipä. Eräänä aamuna Alma pyysi miestään jauhon ostoon.

"Ei osteta vielä jauhoja", sanoi Matti.

"No milloin sitten? Nyt ovat jauhot lopussa. Tähteenä on vain kaksi leipää. Sinä syöt paljon. Huomenillalla ei ole yhtään leipää. Tänään, on pantava taikina. Mene ostamaan jauhoja."

"Ei ole rahaa."

"Herra Iesus! Ei ole rahaa! No missä sinun kesäansiosi ovat?"

"Menivät kihloihin ja häihin. Oli niin huono kesä se viime kesä. Purjehdus tuotti vain pelkkää tappiota."

"Millä me sitten elämme?"

"Odotahan nyt. Ehkä minä saan jotain työtä."

"Mitä työtä sinä täällä talvella saat? Jokainen tekee omat työnsä."

"Onhan sitä saanut joka talvi."

"Näin tyhjäkö sinä olet ollut joka talvi?"

"Näin tyhjä tai tyhjempi. Miten milloinkin. Ilmojen mukaan."

"Voi minä kurja kuitenkin, minkälaisen miehen kanssa yhteen jouduin!"

Alma alkoi itkeä.

Matti istui kiikkutuolissa ja tupakoi.

Keskustelusta ei tullut enää mitään. Vielä yritti Alma Matilta kysyä: "No sinä et siis mene ostamaan jauhoja?", mutta kun ei saanut vastausta, läksi vanhempiensa kotiin, jossa äidilleen itkien valitti onnettomuuttaan ja köyhyyttään.

Kotoaan sai Alma pitkin koko sen talven jauhoja, silakoita ja perunoita.

Niin kului talvi.

Tuli kevät. Alma varustautui kalastamaan. Hän pääsi verkkoineen osakkaaksi entisen kotitalonsa venekuntaan.

Matti varustautui purjehtimaan. Raappasi "Onnen Alkunsa", tervasi sen kolitervalla alta ja puutervalla päältä. Purjepuut myös raapattiin ja voideltiin hylkeenrasvalla. Kun satamassa oli vielä jää, vedettiin Matin, niinkuin muidenkin jaalat jäälle, odottamaan vapautumistaan. Se tulikin noin viikon perästä. Silloin nosti jaala toisensa perästä purjeensa ja kiiti keveänä ohi ajelehtivien jäätelien, kevätahavan puhaltaessa pingoittuneisiin purjeisiin, Viroa kohti.

Almalla ja Matilla oli erotessa ankara riita. Alma ei olisi tahtonut laskea Mattia menemään, vaan jäämään kotiin kalastamaan, tai sitten ottamaan, Alman mukaansa "Onnen Alkuun", ettei tarvitse palkata vierasta apua alukseen, joka ei tuota mitään. "En minä ole ennenkään akkaväen turvissa seilannut, enkä seilaa nytkään", oli Matti huutanut silloin vihasta punaisena.

"Seilasithan tuota koko talven akkaväen turvissa", oli Alma sanonut.

Enempää ei tarvittu. Viittaus arkaan kohtaan sai Matin sielussa asustavat pahat pohjamudat kuohuksiin. Humalassa hän oli lempeä kuin lammas, mutta kun hän suuttui selvänä, ei häntä voinut mielipuolesta eroittaa.

Alma oli varustanut Matille evästä pussiin kolme leipää ja pytyn silakoita. Sen sieppasi nyt Matti olaltaan, ollessaan jo kynnyksen luona, ulos menemäisillään, ja heitti Almaa kohti. Alma ennätti väistää. Pussi lensi hänen ohitseen ja sitten ikkunan läpi ulos. Lasit helisivät ja Alma kirkaisi kauhusta. Huutaen: "Kirotut olkoot leipäsi, en niitä tarvitse", paiskasi Matti oven kiinni, että seinät tärähtivät ja lähti hitaasti jaalalleen.

Alma jäi kotiin itkemään.

Kului loppuun kevätkalastusaika.

Venekunnalla, johon Alma kuului, oli koko hailinkutuajan harvinaisen hyvä saalis. Toivottiin, että jos silakalla tulee olemaan vähänkään hintaa, on Almalla ja hänen miehellään ensi talvi leivän puolesta turvattu.

Lähestyi juhannus, jolloin kevätsaalis viedään Viroon.

Alma oli niin usein, yksin ikävissään, ajatellut Mattia ja katunut katumasta päästyään Matille eronhetkellä lausumiaan sanoja.

Koko keväänä ei Matti poikennut kotona. Toisilta purjehtijoilta Alma sai kuulla missä Matti milloinkin liikkui, että hän ansaitsee hyvin, mutta juo kaiken.

Surun ja ikävän vallassa Alma syytti itseään. Hänen jokailtainen ja -aamuinen ajatuksensa oli, että jos hän vielä saa Matin takaisin kotiin, on hän hänelle niin hyvä, niin hyvä, ettei Matin enää koskaan tee mieli pois kotoa, vaan jää yhdessä kalastamaan, tai ottaa hänet mukaansa purjehtimaan.

Koko juhannuksen alusviikon oli hälinää satamassa. Saaren kaikki jaalat ottivat silakkatynnyreitä, viedäkseen ne Viroon. Täyteen lastiin tullut jaala purjehti jo aina iltayöstä ulos merelle, ollakseen aamulla Virossa. Toisia tuli, toisia meni.

Tulijoilta sai Alma kuulla, että Matti on Lonttovassa. Hän lähetti Matille sanan, että tulisi kotiin. Kuinka mielellään hän olisi suonut, että heidän ensimäisen hailisaaliinsa vie oma "Onnen Alku" Viroon.

Kädet lujasti ristiin puristettuina rukoili Alma autiossa kodissaan yksinäisenä maata pannessaan kiihkeästi onnensa puolesta. Mitä lieneekään sanoja hän käyttänyt alussa, mutta hänen itsensä huomaamatta ja tajuamatta sai rukous kiihkeimmillään ollessaan seuraavan muodon:

"Rakas Matti kulta! Tule kotiin! Tule kotiin rakkaani! Hailit ovat sinun! Ne ovat sinun joka tynnyri ja joka nelikko! Mikään ei ole minun! Tule kotiin ja vie hailit Viroon omalla 'Onnen Alulla'. Siitä tulee meille yhteinen, loputon onni, jos niin teet! Tule kotiin, tule kotiin rakkaani! En sano sinulle enää yhtään rumaa sanaa! Rukoilen Jumalalta kärsivällisyyttä ja voimaa siihen. Tule kotiin, minä olen hyvä sinulle iankaikkisesti, amen!"

Sananlähetykset joko eivät saapuneet Matin korviin tai eivät auttaneet.

Seitsemäs viikko oli kulumassa Matin lähdöstä, mutta se oli Alman mielestä kuin seitsemäs iäisyys.

Hän päätti koettaa vielä viimeistä keinoa, kirjoittaa Matille kirjeen.

Alman vanha setä oli lähdössä Viroon. Hänen mukanaan päätti Alma kirjeensä lähettää.

Hänellä olisi niin paljon sanottavaa! Niin paljon kerrottavaa ja niin paljon anteeksi pyydettävää! Hänestä tuntui, kuin eivät kaiken maailman paperit riittäisi siihen kirjeeseen, mutta kun hän otti paperiarkin ja istui pöydän ääreen, valmiina kirjoittamaan, tuntuivat ajatukset aivan tyhjiltä. Hänellä ei tuntunut olevan mitään kirjoitettavaa. "Oi! Kuka osaisi sen kirjoittaa! Oi -- ei ole ketään, kenelle uskoisin tämän kirjeen kirjoittamisen!" -- huokaili hän ja päätti ponnistaa kaikki ajatuksensa liikkeelle ja kätensä työhön ja tuloksena oli seuraava kirje:

"Hyvää päivää rakkaani! Älä ole vihainen rakkaani! Tuo raasit rakkaani!"

Kirje pantiin kuoreen ja joutui varmasti perille. --

Lieneekö kirje vaikuttanut, vai vanhan sedän ankarat sanat, sitä ei kukaan saanut tietää, mutta varmaa oli, että heti samana päivänä, kun Matti sai kirjeen, jätti hän Viron rannat.

Oli aivan tyyni Matin lähtiessä. Toiset naureksivat ja ivasivat Mattia vanhalla sananlaskulla: "Joka tuulen makaa, se tyynen soutaa", kun Matti nosti ankkurin ja alkoi jollalla hinaten soutaa "Onnen Alkua" ulos merelle. Rannalle jääneet tuumivat: "Tuo Matti se on sellainen tuittupää."

Kotiin päästyä oli iloista touhua. Alman kanssa yhdessä Matti pyöritteli ranta-aitasta silakkatynnyreitä sillalle ja siitä taljoilla "Onnen Alun" ruomaan. Se oli ensimäinen oma lasti.

Mutta eihän siitä koko lastia tullut. Naapurit toivat omia tynnyreitään ja pyysivät päästä mukaan. Niin sai "Onnen Alku" koko lastin. Ennen iltaa oli se lähtövalmis.

Koko iltapäivän oli Alma ollut "Onnen Alussa" -- ensi päivää eläissään. Hänellä oli siellä paljon hommaa. Hän pesi kajuutan perin juurin, puhdisti koijat ja toi niihin uusia makuuvaatteita, järjesti ruokakaapit ja toi niihin uusia eväitä ja lopuksi hän laittoi kamiinaan tulen ja keitti kahvia. Ensi kertaa oli "Onnen Alussa" niin siististi katettu kahvipöytä. Kahden Matin kanssa joi Alma kahvia. Molemmat olivat ystävällisiä toisilleen -- ja onnellisia. Kuinka monta kertaa kahvin juonnin ajalla olikaan pyörinyt niin Matilla kuin Almallakin kielellä sana "onnen alusta", mutta äänielinten alkaessa toimia tulikin vain jonkin joutavia lausumia ihmisistä, joita hääri tynnyreineen sillalla.

Illalla myöhään nosti "Onnen Alku" purjeensa ja otti suunnan Narvaa kohti.

Vasta kolmannella viikolla palasi Matti kotiin Narvasta. Hän kantoi merimiesarkkunsa mukanaan tupaan ja kävi sen päälle synkkänä, raihnaisena ja vanhettuneen näköisenä istumaan edes tervehtimättä Almaa.

Alma lähestyi käsi ojennettuna Matin luokse. Matti teki molemmin käsin torjuvan liikkeen ja sanoi:

"Ä-ä-ä-älä tule nyt liki minua, minussa on sellainen tauti joka tarttuu. Sinun on nyt pysyttävä hyvin erillään minusta niin kauan kuin minä olen kipeä!"

"Herra Jumala! Mikä tauti sinussa sitten on?"

"Sellainen paha tauti, joka tarttuu. Minä kävin Narvassa lääkärillä ja se sanoi että nyt on varottava, ettei mene liki ketään, ja antoi lääkkeitä, joita on käytettävä."

"No entä silakat?"

"Ne menivät hyvästi kaupaksi."

"Toitko sinä rahat kotiin, vai muuta?"

"En rahaa, enkä muuta. Sinne menivät rahat sitä tietään."

"Herra Iesus siunatkoon! Etkö sinä muuta kotiin tuonut kuin tautia ja rohtoja?"

"En muuta -- ja tarpeeksi on kärsimistä siinäkin."

"Voi sinä sika itseäs kuitenkin -- en paremmin sano! Juopi vaimonsa ansiot kärsäänsä ja tulee tyhjänä ja tautisena kotiin! Millä sinä luulet elettävän ensi talven?"

"Onhan tässä vielä puoli kesää tähteenä..."

"Onhan tässä! Ja mitä on sinusta tähteenä?"

"Terve mies, kunhan tässä ensin poetaan välillä! Anna minulle ruokaa. Minulla on nälkä."

"Menisit syömään sinne, mihinkä panit silakkarahat!"

Kului kesä surussa, itkussa ja puutteessa. Alma kävi verkoilla yöt, teki päivisin talon tavalliset askareet ja nukkui neljä, viisi tuntia merellä verkkohaapiossa -- milloin ei ollut merikipeä. Matti loikoili viikon pari sängyssä, mutta kun se kävi pitkäveteiseksi ja ikäväksi, alkoi hän ottaa osaa rantakäräjiin -- milloin ei satanut. Kun Alma lakkasi antamasta hänelle ruokaa, nosti hän rauhallisena purjeensa ja ankkurinsa ja alkoi taas risteillä Suomenlahtea satamasta satamaan ja kapakasta kapakkaan.

Tuli syksy ja sen mukana kalastuskauden toinen markkinamatka Viroon. Nyt oli vietävä syyssaalis sinne ja vaihdettava se maamiehille viljaan, perunoihin, lanttuihin, kaaleihin, lihaan ja voihin. Useimmat olivat jo keväthailinsa jättäneet Viron "sopralleen" syksyllä saatavia maantuotteita vastaan. Katkeruudella muisteli Alma omia keväthailejaan. Hän päätti, ettei nyt enää usko asiataan kenenkään muun hoidettavaksi, vaan menee itse. Mutta kenenkä kanssa?

Huolensa hän uskoi vanhalle sedälleen. Neuvottelun tuloksena oli päätös, että Alma ja setä lähtevät kahden, kumpikin omine saaliineen sedän avonaisella pienellä veneellä, johon hyvin sopii sekä vietävät silakat että tuotavat talvieväät molemmille.

"Näin me avuttomat sitten autamme toinen toistamme", oli setä sanonut.

Päätös pantiin toimeen viivyttelemättä. Vielä samana iltana, kauniin länsituulen kiidättämänä, purjehti Alma setänsä kanssa Lonttovaan.

Kun oli kysymyksessä vain kahden kaupat ja kun sedällä ei ollut, ainakaan nyt vanhana, tapanaan istua "kortsissa", jouduttiin parin päivän kuluttua paluumatkalle. Tuuli puhalteli etelästä, lakean Vironman yli vielä lakeammalle merelle.

Pari tuntia aikaisemmin lähti Lonttovan satamasta Suomea kohti purjehtimaan eräs virolainen vene.

Setä oli jo nuoruudessaan hankkinut itselleen erikoisen purjehtijamaineen ja säilyttänyt sen loukkaamattomana läpi elämänsä: Kukaan ei kyennyt pysyttelemään hänen edellään -- hyvä kun pitemmällä matkalla säilyi näkyvissä edes jälessäkään. Tahallaan oli tällä kertaa setä viivytellyt lähtöään pari tuntia, antaakseen edelläpurjehtijalle perinpohjaisen löylytyksen.

Tuuli oli jo lähtiessä siksi ankara, että ainakin isonpurjeen reivaaminen olisi ollut tarpeellista. Sedän kilpailuinto oli kihahtanut yli reunojensa, kun eräs virolainen kehaisi edellisen lähtiessä: "Siinäpä lähtee vironmies, jota ei suomalainenkaan voita!" Setä oli jo silloin lähtövalmis, mutta kultuaan mokomankin kehaisun oli hän sanonut: "Minä annan sen miehen pari tuntia paeta jaloistani, ettei häpeä tapahdu tässä kaiken kansan silmäin alla, vaan selvällä meren selällä!" Sitten hän rauhassa nousi virolaisen sopransa kanssa lähimpään kortsiin lähtöryypyille.

Lähtiessään rannasta ja vetäessään koudit kiinni, oli setä hoputellut venettään: "Ravaapas nyt tervalaita -- nyt on kunnia kyseessä!"

Alma pyysi, että pienennettäisiin purjeita, otettaisiin edes yksi reivi isoonpurjeeseen, johon setä vastasi:

"Oo huoletta! Anna kaataa vain! -- Eikös jo vilkukin tuolla laineiden välillä virolaisen purje."

Silloin oltiin jo keskellä merta ja sen kuohuja. Tuuli oli muuttunut rajuksi myrskyksi. Virolainen näytti olevan enää noin kolme kilometriä edellä. Nyt se hommaili jotain veneessään ja kulki entistä hiljemmin.

"Katso nyt, setä! Virolainenkin riisuu isonpurjeen kokonaan pois", sanoi hätäisesti Alma.

"Älä hätäile. Älä hätäile. Hyvä tästä tulee, kunhan ennättää. Virolainen jo pelkää. Se näkee jo meidät. Sillä oli purjeet pohjareivissä. Nyt se avaa reivit auki Ja nostaa purjeen täytenä jälleen, päästäkseen pakoon. Kohta me näytetään sille köydenpäätä", selitteli setä, jonka huomio oli kiintynyt vain yhteen pisteeseen, virolaisen veneeseen, sen sijaan, että hän olisi sen kiinnittänyt tuhansiin pisteisiin, kaikkiin noihin rajuihin ukkosen jyrinällä kaatuviin jättiläislaineisiin, joita väistävät kannellisetkin alukset.