Part 9

-- Ei, ei se käy! Ei tule kysymykseenkään. Muistatko Saara, kuinka kätkit minut, heinälatoon? Nyt kätken minä sinut latooni. Ajattele, että tänlaista piti tapahtua! Ole vaan levollinen. Ei yksikään pääse tänne, niin kauan kuin minä olen vartijana. Hyvää yötä Saara! Nuku hyvin ja luota minuun!

Pekka, meni ja sulki oven jälkeensä.

Saara istui vielä, vuoteen laidalla. Nojautui kyynärpäillään polviin ja kätki kasvot käsiinsä, Ei hän käsittänyt sitä, ettei ollut tullut mielipuoleksi. Ehkä olisi tullutkin, jos ei olisi tavannut Pekkaa? Tuntui niin rauhalliselta, kun hän valvoi tuolla ulkona, kuin uskollinen koira. Saara oli tyyntynyt: tuntui kuin olisi tie nyt eteen viitotettuna. Hänen tulisi astua työväen suureen piiriin, elättää itsensä kättensä työllä ja siten luoda itsellensä tulevaisuutta. Se kai olisikin parasta! Tuo muu oli vaan haaveellisia unelmia. Hän istui kauan liikkumattomana, antaen lampun palaa. Kaikki tuntui niin sekavalta, ettei hän nyt voinut selvään ajatella. Eteisestä kuului meteliä. Luultavasti kotiin tulevia talon siivottomia asukkaita.

-- Hiljaa, senkin lurjukset, -- kuului Pekan sanovan. -- Räyhäätte ja meluutte yösydännä. Tietäkää, että olemme saaneet vieraita. Tuolla sisällä nukkuu enkeli.

Pilkkanauru seurasi näitä sanoja.

-- Varmaankin langennut, -- kuului vastaus, samalla askelet etenivät. Sitten tuli aivan hiljaista.

-- Langennut enkeli! Siksikö hän todella oli tullutkin?

Paksu sumu esti Saaran näkemästä; korvissa suhisi; kädet putosivat hervottomina alas ja pää vaipui patjoille. Saara nukkui. Sisällä paloi himmeä lamppu ja ulkona oven takana valvoi Pekka uskollisesti.

XXIII.

Kello oli seitsemän aamulla. Rakennuksen asukkaat tulivat ruokakoreineen hajautuen kukin työpaikalleen. Mutta Pekka istui vielä komerossaan ja vartioitsi. Työmiehet nauroivat, hänet huomatessaan; luulivat hänen yöllä juopuneena sinne kaatuneen.

-- Etkö lähde työhön, Pekka tänään? -- kysyivät he ohimennen.

-- Pidän vapaapäivän, vastasi Pekka -- minulla on isosia vieraita.

Pekka odotti kunnes kaikki olivat menneet, muurarit, puusepät, ompelijattaret ja pesuakat; rakennus oli kuin Noan arkki varustettu kaikenlaatuisilla asukkailla. Kun vihoviimeisetkin olivat lähteneet ja kaikki oli hiljaista, veti Pekka saappaat jalastaan ja astui varpaillaan sisään. Tuossa hän vielä nukkui. Pää lepäsi somasti tyynyllä; kasvot olivat kalpeat ja rasittuneen näköiset, hän näytti kärsivältä, ikäänkuin uneksisi jotain ikävää.

Saara raukkaa! Kuinka kävisi hänen tässä suuressa kaupungissa? Kyllä hän tosin oli tottunut työhön, mutta ei senlaiseen. Pekka katseli häntä pitkän aikaa Hän pudisti päätään. Mitä lieneekään ajatellut? Ei hän malttanut häntä herättää. Yhtäkkiä sai Pekka oivan juonen, sillä hän hymyili tyytyväisesti. Hän aukaisi ikkunan saadakseen sisään raitista ilmaa, sitten kantoi hän maalaamattoman pöydän keskelle lattiaa, otti kirstustaan lakanan ja levitti pöydälle. Sillä välin loi hän aina katseen vuoteelle. Hän hiipi varpaillaan ulos. Lähti pakaripuotiin, josta osti tuoretta leipää ja muutamia vehnässämpyliä. Sitten muisti hän nähneensä siellä maukkaannäköisiä leivoksiakin, kääntyi takaisin ja osti niitäkin. Rautakaupasta osti hän kahvi pannun, osti sitte puolen naulaa jauhettua kahvia ja vähän voita ja palasi sitten kotiin lastattuna näillä makupaloilla. Hän poikkesi arkkiin, naapurinsa, erään vanhan muijan luoksi, jolta lainasi pari lautasta, veitsiä ja kuppeja ja pyysi hänen keittämään kahvin. Sitten hiipi hän taas Saaran luoksi.

Hän nukkui vielä. Pekka ei voinut olla nauramatta. Kello löi yhdeksän, ennenkuin Saara aukaisi silmänsä. Hän katseli ympärilleen ymmärtämättä missä oli. Tuolla istui Pekka nauraen laatikolla ja pöydältä lemusi hyvä kahvin haju.

-- Tule nyt aamiaiselle, Saara! Olet ensi kerran vieraanani, -- kuuli hän Pekan sanovan. Mutta nyt äkkäsi Pekka vasta vaikeuden. Ei ollut yhtään tuolia. Hän keksi kumminkin keinon ja nosti pöydän tavaroineen päivineen vuoteen eteen.

-- Nyt tulee kahvia vuoteelle, -- sanoi hän. -- Vaan ehkä tahdot ensin pestä kasvosi, niin poistun siksi.

-- Ei sinun tarvitse. Pekka, -- sanoi Saara surullisena, hän muisti äkkiä eilispäivän tapahtumat.

Pekka toi raitista vettä kaivolta, otti kirstustaan käsiliinan ja katseli kun Saara pesi kasvonsa ja kätensä ja kampasi hiuksensa. Pekka huokasi ja pudisti päätään. Vihdoin istui Saara vuoteenlaidalle ja aamiainen alkoi, mutta Saara oli hiljaa ja pahoilla mielin.

-- Oletko minun takiani ottanut vapaapäivän? -- kysyi hän.

-- Luonnollisesti; ei kaikki päivät ole tänlaisia juhlia, -- vastasi Pekka. -- Tiedätkö Saara, tämä on pulskin päivä elämässäni, -- lisäsi hän.

Herra Jumala, ei tämä todellakaan Saaralle ollut onnellinen päivä! Huulet alkoivat väristä, mutta hän hillitsi itseään.

-- Pekka raukka! sitte ei sinullakaan ole monta onnellista päivää! -- vastasi hän hiljaa.

-- Mutta mitä nyt oikeastaan minulle hankimme? -- kysyi hän hetkisen kuluttua.

-- Olen ajatellut sitä koko yön, -- vastasi Pekka.

-- Riippuu siitä, otatko palveluspaikan tai mieluummin tehdastyötäkö?

-- Tahtoisin olla kernaasti niin vapaa ja riippumatoin kuin mahdollista, -- vastasi Saara.

-- No sitten on paras ajatella neulomistyötä. Joko kappaompelua, liinaompelua tai napinreikäompelua; kullakin on oma alansa ja yhtä huonot palkat kaikilla, joka vuosi huononevat huononemistaan. Se on kerrassaan alhaista, mutta täällä on niin paljon työhön pyrkiviä.

Ei tuo kuulunut erittäin lupaavalta Saaralle.

-- Käydään tänään täällä asuvien tehtaantyttöjen luona, niin saamme kuulla heidän mielipiteensä. Sitten vuokraamme sinulle pienen, soman huoneen ja olenhan minäkin turvanasi ja voin silloin tällöin sinua, auttaa, niin että kyllä tulet toimeen, ellet vaan vaivu välinpitämättömyyteen ja kadota rohkeutta. Täällä Chicagossa on paljon hauskaakin ja katseltavaa. Mutta nyt pitää sinun syödä; kaikki on ostettu sinun varallesi; sinun pitää juoda kolme kuppia kahvia; ehkä kuluu siihen taas aikoja, kun saat kahvia luonani.

-- En kumminkaan voi syödä, itseäni kuoliaaksi sinun tähtesi Pekka, ja tuntuu kuin joka pala tarttuisi kurkkuun, vaikka vehnänen on niin maukasta. Hän istui hetken hiljaa; ojensi sitte Pekalle kätensä ja sanoi:

-- Ilman sinua, rakas ystävä, olisin auttamattomasti hukassa.

Pekalle tuli kyynelet silmiin. Hän nousi laatikoltaan, löi rintaansa ja vakuutti vielä kerran tämän elämänsä muhkeammaksi päiväksi. Saara ei voinut olla nauramatta.

-- Niin, niin Pekka, -- sanoi hän. -- Mutta yksi asia täytyy sinun luvata. Ei kenellekään ilmoittaa kuka minä olen. -- Ompelijatar Saara -- ei mitään muuta. Ymmärrätkö? Eläkä kirjota isällesi eikä kenellekään muulle, että olet tavannut minut, eli että tiedät minusta mitään. Kirjoitan itse sitten, kun se on tarpeellista. Emmekö lähde nyt asuntoa etsimään?

XXIV.

Saara oli saanut pienen ja yksinkertaisen huoneen asunnokseen hauskemman kadun varrella, kuin Pekka asui. Jälellä olevat rahansa antoi hän isännälle, joka vaati kuukauden etumaksun. Nyt oli hänen uskollinen ystävänsä, Pekka, työn haussa ja Saara istui yksin huoneessaan. Ei hän ketään tuntenut; ei ollut mitään tekemistäkään. Jos olisi ollutkin, ei hän olisi työhön pystynytkään. Hän istui ikkunan ääressä ja katseli ulos, vaan ei nähnyt siellä mitään, sillä ajatukset olivat toisaalla. Ne liikkuivat hänen itsensä ja viimeisten tapausten ympäri. Ei hän mitään katunut; ennen vaikka missä kuin kotona. Ei hän ymmärtänyt mistä oli saanut rohkeuden lähteä. Falk sitten? Oliko tuo rakkaus todellista? Tänään ajatteli hän maalarista toisin kuin eilen. Jos hän nyt tulisi ja sanoisi: Minä kadun eilisiä sanojani; tulkaa luokseni! -- niin ei hän nyt menisi. Hän tiesi nyt ainaiseksi oltavansa eroitettu hänestä. Oliko Falk käyttäytynyt jalomielisesti? Eikö ollut totta, niitä hän sanoi, että hänen maineensa siitä olisi kärsinyt? Eikö ollut jaloutta se, ettei hän käyttänyt tilaisuutta ja syösnyt häntä turmioon? Liikutetussa mielentilassaan oli hitu omaa tahtoa vailla, olisi myöntynyt minne tahansa. Oliko hän nyt muuttunut? Oliko hän ollut mielenhäiriössä? Hän oli hurmaantunut omiin unelmiinsa ja mielikuviinsa ja toiminut niiden vaikutuksesta. Rakkautensa Falkiin, niin tulinen, niin vastustamaton, ei oikeastaan ollut muuta, kuin kaipausta toiseen olentoon, joka ymmärtäisi häntä, rakastaisi häntä ja selvittäisi hänelle elämän tarkoituksen. Nyt, kun Falk oli rohistunut korkeudestaan alas, tiesi hän, ettei ollut Falkiin persoonallisesti kiintynyt. Ei hän silloin olisi voinut -- kestää tätä. Silloin ei hän istuisikaan täällä tyyneesti miettien. Unelmat olivat haihtuneet, kylmä todellisuus oli nyt paljastunut hänelle. Työ ja köyhyys ammottivat edessä. Hän heittäytyisi sen kitaan ja ehkä murtuisi.

Oli sekin parempi, kuin tähänastinen tylsä olemisensa.

Liikkumattomana istui hän tuolillaan, kunnes ovi avautui ja Pekka astui sisään.

-- Kas tässä luulen olevan jotain sinulle. Saara -- sanoi hän ja levitti sanomalehden hänen eteensä. -- Tässä etsitään nuorta tyttöä, joka on tottunut ompelukoneen hoitoon ja sitähän sinä osaat?

Kyllä hän sitä osasi, kiitos äidille, ja paljon muutakin, joka nyt tulisi tarpeesen.

-- Luvataan hyvä palkka, mutta niin ne tekevät aina, ei siihen tarvitse luottaa -- sanoi Pekka. -- Mutta voimmehan kumminkin koettaa; jollakin täytyy alkaa. Paras että lähdemme heti, sillä täällä kurkoittaa moni käsi leipäpalaa.

Saara pani hatun päähänsä ja otti huivin hartioillensa. Pekka katseli häntä hymyillen ja sanoi:

-- Ellei sinulla ole yksinkertaisempaa pukua, ei kannata mennä ollenkaan. Jos tuonlaisessa hienossa leningissä esiintyy senlaisessa paikassa, lankeaa heti epäluulo ja... niin, ymmärräthän itsekin.

Saara punastui. Oliko mahdollista ettei työ-ihminen saanut esiintyä somassa puvussa, tulematta epäillyksi siivottomuudesta?

-- Ehkä on parasta, että pukeudun aamutakkiini; se kait kelpaa -- sanoi hän.

-- Niin, sitten ostamme sinulle työpuvun; senlaisia saa valmiina, sitten sinulla vasta on oikea univormu, -- vastasi Pekka.

Pekka lähti ulos, Saaran pukua vaihtaessa; ennen pitkää olivat he yksissä matkalla.

Paikka jonne menivät oli suuri ompelu-tehdas. Työ oli täydessä vauhdissa kun he astuivat sisään. Epämiellyttävä, ummehtunut ilma tuli ovessa vastaan. Äärettömän suuren huoneen, epämiellyttävänä ja täynnä kangaspakkoja, vaatteita ja tilkkuja, toisessa päässä oli hehkuvan kuuma tulisija, missä silitysrautoja kuumennettiin, siellä työskenteli kalpeita miehiä paitahihasillaan kuumeisella kiireellä. Pitkällä lattiaan kiinnitetyllä pöydällä olivat ompelukoneet kahdessa rivissä. Ne kävivät höyryllä, niiden surina ja natina tukahutti kaiken muun äänen. Useammat tytöistäkin olivat riisuneet leninkinsä ja työskentelivät paitahihoin. Silitysrauta-miehillä oli kuluneet tohvelit jalassa, joista paljaat varpaat pistäytyivät näkyviin. He polttivat savipiippua. Huone oli jaettu eri osastoihin, yhdessä valmistettiin housuja, toisessa liivejä ja kolmannessa lakkeja. Tätä paitsi oli vielä kaksi samanlaista kerrosta, nekin täytettynä samanlaisilla koneilla, kangailla ja työväellä.

Vihdoinkin tuli työnjohtaja. Hänelläkin oli savipiippu suussa Saaran kanssa puhuessaan. -- Ei hän nyt tarvinnut lisäväkeä, mutta ei tavannut koskaan ajaa poiskaan työtä etsiviä ja siksi voisi Saara tulla seuraavana päivänä. Siksi katsoisi hän jotakin tehtävää hänelle. -- Palkasta ei puhuttu mitään.

Ennen seitsemää seisoi Saara seuraavana päivänä tehtaan, ovella, varroten sisälle pääsöä. Hänellä oli uusi pukunsa ja voileipiä taskussa. Ei ehtinyt näet päivälliselle kotiin.

Hänelle osoitettiin paikka erään koneen luona ja annettiin pari raitaisia housuja n:o 33 ommeltavaksi ja kerä valkeata ja punaista nauhaa kaulattimiksi. Siinä hän nyt istui.

-- Tahdotteko näyttää minulle, kuinka tämä on tehtävä? -- kysyi hän hiljaa naapuriltaan.

Ei mitään vastausta. Naapuri ei katsonut sinne päinkään. Saara kääntyi toiseen naapuriin, tämä istui yhtä liikkumattomana, ei piirrekään kasvoissa ilmoittanut, että hän oli kuullut pyyntöä. Johtaja tuli hänen luoksensa.

-- Olette kait huomanneet tuon sääntö-ilmoituksen seinällä? -- sanoi hän. -- Minun on pakko sakoittaa teidät 10 centiä.

Nyt ymmärsi Saara miksi eivät naapurit vastanneet. Se olisi maksanut 10 centiä, osan päiväpalkasta. Ei Saara kysynyt enää. Hän tarkkasi toisten työtä ja teki sitte samoin. Päivällisajan tultua ei hän ollut vielä päättänyt toista paria. Kuului pillin piipatus, kuin taijan voimasta taukosi koneiden surina ja hiljaisuus, joka sitä seurasi oli lähes kauhistuttava. Helpoituksesta huoahtaen riensivät neulojat paikoiltaan; kaikki ojentelivat ruumistaan, muutamat juoksivat ulos nähdäksensä vilahduksenkin auringosta ja siintävästä taivaasta ja hengittääksensä tuota raskasta ilmaa Chicagon tomuisilla kaduilla päivällisaikana; toiset taas kiiruhtivat ruokakoreilleen ja ahmivat halukkaasti ruokavaransa. Ne jotka olivat paremmissa varoissa saivat 2 centin maksusta kupin laihaa teetä keittiöstä ja pari sokuripalaa. Muutamilla ei ollut ruokaa ollenkaan, he paastosivat iltaan asti. Sillä tavalla säästivät enemmän.

Saarasta tuntui kuin koko ruumis olisi rikki muserrettuna. Särki niin! Nojaava asento, kuumeinen kiire, -- ei hän tahtonut jäädä, muista jälille -- vaikuttivat, että kädet tuntuivat olevan pois jäseniltään ja selkää, kolotti ankarasti, kun koetti sitä ojentaa.

Useammat tovereistaan näyttivät skandinaaveilta, toiset taas saksilaisilta ja irlantilaisilta. Kaikki ne katselivat häntä, kukaan ei puhunut mitään, hän oli liian väsynyt puhutellaksensa heitä.

Tuo armahtamatoin vihellys kuului uudestaan, samassa sekunnissa alkoivat koneet käydä. Kuten sotahevoset, hyökkäyshuudon kuultuaan syöksyvät paikoilleen, juoksivat ompelijattaretkin koneensa ääreen; miehet haukoittelivat viimeistä kertaa, uudestaan tarttuessaan raskaisiin silitysrautoihinsa.

Saara istui kärsivällisenä muiden joukossa ja ennen pitkää lenteli housuja, takkeja ja liivejä sadottain ilmassa ja valmiit kulkivat kädestä käteen. Viiden ajoissa luuli Saara pyörtyvänsä. Eräässä loukossa keksi hän suutakoneen jäisine vesineen, sen ylipuolella oli luettavana: Kaksi centtiä kootaan lauantaisin jäävedestä. Saara meni sinne Se oli kumminkin jotain muutteeksi, sai edes oikoa jäseniään. Hän huomasi erään kaksitoistavuotiaan tytön seisovan luuta kädessä ja seuraavan häntä katseillaan. Hän muisti, että samat halukkaat katseet olivat päivällisaikana seuranneet ruokakoreja ja myttyjä. Pienoisella itsellään ei ollut mitään muassaan. Saara pisti käden taskuunsa ja otti esille yhden jälelle jääneistä voileivistään. Pienokainen pudisti kieltävästi päätään. Saara laski leivän hänen käteensä, mutta eräs toinen pieni tyttö kuiskasi:

-- Ei Rosa uskalla, häntä rangaistaan, jos hän syö jälkeen päivällisajan.

Saara palasi paikalleen, mutta työhön ryhtyminen tuntui mahdottomalta. Korvissa suhisi, hän ummisti silmänsä ja vaipui tuolinselkänojaa vasten. Äkkiä kohotettiin tuoli voimakkaasti ylös ja laskettiin taas lattialle. Saara kuuli huudon: "työhön!" Hän aukaisi silmänsä ja näki johtajan takanaan.

-- Kuinka paljon sitte saan tästä työstä? -- kysyi hän tietämättä, kuinka se oikeastaan tapahtui.

-- Sen saat kuulla viikon loputtua, -- vastasi johtaja ivallisesti. Hän tarttui Saaran ompelemiin housuihin ja tarkasteli niitä. -- Sinä näyt osaavan hienompaa neulomusta, -- sanoi hän -- kyllä sen pian tulet unohtamaan. Ei kestä kauan ennenkuin opit tehdasneulomusta. No, jatka vaan, niin ansaitset enemmän.

Saara loi katseen kelloon. Ei koskaan se ollut hitaammin kulkenut, kuin tänään. Se muistutti kotikelloa pappilassa. Kuinka hirmusta oli tuo yksitoikkoinen naputus ollut sinä päivänä kun hän läksi, ainoa ääni joka häiritsi kuoleman tapaista hiljaisuutta. Pois, pois kaikki muistot, nyt piti tehdä työtä, ei muuta kuin työtä! Kolme neljännestä jälellä. Saara ojensi väsyneitä käsiään ja alkoi uudestaan. Hyvää tahtoa vaan, ensi päivät olivat aina vaikeimmat. Hiukset olivat likomärät rasituksesta, kasvot ja kaula mustat tomusta, joka täytti ilman. Ohimoissa takoi, kuin sadalla vasaralla. Vihdoin kuului vapautuksen vihellys, kun hänen kolmas parinsa oli juuri valmistunut. Tytöt heittivät pois työnsä, siivosivat ja öljysivät koneensa. Keräytyivät sitte vesisäiliölle viruttamaan pahinta pölyä pois. Vihdoin sai Saarakin huivin olalleen ja läksi piinahuoneestaan. Käytävissä, missä tunkeili väkeä toisista kerroksista, oli myöskin seinillä ilmoituslippuja. Yhdessä niistä seisoi:

"Ompelijattaret eivät saa syödä käytävissä eikä muuallakaan huoneissa. Pysykööt oikealla puolella alasmennessään ja vasemmalla ylöskäydessä. Ei saa kulkea käsityksin, eikä puhua toisilleen, kukin kulkekoon yksitellen. Joka näitä sääntöjä rikkoo, hän tulee eroitettavaksi." Toinen sääntö kuului: "Neulojattarien tulee työhön ryhtyä kl. 6,45, elleivät tahdo sakoilla maksaa viivytyksiä."

Kaikista sakkoja, puhumisesta, syömisestä, jopa toista kädestä pitämisestäkin. -- Ja tämä vapaassa Amerikassa?...

Saaran kotiin tullessa seisoi Pekka ovella vartoomassa.

-- Anna anteeksi Saara, mutta olin niin utelias kuullakseni miten on onnistanut ensi päivänä, -- sanoi hän.

-- Oh, oikein hyvin, -- vastasi Saara. Pekka katsoi häntä kasvoihin.

-- Oletko hyvin väsyksissä?

-- Olen niin väsynyt.

Katsos, alku aina hankalaa, En koskaan unohda väsymystäni alkaessani työtäni. Monet päivät oli senlainen särky jäsenissä, kuin olisin irlantilaisen mäsäksi pieksemänä. Mutta sittemmin tottuu, katsos ja tulee karaistuksi. Tule nyt, niin syömme yhdessä oivan pihvipaistin; sinä tarvitset voimakasta ruokaa, minä tiedän paikan, josta saamme hyvän illallisen viidellätoista centillä.

-- En voi, en tänään Pekka, kiitos ystävyydestäsi! Voin jo pahoin ajatellessanikin ruokaa.

-- Minä kyllä tunnen tuon -- vastasi Pekka -- mutta, katsos, ruokaa sinä juuri tarvitset.

-- Ei, ei, jätä minut; en tarvitse muuta kuin lepoa.

Saara sanoi hyvää yötä ja meni asuntoonsa. Pekka jäi ovelle seisomaan ja pudisti päätään. Saaran päästyä huoneesensa heittäytyi hän vuoteelle riisuuntumatta, ei huolinut peseytyäkään. Hän ummisti silmänsä, tuntui niin suloiselta oikaista jäseniä ja levätä selkää. Tätä vartenko hän siis oli tullut? Jos joka päivä tulisi samanlaiseksi, ei hän kauan kestäisi. Mutta sai luottaa Pekan kokemukseen. Ehkä kylläkin karastuisi, sekä ruumiillisesti, että henkisesti, tylsistyisi ja kyllästyisi kaikkeen parempaan -- tulisi oikeaksi työkoneeksi. Herra Jumala, minlainen tulevaisuus! Hän oli liian väsynyt itkeäksensäkin; muuten tuntui kuin voisi itkeä hillittömästi. Kaikki pyöri ajatuksissa, selvittämättömässä sekamelskassa. Vanhat muistotkin yrittivät uudistua, vaan ei hän niitäkään voinut ajatella, ne kulkivat vaan ohi uhkaavina kuvina! Ei hän voinut nousta ja käydä vesisäiliölle eteiseen. Jospa vaan saisi lasillisen raitista vettä! Voi! jos saisi näin nukkua ja kuolla!... Itaalia... palmut... Monte Pineio... Rooman kirkot... valhetta, kauhistuttavaa valhetta kaikki. Ei senlaista maailmaa löytynytkään, ja jos löytyikin, niin ei sitä hänelle kumminkaan ollut. Elämä oli hänelle helvetti ja sinä kait se pysyisikin. Olihan hänellä nyt tuo ikävöitty vapaus. Niin, vapaus orjuuteen, kärsimyksiin, nälkään ja kuolemaan, jos kävisi liian raskaaksi. Ja kumminkin valitsi hän tämän, ennen kuin palata hänen luoksensa... "Ja nyt rakkaat sanankuulijani, pyydän teitä rukouksiinne yhdistämään..." Oh! Sitä oli hän uskaltanut! Ei, tuhat kertaa ennemmin kuolla nälkään! ... Saaran pää vaipui tyynylle ja uupuneena nukkui hän.

Kello oli jo kuusi, kun hän heräsi seuraavana aamuna. Voi! kello 6.15 piti työn alkaman ja hänellä oli pitkä matka. Hän yritti nousta vuoteeltaan.

Hän huudahti, sillä koski niin kauheasti kangistuneihin jäseniin. Hän ponnisti voimiansa ja nousi, peseytyi ja kampasi tukkansa, teki itsellensä muutaman voileivän, joi vettä ja lähti kidutuspaikalle. Sama surina, sama vastenmielinen haju, sama kuumeinen kiire, kuin edellisenäkin päivänä; ja tätä täytyi kestää saadaksensa itsellensä leipäpalan ja ansaitaksensa työjuhtain voudin taskuihin lukemattomia taalereja.

Sinä päivänä tutustui Saara useampaan toveriinsa. Useammat olivat vastatulleita, saman ilmoituksen johdosta, kuin Saarakin. He olivat työskennelleet ennen toisissa paikoissa ja heidän kuvauksensa niistä olivat yhtä surkeita. Kolmekymmentä centtiä oli korkein päiväpalkka; kuinka voi sillä, saada asunnon, vaatteita, kenkiä ja ruokaa? Ne jotka asuivat vanhempiensa, luona tulivat jotakuinkin toimeen, mutta kuinka monta oli niitä? Useammassa paikassa tutkittiin illoin taskutkin, jos oli varastettu tilkkuja, lankaa tai nappeja.

Saara oli päättänyt kestää koko viikon, nähdäksensä kuinka paljon ansaitsi.

Viime päivät kuluivatkin jo huokeammin, hän valmisti jo neljä paria päivässä housuja. Sykkivin sydämmin odotti hän lauantaina palkan saantiaan. Maksettiin vuorotellen, kukin näytti lippunsa, jonka oli saanut työhön tullessaan. Jos ken oli lippunsa kadottanut, jäi hän palkatta.

-- N:o 27... katsotaanpa... Kahdessa päivässä neulonut 3 paria housuja à 5 centtiä se tekee 30 centtiä; viisi päivää 4 paria; tekee yhteensä 1:30.

-- Mitenkä sanoitte? -- huudahti Saara. -- Koko viikkosenko palkka ei olisi muuta kuin yksi dollari ja kolmekymmentä centtiä?

-- Ei teitä siihen kukaan pakoita, -- vastasi rahastonhoitaja välinpitämättömästi -- höyrystä ja koneen kulumisesta menee 20 centtiä, jäävedestä 2 centtiä, 25 centtiä sakkoa 1/2 tunnin myöhästymisestä ja... kas, teilläpä on suuri sakkoluettelo... tekee yhteensä... Jäätte yhtiölle velkaa 15 centtiä.

Ympäristöstä kuului armoton tai katkera naurun tirskutus. Ei Saara vielä ymmärtänyt kaikkia.

-- Onko tarkoituksenne jättää minut palkatta koko viikkoisesta rasituksesta? -- kysyi hän kyynelsilmin.

-- Noudattakaa laitoksen sääntöjä... Neulokaa useampia pareja päivässä... No, saamme kait antaa velan anteeksi... Seuraava, N:o 28!

Saara tungettiin oheen. Sydän tykki ja silmät säihkyivät kiukusta. Hän katseli ympärilleen, ei missään osaa-ottavaisuutta, kukin ajatteli omaa ansiotansa ja riittäisikö se onnellisesti kaikkia tarpeita peittämään. Hän kääri huivin ympärilleen ja lähti. Tälläkö tavalla siis nuo ihmiset rikastuivatkin ryöstämällä, varustamalla ja pettämällä tulokas raukkoja, jotka eivät tunteneet heidän juoniansa ja etsivät heiltä työtä. Syy miksikä useammat olivat niin terveen näköisiä oli siinä, etteivät he viipyneet siellä viikkoa kauemmin. Ja tänlaista tapahtui niin kutsutussa kristillisessä seurakunnassa ja lain turvissa. Hän kertoi kaikki Pekalle, joka suuttumuksesta tykkänään raivostui. Hän tahtoi hirttää, polttaa, säpäleiksi silpoa asianomaiset.

Varhain maanantai aamulla seisoi Pekka tehtaan ovella, pyytäen päästä sisälle. Hänellä oli tärkeitä asioita tehtaan tarkastajalle. Hän osoitettiin toiseen kerrokseen. Tarkastaja tuli, kohteliaasti hymyillen hänelle, mutta Pekka astui uhkaavana hänen eteensä keskilattialle ja huusi, jotta kuului kautta koko kerroksen:

-- Tiedättekö olevanne varas, ryöväri, ihmissyöjä joka imee köyhäin vaivasten viimeisen verenpisarankin, jotka antautuvat teidän juoniinne. Tiedättekö olevanne Chicagon suurin roisto, ja se on paljon se. Teidät pitäisi hirtettämän korkeimpaan puuhun, pilkkanauruksi ohikulkeville kunniallisille ihmisille...

Tarkastaja kalpeni ja soitti hätäisesti kelloa. Kaksi miestä syöksyi sisään.

-- Ulos tuo mielipuoli! -- huusi hän kääntyen selin ja mennen seuraavaan huoneesen.

Mutta Pekka näki, miten työmiehet kumartuivat alemma, vaihtaen keskenään salaisia katseita ja hymyilyjä ja että he itse teossa olivat suuresti kiitollisia hänelle. Nyt oli hänellä täysi työ torjuessaan miehiä päältään. Nousi ankara kahakka.