Part 8

Miehensä kummasteli hänen muuttumistaan. Hän kulki kuin varjo sanaa puhumatta. Vastasi vaan siihen ollessaan pakoitettuna. Iltasin tapasi hän istua vierashuoneen eteisellä parvekkeella. Siellä tuijotti hän lännen taivaalle, vaipuen muistoihinsa ja unelmiinsa. Kuinka vapaina uiskentelivat valkeat pilvenhattarat taivaslaella! Niin, ne saivat matkustaa, saivat nähdä Egyptin pyramiidit ja Kreikan rauniot, Italian kirkot tornineen, kupooleineen. Pian lähtisi Falk'kin pitkälle matkalleen. Oi jos saisi häntä seurata! Oliko se siis kerrassaan mahdotointa? Hän oli syleillyt, suudellut, häntä ja kuiskannut hänen nimensä niin hellästi. Rakastaisiko hän häntä? Ei hän sitä tietänyt, vaan uskoi kumminkin... Kyllä hän sittenkin rakasti, mutta oli niin arka, niin tunnollinen, ei sanonut sitä siksi että hän oli naimisessa. Olihan hän sanonut Saaraa innostuttavaksi hengettärekseen, sanonut, että oli rakastunut häneen! -- Nainen kuuluu ainoastaan sille jota rakastaa, oli ranskalainen filosoofi sanonut. Eikö Saara sitte rakastanut häntä. Niin rajattomasti, sen tunsi hän nyt. Mikä estäisi häntä kuulumasta hänelle? Jos jättäisi kaikki, matkustaisi hänen luoksensa? Noudattaisi Pekan esimerkkiä, pakenisi. Siihen en teitä kehottaisi, rouva Jensen, oli hän sanonut. Sanoisiko hän vieläkin niin. häntä suudeltuaan! Pekka oli osoittanut tien. Täytyi olla rohkeutta, päättäväisyyttä katkoessaan kaikki vanhat siteet, alkaa uutta elämää tai tehdä henkinen itsemurha. Täällä hän vähitellen kovettuisi, tai piinaantuisi kuoliaaksi, hän tiesi sen nyt. Oh, hänen täytyi päästä ulos, ulos avaraan maailmaan! Missä, olisi eloa, ja rakkautta; missä elämä saisi tarkoituksen. Jos matkustaisi hänen luoksensa? Hän oli vielä Chicagossa; viipyisi siellä neljätoista päivää oli hän sanonut. Osoitteensa oli: "Palmer house." Voi, mitä aattelikaan hän! Tekisikö senlaisen surun vanhemmilleen ja miehelleen! -- Mutta onhan kukin itseään lähinnä. Siksi piti tulla, miksi Jumala oli aikonut.

-- Saara, Saara -- kuului alhaalta -- Tule pian alas, tuo laastaria Maleinelle, hän on vahingoittanut jalkansa.

Laastaria! Maleine! Huumaantuneena hoiperteli hän alas käytävää. Todellisuus kutsui häntä.

Tehtäväsi kutsuvat sinua Saara! Todellisuus ei petä, kuten unet. Tule takaisin työhösi ja turvaa raamattuun kuten ennenkin; anna sen tyynnyttää ja masentaa aaltoilevaa mieltäsi. Itsensä kieltäymys tuottaa, onnea. Katso isääsi! Tyytyväisenä elää hän pienessä maailmassaan, ei kaipaa mitään, ja kumminkin on hänkin rakastanut toista, rakastaa häntä vieläkin. Kieltäydy samoin kuin hän, niin tulet ehkä onnelliseksi! -- Oh, onhan hän koittanut. Hän istautui lukemaan raamattua, vaan korvissa suhisi ja halu matkustaa, matkustaa esiintyi kaksinkerroin viettelevänä. Mitä välittäisi hän valheista ja juoruista! Hän menisi pois, eikä koskaan palaisi. Hän nousi tuolilta, nojasi päätään taaksepäin, sulki silmänsä ja ojensi käsivartensa.

-- Tuomas! -- kuiskasi hän -- ota minut mukaasi, ota minut mukaasi!

Oliko tämä rakkautta'? Ei hän ollut koskaan sitä tuntenut, ei koskaan luullut tulevansakaan tuntemaan. Oliko tämä rakkautta, tämä kuohuva tunne, väliin hehkuvan lämmittävä, väliin jäätä kylmempi, joka hyrskyi kuin meri, syvyyteensä upottaen velvollisuudentunteen ja itsekieltäymyksen? Oliko se rakkautta, joka täytti sielun kuin sulaavilla sävelillä, joka toiveille teki vaan yhden ainoan täyttymyksen: olla hänen luonansa, saada seurata häntä? Oliko se rakkaus, tuo keijukainen, joka iltasin istui vuoteen viereen kuiskien ihanimpia sanoja ja näyttäen suloisimpia näkyjä, kunnes pää vaipui patjoille ja onnellinen hymyily huulilla nukkui herätäksensä aamulla uusiin unelmiin, uuteen kaihoon? Oliko rakkautta tuo voima, joka muutti ihmisen unissa kävijäksi, niin että kaikki muu oli yhtäkaikkista, vaan -- unelmat jäivät? Ei Saara sitä tietänyt, hän tiesi vaan olevansa näkymättömän voiman kahleissa, joita ei voinut vastustaa. --

Saara seisoi kyökissä. Tavallisuuden mukaan oli hänellä vihkonen, "inhimillisyyden kurjuutta" taskussaan, nytkin hän luki sitä, vaikka osasi sen jotensakin ulkoa. Hän vartosi sopan kiehumista. Oli niin vaipunut lukemiseensa, ettei kuullut miehensä tuloa.

Abraham katsoi hämmästyneenä häneen ja kävi lähemmäs.

-- Mikä kirja se on? -- kysyi hän, ottaen sen pitemmittä mutkitta Saaran kädestä.

Saara säikähtyi ja punehtui.

-- Eräs kirja, jonka Falk on unohtanut tänne, -- sanoi hän.

-- Mutta sehän on romaani, -- sanoi Abraham.

-- Ehkä kyllä.

-- Ja muitta mutkitta alat sinä lukea senlaista kirjaa? Etkö tiedä, että tuonlaiset kirjat turmelevat nuorisoa, herättäen paheita ja epäsiveellisyyttä? Etkö tiedä, että ne ovat perkeleen aseita? Sinä hämmästytät minua, Saara.

Ei Saara vastannut.

-- Tämän kysymyksen ratkaisemme pian, -- sanoi pappi, aukaisi uuninpellin ja heitti kirjan tuleen.

Saara kirkasi, syöksyi uunille, tahtoen paljain käsin temmata aarteensa tulesta, mutta pastori tarttui häneen ja pidätti siitä.

-- En todellakaan ymmärrä sinua, Saara, oletko mieletön?

-- Päästä minut! -- huusi Saara, tultasäihkyvin silmin -- Päästä minut, etkö kuule!... Oh Jumalani se palaa... palaa!

Hän kaatui pyörtyneenä lattialle.

Samana iltapäivänä istui Abraham huolekkaan näköisenä appelassa.

-- Rakkaani, -- sanoi hän, -- olen suuresti levotoin Saaran suhteen. Ei hän ole ollenkaan tapaisensa viime aikoina. Hän kalpenee, laihtuu ja kulkee kuin unissa. Ei syö, on hermostunut ja ärtyinen, jotta tuskin uskaltaa hänelle puhua. Tänään hämmästytti hän minua lukemalla erästä tuon maalarin jättämää romaania. Luulen, ettei hänen olonsa täällä vaikuttanut hyvää. Saaraan. Luulen, että hän kauniine sanoineen oli suuresti maailmallismielinen.

Abraham oli hyvin huolissaan tätä puhuessaan.

Appi istui hetkisen hiljaa imien piippuaan. Sitten leveni hymyily kasvoille.

-- Ei se taida olla niin vaarallista -- senlaista tapahtuu usein siinä tilassa.

Kummastuneena katsoi Abraham appea. Sitten loi hän katseen anoppiin, jonka oli nähtävästi vaikea pysyä vakavana.

Häntä, vaivaa pahoinvointi ja pyörrytys? -- kysyi hän.

-- Pyörrytys? -- Niin hän pyörtyi tänään.

Nämät nyökkäsivät toisilleen; selvät merkit! Abraham tuijotti vanhuksiin ymmärtämättä. Mutta, äkkiä selkeni kaikki. Päivänpaisteinen hymyily leveni kasvuille ja kysyväisenä katsoi hän toisesta toiseen.

-- Luuletteko todellakin? -- sanoi hän -- Iisakki, -- poika?

He nyökkäsivät. Abraham tarttui ilosta loistavana hattuunsa ja syöksyi ulos. Eteisessä kohtasi hän Saaran.

-- Saara! -- huudahti hän häntä syleillen. -- Anna minulle anteeksi, en voinut aavistaa, mutta nyt ymmärrän kaikki. Jumala sinua siunatkoon!

Oliko mies tullut hupsuksi? Tuolla hän syöksyi kamariinsa sen enempää sanomatta.

Ja hän, joka juuri oli päättänyt ettei enää viipyisi täällä päivääkään! Hän ymmärsi kaikki... Mitä hän ymmärsi. Ei suinkaan hän ymmärtänyt Saaran rakastavan toista.

Ei suinkaan hän siitä niin riemastuisi, ei suinkaan sen vuoksi toivoisi Jumalan siunausta?

Pappi oli tästä lähen aina hymyhuulin. Oli huomaavaisempi Saaralle ja koetti hyväilläkin häntä. Tuskin voi Saara sitä sietää. Veri kuohui ja hän oli hävystä tukehtua Abrahamin syleillessä häntä. Jos uskaltaisi lyödä, taistella vastaan! Abraham teki salaisia viittauksia siihen armoon, joka oli heidän osaksensa tullut. Mitä hän tällä tarkoitti?

Pian selkeni tämä Saaralle. Oli sunnuntai. Kirkko oli äärilleen väkeä; isä ja äitikin olivat. Täytyi Saarankin olla, vaikka se häntä kiusasi. Kuinka kernaasti hän olisikin halunnut olla ennen metsässä ja pitää jumalanpalvelusta muistoissaan! Virret olivat veisatut, yksitoikkoinen saarna loppunut, jossa oli tehty hyökkäys maailmallisia kirjallisuutta vastaan, varoitus sanomalehtien lukemiseen, sekä aikakauskirjojen ja romaanien. Sitte seurasi kamalia kertomuksia ihmisistä, jotka romaaneja lukemalla, olivat tulleet ryöväreiksi ja kehoitus lampaille seuraamaan vanhaa, koeteltua raamattua, mistä löytäisivät ravintoa sieluillensa.

Viha kuohui Saarassa, hän tiesi sen olevan hänelle tarkoitetun, mutta hänen täytyi kestää loppuun asti.

Pastori oli nyt tullut yleisiin esirukouksiin.

-- Ja nyt, rakkaat sanankuulijani pyydän teidän rukouksiinne yhdistää omani siitä siunatusta tilasta, jossa vaimoni nykyään on!

Ei Saara kuullut muuta. Hän nousi äkkiä ja meni pois kirkosta. Koko seurakunta katsoi häneen. Varmaankin oli raukka tullut pahoinvointiseksi, sehän seurasi sitä tilaa.

Kirkosta ulos päästyään, juoksi hän kotiin päin. Ei, nyt oli menty ylen pitkälle. Tämä nöyrrytys olisi viimeinen. Nyt oli hän sen päättänyt. Nyt hän matkustaisi, seuratkoon sitte mitä tahansa. Lapsi!... Hänen lapsensa!... Se ajatus kauhistutti häntä. Ei hän enää voinut jäädä hänen luoksensa.

Hän riensi huoneesensa, tunki tarpeellisimpia kapinoita vaatepussiin. Sitten meni hän miehensä huoneesen, aukasi rahalaatikon ja otti mitä luuli tarvitsevansa. Ne hän lähettäisi takaisin Chicagosta. Sai käsiinsä palan paperia, kirjoitti muutaman rivin ja pani sen kirjoituspöydälle. Kahden tunnin kuluttua lähtisi juna. Vaatepussin hän kyllä voisi kantaa. Kaikki oli valmiina, vaatelaukku tuolilla, kun hän kuuli jonkun tulevan. Se oli miehensä, joka tuli kirkosta. Hän levitti sylinsä ja hymyili hänelle.

-- No, Saaraseni, mitä pidit salaisuutemme julkaisemisesta? Nyt voimme paremmin keskenämmekin puhua tulevaisuuden toiveista.

Hän tahtoi syleillä Saaraa, mutta mahtui huomatessaan hänen villin ja uhkaavan näkönsä. Säkenöivin silmin seisoi hän siinä, käsi ojennettuna lyöntiin.

-- Elä lähesty, taikka lyön -- huusi hän.

Mykkänä tuijotti pappi häneen.

-- Sinä ulkokullattu konna! -- huusi hän voimatta kauemmin hillitä itseänsä. -- Luuletko omistavasi minut, luuletko voivasi menetellä kanssani mielesi mukaisesti, siksi että ostit minut vanhemmiltani, vielä ollessani lapsi? Vielä et ole tukahuttanut tykkänään omaa tahtoani. Minä vihaan sinua ja jos tahdot palvelijattaren, voit etsiä uuden...

Pappi katsoi häneen. Tarttui hattuunsa ja syöksyi ulos, salpaten oven ulkoapäin. Hän juoksi kylän läpi, kerrassaan unohtaen oman arvonsa. Niin, luonnollisesti kiiruhti hän nyt Saaran vanhemmille kertomaan, että hän oli tullut mielenvikaan ja viemään heitä sinne. Ei hän yksin voinut häntä hillitä.

Nyt se siis oli tehtävä, nyt tai ei koskaan.

Hän tarttui vaatesäkkiin, otti hattunsa ja suuren huivin käsivarrelleen ja katsoi vielä kerran ympärilleen.

-- Hyvästi orjuus! Hyvästi nöyrrytys! Nyt lähden valoon ja vapauteen!

Abraham oli erehtynyt luullossansa salpata häntä. Hän aukasi ikkunan ja hyppäsi ulos. Ruusupensastossa piti hänen vielä kerran käydä. Hän suuteli ruusujaan.

-- Hyvästi ainoat ystäväni! Elkää unohtako Saaraa!

Taittoi niistä muutamia ja pisti rintaansa, kiiruhtaen pois, vaatelaukku kädessä. Tie asemalle vei metsän kautta, missä sunnuntaisin ei ihmisiä liikkunut. --

Reservijoukko papin kanssa saapui paikalle heti senjälkeen säikähtyneinä ja hengästyneinä. He menivät saliin, kyökkiin, etsivät joka huoneesta, ei Saaraa näkynyt. He hakivat ullakkokamaristakin; ei hän ollut sielläkään. He huomasivat avonaisen ikkunan, hän oli hypännyt siitä ulos. Herra Jumala! Ei hän vaan mielenviassaan liene tehnyt jotain kauheata? Etsittiin puutarhasta, lammikolta ja metsästä. Vihdoin löysi pappi sattumalta kirjelipun pöydältään. Se kuului:

"Hyvästi! Et näe minua enää koskaan. En voi elää täällä. Elä etsi minua, se olisi turhaa vaivaa. Jos löytäisittekin minut, en tulisi takaisin. Pidä minut kuolleena! Tervehdä isää ja pyydä hänen antamaan anteeksi minulle.

Saara".

Pastori vaipui tuolille, kirje kädessään. Vanha isä seisoi vieressä, kalpeana ja vapisevana. Suun seutuvilla värähteli, hänen kuiskatessaan:

Oi, Herra, armahda meitä kaikkia!

XXI.

Saara istui rautatievaunussa ja lähestyi Chicagoa. Nyt oli hän hetkiseksi varma takaa-ajavilta, jos eivät vaan saisi tietää minne hän oli lähtenyt ja sähkösanoman kautta estäisivät häntä eteenpäin pääsemästä. Nyt oli hän siis valinnut ja katkaissut kaikki siteet. Hän tuntui väsyneeltä, kuin pitkiin sairauden jälkeen ja hän nautti istuessaan hiljaa vaunussa. Ei hän voinut ajatella selvään: korvissa suhisi ja hän ummisti silmänsä nojautuen vaunun ikkunaan. Oli jonkinlaista lepoa, näin tahdottomasti rientää vaan edelleen. Illalla saapui hän Chicagoon, otti issikan ja käski ajurin ajaa Palmer houseen. Nyt vasta alkoi sydän tykyttää. Oh, jos vaan tuo yhtymys olisi ohitse! Ei suinkaan hän ollut muuttanut päätöstään ja matkustanut?

Vaunut pysähtyivät ravintolan edustalle. Hän maksoi kuskille ja meni sisään vaate laukkuineen. Ei hän katsonut oikealle ei vasemmalle herroihin, joita istui eteisessä poltellen ja keskustellen, vaan riensi suoraan ovenvartijan luo kysyen, asuiko herra Tuomas Falk täällä. Kyllä hän asui täällä, vaan ei ollut kotona; tulisi noin kymmenen ajoissa.

-- Tahdotteko viedä minut hänen huoneesensa? Olen sukulainen hänelle ja olen tullut äkkiä häntä hämmästyttääkseni. Elkää sanoko hänelle mitään tulostani, -- sanoi Saara hätäisesti huonolla englannin kielellä.

Ovenvartija hymyili.

-- Jääkö neiti tänne yöksi? Asetammeko teille huoneen kuntoon?

-- En voi määrätä mitään, ennen kuin olen tavannut herra Falkia.

Ovenvartija soitti palvelijaa.

-- Vie neiti herra Falkin huoneesen. Tässä on avain.

Palvelija otti Saaran laukun, pyysi hänet istumaan nostokoneesen, itse meni hän portaita.

Noustiin ylöspäin. Tuossa seisoi palvelija jo varroten. Hän aukasi oven suureen, kauniisen huoneesen, sytytti kaasulamput, kysyen jos neiti halusi muuta ja lukitsi oven jälessään.

Saara oli yksinään. Jumalalle kiitos, yksinään hänen huoneessaan. Hän vaipui tuolille ja puhkesi itkuun. Hän rukoili Jumalan suojelusta ja voimaa päätöksessään. Senjälkeen tuntui tyyneeneemmältä, melkein iloiselta. Hän kulki huoneessa sinne tänne, katseli pikku-esineitä pöydällä, otti käteensä, ja katseli niitä. Siinä oli pukuun kuuluvaa, kirjoitusesineitä, luonnoksia ja kirjeitä. Hän katseli kaikkia jonkinlaisella uteliaisuudella, useampia tunsi hän ennaltaan. Hän tuijotti kadulle, missä sähkövalo loisti, valaisten ihmislaumoja, jotka vaelsivat siellä, kuin ilmipäivällä. Mikä levottomuus suurissa kaupungeissa! Kuinka häntä pelottaisi vaeltaa yksin tuolla ihmispaljoudessa! Jumalan kiitos, hänellä, oli ystävä, ei hän ollut vielä matkustanut! Tuntui levollisemmalta. Hyvä että hän odottaessaan ehti koota ajatuksiansa. Vait! Nyt kulkee joku eteisessä. Tartutaan oveen, se on hän. Saara seisoi vaatesäiliöön nojautuen, valo lankesi suoraan kasvoille. Hän tarttui molemmin käsin säiliön syrjään ja hengitti syvään. Hän oli kalpea ja ponnisti kaikki voimansa kestääksensä pyörtymättä. Falk seisahtui ovelle, kuin aaveita näkevä.

-- Tässä olen, Tuomas; nyt tulen luoksesi, -- sanoi Saara hiljaa, lähestyen häntä.

-- Herra Jumala, rouva Jensen; mitä tämä merkitsee? -- huudahti Falk.

Hän kutsui häntä rouva Jenseniksi, ei levittänyt käsivarsiaan häntä syleilläkseen. Saara pysähtyi ja Falk sulki hiljaa oven.

-- En minä kestänyt enää kotona. Minun täytyi, joko kuolla tai matkustaa, ja minä matkustin.

-- Minne matkustatte?

-- Sinne minne tekin. Seuraan teitä; minä rakastan teitä, -- vastasi Saara lapsellisella avonaisuudella.

Falk kuunteli tätä tunnustusta kummastuksissaan. Näin pitkällekö hänen houkuttelevat puheensa olivat Saaran vieneet? Hän tarttui häntä käsistä.

-- Saara rakas, istukaa niin puhumme rehellisesti ja avonaisesti toisillemme. Te olette ottaneet vaarallisen askeleen, tulette sitä katumaan. Muistakaa olevanne naimisessa!

-- Nainen kuuluu yksistään, sille, jota hän rakastaa, niin opetitte minulle, -- vastasi Saara. -- Olen uskonut teitä kaikessa.

-- Mutta sittenkään ei sovi, rouva Jensen, näin uhrata mainettansa, tulevaisuutta ja kaikkea. Pitää ottaa olosuhteitakin huomioon.

Tuntui kuin olisi hän rutistanut Saaran sydäntä tulikuumilla pihdeillä.

-- Ette sanoneet niin meillä ollessanne, -- vastasi hän katkerasti. -- Merkitseekö se, ettette huoli minusta mukaanne?

-- Rakas rouva Jensen, kyllä kait sen ymmärrätte. Kuinka rohkenisin menetellä niin? Molempien mainehan siitä kärsisi. Enhän rohkene pahentaa teidän...

-- Ihmiset ovat siis yhtä pienenlaisia, yhtä moitteenhaluisia täällä kuin sielläkin, -- vastasi Saara. -- Mitä aijotte tehdä minulle? -- kysyi hän hetkisen kuluttua.

-- Tilaan teille huoneen täksi yöksi -- sanoi Falk -- ja mielenliikutuksen tyynnyttyä, tarkoin asiaa punnittuanne seuraan teitä takaisin kotiinne, jos suvaitsette. Ajatelkaa, kuinka miehenne ja isänne teitä surevat.

Katkera hymyily vetäytyi suun seutuville.

-- Te olette äkkiä tullut hyvin, huolelliseksi mieheni suhteen, -- sanoi hän. -- Ettekö ymmärrä, että te olette tehneet kotoni minulle mahdottomaksi? Ettekö ymmärrä, että minä vihaan niitä ihmisiä.

-- Kuinka syvään onnettomuuteen olette heittäytynyt! -- huudahti Falk melkein mielettömänä. Tänlaisessa asemassa ei hän ollut ikinä ollut.

-- Mitä tarkoititte minua suudellessanne jäähyväisaamuna? -- kysyi Saara läpitunkevin katsein.

-- Tarkoitin... oh, mitä tarkoitetaan senlaisena hetkenä?... Te olitte ihastuttava... minä olen todellakin mieltynyt teihin...

-- Ja samalla tapaa suutelette toista huomenna, ja kolmatta ylihuomenna. Te rakastatte minua samoin kuin jokaista tapaamaanne naista. Hyi!

Saara syöksyi tuolilta ja asettautui hänen eteensä säihkyvin silmin.

-- Te olette valehtelija! -- huudahti hän -- petturi, ilkeä konna! Tästä hetkestä halveksin teitä! Oi taivaan Jumala! mitä on minusta tuleva?

Hän nosti kätensä korkeuteen. Tarttui hattuunsa ja matkalaukkuunsa ja riensi ulos ovesta.

Falk syöksyi ylös istuimeltaan -- Saara. Saara! Jumalan tähden! -- huusi hän.

Hän tempasi liattunsa, etsi takkiansa. Missä se olikaan? Tuolla... Hän riensi ulos Saaran jäljessä. Tuli kadulle; katsoi yhtäälle, katsoi toisaalle. Ei nähnyt Saaraa. Hän juoksi yhtäälle, kysyi vastaan tulevalta poliisilta oliko hän tavannut sen ja sen näköistä tyttöä; sitten meni hän poikkikadulle, tuli takaisin toista, vaan ei nähnyt jälkeäkään Saarasta. Hän oli kuin uponnut suuren kaupungin pyörteesen. Raskain sydämmin kulki Falk kotiin. Oli mahdotointa nukkua. Hän otti esille paperia ja kirjoitti Saaran isälle, selvittäen kaikki, se ikäänkuin rauhoitti omaatuntoa.

Heti meni taas kadulle, kulkien yhtä ylös, toista alas, etsien ja kysellen. Vihdoin istui hän ikkunansa ääreen ja tuijotti katulyhtyä, hetkisen kuluttua taas lähteäksensä ulos rauhattomaan kulkuun öiselle kadulle.

XXII.

Saara juoksi katua ylös, toista alas, tietämättä minne joutuisi. Hän juoksisi siksi, kunnes väsyneenä vaipuisi maahan, siitä kai joku hänen löytäisi, Falk oli hänet pettänyt. Valhetta ja petosta olivat hänen kertomuksensa tuosta ihanasta maailmasta. Voi! isällä oli sittenkin ollut oikein; vaan paheita kuohui maailmassa; paras oli sittenkin vetäytyä sieltä pois ja piiloutua, vanhojen munkkien lailla erämaahan kirjoinensa ja raamattuinensa.

Hän oli väsynyt ja hengästynyt; täytyi hiljentää vauhtia. Ihmiset kääntyivät hänen jälkeensä katselemaan nuorta tyttöä, joka vaatelaukku kädessä juoksi katua kuin mielipuoli. "Joku maalainen, joka seuraavassa kulmassa on keksinyt setänsä tai tätinsä" -- sanoivat he hymyillen.

Saara oli tullut muutamalle pimeälle syrjäkadulle, jossa liike jo oli tauonnut. Häntä peloitti. Jos hyökkäisivät hänen päällensä, jos ryöstäisivät ainoat rahat taskusta! Katulyhdytkin olivat harventuneet, ei siellä, ollut sähköä. Muutaman kapakan ikkunoista vaan loisti tuli. Mistä etsiä suojaa? Näin ei hän jaksaisi koko yötä.

Äkkiä näki hän kolme miestä tulla hoipertavan kapakasta. Ei ketään muuta ihmistä näkynyt. Silmänräpäyksessä oli hän yli kadun, mutta ne olivat jo huomanneet hänet ja kiiruhtivat jälessä. Oli sydänyö, yhtään poliisia ei ollut lähiseudulla.

-- Onkos neitsyt näin myöhään kävelyllä? -- sanoi yksi niistä ja tuli lähemmäs.

Saara pakeni lyhtytolpan turviin. Miehet seurasivat.

Epätoivoisena katseli Saara ympärilleen. Eikö mistään tulisi pelastusta? Lyhdyn valo lankesi erääseen miehistä.

-- Pekka! -- huudahti Saara, syöksyi hänen luoksensa, tarttuen häntä käsivarresta.

-- Pelasta minut! Pelasta minut!

Pekka seisoi kuin kivettyneenä. Äkkiä unohti hän juopumuksensa. Toiset kaksi alkoivat räyhätä.

-- Onko se vanha henttu maalta, Pekka? -- kysyivät he norjaksi.

Jumalan kiitos, olivathan ne norjalaisia. Saaran pelko alkoi haihtua.

-- Vie minut jonnekin, -- minne tahansa -- kuiskasi hän.

Pekka puhui tovereilleen, jotka heti lähtivät matkoihinsa ja Pekka ja Saara jäivät yksin kadulle.

-- Pekka, Pekka, en ole milloinkaan niin iloinnut näkemisestäsi kuin tänään! Olethan uskollinen ystäväni, eikö totta?

Kaikki pyöri Pekan päässä.

-- Kuinka Jumalan nimessä --

-- Kerron sinulle kaikki, jahka pääsemme suojaan, -- sanoi Saara tarttuen Pekan käsivarteen.

-- Asuntoni ei ole kaukana, -- sanoi Pekka. -- Eihän se ole sopiva paikka sinulle, mutta voithan hetkisen siellä levähtää.

He poikkesivat vanhaan puurakennukseen. Väri oli ilman purema ja rakennus rapistunut. Eteisestä löyhkäsi kummallinen ummehtunut ilma. Se oli toista, kuin hänen oma pieni talonsa ruusupensaineen.

-- Niin, ei täällä ole juuri hienoa, mutta meikäläisillä ei ole varaa parempiin asuntoihin, -- sanoi Pekka.

Hän aukaisi oven, veti tulta ja sytytti lampun pienellä maalaamattomalla puupöydällä. Saara katseli ympärilleen: kalkitut seinät, täynnä hämähäkin verkkoa ja nimikirjoituksia, tilaa tuskin pienelle vuoteelle, pesukaapille ja pienelle pöydälle ikkunan edessä, joka antautui takapihalle. Häntä kauhistutti elämä tänlaisessa asunnossa.

-- Me olemme työssä kaiken päivää, täällä kyllä kuluu yö, -- sanoi Pekka, Hän arvasi Saaran ajatukset, -- Mutta sinähän olet kelpolailla kasvanut ja kaunistunut. Ja sinusta kun on tullut papinrouva!

-- Olen ollut, Pekka, en nyt enää, -- sanoi Saara, istuutuen vuoteen syrjälle. Pekka istui kumoon viskatulla laatikolla, joka teki tuolin virkaa. -- Olen paennut Pekka, samoin kuin sinäkin, paennut kaikesta.

Nyt alkoi Saara kertoa; tuntui huokeammalta näin uskoa kaikki vanhalle ystävälle. Pekka katseli häntä ihastuksella, pudisti päätään väliin keskeyttäen kertomusta huudahtamalla: "Onko ennen moista kuultu!... Senlainen aasi!... Se oli juuri hänen moistansa"... Mutta kun Saara kertoi äskeisen yhtymyksensä Falkin kanssa, huudahti Pekka:

-- Hyi, senlainen konna! Jos hänet joskus tapaan, on samassa tiiliskivi hänen päässään. Jonakin iltahetkenä Antti ja minä hänet kyllä saippuoimme... Mutta nyt pitää sinun levähtää, Saara. Paras että laskeudut vuoteelle, kyllä se on puhdas. Minä pidän vahtia eteisessä. Nyt on liian myöhäistä lähteä kudulle ja hotelleihin, ja siellä maksaa kaikki rahaa... Ken olisi aavistanut, minulle tänäiltana tänlaista tapahtuvan?

-- Isäsi lähetti sinulle tervehdyksiä, olin hiljattain hänen luonansa.

-- Vai niin, mitä ukko raukalle kuuluu?

-- Hän kaipaa sinua, Pekka. Hän pyysi minut sanomaan, jos joskus sinun tapaisin, että kaikki muu on yhdentekevää, jos hän vaan tietäisi Pekasta tulleen Jumalan lapsen. Minä lupasin sen sinulle sanoa.

Pekka istui laatikolla itkien.

-- Jumala häntä siunatkoon! -- sanoi hän.

Sitten vaikeni kaikki.

-- Juopotteletko sinä, Pekka? kysyi Saara hetkisen kuluttua.

-- En enemmän, kuin tarpeeksi, Saara, -- vastasi Pekka -- Muurarin täytyy viruttaa kurkkuaan, katsos, ja mitä muuta tekisi iltasin, kun ei ole minnekään mentävää? Jos sinä olisit täällä Saara, niin voisimme puhua sekä vanhoja että uusia, silloin olisikin toisin. Mutta täällä eksyy monenlaisiin seuroihin, täällä Chicagossa.

-- Heidän täytyy saada kunniaa meistä, Pekka, -- vastasi Saara. -- Heidän ei pidä saamaan syytä halveksua meitä silti, vaikka pakenimme.

-- Ei olisikaan mitään hätää, jos olisi senlainen enkeli aina luona, kun sinä Saara, -- sanoi Pekka kuivaten kyyneleitään.

-- Minä luulen Jumalan lähettäneen sinut, tekemään minusta hyvää ihmistä, Mutta laskeudu levolle! Häiritsen sinua vaan tuhmuuksillani.

-- Heittäydy sinä lattialle Pekka, saat tämän peitteen, minulla on tarpeeksi vaatteita ylläni.