Part 10

Kiis-Juonaan jaalan oikea nimi oli "Pilvi", "Valaskala" oli vain näin tuttavien kesken käytetty haukkumanimi. Hitto hänet ties, kuinka ja mistä syystä sellainen haukkumanimi oli keksitty niin jaalalle kuin miehelle itselleenkin. Se vain oli selvä, ettei Suomen lahdella ja Valtiasmerellä (muista huonommista meristä puhumattakaan!) ollut parempia merenkulkijoita kuin Kiis-Juonas ja hänen "Valaskalansa". "Valaskala" nytkin kaatoi maanalusvihureissa. Köli välistä kuivana ilmassa ja purjeet pohjaan reivattuina. Tuuli oli niin kova, että kalliolla seisovan Tulli-Villen täytyi kääntyä selin tuuleen, saadakseen takkinsa napitetuksi kiinni. Meressä käypä ankara aallokko tuntui maan varjossa mahtavina ummikkaina, jotka maan eteläpään puolella kävivät perän takaa, sysäten "Valaskalaa" aina pitkät matkat alamäkeä kuin jättiläiskelkalla laskien, mutta puolivälissä maata alkoi ummikas tulla keulasta, joka väliin painui niihin lyyveripuomia myöten. Silloin ryöpytti "Valaskala" nenänsä yli mahtavan valkean suihkun -- niinkuin oikea valaskala ainakin.

Sika-Hemma, joka oli arvossa lähinnä päällysmiestä, oli kahden vaiheilla lähteäkö alas kylään, ollakseen toisten oinasten (hm! -- mikäs muu kuin pilanimi. Tullimiehiä ei koskaan nimitetty muulla arvonimellä, paitsi jos oltiin jostakin pahemmasta tekosesta heihin suuttuneita. Silloin sanottiin: Koira, tai jos oli aikaa pitempiin puheisiin, tai epäselvyyttä olisi syntynyt hyljekoirien kanssa, sanottiin: Tullikoira. Kiis-Juonas, joka oli juuri palannut linnasta, jossa oli ollut kuusi kuukautta eräästä viinalastista, ja kun miehissä istuttiin eräänä helluntai-aamuna Rakin Mikko-vainajan ranta-aitan seinustalla päivää paistattamassa ja kun keskustelu siirtyi hyljekoiriin, jotka siinä miesten lähettyvillä juuri tappelivat, sanoi: "Niin, näitä hyljekoiria on sekä isäpuolia että emäpuolia, mutta tullikoiria vain isäpuolia. Mistä niitä sentään aina siinnee uusia!") -- toisten oinasten kanssa valmiina menemään sisään Virosta tulevaan "Valaskalaan", katsomaan, onko sen vatsassa muutakin kuin -- Juonas.

Mutta sitten hän päätti:

"Katsotaanhan nyt vielä! -- Parempi katsoa kuin katua."

Hän asetti jälleen näköputkensa tähtäysasentoon ja pysyi hiljaa paikallaan, ettei herättäisi huomiota, sillä "Valaskala" alkoi jo olla kohdalla ja sieltä voitaisiin taivasta vasten helposti nähdä tullivahdit.

Hemma komensi toverinsakin pitkälleen ja ryömimään takaisin päin, alemma.

Vastoin Sika-Hemman odotuksia teki Valaskala pari nopeaa luovia maalle päin. Sitten se juoksi vielä päin tuulta rantaa kohti. Purjeet pamisivat ja paloivat tuulessa. Niiden pauke kuului aina Sika-Hemman korviin asti. Sihisten lensi alas lyyveri ja kuroutui puomilleen. Sama tapahtui toiselle keulapurjeelle, taakivokalle. Sitten näkyi keulan edessä valkea veden loiskaus ja kuului kettingin helinä ja ratina. "Valaskala" ajettui perä edellä muutaman pituutensa. Kettinki kiristyi ja kun "Valaskala" huomasi olevansa vangittu, alistui se kohtaloonsa ja jäi hiljaa paikalleen. Hetki sen jälkeen laskeutuivat alas jälelläkin olevat purjeet, yksi toisensa perästä. Sitten oli kaikki hiljaa. "Valaskala" lepäsi ankkurissaan. Käärittyään purjeet, hävisivät miehet kajuuttaan. Kajuutan torosta alkoi nousta savua.

"Siihenkös toi joutava jääpikin yöksi!" höpisi Sika-Hemma.

Hän tunsi itsensä hiukan pettyneeksi.

Vanhana vaanijana oli hänellä kuitenkin kärsivällisyyttä pysyä hiljaa ja odottaa.

Saamme pian nähdä, että Sika-Hemmalle ja hänen toverilleen koitui kaunis ilta, mutta sitä ennen käykäämme katsomaan, mitä jaalalla hommaillaan.

Näemme jaalan -- nimittäin "Valaskalan" -- kajuutassa kolme miestä. Vanhin on Kiis-Juonas ja toiset hänen apulaisiaan.

Miehistä nuorin laittaa tulta kamiinaan kuivista tervaksista, joita juuri kävi pilkkomassa kannella. Nuorimmalla on kokin virka. "Eri miehet ne on jotka koijass' makaa, eri miehet jotka kannell' seilaa ja eri miehet jotka sajuu keittää", kuului ensimäinen ja viimeinen pykälä Kiis-Juonaan merilaissa.

Tällä kertaa oli kysymyksessä rokan lämmittäminen.

Kokki oli pannut kyllä sen kiehumaan jo Virosta lähdettyä, mutta kovan aallokon ja myrskyn vuoksi ei vanhempien miesten syönnistä tullut mitään. Joka silmänräpäys vaadittiin heitä molempia ja välistä kokkiakin kannelle. Rokka oli jo aikaa sitten tullut kypsäksi ja ennättänyt jäähtyä. Nyt pantiin se uudestaan tulelle lämpiämään.

Miehet riisuivat öljyvaatteita päältään ja merisaappaita jalastaan. Tätä tehdessään mörähti Kiis-Juonas: "No, miehet, mitäs tehään! Viedäänkö tullimiehen viinat täältä maihin, vai?" ja vääntäytyi pitkälleen koijaansa.

Seurasi pitkä vaitiolo. Tervakset vain kärisivät kamiinassa, tuuli soitteli torossa ja vihelsi takilassa. Keulapuolelta kuului ajoittain, pahimpien vihurien ajalla, ratinaa, kun kettinki hankasi pohjakiviä ja puristui lyysissään.

Vihurien synnyttämä räve lotisi "Valaskalan" keulassa.

Keskimäinen miehistä, "se, joka kannell' seilaa", kiskoi ähkien öljyhousuja kintuistaan, nauraa rojautti Kiis-Juonaan, "joka koijass' makaa", sanoille ja paukautti sitten sanat suustaan samanlaisella voimalla, millä kaatuva aalto iskee jaalan keulaa:

"Parasta olisi minun mielestäni tehdä, niinkuin jo sanoin. Tee kuitenkin kuinka itse tahdot!"

"Hm. Ei se sinunkaan konstisi taitaisi olla huonompi."

"Ei se ole."

"Entä jos kalliolla tai tässä rantasomerikolla on joku oinas vahtimassa?"

"No -- sitä parempi, sitä parempi! Sehän se on tarkoituskin, vai etkö sinä ymmärrä? Kyllä ne tulevat, elleivät vielä ole tulleet. Saahan tästä käydä kokemassa. Vien vaikka tuon pienemmän astian ensin maihin..."

"Syödään ensin. Syödään ensin. Vielähän tämä on liian valoisaakin. Älä sinä pelkää, että tullimiehet karkaavat rannalta! Onhan niillä koiran turkit päällään -- hähhähhähhäh! -- ja tarkenevat kyllä kykkiä kiven takana vielä tunnin, pari. Syödään ensin, niin jaksetaan paremmin tapella nälkäisen kanssa -- hähhähhähhäh!"

Pieni kajuutta ihan tärisi naurusta, joka ei tainnut olla aivan hienointa lajia.

"Se, joka kannell' seilaa" kapusi ylös kajuutasta, pantuaan lyhyet turkit päälleen ja karvalakin päähänsä.

Kannella oli kaikki ennallaan. Alkoi pimetä. Kaukana lounaassa syttyi vilkkuva loisto. Punertava joulukuu teki laskuaan taivaanrannassa, joka ei tällä kertaa ollut suoraviivainen, vaan meren myllerryksessä taipuileva ja taittuileva. Joitakin harvoja mustia pilviä lensi pikalennossa tähtien alla, yli iltataivaan, painuen lännen alle. Maalta ei näkynyt eikä kuulunut mitään liikettä, mutta "se joka kannell' seilaa" ei epäillyt etteikö jaala olisi joka hetki tullimiehen armollisen katseen suojeluksessa. -- Hän laskeutui alas kajuuttaan, jota valaisi rasvalamppu ja jonka täytti lämmin, ihanalle hernerokalle ja tupakalle tuoksuva höyry.

Nuorin, "se, joka sajuu keittää", nosti kattilasta kullekin lautasellisen mehevää, voimakasta ja kystä rokkaa, jonka pinnalla läikkyi lammikoittain sulaa rasvaa ja jossa kellui iso kimpale sianlihaa kullekin. Haukaten paksuja voileipiään syventyivät miehet rokan syöntiin ja hampaat saivat työtä.

Toisenlaisessa työssä olivat Sika-Hemman hampaat. Ne kalisivat tyhjää, koko ruumiin väristessä vilusta kylmillä rantakivillä, ison paaden varjossa, joka ei suojellut tuulelta, mutta oli kylläkin välttämätön suojelemaan jaalamiesten silmiltä. Pian hänen silmänsä saivat työtä ja, ah voi, tuskin tuntia kuluu -- niin toivoi ja luuli hän -- kun hänen suunsakin saa maistaa tämän matoisen maailman makeutta ilman rahaa ja hintaa.

Nuoremman vartijan oli Hemma lähettänyt kotiin, syömään ja lepäämään iltayöhön, että jaksaa pitää vartiota vuorollaan aamuyön.

Nuorempi vartija käytti tilaisuutta hyväkseen menemällä mielitiettynsä luo ja laverteli tälle, mikä onni heitä odotti: että "Valaskala", jonka takavarikoimisesta on julistettu tullimiehille palkinto, on nyt apajassa, oh! se on jo kuin tuossa noin kourassa! Hän, nuorukaisparka, palveli tullilaitosta alokkaana, oppilaana, harjoittelijana vai miksi häntä lie nimitetty. Hänellä ei ollut kunnon palkkaa -- ei ainakaan sellaista, että olisi voinut ajatella naimisiinmenoa tai ylimalkaan mitään, joka kuuluu uuden perheen perustamishommiin, mutta nyt, kun "Valaskala" tänä yönä kaapataan, kohoaa Hemma päällysmieheksi ja alokas varsinaiseksi tullivartijaksi, tullikoiraksi.

"Sitten ne haukkuvat sinua tullikoiraksi ja oinaaksi, voi, voi!" sanoi tyttö.

"Haukkukoot miksi hyvänsä, mutta sitten minä saan tehdä omin nokkinenikin tullitakavarikoimisia..."

"Ja saat tullilakin...!"

"Niin -- ja tuon sinulle laivarikoista rusinoita -- ja silkkejä -- ja helmiä -- ja säämyskäsormikkaita -- ja hajuvesiä -- ja vehnäjauhoja -- ja --"

"Hyi olkoon, en minä huoli mitään varastettua!"

"Ei varastettua, vaan takavarikoitua --"

"Takavarikoitua tai varastettua, se on yksi ja sama asia!"

"Tuohan isäsikin!..."

"Isä ei mitään varasta!"

Tyttö ratkesi itkemään ja valittamaan:

"Hyi olkoon, minkälaisen otuksen kanssa minun pitääkin joutua naimisiin. Ei tuollainen lurjus muuksi kelpaakaan kuin tullikoiraksi, mutta isästä tulee päällysmies -- niin tuleekin! Mutta isä onkin rehellinen ihminen ja siitä sinä et tiedä tuon taivaallista."

Nuorukaisen näin riidellessä mielitiettynsä kanssa souti jolla maihin. Pimeässä vierittivät miehet ison astian rannalle. Töin tuskin jaksoi Sika-Hemma malttaa mielensä, niin poltti sormea pistoolin liipaisin ja kieli tuskin malttoi pysyä parkaisematta pahaa säveltä. Hän oli nähnyt kuitenkin, että "Valaskalan" vatsasta nostettiin taljoilla kannelle kolme astiaa, kaksi isompaa ja yksi pieni. Kun toisella kertaa miehet, "se, joka koijass' makaa" ja "se joka kannell' seilaa" saivat maihin yhden ison ja yhden pienen astian, kimmahti Sika-Hemma lain ja oikeuden nimessä kivensä takaa pystyyn, molemmissa käsissään viritetty pistooli ja huusi, että rannat kaikuivat:

"Kädet ylös, saatanat!" Silmänräpäyksessä "se, joka kannell' seilaa" sieppasi nyrkin kokoisen kiven, jolla paiskasi Hemmaa rintaan huutaen:

"Laske sinä kätesi alas, koira, äläkä kohota niitä ihmisiä ammutaksesi!"

Pistoolit putosivat rämisten kivikkoon. Kiis-Juonas sieppasi ne ja pisti taskuunsa. Tullimies kähisi:

"Anna pistoolit tänne, ne ovat ruunun ja minä olen ruunun mies ja minä vangitsen teidät lurjukset molemmat ja takavarikoin nämä astiat ja sinun aluksesi."

"Tule sinä ottamaan pistoolisi jos kykenet. Ja sen minä sanon sinulle, että sinä olet akkasi vanki, etkä sinä ketään vangitse! Niin, niin! Pysy siellä vain kauempana, jos henkesi on kallis!"

"Nämä astiat minä julistan ruunulle menetetyiksi ja kiellän sinua nostamasta ankkuriasi ilman minun lupaani. Aamulla tulee tullijaala ja sittenhän nähdään, kuka tässä on herra ja kuka narri!"

"Jaa -- antaa sen tullijaalan tulla! Merihän ei ole syypää, että sen päällä seilaa sellaistakin väkeä! Antaa tullijaalan tulla, onhan meressä tilaa ja ilmaan kyllä mökää mahtuu. Huuda sinä vain! Ei meitä peloita, eikä maailma siitä kaadu!"

Miehet poistuivat jollallaan rannalta ja soutivat "Valaskalaan".

Sika-Hemma tupakoi ja vahti astioita. Pysyäkseen lämpöisempänä teki hän tulen. Aika kävi kuitenkin pitkäksi. Nuorempaa miestä vain ei kuulunut. Evästä ei ollut. Nälkä alkoi tulla.

Rintaa kivisteli ja unikin pyrki ottamaan vallan.

Sika-Hemma katseli astioita. Hän oli iltayön kuluessa katsellut niitä usein.

"Rintaa kivistelee ja uni pakkaa päälle ja tuossa olisi noin lähellä lääkettä vaikka kuinka paljon!" päivitteli hän ja syytti tyhmyyttään.

Hän haisteli astioita.

Viinaa.

Mutta millä pirun ilveellä sieltä saisi ryypyn verran särkemättä astiaa?!

Ja jos särkisikin tuon pienimmän, niin olisiko se nyt mikä rikos? Sanoisin, että se oli jo särkynyt tullessaan...

Tai viskaisin tyhjän astian mereen ja ilmoittaisin aamulla päällysmiehelle vain yhden astian!

Ei helkkarissa!

Ei jumalanviljaa saa hukkaan kaataa. Päivä se on huomennakin!

Hän otti pienemmän astian ja vieritti sen kauas toisesta, rantalepikkoon piiloon, nauttiakseen siitä tänä yönä ja säilyttääkseen lopun vieraan varaksi ja jouluksi, lääkkeeksi ja juhlajuomaksi.

Saatuaan astian sopivaan paikkaan käänsi hän sen pystyyn, löi kivellä pohjan auki ja maistoi.

"Hyi saakeli, merivettä!! Ja mitä muuta tähän lieneekään pantu sekaan! Hyi itseänne kuitenkin, mitä panette ihmisten juotavaksi!"

Sika-Hemma syleksi ja syleksi.

Vihoissaan potkaisi hän kumoon astian, jonka sisällys lorisi kivien rakoon ja sieltä mereen, josta se kotoisin olikin.

Oltuaan pois tulen äärestä olivat Sika-Hemman silmät tottuneet pimeään ja nostettuaan katseensa merelle näki hän kaukana luoteessa "Valaskalan" täysissä purjeissa. Sillä aikaa kun Sika-Hemma oli kolistellut ja hommaillut astiansa kanssa, oli "Valaskala" nostanut purjeensa ja ankkurinsa ja kiiti nyt kohti Suomen rannikkosaaristoa, jossa sopi purkaa kuormansa: parasta saksanviinaa ja riianpalsamia.

"UUSI MUISTUTUS..."

Oikealla vasta alettu asuinrakennus. Nurkkakivet ja yksi hirsikerros paikoillaan ja sen luona lastuja, lautoja, hirsiä ja kiven sirpaleita.

Vasemmalla pieni saunan tapainen asuinrakennus. Se on hyvin laho. Pärekatto on sammaltunut ja rikkinäinen. Savupiippu korkea ja rappeutunut. Se on tehty tiilistä ja joskus maailmassa on se ollut valkeaksi kalkittu. Ulko-oven pielessä seinustalla seisoo uuniluuta ja kola. Äärimpänä oikealla kukkiva pihlaja ja sen takana naapurin rakennuksia.

Pihamaa on kivistä nurmikkoa. Ulkosaarelaiskalastajien pihoilla näkee omenapuita ja pienen kasvitarhan, tai perunamaan. Tässä ei näy mitään sellaista -- lieneekö ollut ikimaailmassa tuo piha enemmän viljelty!

Taustana on vanhoja, sammaltuneita rakennusten kattoja tumman harmaansinistä merta vasten. Meri on tyhjä, taivas kirkas.

On kevätkesä. Aurinko paistaa korkeimmillaan. Tuuli puhaltelee lämpimänä etelästä.

Noin viidenviidettä-vuotias, parrakas, hinterä, velttoliikkeinen, köyryselkäinen mies sovittelee uuteen rakennussalvokseen paikoilleen toisen hirsikerroksen ensimäistä hirttä. Hänellä on monta nimeä. Hallin-Aapea voimme käyttää hänen itsensäkin kuullen.

Omituista!

Lieneekö hänenkin suvussaan joskus maailmassa ollut lihavia, vai miksi heitä sitten olisi nimitetty Halleiksi, joka on tavallisesti sangen lihava (tai ainakin rasvainen), mutta jos suku olisi saanut nimensä nykyisen päämiehen Aapen mukaan, olisi se johdettu esimerkiksi kengästä, kuivasta, vanhasta kenkärajasta, sillä niin laiha oli ollut koko elämänsä tuo miesparka, joka veistelee uudella tuvanalokkeellaan tuossa edessämme. Nuoruudessaan oli Hallin-Aape veistellyt puusta isohkon laatikon, jossa oli vedettävä kansi. Kannen ja laatikon kupeet oli hän somistanut kirjoleikkauksilla. Pohjaan hän oli leikannut vuosiluvun, kahdeksantoistasataa ja kaksi kahdeksatta. Lisäksi oli pohjassa eräitä leikkauksia, jotka eivät olleet puumerkkejä, eivät oikeita kirjaimia -- ei enemmän puoli- kuin kokoränttisiäkään -- eikä ne olleet kirjoleikkauksiakaan. Nyt -- aikoja Aapen kuoleman jälkeen -- on moni vaivannut päätään, ei ainoastaan selvittääkseen monta hämärää kohtaa hänen elämässään, mutta erikoisesti koettaessaan lukea, mitä Aape on mahtanut laatikkonsa pohjaan kirjoittaa.

Yhteen aikaan luultiin, että ne ovat vanhanaikaisia riimukirjaimia, jotka muka Aape -- jonka joskus pelättiin olevan Pirun kanssa yhteydessä -- jollain hämäräperäisellä tavalla olisi oppinut ja kirjoittanut niillä laatikkonsa pohjaan jonkun taikasanan, manauksen, välipuheen Vihollisen kanssa, tai muuta synnillistä, jota ei saanut antaa tulla muiden ihmisten tiettäväksi.

Kirjoitusta oli kolmessa rivissä.

Ensimäisellä rivillä yksi sana.

Toisella kaksi.

Ja kolmannella kolme.

Tämä järjestely ei vähentänyt kirjoitusten salaperäisyyttä!

Asiantuntija selvitti, ettei se ollut riimukirjoitusta, ei hebreaa, ei kreikkaa eikä latinaa.

Selvitystä asiaan toi koko joukon, kun muistettiin, että Aape ei koskaan osannut lukea -- vielä vähemmin kirjoittaa. Tiedettiin vain, että hän lapsena oli oppinut tuntemaan muutamia latinalaisia kirjaimia, tai selvemmin sanoen, puoliränttikirjaimia, ja tavaili niiden varassa. Myös muistettiin, että Aape oli näihin kirjaimiinsa sangen ihastunut ja piirteli niitä kekäleellä seiniin, kiviin ja halkopinoihin sekä kepillä hiekkaan. Nähtävästi hän oli niihin aikoihin vuoleskellut ja veistellyt tuon laatikkonsa ja kaiverrellut sen pohjaan noita mielikirjaimiaan. Sen mukaan ei laatikon pohjassa oikeastaan ollutkaan mitään kirjoitusta, sisälsihän vain jo kuolleen miehen koko henkisen pääoman jälkimaailman ihmeteltävänä.

Vaikka näin pitkälle oli päästy, eivät kaikki vielä hellittäneet, vaan koettivat lukea Hallin-Aapen kirjoitusta. Eräät selvittivät, että viimeinen sana kolmannessa rivissä oli luettava KUUSEN KARI ja että laatikko on valmistettu jonain kesänä Kuusenkarissa nuotalla ollessa, hylje- ja kalamiesten saunassa, pitkän myrskyn aikana. Tuo selitys oli sangen mielivaltainen, ensiksikin siitä syystä, ettei K- ja N-kirjainten välillä ollut niin paljon kirjaimia ja viimeisen edellinen ei ollut R vaan selvä P. Oikeammassa lienevät olleet ne, jotka selittivät, että K:n ja N:n välillä oleva sotkuinen kirjain oli E ja että kysymyksessä on kaksi sanaa: KENK API, jonka taas arveltiin merkitsevän nimeä Kenkä-Aape, joksi joku vanha vaimo muistikin Aapea lapsena joskus nimitetyn -- tai oikeastaan Aape oli itse ruvennut itseään nimittämään Kenkä-Aapeksi, saatuaan jalkoihinsa ensimäiset omat kengät.

Oli miten oli!

Joka tapauksessa jäi Aape sielultaan hämäräksi ja tuiki tuntemattomaksi aikalaisilleen. Hänen naapuriensa oli yhtä vaikea päästä perille hänen ajatuksistaan ja tarkoituksistaan kuin nyt jälkimaailman päästä selville hänen ainoasta jälelle jääneestä kirjoituksestaan.

Selviteltiinpä jo niinkin, ettei koko laatikko ollutkaan Hallin-Aapen työtä, että vuosiluku ei ollutkaan kahdeksantoistasataa, vaan kuusitoista ja että joku Hallin-Aapen rikkaista esi-isistä on kätkenyt kultansa ja hopeansa aarteeseen ja merkinnyt tämän laatikon pohjaan salakirjaimilla aarteensa paikan. Rantakäräjillä, missä tämä arvelu lausuttiin, herätti se röhisevää ivanaurua ikämiesten piirissä.

-- Hööö! Johan tämä on lopen lapsellista! Muistaahan tämän jokainen, että se oli Aapen itsensä tekemä Kuusenkarissa!

Niin, niin.

Huolimatta siitä, että hänen nimensä olisi joskus ollut Kenkä-Aapekin, nimitämme me häntä Hallin-Aapeksi, jolla nimellä hänet yleisemmin tunnettiin -- naapurisaarillakin, jopa mantereellakin.

Niinkun jo on sanottu, ymmärrettiin häntä itseään vähemmin, kuin hänen kirjoitustaan.

Hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää.

Ei edes vaimonsa!

Päinvastoin kaikki näyttivät kotisaarella olevan häntä vastaan. Ventovieraat näyttivät häneen luottaneen enemmän kuin kotisaarelaiset. Tästä johtui, että Aape eli lapsuudestaan asti yksin. Hän ei ottanut osaa rantakäräjiin, vaan kulutti aikaansa työhön.

Yksin vierittää Aape hirren kolisten ylös. Sitten alkaa kuulua yksitoikkoinen veistäminen ja veistoksen tahdissa virren veisuu. Aape veisailee mielivirttään:

"Saatana ja maailma On aina mua vastahan."

Aapen jäsenet ovat hyvin laihat. Aurinko paahtaa kuumasti ja työ käy laiskasti ja veltosti.

Äkkiä kuuluu rannasta päin kaksi variksen kovaäänistä vaakkumista.

Aape pysähtyy työssään.

Kuuntelee.

Ei kuulu mitään.

Aape matkii rämeällä äänellä varista, nauraa sen jälkeen rajusti ja lyhyesti "hähhähhäh!" ja sanoo: "Varis siellä!" ja jatkaa työtään.

Aape ei ole koskaan jouten.

Hän on aina työssä.

Mutta hän ei saa koskaan mitään valmiiksi.

Kerran hän pani jaalanteon alulle.

Ensimäisenä vuonna pääsi Aape niin pitkälle, että köli, keulapuu ja peräpuu olivat paikoillaan. Sitten seisoi työ sellaisena kaksi vuotta. Sillä aikaa Aape pani alulle nykyisen uuden tuvan: teki siihen kivijalan. Kun jaalan alku näytti alkavan saada aidaksen väriä päälleen, hätääntyi Aape ja rupesi jaalaa laidoittamaan. Kun ei hän saanut ketään avukseen sahaamaan laitalautoja, teki hän niitä veistämällä ja löi niitä kiinni niin sanotuilla tuhkanauloilla, joita ihmisten pilkasta välittämättä keräili kylästä ja laivarikkopaikoilla poltettujen nuotioiden pohjilta.

Näin sai Aape neljä laitakertaa paikoilleen.

Sitten, syksyn lähetessä ja Aapen veistäessä uusia laitalautoja, alkoi eukko huutaa metsän haaskauksesta, että "Minäpä sen metsän oikea omistaja olen! Tähän otin sinut, tyhjäkätisen, hullupäisen, joka tekee hullun töitä ja jota saan elättää kuin mahoa lehmää!" ja että "Ellet heti lopeta tuollaista puun haaskausta, niin vien sinut lakiin ja oikeuteen! Vai niin! Vai että kokonainen hirsi aina yhtä laitalautaa varten, sillä aikaa kun lapset paleltuvat tuossa vanhassa pesässä, eikä miehestä ole vanhan korjaajaa, eikä uuden tekijää!"

Silloin Aape oli viskannut kirveensä kiviselle pihalle, käynyt ääneti sisään, istunut tupakoimaan ja paikkaamaan saappaitaan. Sitten oli hionut kirveensä ja mennyt viimeisten alusten mukana mantereelle, jossa vietti talven kirvestöissä.

Talven kuluessa hakkasi Aapen vaimo, jonka nimi oli Eeva, jaalan teoksen haloiksi ja poltti sen tuvan uunissa.

Palattuaan kotiin keväällä oli Aape koonnut naulat tuhasta huolellisesti ja pannut talteen. Mantereelta oli hän tuonut koko joukon uusiakin nauloja. Hän laski, että vanhojen tuhkanaulojen kanssa ne riittäisivät yhden jaalan valmistukseen.

Kirves olalla hän siis meni metsään, kaatoi uljaita honkia ja alkoi veistää laitalautoja, joita olallaan kantoi kotiin. Metsässä hän veisti myös valmiiksi kaikki muut tarpeet, kölin, keula- ja peräpuun, kaaret, juurikkaat, ja kaikki. Myös kaatoi ja valmisti hän metsässä maston ja muut purjepuut ja veisti kansi- ja kajuuttalaudat.

Syyskesällä, eräänä myrskyisenä päivänä, kun ei kukaan päässyt kalaan, pyysi hän eräitä nuoria miehiä talkoisiin, vetämään ja kantamaan kotiin metsästä jaalapuut.

Ilolla siihen suostuttiin. Kerääntyi parikymmentä poikaa työhön ja alkuun päästyään he jatkoivat talkoita kunnes jaala oli valmis.

Lopulta kerääntyi talkoopaikalle myös tyttöjä.

Silloin oli iloa.

Mikä piti laitalaudan päästä kiinni. Mikä löi nauloja. Mikä höyläsi. Mikä veisti. Mikä hoiti tulta pasun alla. Mikä veti tervaa saumoihin.

Laulut kaikuivat koko ajan.

Uusiakin lauluja sepitettiin.

Pilapuheet sinkoilivat.

Se oli vasta iloa!

Ei sellaista ollut nähty sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!

Tuskin koko maailmassa on koskaan yhtään ainoaa venettä tai laivaa rakennettu niin suuren ilon raikuessa!

Se oli ainoa Imatra elämän ikuisessa, hitaasti vyöryävässä virrassa.

Ennen syksyä oli jaalan runko kansineen, kajuuttoineen valmis, ja niin myös jollakin tervattuna sisältä ja ulkoa.

Talvitöikseen leikkasi ja ompeli Aape jaalaansa purjeet, köytti köydet ja veisteli lokit.

Keväällä kokoontuivat nuoret vielä kerran Aapen jaalan ympärille, lykkäämään sitä mereen. Tahdottiin tietää mikä sen nimi on.

-- No, lykätkäähän nyt ensin se mereen! oli Aape sanonut.

"Kovast! Kovast, kovast, kovast!" -- huutojen kaikuessa alkoi jaala ensin nytkyä, sitten jytisten luisua tervatuita teloja myöten ja syöksyi lopulta pauhaten veteen, johon jäi kauniina kellumaan. Juuri sillä hetkellä huusi Aape, minkä kurkusta lähti: "Aalto sen nimi on!" jota seurasi hurja tyttöjen ja poikien kuoro:

"Eläköön Aalto! Eläköön Aalto!", niin ettei tahtonut loppuakaan tulla.

Samana päivänä ilmaantui jaalan peräpeiliin nimilauta, johon oli mitä sekavimmilla kirjaimilla kaiverrettu:

ALTO KALIOSARI

Nyt, kun Aape-vainajan tekemä laatikko ja siinä oleva kirjoitus kiertää Kalliosaarella talosta taloon, olisi sangen tarpeellista, että tuo nimilautakin olisi tallella. Silloinhan noita kirjoituksia ja niissä olevia kirjaimia voitaisiin verrata toisiinsa ja niin päästäisiin, ainakin siltä näyttää, perille tuosta laatikonpohjakirjoituksesta, mutta tämä ei ole nyt enää mahdollista, sillä "Alto Kaliosari" lepää Suomenlahden pohjasavessa sisältä ja ulkoa paksun, harmaan vihreän liman peittämänä. Aallot pauhaavat, tai tyyni meri välkkyy ja elossa olevat haahdet uivat noin sata metriä sen mastonhuippujen yläpuolella.