Part 6

-- Mikä teitä oikeastaan vaivaa? -- kysyi Saara osaaottavasti.

-- Oih! En minä oikein tiedä. Pekan lähdettyä tulin heti huononvoipaksi. Nähkääs koulumestari oli niin ankara, ja sitte poika lähti. Jaa, jaa, jaa, jaa... raskasta on elää yksinään vanhana. Pekka oli ketterä poika, kiltti ja hyvä, mutta raamatun sanat nuorison rankaisemisesta eivät häneen soveltuneet. Oli kait se synti, vai kuinka luulette?

-- Minä olen räätälin mieltä että tässä on pyhä yksinkertaisuus -- kuiskasi maalari Saaralle.

-- Mutta kaikki voisi olla yhdentekevää, jos tietäisin vaan Pekasta tulleen Jumalan lapsen -- jatkoi vanhus. Sanokaa se hänelle, kun tapaatte hänet Chicagossa, sanokaa hänelle, että tarkoitin hyvää, häntä lyödessäni ja ettei hänen enää tarvitse pelätä koulumestaria. Sanokaa että vanha isänsä ikävöi häntä.

Kyllä hän sen sanoisi.

-- Minäkin sanon sen hänelle, jos joskus hänet kohtaan, -- sanoi Saara.

Istuivat vielä, hetkisen puhuen; mille alalle puhelu kääntyi, osasi ukko sen kääntää aina. Pekkaan ja raamattuun.

-- Ihmeellisintä hänessä on tukka, -- sanoi maalari kotimatkalla. -- Jos maalaisin seimen, kuten räätäli sanoi, käyttäisin hänen tukkaansa ja hurskaita, itkunsekaisia silmiänsä yhdelle paimenista.

-- Hän on suuri lapsi ja pohjaltaan niin hellä, niin hellä, -- sanoi Saara. -- Synti, että ihmiset saattoivat hänen ruoskimaan Pekkaa, Siitä hänellä on tunnonvaivoja koko elämänsä.

XIII.

Maalari asui vinttikamarissa ja Saara oli joka päivä hänen kanssansa. Hän oli alkanut kuvaamaan Saaraa ja ne hetket, joina he olivat kaksin, Saara istuen paikallaan ja maalari kehyksensä ääressä, luontevasti keskustellen kaikesta taivaan kannen alla, tulivat Saaralle suuriksi merkitykseltään. Mistä oli hän saanut niin sokean luottamuksen häneen että voi häneltä kysyä kaikkea? Ei hän sitä tietänyt, mutta tuntui kuin näkisi hän ensikerran vapaan ihmisen, senlaisen josta oli haaveillut. Kyllä räätäli oli siihen suuntaan, mutta hän pilkkasi kaikkea, erittäinkin raamattua, ja hän tunsi siitä jälkeenpäin omantunnon vaivoja. Mutta maalari oli aivan toista. Hänessä tuli esiin tosisivistyksen voima. Hän oli kylliksi hieno, loukataksensa hänen tunteitansa vapaastikin puhuessaan. Ja hän tiesi kaikki. Häneltä voi kysyä, kuin elävältä sanakirjalta, koskaan jäämättä vastauksetta. Ei hän itsekään ymmärtänyt, mistä nuo kaikki kysymykset tulivat. Eihän ollut monta viikkoa siitä, kun hän aivan tyyneesti oli toimittanut tehtävänsä, hitustakaan muuta aattelematta. Silloin hän vaan uinaili epäselvissä haaveissa ja tuudittelihe mielialoihin. Mutta äkkiä oli sulku murtunut ja hän oli upota kysymystensä paljouteen. Ja ne yhä kasvoivat päivä päivältä. Päivällä saadessaan vastauksia kyselmiinsä, mietti hän jo uusia yöllä. Häntä pelotti joka kuluva päivä. Ehtisikö hän kysellä kaikkea? Hän oli kuin kuumeessa, sillä hän voisi matkustaa koska, tahansa ja kenen puoleen sitte olisi käännyttävä? Kaikki toiset oli hän jo tuntenut läpeensä aikoja sitten. Jos heiltä kysyisikin käskisivät he vaikenemaan sanoen, että senlaisia kyselivät vaan maailman lapset. Äkkiä oli häneen tullut senlainen tiedonhalu, että sitä oli mahdoton enää saada vaikenemaan.

Maalaria ilahutti tämä Saaran tiedonhalu. Koskaan ei hän ollut nähnyt senlaista sekoitusta, tietämättömyyttä, luottamusta ja luonnollista järkevyyttä. Saaran istuessa hänen edessään suurine loistavine silmineen ja puoliavoimille suhteen, kuunnellen hänen kertomustaan, silloin tuli hän oikeaan mielialaan. Saaran kasvot loistivat elämää ja iloa, senlaisena hän hänet kuvasi. Kuva näytti onnistuvan.

Samaa ei voinut sanoa papin kuvasta, jota hänen silloin tällöin väli aikoina täytyi maalata. Pastori saattoi hänet epäilykseen. Ei yksistään pitkät pöytärukoukset, aamu- ja iltasiunaukset häntä kiusanneet, vaan hänen oli mahdotoin saada pappia luonnolliseen asentoon. Hän tahtoi ehdottomasti pitää kätensä ristissä vatsalla ja joka kerta kun maalari katsoi häneen kuvataksensa uuden piirteen asetti hän päänsä vinoon ja loi silmänsä korkeuteen. Se näytti aikalailla teeskennellyltä. Hän oli ehdottanut pitävänsä raamattua polvillaan sormellansa siihen osottaen kuten hän oli eräässä kuvassa nähnyt tohtori Valterin tekevän; mutta Falk oli saanut hänet siitä luopumaan, koska se olisi ollut jälittelemistä. Sitten ajatteli hän muita asentoja, joita hän, Abraham Jensen itse olisi keksinyt, mutta ei löytänyt sopivia. Falkista oli sietämätöintä kuunnella hänen henkivoimaista lörpötystänsä, Senlaisen piinan jälkeen kiiruhti hän aina Saaran luo virkistyäksensä. Ei hän salannut Saaralta, että piti hänen miestänsä ikävänä, mutta Saara vaan nauroi sille. Miehensä, läsnäollessakin oli hän nyt vapaampi kuin ennen, vaikka hän kärsivällisesti noudatti talon tapoja ja alentautui aviolliseen suudelmaan ruoka-ateriain jälkeen.

Kerran kun hän taas istui mallina ja pastori oli poissa rippikoulussa, kysyi hän äkkiä:

-- Mihin uskontoon te oikeastaan kuulutte, herra Falk?

Falk punastui.

-- Siihen on vaikea vastata, rouva Jensen. Mutta luulen olevani totuutta lähempänä saneessani sitä ihmisyyden uskonnoksi.

Saara tuli miettiväksi:

-- Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Sydämmen uskontoa... useampain uskontoa jos he saisivat olla sitä mitä todellisuudessa ovat.

-- Oletteko luterilainen?

-- En. Minä en kuulu minnekään lahkokuntaan; mutta löytyy yksi uskonto, joka on ylipuolla kaiken lahkolaisuuden.

-- Kertokaa minulle siitä!

-- Lahkolaisuus on pelvon ja suvaitsemattomuuden uskonto. Lahkot vihaavat toisiansa ja opettavat suvaitsemattomiksi. Heillä on kullakin uskontunnustuksensa ja sanovat: ellet usko niinkuin minä, tulet auttamattomasti helvettiin.

Olihan tuo totta. Hän oli kokenut sitä koko elämänsä, sitä ymmärtämättä.

-- Mutta mitä te oikeastaan uskotte? -- kysyi Saara.

-- Minä uskon Jumalan olevan hyvän ja tahtovan ihmisetkin hyviksi: se on uskontoni pääsumma. En ymmärrä miksi lahkokunnat vihaavat ja tuomitsevat toisiansa sen sijaan, että auttaisivat toisiansa hyvässä. Ymmärrättekö te sitä? Minä uskon ihmisen luoduksi iloon ja onnellisuuteen.

Saara vaipui mietelmiinsä. Olihan hän sadat kerrat tehnyt nuo samat kysymykset, kaivatessaan leikkejä ja huvitusta, puutarhassa aidanraosta tirkistellessään iloisia lapsia, jotka juoksentelivat ulkopuolella kirjoja kainaloissa, kirjoja, joissa oli sekä satuja että kuvia. Häntä oli opetettu: jos hän niitä seuraisi tulisi hän helvettiin.

-- Ettekö sitte usko edes, että Jesus on meidät lunastanut kalliilla verellään? -- kysyi hän.

-- Sitä en tahdo mietiskellä, yksinkertaisesti sen vuoksi, etten ymmärrä sitä.

Ja hän lisäsi löytyvän sanomattoman paljon ristiriitaisuutta näissä opin pykäleissä, minkä vuoksi ei hän voinut niihin uskoa.

Tämä tuli kuin ärjyaalto -- uusia kuvauksia, uusia aatoksia. Ja kumminkaan eivät ne olleet aivan uusia, useammat niistä olivat heränneet hänen sielussaan raamattua lukiessaan, vaikka hän oli ne aina sysännyt syrjään. Hän istui hetkisen hiljaa aivan kuin kootaksensa ajatuksiaan.

Tämä ei ollut pilkkaa, kuten räätälin jutut; tämä oli vakaumusta. Hän hengitti syvään.

-- Puhukaamme jostakin muusta -- sanoi hän äkkiä, kuin peljästyen omaa itseänsä.

-- Miten tahdotte, rouva Jensen, mutta itsehän te alotitte.

XIV.

Eräänä kauniina päivänä, kun maalari oli vienyt kehyksensä puutarhaan, alkoi hän keskustelun seuraavaan tapaan:

Onko todellakin mahdollista, ettette ole lukeneet mitään uudempaa norjalaista kirjallisuutta, ette edes Björnsonin "Synnöveä?"

-- Onhan Björnson vapaamielinen.

-- Ja siinä teidän kaikki tietonne Björnsonista. Minä kadehdin teiltä onnea lukea hänen teoksiaan ensikertaa. Ne ovat nautintorikkaita hetkiä! Te unohdatte sopan palamaan ja perunat kiehumaan, ettekä seuraa kellon lyöntejä yöllä.

-- Luuletteko minun tohtivan jotain senlaista? Te tunnette olosuhteet täällä.

-- Oletteko te tuomittu silti ikuiseen tietämättömyyteen, rouva Jensen?

Saaralle tuli kyynelet silmiin.

-- Olosuhteet ovat minut siihen tuominneet.

-- Mitkä olosuhteet?

-- Meillä vanhemmat käskevät ja lapset tottelevat.

-- Mutta jos sittemmin huomataan vanhempien erehtyneen? Mitä silloin tehdään?

-- Silloin tullaan kait onnettomiksi -- vastasi Saara ja kaksi suurta kyyneltä vierähti päivän paahtamalle poskelle.

Maalari katsoi häneen.

-- Minun on vaikea teitä ymmärtää, -- sanoi hän -- Luultavasti sen vuoksi, etten ymmärrä teidän kasvatustanne. Mutta tiedättekö mihin vertaisin teidänlaistanne ihmistä.

-- En.

-- Minusta te muistutatte ihmistä, joka on ihanassa puutarhassa, omenien, rypälien ja muiden hedelmien keskellä, mutta ette nauti niistä, vaan poimitte tieltä kiviä, ja pureksitte niitä, Te muistutatte ihmistä, joka päivänpaisteella kömpii kellariin ja valittaa siellä elämän pimeyttä ja kolkkoutta.

-- Oletteko varma siitä ettei maallinen kirjallisuus ole syntiä?

-- Kuinka kummallinen te olette! -- puhkesi maalari puhumaan. -- Onko sitte itse elämä syntiä? Jos niin on, niin ottakaa sitte henki jokaiselta. Eihän kirjallisuus ole muuta kuin kuva elämästä, sen kuohuvista intohimoista ja pauhaavista pyrinnöistä! En tahdo saarnata teille kauemmin. Annan teille luettaviksi Victor Hugon "Inhimillisyyden kurjuus". Se on eräs lempikirjoistani. Matkalaukussani on se pieniin vihkoihin nidottuna tanskankielisenä. Siinä löydätte enemmän uskontoa, kuin kymmenissä saarnakirjoissa; ihmettelen jos sen luettuanne vielä yhtä ankarasti tuomitsette maallista kirjallisuutta.

Saara tuumaili hetkisen.

-- Mutta teenkö väärin miestäni kohtaan? kysyi hän sitten.

-- Se riippuu siitä miten käsitätte oman itsenne, joko itsenäisenä ihmisolentona, tai nappina miehenne takissa. Ensi tapauksessa elätte itsenäisti, hänestä riippumatointa elämää, jälkimmäisessä taas ei teidän tarvitse lukea enempää kuin ajatellakkaan, vaan niin pian kuin mahdollista koettaa tukahuttua Jumalan teille antamat suuret lahjat. Kukin kunnioittaa Jumalaa tavallaan; minusta viimemainittu olisi henkinen itsemurha.

Saara oli hyvin liikutettu.

-- Puhutte kovia sanoja -- sanoi hän hiljaa.

-- Se on totta, -- vastasi maalari vakavasti.

-- Ettekö sitte luule minun ikävöineen? Ettekö luule minua ihmiseksi lihasta ja verestä, samoin kuin tekin? -- huudahti Saara tulistuneena ja purskahti itkuun.

-- Antakaa minulle anteeksi! -- sanoi hän tyynnyttyänsä, -- En minä sille mitään voinut.

-- Minä ymmärrän teitä -- rouva Jensen -- sanoi maalari -- te olette juuri heräämäisillänne. Tiedättekö mitä teidän pitäisi nyt tehdä? Teidän pitäisi matkustaa; teidän pitäisi nähdä maailmaa, kerätä kokemuksia, joiden nojalla nostattaisitte itsenne.

-- Matkustaa? Minun, joka olen sidottu sekä käsistä että jaloista,

-- Eikö sitte löydy mitään keinoa vapautua noista olosuhteista? -- kysyi Falk.

-- Ei nyt enää, -- vastasi Saara surullisesti. -- Oh, löytyy yksi keino, se jonka Pekka valitsi, hän pakeni, jatkoi hän katkerasti hymyillen.

-- Siihen en tahdo teitä kehoittaa, -- vastasi Falk nauraen. -- Saatte siis tyytyä kirjallisuuden tutkimiseen, rouva Jensen. Teidän täytyy todenteolla alkaa lukea. Teidän täytyy miehenne kanssa taistella tuosta oikeudesta.

-- Koetelkaappa häntä niin saatte kuulla; johtakaa keskustelu naiseen ja naisen asemaan, niin saatte kuulla... Oh en voi enään tänään, huudahti hän ja kiiruhti pois.

XV.

Kävi helpommaksi, kuin olisi voinut toivoakaan saada pappia lausumaan ajatuksensa naisesta ja hänen asemastaan. Hän alkoi nimittäin itse seuraavana päivänä päivällistä atrioidessa. Lähetyssanomissa oli taas kerrottu vaimosta, joka karkasi miehestään.

-- Se on kerrassaan kauhistuttavaa! -- sanoi hän kertomuksen luettuansa. -- Ja senlaista kuuluu tuontuostakin. Se on seuraus muodissa olevasta epäuskosta ja sen pyrinnöistä hankkia naisille samoja oikeuksia, kuin miehilläkin.

-- Elkää sanoko niin, herra pastori, -- sanoi Falk. -- Vaimolla oli ehkä syynsä lähteä pois.

-- Luuletteko todella, että naisella missään tapauksessa on oikeus jättää miehensä? -- kysyi pappi hämmästyksissään unohtaen lusikkansa soppaan.

Saara oli syövinään, mutta kuunteli tarkkaan.

-- Luulen, että jos ei mies ja vaimo syystä tai toisesta elä sovussa, vaan katkeroittavat toisensa elämää, niin on parempi heidän erota kuin jatkaa yhdyselämäänsä.

-- Silloin ei meillä olisi muita naisia, kuin niitä jotka pakenisivat mieheltä toiselle, -- vastasi pappi ivallisesti.

-- Teillä ei tunnu olevan aivan korkeat käsitykset avioliitosta, herra pastori -- vastasi Falk hymyillen.

-- Nainen on huikentelevainen, -- jatkoi pappi, -- hän haluaa alituiseen vaihtelevaisuutta, alituiseen jotain uutta. Jos hän laskettaisiin vapain ohjaksin olisi seurauksena hirveitä onnettomuuksia yhteiskunnalle. Hänellä on raamattu, jonka käskyistä hän riippukoon. Hänen poikkeamatoin velvollisuutensa on olla miehensä luona ja olla hänelle alamainen. Se on tarpeellista hänelle itselleen ja koko yhteiskunnalle.

-- Tarkoitatteko todellakin, että kaksi ihmistä, jotka inhoovat toisiansa ja molemmin puolin katkeroittavat toistensa elämää, eläisivät yhdessä, vaikka he erottuansa voisivat kumpikin olla suureksi hyödyksi yhteiskunnalle?

-- Sen vaan sanon, että yksi sääntö tulee löytyä, muuten sortuu kaikki pohjattomuuteen, -- vastasi pappi.

-- Senlaisten ihmisten tulee tarkoin punnita ennen kuin menevät avioliittoon. Jos ovat tehneet tuhmasti, saavat he kärsiä seuraukset.

-- Mutta kuinka moni naitetaan lapsena melkein, tai vanhempien pakoituksesta ja joilla sen vuoksi ei ole tilaisuutta valitsemiseen? Täytyykö niiden sitte kärsiä koko elämänsä toisten erehdyksistä?

-- Se heidän tulee tehdä, -- vastasi pappi lyhyvesti.

-- Mitä ajattelee rouva Jensen asiasta? -- kysyi maalari katsoen Saaraan.

-- Saara on Jumalan kiitos kasvatettu minun mielipiteideni mukaisesti -- kiiruhti pappi sanomaan. -- Hän tietää vaimon velvollisuudet ja jakaa miehensä mielipiteet.

Saara loi salaa katseen maalariin, kumartui sitte lähemmäs soppalautastaan sanaakaan puhumatta.

-- Tarkoitatteko, herra pastori, ettei naisella saa olla omia mielipiteitä eikä niitä ilmituoda? -- kysyi maalari.

-- Jumala varjelkoon! Minun puolestani saa hänellä niitä kyllä olla ja niistä puhuakin, mutta naidun naisen vaan miehensä kautta, -- vastasi pastori arvokkaasti. -- Mies edustaa Kristusta, kuten Paavali sanoo, nainen taas seurakuntaa ja mies on vaimon pää. Nämä raamatun sanat ovat niin selvät, etten ymmärrä kuinka yksikään kristitty voi niitä väärennellä. Ja senvuoksi sanon, että tuonlaiset tapaukset Chicagossa todistavat vaan epäuskon levenemistä ja sen myrkyn tarttumusta kotien helmaan.

-- Mutta... niin, anteeksi herra pastori, -- sanoi Falk pilkallisesti hymyillen -- kysyn vaan saadakseni selvitystä... jos nyt mies sattuisi olemaan tuhma, jörri ja vaimo rikaslahjainen, voiko vaimo silloinkin kunnioittaa miestänsä jonkinlaisena Kristuksena ja olla hänelle nöyrä ja alamainen kaikessa?

-- Tässä ei ole kysymys hänen älystään, eikä luonteestaan; hänen asemaansa ja tointansa tulee vaimon kunnioittaa.

-- Vaan jos mies olisi sydämmetöin ja julma ja rääkkäisi häntä, -- sanoi Saara hiljaa, -- täytyisikö hänen silloinkin nurkumatta tyytyä kohtaloonsa?

-- Luonnollisesti, -- vastasi pappi. -- Sen tiedät, lapseni, raamatustasi. Hänen tulee totella ja kärsiä.

-- Kerrassaan mainiota silloin olla mies, -- sanoi Falk nauraen. -- Sitä pahempi teille, rouva Jensen.

-- Saara on Jumalan kiitos tyytyväinen kohtaloonsa, ja hyvin hänen on käynytkin, -- sanoi pastori.

Falk katsoi Saaraan. Tyyneydellä täytti hän emännän velvollisuudet, vaikka vihan leimaus välähti silmissä. Päivällisen loputtua luki pappi kiitos-rukouksen viittä minuuttia pitemmän tavallista.

Iltapäivällä Falkin tullessa maalaamaan Saaran kuvaa seisoi hän kuvastimen luona järjestelemässä tukkaansa. Muutenkin oli hän huolellisemmin puettuna kuin ennen.

-- No, rouva Jensen, saittepa oivan saarnan tänään, -- sanoi hän kehystä asetellessaan kuntoon.

Saara kääntyi ympäri ja tummat silmät säkenöivät tulta.

-- Oh, minä vihaan häntä: -- sanoi hän äkkiä melkein kuiskaten, -- se tahtoo sanoa senlaisia ihmisiä, jotka elävät vaan suurilla sanoilla, -- jatkoi hän.

-- Niin kauan kun he pitävät raamattua yliluonnollisena jumalallisena ilmestyksenä, jota kaikessa tulee noudattaa, on heillä oikein, -- vastasi Falk.

-- Oikein?

-- Niin Mutta jos he tarkastelisivat raamattua, kuin muutakin kirjallisuutta, niin muuttuisi heti toiseksi.

-- Kirjallisuutta? -- huudahti Saara hämmästyneenä.

-- Niin, mitä on raamattu sitten, ellei juutalaista kirjallisuutta, lakikeräyksiä, historiaa, ennustuksia, runoelmia kirjeitä j.n.e. eri miesten eri aikoina kirjoittamia, ja erilaisella katsantotavalla? Siksipä siellä löytyykin niin paljon ristiriitaisuutta. -- Mutta mitä luulette noista sanoista naisista?

-- Luulen, että ne ovat Paavalin puheita, joita ei meidän ole pakko omistaa. Paavali eli itämailla, missä naista pidetään kauppatavarana.

-- Ajatteleeko joku toinenkin tuolla tavalla?

-- Useammat sivistyneet ovat sitä mielipidettä. Siksipä te täällä tunnuttekin niin omituisilta, aivan kuin ihmisiä menneiltä ajoilta ja kuullessani teidän mielipiteitänne tuntuu kuin olisin museossa mammutihampaiden ja muiden maadunnais-ainesten keskellä.

-- Vai olen minä teistä mammutinhampaan näköinen? -- vastasi Saara hymyillen.

-- Ei, rouva Jensen; te muistutatte metsän keijukaista, jonka peikot ovat lapsena ryöstäneet ja pitäneet maanalaisessa valtakunnassaan mutta joka nyt on äkkiä päässyt vapauteensa ja luo ihmettelevän katseen ympäristöönsä.

Saara punastui.

-- Ei, puhukaamme nyt vakavasti, -- sanoi hän. -- Luuletteko minun voivan, syntiä tekemättä lukea tuon antamanne kirjan?

-- Sen synnin otan minä kernaasti tunnolleni -- vastasi Falk nauraen.

XVI.

Saara oli lukenut "Inhimillisyyden kurjuuden" ja oli tykkänään ihastuksissaan. Kirjan vuoksi oli hän unohtanut kaiken muun. Vinottain kantoi hän sitä taskussaan, makasi pensastoissa lukien, luki kyökissä odottaessaan vettä kiehumaan, tai vaelsi metsässä, ollakseen varma vakoilevilta silmäyksiltä. Hän nousi ennen päivän nousua lukemaan, miehensä vielä nukkuessa makeinta untaan.

Falk itse jäi nyt hetkiseksi oheen. Hän olikin pari päivää ollut kuvaamassa Saaran isää ja vanhusta, joka edelleenkin oli vuoteen omana ja piirustellut samalla muutamia lehtipuita, joita oli sattunut löytämään. Ei Saara häntä sanottavasti kaivannut. Olihan hänellä nyt Jean Valjean, Marius ja Cosette. Kirjavana kuvastui maailma edessään, vaiheineen, pahuuksineen, rikoksilleen ja himoineen, niin että lukiessa sydäntä kouristutti ja hän huudahti lujaa, mutta myös ihanana, viekoittelevana, rakkauksilleen ja itsensäkieltäymyksineen.

Kuinka jalo oli tuo katolinen piispa, joka runsaalla mitalla jakoi rakkautta ja anteeksiantavaisuutta kaleriorjalle, vaikka tämä olikin pettänyt häntä ja varastanutkin! -- Niin, se oli toista se pappi!... Ja hän oli katolinen! Hän oli aina katolisia pitänyt perkeleen lapsina, ei yksistään uskossa erehtyneinä, vaan pahoina ja jumalattomina; nehän olivat taistelleet Luterusta vastaan. Ja tämä piispa! Hänen eteensä olisi hän tahtonut polvistua, laskea päänsä hänen helmaansa anoen hänen siunaustansa. Ja hän oli katolilainen! Oli siis hyviäkin katolilaisia, vaikka koulumestari oli sanonut, että niitä tuli välttää kuin sielunvihollista. Koulumestari, -- Saara hymyili ivallisesti -- mitä oli koulumestari, mitä koko hänen mitätöin kuulijakuntansa, joihin hän itsekin kuului, tämän yhden ainoan rakkauden sankarin rinnalla? Ja hän oli katolilainen.

Ja Jean Valjean'in kärsivällinen kamppailu, hänen uhrauksensa muiden yhteiskunnasta sysättyjen puolesta, ja tuon langenneen naisraukan äidinrakkaus, joka pakoitti hänet kiskotuttamaan terveet hampaat suustansa muutaman pennin takia, joilla hän voisi elättää lastansa! Saara huudahti ehdottomasti tätä lukiessaan ja piti kättään suunsa edessä, kuin suojellakseen omia hampaitaan. Kuinka yleviä ja jaloja olivat nämä ihmiset!

Rakkautta löytyi siis alhaisimmissakin, kurjimmissakin, kun se vaan joutui koetuksen alaiseksi. Hän oli kasvatettu kammoksumaan näitä maailman lapsia, pitämään itsensä ylen hyvänä heidän seuralaisekseen ja karttamaan heitä joka suhteessa. Jos Jean Valjean olisi tehnyt, kuten hänelle oli opetettu, mitä olisi hän silloin ollut? Eikö hänen elämänsä ollut itse teossa turhaa, seurustellessansa vaan niiden kanssa, jotka eivät ymmärtäneet enempää, kuin hän itsekään? Eikö ollut ylpeyttä, noin sulkeutua erillensä kuin täydellisyyden seurakunta ja karttaa toisia? Eikö ennen pitäisi elää maailmassa ja tehdä hyvää. Tämä kirja oli todella paras saarna hänelle. Falkilla oli oikeus, löytyi hauskoja kirjoja, jotka opettivat vakavammin, kuin moni postilla! Se oli voimakas herätyshuuto. Ja se puhui rakkaudesta. Ei hän koskaan ollut lukenut niin kaunista, kuin Mariuksen päiväkirja. Hän tuuditteleikse kielen kauneuteen ja sointuun, hienoihin, kimmeltäviin kuvauksiin ja lämpimään, pelonsekaiseen, puhtaaseen tunteeseen, joka huokui kaikkialla. Se sointui kuin lintujenlaulu, kuin sulaavat huilun sävelet. Se suli viiteen auringon-laskun hehkuun, sen väreihin! --

Saara ummisti silmänsä ja kirja vaipui syliin. Hänet valtasi kummallinen surumielisyys, jota ei hän voinut selittää. Rakastiko hän? Oliko hän koskaan rakastanut? Oh, ei koskaan; mutta jos voisi rakastaa! Hänet valtasi taas sama ihmeellinen tunne, kuin nähdessään isänsä suutelevan sairasta naista. Hän nousi tahtomattansa, levitti käsivartensa, kuin syleilläksensä ja vaipui takaisin tuolille ja purskahti itkuun. Kuinka tyhjää, kuinka köyhää ja kylmää oli hänen elämänsä ollut!

Hän oli kasvanut hiljaisessa kodissaan, ilman kumppaneja melkein peljäten vanhempiansa, jotka eivät milloinkaan antaneet tunteiden vapaasti kuohua, eivätkä milloinkaan häntä hyväilleet; aina oli käsillä varoituksia tai raamatunlauseita pienimmänkin hyväilyksen jälkeen, ikäänkuin erehdyksen parantamiseksi...Ja kumminkaan eivät he olleet kylmiä, ei ainakaan isä. Mutta hänellä oli salaisuus, rakkauden salaisuus, jonka perille ei hän varmaan koskaan pääsisi, joka vielä enemmän vieroitti hänet isästä, samalla kun hän tunsi suurempaa mieltymystä häneen. Ja hän itse, eikö hän ollut myyty, myyty koko elämäksi miehelle, jota hän pelkäsi ja kammoksui? Oliko hänellä lupa rakastaa ketään toista? Eihän rakkaus anna itseänsä pakoittaa, se seuraa omia lakejansa. Rakastiko hänen isänsä toista ja oli toisen kanssa naimisessa? -- hän, joka oli niin tarkka! Voi, jos hän vaan löytäisi jonkun, jota voisi rakastaa ja joka rakastaisi häntä, silloin tulisi elämä, niin valoisaksi, niin keveäksi, vaikka ei hän milloinkaan häntä saisikaan, vaan täytyisi elää edelleen tässä orjuudessa. Ajatuksissaan, unelmissaan kuuluisi hän kumminkin hänelle. -- -- --

Saaran taas istuessa mallina, sanoi hän Falkille:

-- Ettekö myisi minulle sitä kirjaa, jonka, sain lainaksi?

-- Myisi?

-- Niin, en minä voi elää sitä paitsi.

-- No sitten on paras, että pidätte sen muistona minulta, -- vastasi Falk. -- Voinhan hankkia, itselleni toisen. Eikö se ollut todellakin liikuttava?

-- Se on verratoin -- huudahti Saara ihastuksissaan. Hän istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kysyi hän epäilevästi:

-- Lupaatteko olla sanomatta minua kummalliseksi, jos kysyn teiltä jotakin?

-- No?

-- Oletteko koskaan rakastanut, herra Falk?

Falk nauroi ja tarkasteli häntä, keksiäksensä mihin hän aikoi tulla.

-- Siihen on vaikea vastata, -- sanoi hän. -- Riippuu, siitä, kuinka moni asteista tahdotte rakkauden olemaan. Rakkauden laita on, kuin alkohoolin; sen voima luetaan asteissa.

-- En minä ymmärrä, -- sanoi Saara.