Part 5

Muutamat perhehaudat ovat maalauksilla koristeltuja, värit näkyvät vielä selvinä muuratuilla seinillä ja katossa: Kyyhkynen öljypuun lehvä nokassa, viinirypäle, kala, tai Jesus itse hyvänä paimenena lammas olalla. Milloinkaan ei näe häntä ankarana, syntisiä sysäävänä tuomarina, vaan lempeänä, rakastavaisena vapahtajana. Liikumme noiden muistojen parissa ja vanhanajan synkkä historia tekee mielemme raskaaksi. Täytyy kiiruhtaa, ei saa kadottaa oppaan soihtua näkyvistä; tai emme osaa pois tuosta hirvittävästä kuolleiden kaupungista, ellei meillä ole kädessä Ariadnen kerää. -- Siellä on hirvittävän pimeää ja kamalaa! Kiiruhtakaamme ulos päivän valoon, väreihin ja elämään, aikakauteen, jolloin ei ihmistä tapeta uskonsa vuoksi. Huojennuksesta huokaamme taas seisoessamme jyrkän käytävän juurella. Päivän valo tuntuu virkeämmältä, kukat entistään ihanimmilta, viinirypäleet lehtiensä lomissa rikkaimmilta kuin ennen. --

Falk loi katseensa ylös, kuten näyttelijä osansa loputtua. Tahallaan oli hän tehnyt kuvauksensa mahdollisimman eläväksi.

-- Saaran kasvot olivat häneen kääntyneet; suu puoliavoimia; suuret silmät näyttivät entistään suuremmilta, ja kiihkoisena kuulusteli hän joka sanaa. Lopetettua näytti kuin hän olisi herännyt.

-- Tuo pitäisi teidän kertoa miehelleni; se ihastuttaisi häntä.

Falk oli heittäytynyt pitkälleen ruohostoon. Saara istui vähän matkan päässä.

-- Arvatkaappa mitä nyt juuri tulin aatelleeksi? -- sanoi Falk. -- Nuo ihmiset, jotka äsken mainitsitte pitävän syntinä kaiken muun paitsi raamatun, tahtovat itse teossa sulkea meitä, yhdeksännentoista vuosisadan ihmisiä, katakombeihin, pääkallojen ja surullisten muistelmien pariin, sen sijaan että antaisivat meidän elää kukkien, ja rypäleiden seassa päivänpaisteisessa, ihanassa maailmassa.

-- Mutta ovathan ilo ja huvitukset syntiä?

-- Iloko syntiä? -- huudahti Falk ja katsoi epäileväisesti häneen. -- Sitä ette voi tarkoittaa. Te niin nuori, niin kaunis, ollette liian hyvä esiintuomaan tuonlaisia lörpötyksiä; sillä lörpötystä se on. Onko aurinko syntiä, onko valkeus pahaa? Ettekö ole paljon kiitollisempi iloisena ollessanne, kuin surullisena?... Arvatkaappa mitä eräs lääkäri minulle kerran lausui? Kuten ehkä tiedätte ovat lääkärit väliin vähän häijyjäkin. Hän sanoi: Kaikki ne ihmiset, jotka aina huokaavat ja valittelevat maailman surkeutta ja syntiä, niillä on selvään puhuen huono vatsa; siinä koko salaisuus. Senvuoksi ovat he aina huonolla tuulella ja valittavat kaikkia.

-- Hyi, nyt te olette häijy -- sanoi Saara, mutta ei voinut olla nauramatta.

-- Se oli lääkäri, joka niin sanoi, en minä -- vastasi Falk.

Saarasta oli tuo niin hullunkurista. Jospa vaan saisi olla oman mielensä mukaisesti, niin heittäytyisi hän kumoon ja vieritteleiksi alas kummun kylkeä riehuen elämänhalusta ja ilosta. Mutta hän pelkäsi itseänsäkin ja hillitsi haluansa.

-- Kertokaa enemmän Italiasta -- pyysi hän.

Ja kyseli häneltä siksi, että Falk oli kertonut vanhoista kirkoista, huviloista ja puistoista, sekä Monte Pineion herttaisuuksista: laakeristossa leikkivistä lapsista, hienon maailman ajelumatkoista loistavissa ajopeleissä, musiikin soidessa; mahtavasta näkö-alasta yli kaupungin, ikuisen Rooman, ja Pietarin kirkon kupoolista, joka kohosi mahtavana ilman-rannalle; Wolkonskyn huvilan suloudesta missä ruusujen kukintoajalla on tuoksusta tukehtua. Venedigin uiskentelevista palatseista, gondooleista, Florenzin keskiaikuislsta linnoista ja sen surullisesta historiasta.

Saara unohti kaiken muun. Vasta aurinkoon katsottuansa, muisti hän kuka ja missä hän oli. Hän syöksähti ylös.

-- Kello on jo yli kuuden -- huudahti hän -- ja minä olen unohtanut illallisen.

Hän pikemmin juoksi kuin käveli alas kukkulalta.

-- No mutta hyvä rouva Jensen, eihän se ole vahingoksi, jos kerran syö illallista puoli kahdeksalta sen sijaan kuin muulloin puoli seitsemän. -- Sanoi Falk häntä lohduttaaksensa.

-- Niin ei sano minun mieheni. Kaikki pitää tapahtua kellonlyömällä.

-- Hän on siis yksi niistä, jotka siivilöivät hyttysiä ja... ei se oli pahasti sanottu, enkä minä niin tarkoittanut; meidän täytyy keksiä sovitus-uhri tuolle suuttuneelle kotijumalalle.

-- Etsikäämme suojaa katakombeista -- vastasi Saara veitikkamaisesti.

Nopeasti kiiruhdettiin kotiin päin. Falk leyhytteli nenäliinallaan raitista ilmaa.

-- Kävelytavastanne voisi päättää teidän olevan oikean eteenpäin pyrkivän naisen.

-- Ken tietää mitä minä oikeastaan olen -- vastasi Saara iloisesti.

Maalarin rattoisuus oli tavallaan tarttunut häneenkin.

-- Kun kerran tulen liikkeelle -- edistyn nopeasti.

-- Jos nyt pysähdytte silmänräpäykseksi voidakseni hengittää, niin teen teille yhden kysymyksen -- sanoi Falk. -- Te olette käyttäneet sitä oikeutta koko päivän, nyt tulee minun vuoroni. Voitteko neuvoa minulle joitakin kuvattavaksi edullisia henkilöitä -- muutamia luonteenomaisia kasvoja? Ennen muita pyytäisin suosiollisesti saada teidät itsenne kuvatuksi.

-- Oh -- mitäpä minusta! Mutta voitte saada monta paremmin sopivaa, -- vastasi Saara, mutta punastui kumminkin.

-- Ehkäpä kyllä -- vastasi Falk melkein välinpitämättömästi, -- mutta sittenkin tahtoisin kuvata mieluimmin teidät. Ja teidän miehenne. -- lisäsi hän pitkäveteisesti ikäänkuin saadakseen Saaraa paremmin myöntymään. -- Miehennekin kasvoilla on oma erikoisuutensa; ne ovat erittäin tyypilliset. Mutta voitteko neuvoa vielä muutamia toisia?

-- Oletteko nähnyt isääni? -- kysyi Saara.

-- En, missäpä olisin hänet nähnyt?

-- Hän on minusta luonteenomaisen näköinen;, ehkäpä senvuoksi, että minä näen hänessä enemmän kuin muut. Sitten on räätäli ja Pekan isä...

-- Riittää, riittää!... Räätäli ja Pekan isä, ovatko nekin huomattavia henkilöitä! Te lupaatte viedä minut heidän luoksensa?

-- Kyllä, jos vaan saan tulla... kuulkaa, elkää puhuko mieheni kuullen räätälistä; elkää kumminkaan sanoko minun hänestä puhuneen. Minulla on omat syyni tähän.

-- Siis täälläkin jotain salattavaa. Ihmiset ovat kumminkin kaikkialla samanlaisia -- ajatteli Falk.

Pastori istui arkihuoneessa uhkaavana kuin ukonpilvi.

-- Tulette myöhään -- sanoi hän ja loi katseensa lähetyssanomasta. Katsoi sitte kelloa ja sanoi: -- Saara, kello on seitsemän.

-- Nyt saat antaa anteeksi. Me olimme ihan unohtua Rooman katakombeihin -- vastasi Saara.

Katakombeihin? -- ihmetteli pastori.

-- Niin todellakin. Vaimonne on kohdellut minua kuin käypää kelloa -- sanoi Falk. Vetänyt käyntiin ja käydä olen saanut.

-- Herra Falk on luvannut kertoa saman sinullekin -- sanoi Saara. -- Sillä välillä laitan illallisen kuntoon.

Saara katosi kyökin ovesta ja huoahtaen valmistui Falk toistamiseen astuaksensa katakombeihin.

Mutta pastori nousi ylös samassa.

-- Suokaa anteeksi hetkiseksi -- sanoi hän kumartaen ja katosi hänkin kyökin ovesta.

Saara oli polvistuneena takan ääressä ja puhalteli tulta, kuullessaan miehensä askelet takanaan.

-- Tahdoin vaan sanoa Saara, että tänään olet tehnyt synnin, jota sinun tulee sydämmestäsi katua. Huvin tähden olet jättänyt velvollisuutesi oheen. Joka ei ole vähässä uskollinen, se on paljossa petollinen.

Saaran vieressä oli märkä pesuriepu. Hänellä tuli äkkiä halu viskata se miehellensä vasten naamaa. Mutta hän hillitsi itsensä, jäi polvilleen ja puhalteli tulta, pastorin majesteetillisesti palatessa kevennetyin sydämmin, Falkin luoksi ja katakombeihin.

XI.

Ei Saara sinä yönä nukkunut. Kaikki mitä oli kuullut aaltoili mielessä kirjavina näkyinä, hän halusi niin sanomattomasti ulos -- pois, nähdäksensä ja oppiaksensa jotakin. Tuntui kuin olisi hän ollut pataan rutistettuna. Ei hänellä ollut toiveita päästä pois, vaikka ei miestäkään olisi, niin soti se tykkänään koko ympäristönsä elämän havaantoja vastaan; sitäpaitsi ei hänellä ollut rahoja. Ja sitä tarvitaan matkustaissa. Ei, kyllä hän saisi aina istua naapuriakkojen ja lähetyssanomien keskellä. Mutta nyt hän käyttäisi hyväksensä aikaa, jonka maalari viipyi täällä, hän liitelisi kuin mehiläinen, kukasta kukkaan ja imisi hunajaa, -- vastauksia kaikille keksimilleen kysymyksille, jotka hän ennen oli sysännyt syrjään. Hän tuli kuin taivaasta lähetettynä. Hän, joka oli matkustanut ja nähnyt niin paljon. Hän, joka eli kauneuden ja värien maailmassa. Saara ummisti silmänsä, hän souteli Venedigin kanavissa, leikki lasten kera Monte Pineiossa ja katseli Pietarin kirkon mahtavia kupooleja.

-- Etkö sinä nuku. Saara... kuuli hän äänen vierestään.

-- En, olen kuullut tänään niin paljon uutta että uni pakenee näkyjäni. Olen valveella, mutta uneksin kauniita unia -- vastasi Saara.

-- Elä anna unelmistasi tulla viettelyksiä, lapsoseni. Muista, että vaan yksi on tarpeellinen -- sanoi miehensä arvokkaasti.

Yh! Jos vaan vaikenisi! Jospa hän vaan uudestaan nukkuisi. Ei Saara vastannut. Makasi vaan hiljaa, aivan kuin nukkuisi ja pian kuuli hän hengityksestä, että miehensä nukkui. Hän aukaisi silmänsä sepposen selälleen ja vaipui haaveiluillansa.

-- Saara, mitä pidit vieraastamme tänään kuului taas vierestään.

-- Hyvin paljon, -- vastasi Saara. Onneksi oli niin pimeä, ettei näkynyt kuinka hän punastui.

-- Luulen, että hän pohjaltaan on maallisesti mieltynyt, -- sanoi pappi.

-- Paljon mahdollista vastasi Saara varovaisesti.

-- Luuletko hänen tulevan vielä tänne? --

-- En tiedä: hän sanoi haluavansa maalata sinut.

-- Minut?

-- Niin hän sanoi sinun kasvojesi olevan niin luonteen mukaiset, mutta epäili rohkeneeko pyytää sitä.

-- No, sanoiko hän mitään sinusta? --

-- Kyllä hän tahtoisi maalata minutkin, sekä isän että muitakin. Hän kerää kasvoja erääseen jo tilattuun näyttelyyn.

-- Vai niin, vai työskentelee hän Jumalan kunniaksi: silloin pitää häntä auttaa. Voisihan hän asua meidän ullakkokamarissa, vai mitä tuumaat?

-- Kyllä minun puolestani, -- vastasi Saara niin välinpitämättömästi, kuin voi.

-- Vai niin, vai piti hän minun kasvojani luonteenmukaisina: sanoiko hän kenelle hän alttaritaulussaan sovittaisi minun kasvoni.

-- Ei, ei hän sitä sanonut.

Pastori nukkui taas: Saara oli saanut uutta miettimistä. Hän asuisi täällä! saisi joka päivä olla hänen kanssansa. Pitäisikö hänestä sittenkin yhtäpaljon kuin ensi päivänä? Ennen auringon-nousua oli Saara ylhäällä. Hän ei voinut enää nukkua. Eikä hän ollut ollenkaan väsynyt. Mutta oli vielä monta tuntia siihen kuin hän tulisi.

Saara kiiruhti ullakkokamariin katsomaan oliko kaikki kunnossa, oliko kuukausi takaisin ripustamansa ikkunaverhot kellastuneet, oliko vuode tarpeellisessa kunnossa. Hän aukaisi akkunan ja pyyhki pölyjä. Ruusuja piti tuoda pöydälle, kunnes hän tulisi; tottakai hän piti ruusuista. -- Hän katsoi kelloa: -- vasta seitsemän. Vielä koko tunti aamiaiseen. Mitä hän nyt tekisi? Jos kylpisi? Kas se karkottaisi yölliset unelmat ja virkistäisi.

Hän riensi ulos ja kiiruhti pienelle lammikolle, jota kolmelta sivulta ympäröitsi pensaikko ja neljänneltä korkea pehmoisen ruohikon peittämä vierteinen äyräs. Ei hän voinut olla katsomatta tielle, mistä hänen piti tulla. Ei hän sillä mitään tarkoittanut. Rannalle tultuaan katseli hän vakoilevasta ympärilleen. Heitti aamupuvun yltään ja heittäytyi veteen. Kuuma päivä oli tulossa kastepisarat päilyilivät vielä niityllä ja yön sumut leijailivat vedenkalvolla, vihdoin savuna haihtuen pensaikkoon. Vesi oli kylmää; hän huusi, loiski ja mellasti kuten pikkutytöt. Pehmoinen ruoho-äyräs kelloitti auringonpaahteessa. Se oli liian viettelevää. Hän kahlasi ylitse toiselle puolelle, juoksi äyräälle ja heittäytyi kosteaan päivänpaisteiseen ruohikkoon. Oikoili pirteitä jäseniään kukkien keskellä; vieritteleikse ruohokossa päivänpaisteessa. Tuntui niin suloiselta. Matkan päässä oli heinäsuova. Halutti hypätä sen yli. Hän katseli varovaisesti ympärilleen. Ei kukaan elävä olento voisi häntä nähdä. Hän riensi sinne ja viskausi yli suovan. Se vasta oli hupaista! Jospa olisi lapsi ja saisi huutaa meluta ja vieritellä ruohikossa? Hän hyppäsi heinäsuovaan. Kuinka monasti oli hän Pekan kanssa telminyt lumessa ja ruohikossa, vaikka se olikin kiellettyä! Hän nousi äyräälle, asetti kädet rinnalle, ummisti silmänsä ja kieritteleikse alas rantaan. Oh! Vielä uudestaan.

Mutta Saara, Saara, muista olevasi arvokas papinrouva ja naisyhdistyksen esimies! Hän nousi hymyillen ojennellen käsivarsiaan. Sitten kahlasi toiselle rannalle, pukeutui äkkiä ja lähti kotiin päin hiukset hajallaan kuin merenneitosen.

Puutarhaportilla tapasi hän Falkin, joka kantoi piirustussäiliötä käsivarrellaan. Hänet nähtyään tuli Saara hämilleen. Maalari sanoi tervehtien:

-- Mitä kummia? Näin varhain liikkeellä? Ja raittiina kuin vasta puhjennut ruusu.

-- Olen kylpenyt -- vastasi Saara yksinkertaisesti.

-- Kylpenyt! Onko täällä senlaisia mukavuuksia tarjolla?

-- Jos tahdotte kylpeä on lammikko tuolla pensaikossa -- vastasi Saara. -- Mutta elkää myöhästykö aamiaiselta, syömme puolentunnin kuluttua.

-- Olette sangen ystävällinen; vaan tarkoitukseni ei ollut tunkeutua vierasvaraisuuteenne.

-- Mieheni pyysi juuri kysymään ettekö voisi hyväksenne käyttää meidän vierashuonettamme täällä viipyessänne.

-- Teidän kohteliaisuutenne ihan hämmästyttää minua. Se olisi erinomaisen mieluista, mutta...

-- Te noudatatte tietysti omaa tahtoanne, -- sanoi Saara -- mutta meille se olisi erinomaisen hauskaa.

Hän punastui tuota sanoessaan. Yh! Tuo inhoittava punastuminen!

Maalari saapuikin aamiaiselle varsin ihastuneena Lammikolla oli hän huomannut erään kiven, jonka hän heti aamiaisen jälkeen piirustaisi.

-- Se sopiikin mainiosti -- sanoi pastori -- minulla ei ole aikaa ennenkuin huomenna, mutta sitten annankin pääni teidän huostaanne. Tehän valmistelette alttaritaulua?

-- Niin, herra pastori.

-- Rohkenenko kysyä mitä ainetta käsittelette? --

-- Se on kertomusta veroäyristä. Jesus farisealaisten kanssa ja toisella puolla kansaa, -- vastasi maalari.

-- Minne aijotte asettaa minut siinä, jos sallitte kysyä? -- jatkoi pastori.

-- Se tulisi kansan sekaan -- vastasi Falk. Ei hän tahtonut loukata pastorin sanomalla aikovansa hänestä fariseusta.

Samana iltapäivänä piti Saaran seurata Falkia kuvattaviksi sopivien henkilöjen hakuun. Ensiksi vei hän hänet omaan kotiinsa. Alttaritaulu-historia avasi ovet näiden ihmisten vierasvaraisuuteen. Falk oli tarkastellut isän kasvonpiirteitä eri asennoista.

Kotimatkalla sanoi hän:

-- Uskokaa minua, Saara rouva, jos tuo mies kulkisi vapain ohjaksin, olisi hän hurja, kuin tiikeri. Jos hän olisi intialainen, voin vakuuttaa, että hän Jumalan kunniaksi ripustaisi itsensä koukkuun tuulen heiluteltavaksi. Jos hän olisi elänyt ranskan vallankumouksen aikana olisi hän yllytellyt roistoväkeä ja murhannut aatelisia. Mikä hän on ollut? Täällä hän ei ainakaan ole elänyt rauhallisena tilustenhoitajana?

-- Sanotaan hänen Norjassa olleen maallikkosaarnaajana.

-- Kas, sen voi arvatakin! Voin vakuuttaa saarnoista ei puuttuneen tulta, eikä tulikiveä. --

-- Sanotaan hänen olleen hyvinkin ankara.

-- Sen uskon. Tahtoisin nähdä sen tulivuoren purkaumista. Vaan hän näyttää vahvasti päättäneen ei vanhalle Aatamille antaa pikkusormeansakaan. Mutta sanokaappa mikä teki hänestä maallikkosaarnaajan? Pettyneet toiveetko? Rakkauden suruko?

Saara katseli ihmetteleväisesti Falkia. Hän näki taas selvästi edessään kohtauksen vierashuoneessa.

-- Miksi sitä kysytte? -- sanoi hän.

-- Miksikä? Siksi että haluaisin sitä tietää.

-- Onko rakkaus sitte jossakin yhteydessä rangaistussaarnojen kanssa? -- kysyi hän viattomasti.

-- Ei rakkaus, vaan toivottomuus, pettymys tai jokin muu suuri suru. Usein tapahtuu, että saa huojennusta purkaessaan kärsimyksiään ankarissa sanoissa jotka särkevät kanssaihmisten sydämmiä.

-- Kuinka eriskummallista! sanoi Saara; hän sai kuin uuden käsityksen isästä. Hän katsoi äkkiä ylös ja kysyi: Onko syntiä olla toisen kanssa naimisessa ja rakastaa toista? Maalari katsoi häntä tutkivasta. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Olikohan pikkuruinen hieman viekisteleväinen?

-- Tapojen ja lain mukaista ei se ainakaan ole -- vastasi Falk hetkisen mietittyään -- mutta sitä enemmän luonnollista. Jos on naimisessa henkilön kanssa, josta ei pidä, voi piankin rakastua toiseen.

Äkkiä tuli Saaran mieleen, että maalari voisi käsittää häntä väärin. Punastui ja lisäsi luontevasti:

-- Niin, en niinä kysynyt omalle varalleni.

-- Samassa huomasi hän että se vaan pahensi asiaa. Räätälin tupa oli jo näkyvissä. Sen avulla hän pelastui.

-- Poikkeammeko räätälissä, käymään? -- kysyi hän.

XII.

Useampaan vuoteen ei Saara ollut tavannut ystäviään, joita hänen oikeastaan tuli kiittää siitä, että omasi vähän laajempia tietoja, kuin piplianhistoriaa ja katkismusta. Räätälihän oli Italiastakin hänelle ennen Falkia kertonut. Häveten muisti hän peljänneensä häntä, ja rippikouluaikanansa tehneensä pyhät lupaukset, ettei enää sen kynnyksen yli astu, joka oli paholaisen kirjoissa. Kuinka lapsekasta, uskoa tuonlaista roskaa! Hän, niin hyvä ja ystävällinen mies, ja aina niin iloinen ja tyytyväinen! --

Vanhalla paikallaan hän istui kuten muinoin sääret ristissä pöydällä. Aika ei ollut häneen sanottavasti jälkiä jättänyt. Kun ovi avautui ja Saara, hymyilevänä, loistavin silmin, kuin vasta tietoiseen eloon herännyt, astui sisään, jäi räätäli istumaan hämmästyksestä suu kolmantena silmänä. Sitten hyppäsi hän alas pöydältä, neulottavansa housut kädessä ja huusi:

-- Kristiina! kahvipannu tulelle ja tänne liitua: Tekaiskaamme risti almanakkaan, sillä Saara on tullut, meille taas, Saara, juhlallisen papin juhlallinen rouva, tullut, taas uskottomien luo!

-- Tuon teille vieraan, joka kernaasti haluaa tervehtiä teitä, -- sanoi Saara ja väistyi hymyillen uuden ystävänsä tieltä. -- Hän on maalari ja majailee täällä kerätäkseen aiheita alttaritauluun.

-- Alttaritauluun, herra varjele! -- huudahti räätäli hullunkurisen juhlallisena. -- Täällä maar' löytyy pyhää väkeä ja minusta saatte Pietarin, niin päästän vapaasti portista sekä sisälle että ulos. Niin, älkää välittäkö minun jutuistani. Mutta istukaahan? -- Ja hän pyyhkäsi tilkkuja alas tuolilta. -- Onhan tämä huone vähän yksinkertaista laatua, mutta ihmiset, jotka maalaavat alttaritauluja, saavat käydä sekä talleissa että seimissä, eikö totta?

Maalari nauroi. Kerrassaan hauska mies.

-- Minä puolestani en ole senlainen pyhimys, etten rohkenisi tänne sisään, -- sanoi hän -- pahempi on papinrouvan, vaikka hänen ehdotuksensakin se oli.

-- Niin, sanokaappa sitä, -- sanoi räätäli. -- Voitteko käsittää, että noin kaunis ja sorea -- eikö totta -- menee ja ottaa mieheksensä nahkakantisen, kullallakirjaellun virsikirjan? Semmoista se on se rakkaus, äkkiarvaamatta se tulee ja karkaa ihmisen kimppuun -- niin, niin, kyllä tunnette tuon vanhan veisun. Noh, en minä niin pahasti tarkoita, Saara; tiedäthän minulla olevan etuoikeus ivailemiseen ja sinäksi sanon sinua kuten ennenkin, kiitos vaan takaisin tulemastasi. Usein olemme puhuneet sinusta, Kristiina ja minä. -- Räätäli puristi sydämmellisesti Saaran kättä -- Ajatelkaappa, että hän tavallaan on minun kasvatteeni! -- jatkoi puhelias räätäli maalarille. -- Tässä näette hänen oppi-isänsä. -- Hän osoitti kirjahyllyyn -- Koulussa ei hän tullut muuksi, kuin tuhmaksi. Me olemme ajaneet häneen maailmallista tietoa, hänellä on hyvät perusteet Holberg'iin, satuihin ja matkakertomuksin, sitten ovat toiset sivelleet hänet ulkokultaisuuden ja tekopyhyyden voiteilla, mutta se kyllä kuluu aikaa voittain. Se on tarttunut vaan pinnalle.

-- Hyi, kuinka ilkeä te olette. Kasperi, sanoi Saara.

-- Elä välitä minusta, Saara, tiedäthän minlainen lörpöttelijä olen... Vai niin, te maalaatte alttaritauluja, -- sanoi hän maalarille. -- Pyhyydessä tietysti tekin? Olette sattuneet oikealle paikkakunnalle. Täällä vallitsee pyhä tiedottomuus, kuten paavi Roomassa.

-- Vai on kansa täällä niin tietämätöintä? sanoi maalari.

-- On siinä määrässä, että Lars Oltedal varmaan kutsuisi heitä Jumalan lapsiksi. Yhtä varmasti uskovat he Joonaksen runoilleen valaskalan vatsassa, kuin auringonkin kiertävän maan ympäri.

-- Kuinka voitte elää niiden joukossa, niin erilaisena kuin kaikki toiset? -- kysyi maalari.

-- Kyllä katsokaas, tekopyhät tarvitsevat housuja ja niitä teen minä parempia kuin kukaan muu. Hengellisestä verhosta huolehtii kyllä pappi ja lukkari.

Maalari nauroi.

-- Te tosiaankin laskettelette mitan täydeltä, kuten Holberg sanoo, -- sanoi hän.

-- Autan teitä vaan alttaritaulun tutkistelemuksissa -- vastasi räätäli -- Täällä on tekopyhiä monen laatuisia; on niitä, jotka hiovat silmänsä taivaasen ja ojentavat kätensä siunaukseen, salaa luoden himokkaita katseita nuoriin tyttölöihin; on niitä, jotka sanovat: amen, sunnuntaina ja ottavat maanantaina lainaamista rahoistaan kolmekymmentä prosenttia; ja jos haluttaa kuvata seimeä on täällä tarpeeksi härkiä, lampaita ja aaseja.

Räätälin silmät säteilivät suuttumuksesta. Vaan hän hillitsi itseään ja huusi:

-- Kas, Kristiina tulee kahvineen. Upottakaamme tekopyhyys siihen.

Kristiina tarjosi kahvia.

-- Niin, Kristiina eukkoseni, hän on samaa, lajia ja laatua, kuin minä itsekin... Ei, ottakaa vaan tarpeeksi, -- huusi hän maalarille, joka otti vapauden kaataa kupistansa puolet takaisin kannuun.

-- Jos vaaditte minut juomaan noin paljon kahvia, saan pian samallaisen tekopyhyyden verhon, kuin muutkin paikkakunnan asukkaat -- vastasi maalari.

-- Tekopyhyyden verhon -- niin sen on hänkin, tuo tuossa saanut -- jatkoi räätäli osoittaen Saaraa.

-- Mutta tänään näkyy se pois riisutuksi, ja silmät ovat avautuneet, näen mä. Ennen ei hän ole tohtinut katsoakkaan meitä päin, eikä varmaan tohtisi nytkään ilman virsikirjaa kainalossa.

Se oli kaikki totta. Miksi hän siis tänään oli täällä? Oh, hän eli unissa! Kun hän matkustaisi pois, haihtuisi unelmatkin ja kaikki tulisi taas entiselleen. Silmät täyttyivät kyynelillä, hän kääntyi Kristiinan puoleen.

-- Mitä kuulunee Pekan isälle? En ole nähnyt häntä enää kirkossakaan, -- sanoi hän.

-- Sangen huonoa. Teidän pitäisikin poiketa sinne sisään näin lähellä ollessanne, se varmaan ilahuttaisi häntä.

Maalari puhui räätälin kanssa.

-- Jos haluatte, herra Falk, niin käymme Pekan isän luona, hänen, josta olen puhunut -- sanoi Saara.

-- Kernaasti -- vastasi maalari tehden lähtöä.

-- Siellä tapaatte senlaisen, jota kirjoituksissa kutsutaan yksinkertaiseksi -- sanoi räätäli. Jos hän olisi oma itsensä, olisi hän aivan toisenlainen, mutta häntä pinnistetään, kuin pihdeissä. Kiitos käymästä. Jos tarvitsette Pietaria tai muuta pyhää miestä olen palveluksessanne; ja sinä Saara poikkeat sisälle joskus toistenkin kerran alun tehtyäsi?

-- Ehkäpä kyllä -- vastasi Saara -- mutta mieheni ei tiedä käynnistäni, elkää siis puhuko siitä, Kasperi. -- Kyllä minä suuni lukitsen -- sanoi Kasperi. -- Hyvästi, hyvästi ja kiitoksia käynnistänne... Häpeä, että noin kaunis tyttö, ottaa sellaisen jörrin kuin tuo pappi -- puhui Kasperi oven sulkeutuessa. -- Paremmin olisi hänelle tuo maalari sopinut. Hän näytti hauskalta mieheltä.

-- Elä nyt puutu toisten asioihin, Kasperi, anna kunkin surra omiansa, -- vastasi Kristiina.

-- No, no, en minä aijo heitä eroittaa, mutta harmiksi se pistää. -- -- --

Saara seuralaisineen oli tullut Pekan isän tuvalle Se oli rapistuneen ja kurjan näköinen. Lapsilauma tonki maata pihalla, kuin porsaat. Isä makasi sairaana tuvassa.

-- Näkyy, että äiti on poissa sanoi Saara sisään astuessaan.

-- Onko hän kuollut? -- kysyi maalari.

-- Jo useampia vuosia sitten, Pekka hoiti pikku sisaria.

Ilma huoneessa oli ummehtunutta. Norjalainen talonpoika luulee raittiin ilman sairaalle vahingolliseksi.

-- Tänne emme jää kau'aksi sanoi maalari nenäänsä nyrpistäen.

Sängyssä liikkui, ja kasvot pitkien harmaiden kiharoiden ympäröimät, kääntyivät heitä kohti.

-- Eipä nyt! -- -- vai pastoorska! -- huudahti sairas iloisesti. -- Teettekö minulle sen kunnian, että poikkeette alhaiseen majaani!

-- Täällä on eräs, joka tahtoo tervehtiä teitä -- sanoi Saara. -- Hän on Chicagosta.

-- Chicagosta. Chicagosta!... varmaan olette tavannut Pekan?

-- Oh. Chicago on suuri kaupunki, eikä siellä kaikki tunne toisiansa.

Niin, niin, minä ajattelin vaan teidän kohdanneen hänet. Mutta istukaa toki; en minä voi tuoleja edes tarjota.