Part 7

-- Minulla on todellakin ollut tarpeeksi monta nuoruuden sydänkäpyistä; kenellä niitä ei olisi ollutkaan minun ijälläni? On ihailtu vaaleata hiuskiehkuraa, sinistä vyöhyettä, on kuvailtu tuon sinisen vyöhyen soveltuvan vaan yhdelle hoikalla vyötäiselle; tuon jumalaisen olennon vuoksi on tekeydytty narriksi toverien silmissä j.n.e., j.n.e. Sitten on hän kuollut tai mennyt toisen kanssa naimiseen; on jouduttu mustempaan epäilykseen; piti ampua tai hukuttaa itsensä; ensi hauskassa seurassa juovutaan surusta, pidetään tovereille katkera esitelmä naisen kavaluudesta kunnes jonakin kauniina päivänä näyttäytyy uusi vyöhyt, uusi tähti ja ollaan uudestaan yhtä onnellisia, yhtä rakastuneita. Tämä on ainoa oikea, kunnes tulee kolmas ja neljäs, tai on myös pari kolme hempukkaa samaan aikaan, yksi valkean verevä, yksi ruskean ja yksi mustan verevä.

-- Hyi, nyt puhutte pilojanne, herra Falk; minä tarkoitin vakavasti.

-- Luuletteko, ettei nuo rakastumiset sitte ajallansa ole kylliksi vakavia? Lapsen sydänsuru on syvin mutta, se ei kestä, Jumalan kiitos, kauan. Terve elämä ei tee kenestäkään alituisesti itkevää ja valittavaa Jeremiasta. Ilo hymyilee jo pettyneiden toiveiden takana, ja samoin kuin rakkaus on ikuinen, on se myös aina löytävä itsellensä esineen.

-- Ei Marius sillä tavalla rakastanut Cosettea, -- vastusti Saara.

-- Kuka takaa, ettei Marius Cosetten kuoltua, aikojen kuluessa olisi löytänyt toista ja tullut onnelliseksi?

-- Ei koskaan, -- vastasi Saara katkeroittuneena. -- Minä tiedän ettei hän koskaan olisi toista rakastanut.

-- Jaa, sitä opitte romaneista, se tahtoo sanoa huonoista romaneista, -- sanoi Falk. -- Se olisi hirmuista, ollakseen totta. Jos vaan olisi yksi ainoa, joka voisi tehdä minut onnelliseksi, silloin en voisi koskaan varmuudella valita. Kulkisin alituisessa pelvossa, ettei se sittenkään olisi se oikea.

-- Ettekö sitte usko, että todella löytyy yksi oikea?

-- Löytyy kyllä, mutta niitä löytyy miljoonia oikeita. Löytyy miljoonia ihmisiä, jotka sopivat toisilleen. Jos sitte tapaa yhden näistä, tulee onnelliseksi.

-- Ja te, ette ole vielä tavanneet yhtä tästä miljoonasta?

-- En ole vielä koskaan ajatellut laskeutua lepoon ja hankkia perhettä itselleni, rouva Jensen.

-- Mutta kun aika on tullut, laitatte niin että rakastutte ja sitte menette naimiseen?

-- Sitä ei tarvita; minä olen aina rakastunut -- vastasi Falk iloisesti. -- Nuori mies minun ijälläni on aina rakastunut. Nykyään olen rakastunut itseeni, taiteeseeni, elämään, lintujenlauluun, koivuihin, Pekan isän harmaihin kiharoihin ja teihin!

-- Kiltisti tehty, että laskitte minutkin lukuun, -- vastasi Saara, -- ei teidän olisi pitänyt miestänikään unohtaa.

-- Tarkoitatte, etten saisi rakastaa teitä, siksi, että olette naimisissa? Rakkaus ei sitä kysele. Tiedättekö, rouva Jensen, mitä eräs ranskalainen filosofi on sanonut?

-- En, kuinka sitä tietäisin,

-- Nainen kuuluu yksistään sille, jota hän rakastaa -- sanoi hän. -- Luulen hänen olevan oikeassa.

-- Eikö Saarakin ollut sitä ajatellut, uneksiessaan Marion ja Cosetten rakkaudesta?

-- Siksi en niinä tuomitsekkaan vaimoja, jotka karkaavat miestensä luota -- jatkoi Falk. -- Tahdon ensin kuulla heidän syynsä. Rakkaudetta avioliitto kadottaa merkityksensä, sen pitäisi olla luvatointa.

Saara aikoi kysyä: Luuletteko minun rakastavan miestäni? mutta hän hillitsi itsensä. Hän tahtoi johtaa keskustelun toiselle tolalle ja sanoi:

-- Onko hän kirjoittanut muita kirjoja, tuo inhimillisen kurjuuden tekijä?

-- On montakin -- vastasi Falk. Ja hän alkoi kertoa Victor Hugosta ja hänen teoksistaan. Sitten tuli kysymys ranskalaisesta ja eurooppalaisesta kirjallisuudesta yleensä ja Saara teki kysymyksiä toisensa perästä, Ennen kuin lopettivat, tuli pappi ylös ja naputti ovelle.

XVII.

Jatkettiin vanhaa kesäelämää. Falk risteili metsät ja maat luonnoksia tehden, väliin yksinään, useammiten Saara mukanaan, joka käytti tilaisuutta hyväkseen tehden alituisia kysymyksiään, keskusteltiin kirjallisuudesta ja Falk kertoi hänelle Ibsenistä, Lie'stä Kielland'ista ja muista norjalaisista kirjailijoista, toisinaan keskusteltiin rakkaudesta. Milloin taas matkustelivat saksalaisissa kaupungeissa ja yli alppien Italiaan, milloin Parisissa ja Lontoossa; toisinaan taas puhuivat uskonnosta, ja Saara muodosteli oikeita katkismustutkistelemuksia eri opin pykäleistä. Hän tahtoi tietää mitä maailman ihmiset niistä ajattelivat. Puhuivatpa työväen asemastakin, työlakoista ja sosialisteista.

Näinä viikkoina oppi Saara enemmän kuin koko edellisessä elämässänsä ja hän olikin kiitollinen oppilas. Eikä Falk kyllästynyt, sillä hän oli hieman rakastunut Saaraan, kuten oli sanonutkin. Nyt herättyänsä tulivat kasvonsa päivä päivältä henkisemmiksi, silmissä kuvastui usein uinaileva, surumielinen ilmaus, joka Falkista teki hänet erinomaisen miellyttäväksi. Sitäpaitsi oli hän kaunis nainen, sorja vartaloinen ja kukoistavan ja terveen näköinen; Falk ei voinut kerrassaan sietää tuota kalpeata, tunteellista kauneutta.

Saaran kuva oli valmiina. Nyt työskenteli hän erästä toista kuvaa, jonka mallina Saara oli, ja joka toistaiseksi olisi suuri salaisuus. Kangas oli aina peitettynä ja Saaran oli täytynyt luvata olin kurkistelematta.

Papin kuva oli Falkille kauhistus. Se ei millään tahtonut onnistua; se oli yhtä ikävä, kuin herra Abraham itsekin.

Kumminkin oli papin kuva se, jonka turvissa hän viipyi niin kauan. Hän työskenteli hitaasti, sillä sen valmistuttua saisi hän lähteä matkaan. Hän tekeytyy mahdollisimman miellyttäväksi, jopa oli osallisena seurakunnan rakkausaterioillakin metsässä, missä puhuttiin paljon, juotiin paljon kahvia, ja oli hyvin ikävää ja missä hurskaat naiset utelijaina seurasivat papinrouvan pienintäkin liikettä maalarin läsnäollessa. Falk huomasi kyllä, että heidän yhteiset metsäkulkunsa olivat puheen alaisina. Siksi ei hän ollut Saaran huomaavinaankaan, laski leikkiä eukkojen kanssa, niin että he unohtivat tekopyhyytensä ja nauroivat makeasti. Hän oli oikein hauska mies ja vaikka olikin maailman lapsi niin pitivät he hänestä sittenkin. Saara käsitti myöskin juonen, eikä luonut silmäystäkään Falkin seurueesen. Kaikki päättyi oivallisesti, akat hajaantuivat eri suunnille, ja he jatkoivat hauskaa yhdyselämäänsä.

Eräänä päivänä tuli Falk alas ilosta loistavana.

-- Tänään olen loistavalla tuulella kuten näette, rouva Jensen, arvatkaappa miksikä? -- sanoi hän -- Olen saanut oivan aiheen uuteen alttaritauluun ja tehnyt siihen jo suunnitelmiakin.

-- Mieheni läsnäoloko teissä vaikuttaa niin kirkollisia ajatuksia? -- kysyi Saara.

-- Kyllä se on hän; se olisikin aate hänen kirkkonsa alttaritauluun, vaikka ei sitä sinne koskaan ripustettaisi.

-- No minkälainen se on?

-- Se on salaisuus; kyllä saatte sen nähdä, mutta ensin kerron mitä uusia aatteita te olette minussa herättäneet. Oikeastaan en ymmärrä, kuinka vastaisuudessa tulen aikaan ilman teitä; teidän pitäisi aina olla luonani maalatessani. Te olette minun innostuttava hengettäreni nykyään.

-- Oh, elkää huolehtiko, herra Falk; teidänhän on niin helppo unohtaa, -- sanoi Saara hieman katkerasti.

-- Nyt olette paha, rouva Jensen, -- sanoi Falk tarttuen piirustussäiliöönsä. -- Katsokaappa! Mitä tämä, kuvaa!

Hän näytti hänelle säiliötä. Piirustus on värillinen. Se kuvasi nuorta tyttöä, heinistössä. Hattu oli vieressä maassa, hiukset hajaallaan, kuin Saaran sinä aamuna kylvettyänsä Falkin kohdatessaan. Hänellä oli syli täynnä kukkia, Toinen käsi lepäsi polvella, toinen käsi oli ojennettuna kukkaa taittaaksensa, joka, kumminkin jäi taittamatta. Joku ajatus oli hänet häirinnyt ja hän istui tuijottaen avaruuteen, Saara tunsi heti kuvansa, hänen hattunsa, hänen hiuksensa, hänen kasvonsa, hänen kaipuunsa.

-- Tiedättekö miksi nimitän tämän taulun? -- kysyi Falk?

-- En.

-- Se on oleva "Nuoruus." Mutta kuinka onnistuu se suuremmassa muodossa ilman mallia? Oikeastaan pitäisi teidän seurata minua Eurooppaan, rouva Jensen.

Saara kävi totiseksi.

-- Elkää leikkikö sen asian kanssa, herra Falk, se vaan kiusaa minua. -- Ja kyynelet nousivat silmiin.

-- Anteeksi! En tahtonut loukata teitä -- sanoi Falk.

-- Katsokaa tässä piirros N:o 2.

Sekin oli värillinen ja kuvasi kauniin koivumetsän rinnettä. Valkeain runkojen lomiin paistoi aurinko ja kimalteli kuin kulta varjoissa. Siellä oli yksinäistä ja hiljaista kuin kirkossa: Valkeat rungot olivat kuin pilareita, jotka kannattivat vehreätä auringonvaloista lakea. Kuinka syvältä metsää ulottuisi? Mitä salasi se helmassaan, minne ei silmä tunkeutunut? Metsän rinteellä seisoi nuori nainen keski-aikaisessa puvussa joka muistutti ratsastuspukua. Päässään oli hänellä leveälierinen töyhtöhattu. Pieni villakoira hyppi häntä kohti herättääksensä huomiota, mutta ei hän sitä huomannut.

Molemmilla käsillään kantoi hän leninkiään, vaan katse koetti tunkeutua läpi metsän salaisuuden; suu oli puoliavoinna, pää eteenpäin kumarruksissa, ikäänkuin hän kuulustelisi. Uskaltaisiko hän yksinään suureen, ihanaan salaperäiseen metsään? Naisella oli Saaran kasvonpiirteet.

-- Miksi aijotte kutsua tämän taulun? -- kysyi Saara.

-- Uskallankohan? -- vastasi Falk.

-- Voisitte sen myös nimittää "Kaipaukseksi", -- vastasi Saara surullisesti. Hän ymmärsi tarkoituksen aivan hyvin.

-- Kas tässä suuri seurue, -- sanoi Falk selaillen edelleen. -- Tämän nimitän "Rakkauden ateriaksi."

Saara pudotti kirjan ja purskahti nauruun. Ensimmäiseksi osui silmänsä omaan mieheensä, joka täydessä touhussa kalvoi kanan säärtä. Maahan metsän rinteelle oli levitetty pöytäliina, jolle oli asetettu kaikenlaatuisia maukkaita ruokalajeja, kananpaistia, vehnäsiä ja kahvia. Suuri kahvipannu riippui tulella haarukassa. Ensimmäinen keitto oli jo pienemmässä pannussa josta Saaran äiti kaatui kuppeihin. Ympärillä istui miehiä ja naisia syöden ja puhuen. Meidän edessään laajeni aava meri; valkeat purjeet muistuttivat ilman rannalla liiteleviä kalalokkeja. Suuri höyryalus mennä puhkui ohitse, mutta seurue ei näkynyt välittävän muusta, kuin ruuasta. Falk itse rehenteli akkaparvessa, jotka nauroivat voimainsa takaa. Meidän takanansa seisoi Saara puuhun nojautuneena. Vartalo oli puoliksi seurueesen käännettynä, vaan kasvot olivat oheen kääntyneet ja hän tuijotti kauas merelle. Toisessa kädessä olevat kahvikupit olivat tykkänään unohtuneet, kallistuneet ja sisältö valui maahan. Katse seurasi höyryalusta joka mennä tuprutti vieraille maille, vieden muassaan joukon iloisia ihmisiä. Ja tänne oli hän kiinnitetty syltyn, kahvin ja juorujen kahleisiin, eikä koskaan vapautuisi!

-- Olette kuvanneet minut useampaan tauluunne -- sanoi Saara surullisesti hymyillen, -- ja kumminkin aina samanlaisena.

-- Siksi samanlaisena, kunnes ehditte matkan perille, -- vastasi Falk.

-- Koska on se tapahtuva? -- kysyi Saara.

-- Oh, kerran se kyllä on tapahtuva! te olette nyt hyvällä alulla vapauden tiellä, rouva Jensen. Mutta nyt pitää teidän nähdä alttaritauluni aiheen, josta puhuin. Arvatkaappa mitä se kuvaa? Abraham uhraa Iisakin. Kas tässä.

Falk käänteli muutamia lehtiä ja ojensi sitte kirjan Saaralle. Siinä seisoi Abraham, mutta eihän se ollut Abraham, vaan hänen oma miehensä itämaalaisessa puvussa. Ilmoittelevina olivat silmät luodut korkeuteen, kuin odottaisi vielä merkkiä taivaasta, joka osoittaisi oliko työnsä oikea tai väärä. Kädessä välähteli veitsi, jonka hän oli sysäävä uhrin rintaan. Tämä käänsi puoleksi kysyvän, puoleksi rukoilevan katseensa isään, joka ei tohtinut katsoa häneen. Mutta mitä tämä? Ei se ollut Iisak... vaan Saara; Iisakilla oli hänen kasvonsa piirteet. Kuta kauemmin hän sitä katsoi, sitä suuremmaksi tuli yhtäläisyys. Saara katseli, kuin lumottuna kuvaa. Hänelle alkoi selvitä tarkoitus.

-- Näin tappaa tämä elämän katsantotapa -- Falk osoitti Abrahamia -- viattomuuden ja vapaamielisyyden ja uskoo silloin täyttävänsä Jumalan tahdon.

-- Ja näin tappaa mieheni minut, -- sanoi Saara hiljaa. Se on julmaa, ja kumminkin totta.

Hän antoi kirjan pudota lattialle ja meni ulos.

XVIII.

Kesä, herttaisuuksineen läheni loppuaan. Illat alkoivat käydä pimeiksi; lehdet kellastuivat; viljapelloilta oli leikattu ja suuret vehnä- ja ohrakykkäät törröttivät kentillä, kuin neekerikylät afrikalaisissa kuvissa.

Syyskuussa piti Falkin palata Eurooppaan. Tosin hän oli saanut monta aatetta täällä ja ollut ahkerakin, mutta kaikki ne olivat yksipuolisia; kaikki koskivat samaa ainetta: Saaraa, hänen kehitystään, hänen asemaansa näiden ihmisten parissa. Hän huomasi, että viipyminen täällä olisi hänelle vahingoksi; hänen täytyi taas päästä ulos maailmaan, toverien pariin.

Vihdoinkin valmistui papin kuva luonnollisessa suuruudessa. Maalaustelineet olivat kannetut saliin saadakseen parempaa valoa, siellä no seisoivat peitettyinä. Pastori ja Saara olivat molemmat saapuvilla lausumassa arvosteluansa, kun Falk paljasti peitettä taideteoksilta.

Ensin paljastettiin pastorin kuva. Herra Jumala kuinka se oli ikävä. Siinä istui herra Abraham kaikessa arvokkaisuudessaan, ei pienelaisena kotityrannina, vaan pappina, joka armosta jakeli siunausta rahvaalle itseensätyytyväisenä ja suruttomana.

-- Erinomaisen hyvin onnistunut, -- sanoi pappi tyytyväisenä. -- Vai mitä sanot, Saara?

-- Hyvin näköinen, -- vastasi Saara.

-- Jos pastorilla ei ole mitään asiaa vastaan, lahjoittaisin kernaasti tämän taulun ripustettavaksi kirkkonne sakaristoon tai salinne kaunistukseksi tänne, -- sanoi Falk. -- Minä otan siitä mitan ja lähetän kehyksen Chicagosta.

-- Sangen ystävällisesti teiltä -- sanoi pappi kohteliaasti.

-- Ei muuta, kuin oikeus ja kohtuus teidän suuresta vierasvaraisuudestanne pitkän täälläoloni aikana, -- vastasi Falk.

-- Mutta katsokaamme nyt toista. Pahoin pelkään pastorin ei olevan yhtä tyytyväinen siihen.

Hän otti peitteen pois. Mitä nyt tuli näkyviin! Rehevä, tuuhea metsä, kukkia ja kierroskasveja yleni puiden rungoille. Metsästä tunkeili esiin nuori tyttö, iloisena ja vallattomana, veitikkamaisine silmineen ja nauraen, jotta valkeat hampaat välähtelivät. Yläpuoli ruumista vaan oli näkyvissä, alapuoli oli kukkien kätkössä. Hänellä oli vaan paita yllään, joka oli solminut alas toiselta olkapäältä, jättäen sen paljaaksi. Tuuhea tukka, joka valui ympärilleen oli täynnä kukkia; kädessä, jota hän piti veitikkamaisesti kohotettuna uhkaavaan asentoon oli nippu ohdakkeita ja keltaisia metsäkukkia.

Kasvot ikäänkuin ylenivät taulusta ja näyttivät sanovan: -- Otappas minut, jos voit!

-- Suuri Jumala! -- huudahti pappi, unohtaen että tuonlainen huudahdus oli luvatoin. -- Ette suinkaan tarkoita, että tämä olisi vaimoni kuva?

-- Riippuu siitä, kuinka asian otaksuu, herra pastori, -- vastasi Falk. -- Taiteilijat tekevät usein malliensa kanssa oman mielensä mukaisesti. Olen aikonut kutsua tätä: Metsäkeijukaiseksi.

-- Mutta sehän tarkoittaa syntiä ja hekumaa, joka viettelee ihmistä nautintojen pyörteisiin. Muistan kerran lukeneeni senlaista hartauskirjasta, -- sanoi pastori.

-- Niin kutsutte te sitä, -- sanoi maalari. -- Minä sanon sitä iloksi ja elämänhaluksi. Velvollisuuksia ei hän ajattele, on hetken hauska lapsi.

-- Mutta kuinka olette voinut vaimolleni luoda noin maailmallista merkitystä? -- sanoi pappi ihmeissään.

-- Senlaiseksi olisi hän tullut maailman lasten joukossa, -- vastasi Falk koomillisella vakavuudella.

-- Saara, kiitä Jumalaa, että hän on sinut pelastanut. En todellakaan ymmärrä, mistä olette saaneet tänlaisen aiheen, herra Falk, sillä en minä ole, Jumalalle kiitos, koskaan huomannut mitään ilkivaltaisuutta Saarassa.

Ei Saara vastannut. Ei hän voinut irroittaa katsettaan taulusta, Ehdottomasti muisti hän aamun, jolloin oli mellastanut heinikossa.

-- Tuo taulu ei minua miellytä -- jatkoi pappi. -- Teidän, joka kerran kuvaatte alttaritauluja, ei pitäisi sekaantua näin maailmallisiin aineisiin.

-- Eri ihmisillä on erilaiset mielipiteet, herra pastori. Tämä, joka todella on vaimonne kuva, miellyttää teitä ehkä enemmän.

Falk otti sohvalta taulun, joka tähän asti oli ollut peitettynä ja asetti sen telineille.

Siinä oli Saara ylevänä, loistavin silmin ja uhkamielinen hymyily huulilla. Pappi katseli taulua ja pudisti päätään.

Ei tätäkään voi verrata... -- vaimoni kuvaan, herra Falk, -- sanoi hän viimein. -- En oikein ymmärrä. Se on Saara ja ei ole Saara. Ääni on Jaakopin ääni, mutta kädet ovat Eesaun kädet. En ymmärrä mistä on tämä hymyily, nämät silmät. Minusta Saaran huomattavin piirre on juuri hänen kainoutensa.

Saara hymyili. Joo, kyllä hän tunsi hänet.

-- Koko kuvassa on jotain maailmallista, ei sitä voi ripustaa kirkkoon, -- jatkoi pastori.

-- Tyytyisin, jos se löytäisi paikan arkihuoneen seinällä, -- sanoi Falk. -- En minäkään ole vallan tyytyväinen siihen, vaikka en samasta syystä kuin te, vaan siksi, että vaimonne kasvoissa on niin monta mahdollisuutta.

-- Sangen ystävällisesti teiltä -- vastasi pastori. -- Saara, huomenna kutsumme vanhempasi tänne, kun taulut ovat ripustetut vieretysten seinälle. Heitä ne varmaankin huvittavat. Sitten syömme jäähyväispäivälliset, ylihuomennahan lähdette, herra Falk?

-- Joo ylihuomenna. Viivyn neljätoista päivää Chicagossa, varmistaakseni muutamia tilauksia, sitten palaan Eurooppaan. Asuntoni on "Palmer housessa". Jos pastori tai rouva pistäytyisi luokseni sinne, olisin sangen kiitollinen.

-- Luuletteko hyötyneenne täällä oloajastanne? -- kysyi pappi.

-- Paljonkin, -- vastasi Falk. -- Ennen kaikkia olen oppinut tuntemaan kaksi vieraanvaraista ihmistä. Hän kumarsi Abrahamille ja Saaralle.

-- Teeskentelijä -- kuiskasi Saara Falkille ohimennessään. -- Vaan kiitos metsäkeijukaisesta, se oli komea se!

-- Vai piditte siitä. Varmaankin käsititte tarkoituksen, vai mitenkä?

-- Se oli... Saara. Ja hän, hän tuossa oppii kyllä tuntemaan että se on näköinen.

Näin sanoen meni hän ulos.

XIX.

Siis kaksi päivää jälellä. Ja toinen niistäkin n.k. juhlapäivällisen vuoksi kyökissä vietettävä. Ja nyt juuri, jolloin ei saisi minuuttiakaan kadottaa, nyt kun hänellä oli satoja kysymyksiä vielä vastauksetta. Ei hän saisi matkustaa: se oli mahdotointa kuinka elää ilman häntä? Kaksi päivää! Saaran valloitti ennen tuntematoin, kuumeinen, levottomuus. Ei hän kysynytkään sitä mitä oli yöllä ajatellut. Se olikin yhdentekevää. Ei hän kumminkaan kaikkia ehtisi kysellä. Jospa edelleenkin saisi katsella häntä maalatessaan katsella iloisia, reippaita kasvoja leveälierisen olkihatun alla, katsella hyväntahtoista hymyilyä ja ystävällisiä sinisilmiä! Kuinka onnellinen sentään hän oli! Sai matkustaa... matkustaa... vapaana ja huoletonna... ja elää yksistään taiteelleen!

Yksin jäisi hän tänne, unohtuisi. Vuoden kuluttua hän tuskin enää ajatustakaan hänelle soisi, ehk'ei muistaisi nimeäkään. "Saara, ken se on?... Joo, tosiaankin; pieni maalaiskaunotar, jonka kohtasin jossakin Wisconsin seuduilla." -- Uudet tapaukset haimentaisivat vanhat muistot, uusien naistuttavien kanssa olisi hän yhtä tuttavallinen, kuin hänenkin. Mitä jäisi hänelle? Luututa, pyyhkiä lautasia, neuloa, parsia, paikata ja olla miehelleen alamainen, kun hän joskus armosta jakaisi hänelle tiedottomuutensa murenia, jatkaa orjuuttansa ilottomuudeksi itselleen ja muille, kaivavan kaihon raatelemana, kunnes hautaan vihdoin laskettaisi. Oliko tuo Jumalan määräämä kutsumus hänelle, joka tunsi kuohuvia voimia povessaan?

Jos ei nyt olisi naimisessa, vaan vapaa, vapaa kuin ilman lintu ja hän, hän rakastaisi häntä... saisi tulla hänen omakseen ja matkustaa hänen kanssansa kautta maailman...

Saara peitti kasvot käsiinsä; tuo haaveilemansa onni huikaisi häntä. Vaan miksi uneksikaan täällä mahdottomuuksia?

-- Miksi niin hiljainen ja murheellinen, rouva Jensen? -- kysyi Falk.

Saaralle tuli kyynelet silmiin. Se tapahtui viimepäivinä aina Falkin kanssa puhuessaan.

-- Tuntuu niin ikävältä, kun te lähdette, -- sanoi hän hiljaa. -- Jään niin yksin.

Falk ojensi hänelle kätensä katsoen häneen lempeästi. Hänkin tuli surumieliseksi jäähyväisiä aatellessaan. --

Päivälliset olivat päättyneet. Alusta loppuun asti olivat ne kiusanneet Saaraa. Falk oli ollut vanhoilla erinomaisen kohtelias ja kertonut matkoistaan. Matka-arkku oli pakattuna, maalaustelineetkin sisäänpantuina, hevonen, joka veisi hänet asemalle oli valjaissa, ei siis muutu jälellä, kuin jäähyväiset.

Saara ei voinut istua salissa. Falk oli häntä karttanut koko päivän. Saara kiiruhti ylös vieraskammariin, hänen huoneesensa, missä olivat viettäneet niin monta hauskaa hetkeä yksissä. Hän istui vuoteenreunalle, pani kädet silmille ja purskahti itkuun. Hän kuuli hänen tulevan käytävässä. Hän nousi, pyyhki silmänsä ja asettui ikkunan ääreen. Falk tuli hiljaa sisälle.

-- Hyvästi Saara, -- sanoi hän ja astui hänen luoksensa.

Saara loi häneen selittämättömän katseen.

-- Saara! -- huudahti hän ja levitti sylinsä. Saara heittäytyi hänen rinnalleen ja itki kuin tyyntymätöin lapsi. Falk suuteli häntä kerran, kaksi; tempaisi itsensä irti ja riensi alas. Saara heittäytyi vuoteella nyyhkyttäen. Hän kuuli hänen hyvästelevän miestään, kuuli kuinka tämä kysyi Saaraa, hän vastasi hänen voineen pahoin ja menneen ylös. Sitten kuului pyörien ratina, piiskanlyönti ja kaikki vaikeni. Hän syöksyi ikkunaan. Ei näkynyt enää mitään -- ei mitään. Miehensä tulla vaaputti käytävässä.

-- Olisi sinun pitänyt kohteliaisuudesta sanoa vieraallemme jäähyväiset, -- sanoi hän, mutta vaikeni nähtyänsä Saaran itkeentyneet silmät.

-- Olin vähän pahoinvoipa ja tulin tänne siivotakseni hänen jälkeensä. Nyt olen virkeämpi, -- sanoi Saara, järjestäen jotain pikku esineitä ja heitti kuihtuneet ruusut ulos ikkunasta.

Pastori katsoi häntä tutkivasti ja lähti.

Kuinka hiljaista oli äkkiä tullut, huoneet olivat kuin tyhjinä. Seinäkellon surullinen naputus vaan häiritsi hiljaisuutta. Ei hän ollut sitä huomannutkaan pitkiin aikoihin. Tuolla ulkona vartosivat ruusupensaat häntä. Viimeaikoina oli hän ne unohtanut, poiminut vaan uusia ruusuja hänen huoneesensa, kun vanhat lakastuivat. Kammarissaan istui miehensä ja kirjoitti saarnaa, jonka taas lukisi hänelle lauvantaina. Oliko siis kaikki vaan unta? Olihan tämä sittenkin hänen kotinsa. Tämä lohdutti sydäntä. Hyvä, että kaikki oli ohitse, kun ei kerran voinut toisin olla.

XX.

Yöllä makasi Saara valveella ja mietti. Kaikki kuulemansa ja kokemansa leijailivat edessään. Oliko nyt kaikki unohtuva, voitettava ja hävitettävä? Mitä muuta olisi valittavissa? Jos hän uhkamielisenä nousisi sortajiansa vastaan, mistään välittämättä, katkoisi kaikki siteet, puhuisi suoraa kieltä? Mitä siitä seuraisi? Hän sysättäisi pois seurakunnasta, tekisi miehensä ja isänsä ja monen muun onnettomaksi, tekisi seurakuntansa, pilkan alaiseksi, kailottaisi ystävänsä, kotinsa ja tulevaisuuden toivon. Ei, ei se kelpaa. -- Tuuditteleidako jälleen unelmiin? -- Mitä seurauksia siitä olisi? Elämä vaatisi työtä, ei unelmia. Olihan hänellä Falkin antama kirja. Ja toisia oli hän luvannut lähettää Chicagosta, räätälin osoitteella poistaaksensa epäilyksiä. Mutta olivathan kirjat sittenkin huonoja sijaisia elämänhaluiselle ihmiselle; oli kumminkin inhimillisyyden kurjuus viehättävä, ja sitäpaitsi olihan se lahja häneltä.

Saara vaipui syvemmälle unelmiinsa. Vaikka ahkeroitsikin uudestaan innostuaksensa talouteen, ei se tahtonut onnistua. Tuntui niin hirveän raskaalta. Pahinta oli vastenmielisyys, jota hän tunsi mieheensä. --

-- Yhdys-elämä, missä ei rakkaus ole yhdys-siteenä, on epäsiveellistä, oli Falk sanonut. Ja kumminkin jatkoi hän tätä elämää.