Part 12

Kello oli noin kymmenen aamulla. Vävy Anttu nousi isoine merikaukoputkineen jo neljättä kertaa sinä aamuna aittansa päätyyn rakentamalleen katsomatelineelle. Jo lähes viikon oli ollut pelkkää tyyntä ja yhtä kauan oli näköpiirissä, virran kuljettamana, harhaillut eräs iso parkkilaiva. Pari kertaa oli se jo kiertänyt saaren. Kaksi viimeistä vuorokautta se on maannut kaukana kaakon alla. Sieltä se näyttää meren takaa kohoavalta linnalta tai luostarilta, jonka torneja ja muureja laskeva ja nouseva aurinko kultaa ja puolipäivä tekee kalkinvalkealta hohtavaksi.

Vävy-Anttu on huomaavinaan että tänään on laiva tunti tunnilta jälleen lähestynyt saarta. Nyt on se jo niin lähellä, että kaukoputkessa eroittaa siinä olevan vain vanhoja, paikattuja purjeita päällä. Näkee selvästi vanhalla, tummanharmaalla pohjalla vaaleita juovia, paikkoja. Etenkin kaikki raakapurjeet ovat kirjavia. Kuinka muuten oikeastaan voisi ollakaan keskikesällä, jolloin pidetään vanhoja purjeita, kun ei ole myrskyjä! Laiva itse on valkeaksi maalattu. Se lienee jo vanha, koska on notkahtanut, keula ja perä painuneet alaspäin ja laivan runko saanut päinvastaisen käyryyden, kuin mikä sille telakalla uutena annettiin.

Mutta tuo kaikki kuuluu sivuasioihin!

Mikäli laivasta alkoi eroittaa yksityiskohtia, sivuasioita, sitä polttavammaksi ja jännittävämmäksi kävi kysymys:

Mikä laiva se on?

Olivat jo muutamat muutkin kiinnittäneet huomionsa tuohon kummaan laivaan.

Vävy-Anttu laskeutui alas näkötornistaan, asetti kaukoputken telineelleen tuvan oven päälle ja alkoi, kädet housuntaskuissa ja mälli suussa kävellä alas rantaan. Siellä tapasi hän hyvät naapurinsa ja sukulaisensa Pekon Aapen ja Jyrin Tuomaan.

Tuomas parhaillaan tähyili myöskin laivaa. Hänellä oli kaukoputki mukanaan. Sitä hän nojasi ranta-aitan nurkkaan ja tutki tarkasti.

"No mitäs sä näet, Tuomas?" kysyi Anttu liittyen joukkoon.

"Mitäs minä näen! Enhän minä mitään näe. Ja saakos tästä selvää, mikä se on, vaikka vielä näkisikin?"

"Se on paljon lähempänä nyt kuin aamulla", sanoi taas Anttu.

"Virta kulettaa", tuumi Tuomas.

"Olisikohan tuo hylätty laiva", tuumi Pekon Aape.

"Hylätty laiva! Mikäs hylätty laiva tämä olis!"

"Entä jos on kuitenkin", tuumi Anttu. "Onhan niitä hylättyjä laivoja nähty ennenkin."

"On. Karille tai rannalle sumussa ajettuneina, mutta ei vapaassa meressä ja sellaisia, kuin tämä, joka pysyy veden päällä."

Se oli Tuomaan tuomio, mutta siihen lisäsi Anttu, jolla tällä kertaa oli kaukoputki silmällään:

"Kumma laiva tämä vaan on. Nytkin siellä päin meressä on hiukan tuulen vilua, mutta sillä on suunta milloin itään, milloin länteen. Sitä menoa minä olen nähnyt koko aamun.

"Siellä ei ole ihmisiä.

"Muuten laiva ottaisi hyväkseen pienimmänkin tuulen, oli se sitten vastaan tai myötä.

"Tässä laivassa ei ole ihmisiä. Uskotkos sen, Tuomas?"

"Entäpäs jos tämä on se laiva, joka kävi viime viikolla sumussa Hallikariin. Silloin oli itätuuli ja harvinaisen pieni meri. Sitten tuli länsituuli ja meri nousi ja irroitti laivan, joka sitä ennen ennätettiin hylätä. Sehän kuului olleen valkea, iso ulkolainen parkkilaiva."

"Mikä ulkolainen?" mörähti Tuomas.

"No se joka oli kiinni Hallikarissa."

"Ei sitä niin vain laivaa jätetä, kun ei ole hätää."

"Kerrankos ne ovat jättäneet! Vakuuttavat vanhan laivahylyn korkeasta summasta. Ajavat sen sitte sumussa kiinni. Hylkäävät laivan, menevät kotiinsa ja nostavat hyvät rahat, joilla ostavat uuden laivan."

"Osaavathan ne herrat metkuilla", lisäsi siihen nauraa hyrähtäen Pekon Aape.

"Sen minä vaan sanon, ettei siellä ole niin ristin sielua koko laivassa. Katsopas nyt Tuomas, mitenkä se nytkin purjehtii. Tuulta ei tosin ole tuskin nimeksikään, mutta jos siellä olisi yksikään merimies, tai edes kokkikaan, ei se purjehtisi tuolla tavalla", sanoi Anttu ja ojensi kaukoputken Tuomaalle.

"Kummaahan tämä vähän on", sanoi Tuomas, "mutta parasta lie, että soudetaan sinne ja otetaan asiasta selvä."

"Jätetään yöksi. On parempi että asia tapahtuu salaa ja laivahan tulee virran mukana tännemmäs. Ehkä aamupuoleen on tässä maan sivussa. Päästään vähemmällä melulla ja vähemmällä soutamisella."

"Virrat vaihtuvat. Voi se olla yöllä jo näkymättömissäkin. Parasta on lähteä heti."

Se jäi päätökseksi.

Oli heinäkuun alkupäivät. Kevätkalastus oli loppunut ja syyskalastus ei vielä ollut ennättänyt alkaa. Miehillä oli hyvää aikaa löytöretkille. Salavihkaa kantoivat he eväillä lastatut tuohikonttinsa Vävy-Antun ranta-aittaan. Siitä Vävy-Antun valkamasta ja hänen haapiollaan läksivät he noin kello yksitoista soutamaan laivaa kohti. Onneksi sattui sellainen harvinainen tapaus, ettei rannassa ollut ketään uteliaita kyselemässä matkan tarkoitusta. Ettei kylässä leviäisi turhia huhuja, eivät lähtijät ilmaisseet vaimoilleenkaan mitään hommastaan.

Meri oli kuin hiottu peililasi. Soutaessaan ei huomannut siinä pienintäkään liikettä. Valkeat kuohut saaren rannoilla kuitenkin todistivat, että voimakas, vaikka hyvin matala ja sangen harva vanha ummikas kävi.

Kello yksi iltapäivällä olivat soutajat noin puolen kilometrin päässä laivasta. Siinä he pysähtyivät pitkäksi aikaa ja katselivat ääneti sitä. Siellä ei näkynyt mitään liikettä.

Meri oli yltänsä tyven. Sinne ja tänne ilmaantui joskus tumma viiva ilman hengäistessä veden pintaa, mutta hetken perästä oli taas kaikki entistä kirkkaampaa.

Ääneti seisoi autio laiva. Sen purjeet olivat kaikki avatut. Ne riippuivat velttoina raaoissaan, kahveleissaan tai taakeissaan.

Köysistö oli järjestyksessä. Näki, että laiva oli viimeksi purjehtinut ylihangan halsseilla.

Minkäänlaista hätälippua, tai muuta hätämerkkiä ei näkynyt. Miehet soutivat aivan lähelle. Perässä luettiin laivan nimi ja kotipaikka:

Messina Barcelona

Airot saivat levätä.

Puolisen tuntia miehet istuivat hiljaa ja odottivat, että jotain tapahtuisi.

Joka hetki he odottivat tumman espanjalaisen merenkulkijan ilmaantuvan kysymään, mitä miehillä on asiaa.

Mitään ei tapahtunut.

Ei kuulunut risahdustakaan.

Tuntui, kuin kaikki olisi ollut kirkasta taivasta ja äänettömässä avaruudessa tuo autio laiva ja miehet haapioineen jääneet ikuiseen paikallaan oloon.

Jostain puhalsi äkkiä vilpoisa tuulenhenkäys laivan peräpurjeeseen. Muutama reivinauha liikahti.

Mitään muuta ei tapahtunut.

Kammottava tunne täytti miesten mielet. Viimein sanoi Tuomas:

"Mitä me tässä istutaan. -- Mennään sisään laivaan katsomaan, mitenkä asiat ovat."

"Jaa -- se nyt on sillä tavalla, että -- että -- jos vaikka lähdettäisiin vain kotiin. -- En piru vie minä halua tuon kummituksen kanssa mihinkään tekemisiin", sanoi Pekon Aape.

"Pelkäätkö sinä keskellä Jumalan kirkasta päivää?", sanoi Vävy-Anttu.

"No vaikken pelkäisikään, mutta kamala on tuohon veneeseen sisällekin mennä."

"Mennään miehet sisään vaan. Eihän tässä ole turhan tähden kahta tuntia soudettu."

"Niin, mennään vaan minun puolestani", sanoi Vävy-Anttu.

Aape puolestaan sanoi myös jotain, mutta se oli niin epäselvää, ettei sitä voinut käsittää -- ainakaan se ei ollut selvä vastalause.

Airot pistettiin jälleen veteen. Alettiin soutaa ympäri laivan katsomaan, onko mahdollisesti köysiportaita kupeella. Alihangan puolella niitä ei ollut. Keulan alitse soudettiin laivan toiselle puolelle. Hetkeksi pysähdyttiin ihailemaan laivan keulaa koristavaa veistokuvaa: Meren kuningatar siinä syöksyi eteenpäin yli merten, katse riemuitsevana ja helmat hulmuillen, käsivarret ristissä yli rinnan. Sen vaatteet olivat valkeat. Kaulassa oli kultakäädyt, otsalla kultainen otsalehti, ranteessa kultainen rannerengas.

Ylihangan puolella olivat pitkin laivan kuvetta alas riippumassa köysiportaat.

Kuka olisi uskonut!

Miehet kiipesivät perätysten ylös laivan kannelle. Jyrin Tuomas solmesi haapionsa pestin kiinni lähimpään vapaaseen naakeliin.

Kannella havaittiin kaiken olevan parhaassa järjestyksessä. Laivan iso vene oli poissa. Väki oli siis sillä lähtenyt laivasta, mutta missä, milloin ja mistä syystä, niitä kolmea kysymystä jauhoivat nuo kolme miestä koko sen iltapäivän.

Vanhasta matruusivaistostako, vai muusta syystä, tai sattumaltako tuon pelon, kammon ja ihmettelyn sekoittaman tunteen johtamana, miehet ensi töikseen menivät skanssiin. Koijissa olivat makuuvaatteet paikoillaan, mutta kaikki muu oli viety. -- "Laivasta lähtö ei näytä tapahtuneen hädässä", arveli Tuomas.

Keittiössä tehtiin se tärkeä huomio, että aamiainen on ollut viimeinen ateria laivassa.

"Niin no -- yöllähän se sumu tuli ja hävisi ennen puoltapäivää", arveli viisaana Pekon Aape.

"Se ei meinaa mitään", sanoi Tuomas, "eihän sitä tavallisesti heti laivasta lähdetä, vaikka sumu häviäisikin. Siinä ollaan viimeiseen asti. Laiva jätetään aina vasta viime tingassa."

"Useimmiten liian myöhään. Nämä tässä ovat olleet varovaisia", -- -- -- puolusteli Pekon Aape.

"Ei koskaan liian myöhään, hyvä mies!"

Vävy-Anttu, vanhana puosmannina, tähyili ylös mastoihin ja rikiin.

"Harvoin", sanoi hän, "näkee purjeiden riippuvan noin tyhjinä. Niin on kuin ennen tuolla ulkona, koillispasaatin ja kaakkoispasaatin välillä olevassa tyynessä. Näin sielläkin purjeet riippuivat viikkomääriä ja noin sielläkin terva hikoilee kannesta. -- Kerran, siitä on nyt neljäsneljättä kesä, lähdettiin Montevideosta Lissaboniin -- --", Vävy-Anttu aloitti tuon kuuluisan kertomuksensa, jonka Jyrin Tuomas ja Pekon Aape olivat jo kuulleet useamman kuin neljäneljättä kertaa, nimittäin joka kesä, näinä heinäkuun helteinä ja tyyninä ja lisäksi joskus talvellakin, kuten jouluryypyillä, hautajaisissa tai häissä ja muissa sellaisissa sopivissa tilaisuuksissa. Kun he siis kuulivat Antun suusta sanat "lähdettiin Montevideosta", tiesivät he sanasta sanaan jatkonkin, loppuun asti. He osasivat kertomuksen jo ulkoa yhtä hyvin, kuin Anttu itsekin. He eivät viitsineetkään kuunnella. Tilaisuus oli sopimaton. Mieltä kiinnittivät nyt tuhannet muut seikat. Röyhkeästi keskeytti Antun onnellisesti alkaneen kertomuksen Tuomas sanomalla komentavasti:

"Jaa'a! Kun nyt on syynätty tämä keulapuoli, niin mennäänpäs tarkastamaan miltä näyttää herrojen puoli."

Mentiin perälle. Noustiin pari askelmaa varsinaisesta kannesta ylempänä olevalle niinkutsutulle puolikannelle, johon matruusin sallittiin tulla vain peränpitovuoroaan suorittamaan tai reivaamaan, käärimään, tai avaamaan mesaanipurjetta, tai suorittamaan muita matruusin askareita, raappaamaan, pesemään, maalaamaan ja niin edespäin. Silloin oli tavalliseni matruusin noustava puolikannelle alihangan puolelta. Jumal'auta, jos uskalsit nousta ylihangan kautta! Alokas sai säännöllisesti kapteenilta tai perämieheltä ensimäisen sinisen korvatillikkansa ja siihen kuuluvat sadatukset, rikkoessaan tätä Noan ajoilta saakka perittyä meritapaa vastaan.

Jyrin Tuomas käveli edellä, sitten Vävy-Anttu ja hänen jälessään Pekon Aape. Päästyään puolikannelle julisti Tuomas:

"Minä olen nyt tämän laivan päämies. Anttu on perämies ja sinä Aape olet matruusi, äläkä tule tätä tietä ylös tänne."

Tultiin isoon kajuuttaan. Se oli harvinaisen hienosti sisustettu. Kiilloitettua mahonkia kaikki! Pehmeitä, punaisella plyyssillä päällystettyjä sohvia!

Ja kaikkein ihanin seikka, joka sai miesten kasvot iloiseen, leveään hymyyn: Pöydällä oli iso, vielä avaamaton viskipullo.

"Aape! Etsi paikalla kolme lasia ja tuo pöytään!", komensi päämies.

"Meinaatko sinä ryypätä tuota viskiä?", kysyi perämies.

"No se on selvä se!"

"Etkö sinä pelkää, että se on myrkkyä? Pantu siihen viekoittelukseksi -- -- Kuulin kerran Montevideossa -- --"

"Hiiteen Montevideo! Nyt ollaan keskellä Suomenlahtea ja odotellaan hyvää lounaispasaatia, joka veisi meidät lähimpään kaupunkiin. No Aape, mitä töllistelet. Etkö ennen ole käydyt näissä paikoissa. Mene toimeesi! -- Ahaa, tässähän näitä laseja onkin lähempänä kuin luulinkaan."

Päämies huomasi avonaisen kaapin vasemmalla ja siinä ryyppylaseja useampaa lajia.

"Täällähän näitä on pitkäkaulaisia ja lyhytkaulaisia ja kaulattomia, suuria ja pieniä. Aijai tätä komeutta! Kaikki lasitavara hiottua kristallia! No jouduitpa sinä Tuomasparka kerrankin rikkaaseen taloon, elämäsi iän köyhyydessä ryvettyäsi!"

Viskipullo avattiin ja lasit täytettiin.

Päämies kohotti lasinsa. Toiset samoin.

Päämies piti puheen:

"No niin. Myrkkyä tai jumalanviljaa -- kippis nyt miehet vaan ja hyvää lykkyä tälle yhteiselle laivalle!"

Lasit helähtivät ja tyhjenivät partaisiin naamoihin.

Sitten sanoi päämies:

"Istutaanpas nyt sitten, koska ei tässä vielä ole kannelle kiirettä. Koetellaan, vieläkö tämä talonpoikakin pysyy istumassa tällä niin helkutin kiiltävällä ja liukkaalla tuolilla. Katasta sinä Aape välillä ulos, alkaako tuulta näkyä, ja sano sitte minulle."

Istuskeltiin ja ryypiskeltiin hitaassa ja hyvässä tahdissa noin tunnin verran. Sitten oli jo saavutettu sikäli hyvä mieliala, että päämies katsoi sopivan hetken tulleen seuraavalle huomautukselle:

"No Anttu! Annapas nyt kuulua, mitenkä kävikään, kun sinä kerran nuoruudessasi neljäneljättä kesää takaperin seilasit Montevideosta Lissaboniin sillä kuuluisalla parkkilaivalla 'Anna Siriuksella'?"

Vävy-Anttu (Siten ei häntä koskaan suoraan edessä uskallettu nimittää. Se oli hiukan niinkuin haukkumanimi.) huomasi piikin. Hän pureskeli hermostuneesti mälliään. Vasta hetken perästä hän vastasi, rummutellen paksuilla sormillaan pöytään:

"Sanokaapas miehet ihan tosissanne, mikä laiva tämä on ja miksi tämä on hylätty?"

"Jaa'a -- sitä minäkin haluaisin tietää", pälpätti änkyttäen Aape.

Päämies sytytti hienon vaaleanharmaan havannasikaarin, jonka oli löytänyt kaapista ja vedettyään siitä muutamia ihanatuoksuisia sauhuja, loihe lausumaan:

"Te näytätte luulevan, etten minä sitä haluaisi tietää tai epäilette, että minä jotain ehkä tiedän. No niin. -- Tiedänpä minä jotakin, jota olen tässä itsekseni ajatellut ja päätellyt, etteiköhän se tieto kuuluisi tähän laivaan. -- Muistatko sinä Anttu isääsi?"

"En, Jumala paratkoon!"

"En minäkään, muuta kuin sen minkä olen vanhemmilta kuullut, ja minkä sinäkin olet kuullut. -- Noin viisikymmentä ajasta-aikaa takaperin rakennettiin Haminassa laiva, jolle annettiin nimi 'Martti Luther'. Sen ensimäiseksi päämieheksi tuli setävainajani -- jos nimittäin on vainaja, Jumala sen tietää -- sinun isäsi Aapramin Jussi, ensimäiseksi perämieheksi minun isäni ja toiseksi tämän Aapen eno. Se laiva, niinkuin muistatte, katosi väkineen päivineen teille tietämättömille heti ensi matkallaan. Sillä oli lankkulasti Cadiziin, josta sen Piti tuoda takaisin tullessaan suolalasti. Syksyllä myöhään läksi ja keväällä aikaiseen piti palata. Sille tielleen se jäi ja tuskin mistään laivasta lie sepitetty niin paljon juttuja, kuin siitä 'Martti Lutherista'. -- Minäpä luulen, että vaikka tämän laivan nimenä nyt onkin 'Messina', että me parhaillaan ryypätään 'Martti Lutherin' kajuutassa -- isiemme, setiemme, ja enojemme viskiä..."

"Ole vait! Sinä olet humalassa ja puhut joutavia."

"Enkä puhukaan joutavia! Jumal'auta, me istutaan jokikinen 'Martti Lutherin' kajuutassa!" huusi hän, lyöden nyrkillään pöytään.

-- "Kerrottiinhan silloin heti alussa, että 'Martti Luther' ei uponnutkaan, vaan että sille tehtiin uusi nimilauta ja laivan väki risti myös itsensä uudestaan ja omisti laivan yhteiseksi omakseen ja ovat näin väärillä nimillä ja väärillä papereilla purjehtineet ensin Välimerellä merirosvoina ja kun se ammatti alkoi maistua happamalle, sitten kauppalaivureina ympäri maapalloa."

"Se kyllä voipi olla totta. En minä sitä väitä perättömäksi, vaan sitä, että tämä tässä olisi 'Martti Luther'."

"Älähän huopaa vielä. Puhunpa suuni puhtaaksi. -- Kun viimeksi kävin Haminassa, kertoi minulle Silakka-Topin muija, että heillä ihan vastikään oli käynyt kummallinen vieras, ulkolaisen näköinen, hienosti puettu vanha merimies -- siinä kuudenkymmenen korvilla. Oli tullut Silakka-Topin keittiöön ja jutellut siinä puolisen tuntia Silakka-Topin muijan kanssa, kysellyt sinusta ja tästä Aapesta ja minusta ja monista muista saarelaisista. Oli tiedustellut, elävätkö ja mitenkä voivat ja ketä on kuollut ja niin poispäin. Oli sanonut Silakka-Topin muijalle, että kyllä hän hänetkin tuntee, että on paljon oltu yhdessä nuoruuden aikoina. -- Silakka-Topin muija niin minulle itse kertoi, eikä siitä ole aikaa kuin viikko. --, Sitten oli mies lähtenyt ja Silakka-Topin muija oli jäänyt siunailemaan, että mikä mies se mahtoi olla. Oli lähtenyt heti, kun Silakka-Topin muija oli kysynyt, että 'kukas sinä sitten oikein olet?" -- "Ei ole aikaa viipyä. Täytyy lähteä', oli sanonut ja mennyt. -- Vasta perästä päin oli Silakka-Topin muijalle johtunut mieleen, että se vieras oli sinun isävainajasi -- hm -- isäsi näköinen ja ettei se kukaan muu voinut olla kuin hän. -- No, annas olla. Äläs virka vielä mitään. -- Minä olenkin nyt tässä ajatellut, ettei se vieras kukaan muu ollut, kuin sinun isäsi -- tai minun setäni -- ja tämä hänen vanha laivansa 'Martti Luther', vaikka tällä nyt on valenimi. Minä katselin tätä laivaa jo heti haapiosta, että ei tuo pakana muu voi olla kuin 'Martti Luther'. -- Ja nythän on selvää, miksi tämä on hylätty. Asia on luultavasti niin, että tällä on lasti Pietariin tai Narvaan -- Suomeen ei 'Martti Luther' uskalla tulla -- mutta kun ilmojen haltijat ja merivirrat painoivat tämän liiaksi lähelle Suomen rantaa ja ehkä sumussa vähän kiinnikin, pelkäsivät äijät joutuvansa itsekin kiinni ja tutkittaviksi ja tuomittaviksi. Ei auttanut muu kuin hylätä laiva, mitä pikemmin! sitä parempi, ja soutaa maihin etsimään matruusin paikkaa ensimäisessä ulos lähtevässä laivassa. -- Niin on asia, sanokaa mitä sanotte."

Tätä kysymystä pohdittiin, tutkittiin ja pengottiin aina kello kolmeen asti iltapäivällä. Sitten syötiin hyvä päivällinen ja aina vain tämän salaperäisen laivan vielä salaperäisemmät vaiheet antoivat aihetta yhä uusiin ja uusiin arveluihin, mutta loppujen lopuksi pidettiin Tuomaan selitystä ainoana uskottavana.

"Kaikkea, kaikkea sitä pitääkin tapahtua tässä matoisessa maailmassa", huokasi syvään Pekon Aape ja ilmoitti samalla, että päivä on lounaassa ja ettei tuulen henkäystäkään tunnu mistään päin.

Kun kaikkia alkoi armottomasti nukuttaa ja kun toistaiseksi ei kenelläkään ollut mitään tehtävää, käytiin miehissä maata hyllyville, plyyssipäällyksisille sohville -- --

Uni maistui hyvälle ja nukkuivat miehet mitä sikeimmässä unessa aina kello kuuteen asti illalla. Silloin heräsivät he äkkiä kauheaan rytinään ja helinään. Tuolit ja pöytä vierivät keulaan päin ja pullo ja lasit särkyivät. Kajuutan lattia oli pahasti vinossa. Kyllä saivat miehet jalat alleen! Ulos tultuaan kohtasi heitä, kammottava näky: Laivan keulapuoli oli joi painunut syvälle veteen, perä oli korkealla ilmassa. Ei tarvinnut odottaa, että miehille olisi selitetty, mitä nyt on tapahtumassa ja mitä heidän itsensä on tehtävä! Kolmessa sekunnissa he loikkivat haapioonsa ja alkoivat soutaa hampaat irvissä. He olivat ennättäneet soutaa korkeintaan kolme laivan pituutta, kun suhinalla ja vihellyksellä laiva painui keula edellä alas syvyyteen. Meri otti osansa! Syntyi valtava pyörre. Sen ulkoreunalla kieppui miesten haapio suuressa piirissä myötäpäivää miesten voimatta sitä vastustaa -- kiittivät etteivät joutuneet pyörteen keskelle ja painuneet laivan mukana.

Anttua huimasi päästä. Hän lakkasi soutamasta ja kyyristyi haapion pohjalle... Hänen oli tukala olla, mutta onneksi hän heräsi -- toistamiseen, vaimonsa nyhkäistessä häntä olkapäähän ja sanoessa:

"Anttu, nous ylös kahville! Päivä on jo korkialla."