Part 4

Chapter 42,907 wordsPublic domain

-- Saara lapseni, -- sanoi hän -- sinä olet nyt tullut siihen ikään, että meidän velvollisuutemme on hankkia sinulle elämänkumppani; Jumala onkin armossaan lähettänyt meille miehen, arvokkaamman mitä olemme uskaltaneet uneksiakaan. Abraham Jensen, uusi pastorimme on pyytänyt sinun kättäsi ja sydäntäsi.

-- Abraham ja Saara: kuin itse Jumalan toisilleen sovittamia -- lisäsi äiti ja rypisti otsaansa, hänen tavallinen hymyilemistapansa.

Saara istui ja katseli kumpaakin. Ei hän ymmärtänyt. Jos tähti taivaasta olisi pudonnut hänen eteensä ei hän olisi enemmän hämmästynyt.

-- Tiedäthän, että aviosääty on itse Jumalan asettama -- jatkoi isä -- ja se on vahva turva nuoruuden viettelyksiä vastaan. Kuinka moni hylkää nuoruudenrakkautensa ja sittemmin jonkun aikaa naimisessa oltuaan syntyy eripuraisuutta; juoppous ja riitaisuus saavat vallan. Mutta avioliittonsa Jumalan nimeen perustaessa ja velvollisuutensa tehden, saavuttaa rauhallisen sataman, mihin hyökylaineet eivät ulotu.

Saara kiinnitti suuret silmänsä isään. Oliko tuo totta vai valhettako? Eikö hän muistanut kohtausta vierashuoneessa? Isä katsoi tyyneesti Saaraan. Hän loi katseensa maahan.

Kodin rauhaisa liesi on paras suoja maailmaa ja sen viettelyksiä vastaan -- sanoi isä. He taistelevat, vihaavat ja valehtelevat eläen synnissä ja hekumassa tuolla ulkona maailmassa, me istumme rauhallisessa kodissamme; säälien katselemme heidän riehuntaansa, kunnes vaipuvat pohjattomaan kurjuuteen, mistä ei kukaan voi heitä pelastaa.

Aatteles, Saara, pääset papin rouvaksi -- sanoi äiti, joka katseli asiaa käytännölliseltä puolelta -- tulet ikäänkuin äidiksi koko kasvavalle nuorisolle; miehesi kanssa käyt sairaiden luona, jaat lohdutuksen sanoja janooville. Ei löytyisi monta tyttöä sinun asemassasi, joka ei ilolla vastaanottaisi tarjomusta. No, mitä mietit asiasta?

Ei Saara vastannut. Rukoilevasti katsoi hän vanhempiin ja suuret silmät täyttyivät kyynelillä. Hän pudisti päätään. -- Äiti otaksui tämän kielloksi ja sai ankaran näön.

-- Tiedäthän Saara, että hyvä lapsi aina tottelee vanhempiensa neuvoa. Ja kun vanhempasi pitävät tätä yhdistystä suurimpana onnenasi, pitäisi asian sillä oleman selvän.

-- Meillä ei ole koskaan ollut syytä moittia Saaraa, Ketura, -- sanoi isä -- varmaan emme nytkään saa siihen syytä. Onhan luonnollista että hän on hämmästyksissään, se kun tuli niin äkkiä... Nyt tiedät, Saara, mitä me tahdoimme, voit jättää vastauksesi milloin sinua haluttaa.

Saara riensi pois kerrassaan hämmästyneenä. Korvissa suhisi. Ei hän voinut selvästi ajatella. Hän ymmärsi vaan, että suruttomuuden päivät nyt olivat ohitse, ja ikävä todellisuus alkamassa. Voimakas tärähdys herätti hänet unelmistaan, repi hänet niistä irti ja puisteli häntä. Hänen piti itse valita; se oli kauheinta. Ennen olivat toiset hänelle valinneet. Naimiseen!... Kun eivät antaneet hänen olla rauhassa! Tosin oli hän räätälin kirjoja lukiessaan, uneksunut ritarista, joka veisi hänet pois kauas ja iltaruskoa katsellessaan nähnyt isän suutelevan sairaan naisen silmiä, suuta, poskia... mutta naimiseen oikean miehen kanssa, se oli aivan toista.

Orjailla taloudessa, olla edesvastauksessa tilusten hoidosta, hän kauhistui senlaista. Mutta täytyihän sen kumminkin tapahtua; olihan se Jumalan tahto, ja aviosääty oli Hänen itsensä asettama. Elämä täällä alhaalla ei saanutkaan olla hupaista, olihan maailma murheenlaakso...

Papinrouvaksi!... Mieleen muistui vanha pappi ripillepääsöpäivänä. Kuinka hänen kasvonsa loistivat kirkkaudessa, kuinka tykytti sydän häntä kuunnellessa! Niin oli hänenkin miehensä oleva, nöyränä vaimona istuisi hän tosin hänen jaloissaan, mutta osa kunnian kirkkaudesta paistaisi hänellekin. Vahvistaa häntä kutsumuksessaan, keventää hänen huoliaan, tasottaa hänen tietään, tykkänään antautua kutsumukseensa, se oli elämäntarkoitus, jota moni kadehtisi.

Ja hänelle tämä oli suotu! Ansaitsiko hän senlaista armoa? Hänen pitäisi siitä polvistuneena kiittää Jumalaa! Kun nyt ei kerran saanut enää oleskella kuin uinaileva, ajattelematoin lapsi, joka teki mitä sille määrättiin, niin voisiko hänelle parempaa tarjoutuakaan?

Saara makasi vuoteellaan valveella. Ensin oli hän kiivaasti itkenyt, mutta oli nyt rauhoittunut. Olihan tämä sittenkin parasta! Ja Jumalan tahtoa ei pitänyt uhkamielin vastustaa. Kyllä hän tekisi niinkuin vanhemmat tahtoivat. Heillä oli kokemusta, he tiesivät paremmin, kuin hän... Tulla tuon pienen valkean rakennuksen ja kauniin puutarhan, missä hän rippikouluaikana niin usein oli kävellyt raamattu kainalossa, omistajattareksi! Kasvot vetäytyivät hymyyn; unelmat alkoivat kutoa verkkoaan tulevaisuudelle. Jos vaan ei tuota Abraham Jenseniä olisi! Mutta hänen kauttansahan juuri avautuikin tie tuohon ihanuuteen. Häiritsevänä ilmaantui hän kaikkialla; Saara työnsi hiljalleen hänen kuvansa oheen. Ei hän voinut ajatella häntä ilman salaista kauhua. --

Uhrilammas ilmoittautui myöntyväisenä. Nöyränä hän talutettiin alttarille. Lähetettiin sana Abrahamille, ja hän tuli. Mutta kun Saaran piti mennä hänen luoksensa, yksikseen hänen luoksensa, huomasi hän äkkiä päätöksensä arvon ja tärkeyden, eikä uskaltanut, ei tahtonut.

Isä lähetettiin sulhaselle seuraksi, jottei hän ikävystyisi, sillä, ajalla työskenteli äiti Saaran kanssa kyökissä. Hän torui, uhkasi, rukoili ja viimein otti hän esille raamatun ja pommitti tyttöä sen lauseilla.

Itkeentynein silmin ja vapisevana astui Saara vihdoin yli kynnyksen huoneesen, missä Abraham häntä odotti. Isä meni heti ulos. Tuleva miehensä astui hänen luoksensa, tarttui häntä käsistä ja sanoi:

-- Tahdothan Saara tulla vaimokseni, tahdothan jakaa kanssani sekä myötä- että vastoinkäymiset, sekä hyvät että huonot päivät?

Kyllä Saara tahtoisi. Hän ymmärsi sen tuskin kuuluvasta kuiskahduksesta. Abraham syleili häntä juhlallisesti ja suuteli otsalle. Sitten piti hän häntä hetkisen käsistä, vaan ei tietänyt mitä sanoa.

-- Saara, rukoilkaamme Jumalalta siunausta liitollemme -- sanoi hän vihdoinkin.

Hän laskeutui polvilleen tuolin ääreen, Saara samoin toisen tuolin eteen ja Abraham alkoi pitkän rukouksen Sen loputtua, nousi hän ylös loistavin silmin aukaisi oven isälle ja äidille jotka tulivat onnentoivotuksille. Isä syleili Saaraa, kuiskaten:

-- Ole hyvä ja uskollinen vaimo hänelle!

Äidillä oli päivällispuuhasta tarpeeksi, ei hän ehtinyt. Vasikanpaisti oli taas pöydällä samoinkuin ripillepääsöpäivänäkin. Abraham puhui taukoamatta. Hän kertoi hauskoja juttuja Red Ving'in opistosta. Isänkin täytyi nauraa ja äiti hymyili otsa kurtussa. Mutta tuo oli niin outoa talossa, että he katselivat toisiaan ja olivat häpeissään.

Iltapäivällä ehdoitteli Abraham Saaralleen kävelyretkeä. Maan alle oli hän tahtonut häpeästä vaipua, kulkiessaan käsi kädessä pastorin kanssa kylätiellä; kaikkein ihmisten nähtävänä Abraham puhui koko ajan, oli se edes hyvä -- hän puhui opettavaisessa muodossa yhdestä ja toisesta asiasta. Ei Saaran tarvinnut muuta kuin joskus myöntää. Varmaan piti Abraham omasta äänestänsä ja nähtävästi ylpeili hän voitostansa. Päivä päättyi tavanmukaiseen hartaushetkeen.

Senjälkeen tuli Abraham, säännöllisesti kerran päivässä tervehtimään Saaraansa. Nähdessään hänen maantiellä tulevan tunsi Saara halua juosta piiloon, mutta eihän siitä ollut apua, haettaisin hän kumminkin ja pakoitettaisiin sisälle. Kauhistuksella hän aina odotti hänen tuloaan. Kun hän meni, huoahti hän helpoituksesta. Mutta tottui tuohonkin, otti kärsivällisesti vastaan hänen tulo- ja jäähyväissuudelmansa ja kuunteli tyyneydellä hänen vakuutuksiaan heidän onnellisuudestansa.

IX.

Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Vuoden kuluttua olivat he naimisessa, niitä olisivat he varronneet? Nyt oli Saara pienen valkean talon ja puutarhan hallitsijattarena, entisten unelmainsa lempipaikassa.

Oliko hän onnellinen? Nyt hän oli papinrouvana, papin, joka hänestä aina oli ollut onnellisin ihminen maan päällä... Onnellinenko? Hän pelkäsi miestään enemmän kuin rakasti. Tulisuus, jolla hän oli vienyt hänet, kuin petolintu saaliinsa, kauhistutti häntä. Ei se koskaan unohtuisi. Oliko se sopusoinnussa saarnojen ja henkeen menevän puheen kanssa?

Nyt kun hän ehdottomasti kuului hänelle, kohteli hän häntä ylimielisesti, kuin taitamatointa lasta, jota piti opettaa. Pyytäessään jotakin, kuului se aina käskyltä, joka ei sietänyt vastustelemisia. Nainen oli hänestä alhaisempi olento, joka vasta, miehensä kautta tuli joksikin maailmassa.

Tämän oli hän sanonut hääpäivänänsä, kiittäessään Jumalaa siitä, että hänen vaimonsa oli noita hiljaisia, jotka tyytyvät osaansa miehen rinnalla, ja jotka eivät yhdy tuohon meteliin, jota nykyajan naiset pitävät päästäksensä miesten oikeuksiin, joka kerrassaan sotii Jumalan tahtoa vastaan.

Saaraa vapisutti. Hän tiesi, että jos tuo mies kerran taukoaisi häntä rakastamasta, polkisi hän kylmäverisesti häntä jaloissaan.

Pian huomasi hän, ettei pappikaan jokapäiväisessä elämässään ollut juuri senlainen miksi hän oli sitä kuvaillut. Hän voi olla aika tavalla, pikkumainen, jos ei kaikki käynyt mieltä myöden. Ei hän koskaan kysynyt hänen toiveitaan, niiden täytyi olla yhtä, kuin hänen omansakin. Hän oli vaan elämän sulostuttaja, vaivojen huojentaja ja apulainen hänen elämänkutsumuksessaan. Hän määräsi mihin sai mennä ja mitä tehdä. Että Saaralla olisi oma tahto se ei tullut hänen päähänsäkään.

Se kävi päinsä niin kauan, kun Saara kulki kuin unissa, päämaalitta ja aavistamattomana niistä salatuista voimista, joita tämä nöyryyttävä kohtelemistapa kokoili hänessä, kuin ukkosen pilviä. Voi häntä sinä päivänä kun nuo voimat ilmoille puhkeaisi, kun särkyisi vielä kylmä kuori! Suotta ei hän ollut isänsä tytär, parannussaarnaajan, joka säihkyvin silmin oli leimauttanut kirouksia maailman lapsille, joka intohimoisena oli suudellut sairasvuoteella kalpeata naista.

Elämä, jonka Abraham Saaralle valmisti ei voinut tyydyttää kaipaavaa sielua. Hän sai käydä naisyhdistyksessä, missä ommeltiin paitoja zulukaffreille, nenäliinoja lähetyspapeille ja tarjoiltiin kahvia juorujuttujen hyösteenä. Hän sai lukea lähetyssanomista pöyristyttäviä kertomuksia pakanoiden paatuneista sydämmistä ja vapaamielisten kauheasta kuolemasta, lujaa ja hurskaalla äänellä, josta kiitos koulumestarille ja papille. Sitäpaitsi piti hänen lauantaisin kuulla ja ihailla miehensä saarnaa, jonka hän luki ääneen, jotta hän saisi siitä nauttia kahdesti, ensin kotona ja sitte sunnuntaina kirkossa. Paitsi virsi- ja saarnakirjoja ei löytynyt muita talossa; ihminen ei tarvitse muuta henkistä ravintoa, kuin Jumalan sanaa. Kaikki muu, runoelmat, uutelot ja romaanit olivat vahingoksi ja tekivät ihmiset onnettomiksi.

Saara turvautui kuten ennenkin kukkiin ja auringonlaskuun. Ruusupensasto pappilan veräjän luona muodosti kauniin kehyksen ja tuoksui kau'as maantielle; auringon laskiessa uneksi hän elämästä ja kauneudesta. Haaveihinsa sekoittui väliin räätäli perheineen. Mitähän niille kuului? Vuosikausiin ei hän ollut tavannut niitä... Ja Pekka, hänen onnetoin ystävänsä? Häneltä oli tullut kirje ja rahoja isälle. Hän oli työssä eräällä muurarilla ja voi hyvin. Ehkä hänestä vielä tulisi jotakin.

Saara sitoi ruusupensaan oksia, jotka tänä vuonna olivat täynnä suuria kukkia. Kun hän työnsä lopetettuaan aikoi lähteä sisälle näki hän nuoren miehen tulevan poikki tien luoksensa. Hän kohotti olkihattuaan tervehdykseksi. Hän oli pikemmin lyhyt, kuin pitkä, vaan sorea vartaloinen ja hoikka. Kasvot olivat päivänpaahtamat, lyhyt punaisenruskea parta ja hymyilevä suu. Hän oli puettu vaaleaan kesätakkiin.

-- Anteeksi, neitini, -- sanoi hän kohteliaasti, pysähtyen aituuksen luoksi -- olisikohan mahdollista, että seisoisitte vielä hetkisen ruusujen keskellä? Katsokaappa, minä olen maalari ja kylliksi nenäkäs piirtääkseni sekä teidät että talon ja puutarhan sill'aikau kuin puuhailette ruusujen parissa. Nyt puuttuu vaan pikkusen enään, varsin pikkusen.

Saara punastui, mutta oli samassa utelijas.

-- Vaan muutama minuutti, -- sanoi maalari ja riensi piirustussäiliölleen, joka oli maassa noin kivenheiton päässä.

-- Saanko pyytää, pää hieman enemmän oikealle... kas niin... nyt on hyvin... Heti paikalla lopetan.

Hän piirusti nopeasti noin viisi minuuttia; kiiruhti sitte esille piirustussäiliö kädessä.

-- Nyt saatte nähdä, neiti...

-- En minä ole neiti; minä olen naimisessa.

-- Anteeksi, luulin teitä talon tyttäreksi.

-- Minä olen naimisessa papin kanssa ja tämä on pappila -- vastasi Saara.

-- Vai niin; sehän sopii mainiosti -- jatkoi maalari. -- Olen juuri aikonutkin käydä pastorin luona.

-- Tehkää hyvin ja astukaa sisään.

-- Kiitos! Mutta ensinnäkin pitää teidän katsoa piirustustani. Onko se teistä, näköinen?

Saara näki sievän kotonsa ja nuoren sorean naisvartalon puoliksi ruusujen peitossa. "Minäkö se olen?" ajatteli hän. "Tuommoinenko minä olen?" Taiteilija oli hatusta tehnyt somamuotoisen ja leninki laskeutui pehmeissä laskoksissa alas ja laahusti santakäytävällä hänen perässään.

-- Onko tämä olevinaan minun leninkini? -- kysyi hän veitikkamaisesti.

-- Taiteilijan täytyy ottaa vapautuksia -- vastasi maalari, joka huomasi Saaran olevan mielissään, -- ja todellakaan ei leninkinne malli tyydytä kaikkia kaunoaistin vaatimuksia.

Saara hymyili punastuen ja meni sisälle. Maalari seurasi häntä. Hän tarjosi tuolin ja kiiruhti miehelleen ilmoittamaan vieraan tuloa ja samassa kysymään kutsuttaisiinko hän päivälliselle, vai ei. Pappi tuli ja tervehti maalaria suurella arvokkaisuudella.

-- Te olette maalari? -- sanoi hän.

-- Niin ja nimeni on Tuomas Falk. Olen huvimatkalla tänne Amerikkaan, tutustuakseni siihen suuressa huudossa: olevaan vapauteen ja samalla tervehtääkseni muutamia sukulaisia.

-- Olette valinneet Lännen?

-- Niin. Chicagossa sanottiin tämän seudun olevan erinomaisen kauniin ja minulla on aikomus ottaa muutamia luonnoksia. Oletteko käyneet Devis Lakessa, herra pastori -- minulla on luultavasti kunnia puhua herra pastorin kanssa -- siellä on suuremmoista. Nyt olen täällä; aikomukseni on kuljeskella näillä seuduilla. Olen alkanut jo piirustamalla pappilan puistoineen.

-- Minkä vaikutuksen on paikkakunnan väestö teihin tehnyt? -- kysyi pastori.

-- Suoraan sanoakseni tuntuu se minusta tavattoman kehittymättömältä ja kummastuttavan tietämättömältä.

-- Mitä sillä, tarkoitatte? -- kysyi pastori ankarasti.

-- Tarkoitan sen olevan hyvin alhaisella sivistyksen kannalla. Ei näy sanomalehtiä, ei kirjoja, eikä heillä ole minkäänlaisia harrastuksiakaan.

-- Jospa he vaan riippuisivat siinä yhdessä, joka on tärkein kaikista, -- vastasi pastori -- mutta valitettavasti löytyy monta, jotka senkin laimiinlyövät.

Maalari loi tutkivan, ilveellisen katseen pastoriin. Vai olivat seikat sitä laatua? Nyt oli hän pistänyt päänsä ampiaispesään.

-- Mutta seutu täällä on sitä miellyttävämpi -- sanoi hän kääntääksensä puhetta toiseen suuntaan.

-- Kauniita näköaloja löytyy aivan lähelläkin -- vastasi pastori -- ellei minulla olisi rippikoulua iltapäivällä tulisin kernaasti muassanne.

-- Kiitos ja kunnia sille rippikoululle -- ajatteli Falk.

-- Mutta jos vaimollani on aikaa ja häntä haluttaa, niin voi hän kernaasti tulla kanssanne -- jatkoi pappi.

No se oli toista. Tuo vaimo oli kerrassaan herttainen pikku olento. Tuhat tulimaista! senlaiset silmät kaarevien kulmakarvojen alla. Hän ei voinut olla yhtä ikävä kuin miehensä.

-- Kiitän ystävällisyydestänne, mutta se olisi todellakin liiaksi pyydetty -- sanoi maalari. -- Kumminkin olisin sangen kiitollinen oppaasta, ken se sitte olisikin.

-- Teidänkin taiteenne on Jumalan kunniaksi -- sanoi pastori -- Ovathan puut, pensaat ja vuoret, joita te maalaatte hänen luomiansa. Jospa vaan työskentelisitte oikealla mielenlaadulla!

Maalarista tuntui jotensakin nololta. Ei hän ollut tottunut tuonlaiseen puhetapaan; siksi ei hän vastannut mitään.

-- Te, joka hiljattain olette tullut kotimaasta, tiedätte varmaan millä kannalla kristillisyys siellä on? -- jatkoi pappi -- Rehoittaako epäusko voimakkaana?

-- Olen useat vuodet viettänyt ulkomaalla, Ranskassa, Saksassa, Italiassa, en oikein tiedä kotimaan asioista -- vastasi maalari.

-- Vai niin, vai olette paljon matkustellut -- sanoi pastori. Suurissa Euroopan kaupungeissa eletään kai juopumuksessa, epäsiveellisyydessä ja tehdään suuria rikoksia?

-- Minä etsin kaunista maailmassa, en syntiä ja pahuutta, -- vastasi maalari. -- Ja siellä löydän ihania taideteoksia ja komeita rakennuksia.

-- Jotka kumminkin ovat turhuutta ja katoovaista kaikki -- lisäsi pappi. -- Paavin oppi varmaankin rasittaa vielä Italian kirkkoja?

-- Tosin löytyy siellä paljon pimeyttä ja taikauskoa, -- vastasi maalari, luoden toivorikkaita katseita kohden ovea. Eikö se pian avautuisi, eikö pian kutsuttaisi päivälliselle tai eikö kukaan etsisi pastoria. Mutta ei kukaan tullut. Tuomas Falkin täytyi vielä kestää hetkinen, vastata kysymyksiin Lars Oftedalista, Stavangerista, Madagaskarista ja ylioppilaselämän synneistä.

Vihdoinkin näyttäytyi rouva, punakkana kyökin kuumuudesta ja kutsui päivälliselle. Falk huomasi heti hänen uudesti pukeutuneen. Tukka, oli somemmin solmuun kiinnitetty, puku oli sievempi, soma vartalo tullut näkyviin, kaulassa oli korko-ommeltu kaulus ja punainen nauharuusu kultaneulalla kiinnitettynä. Pastori ei huomannut mitään. Ensin oli hänellä kylliksi tekemistä pöytärukouksesta, jolla ei näyttänyt loppua olevankaan ja sitten tinamöykyistä. Rouva tuntui hieman kainolta ja yksinkertaiselta. Hän oli varmaankin tottumatoin muihin vieraisiin, kuin omaseurakuntalaisiin.

Näytti, kuin olisi hän miestään hävennyt vieraan läsnäollessa.

-- Saara, olen sanonut herra Falkille, että saat seurata häntä iltapäivällä kävelymatkalle, -- sanoi pastori ensi paussin syntyessä.

-- Aivan kernaasti -- vastasi Saara katsomatta ylös, sillä sydän tykytti ilosta, Minkä vuoksi? Ei hän vierasta edes tuntenutkaan. Oi, samoin kuin eläinnäyttelyn zebra tai giraffi johdattavat ehdottomasti ajatuksiamme Afrikan palmulehtoihin, suuriin suomaihin ja läpitunkemattomiin metsiin, samoin johdatti tämä eurooppalaissivistyksen harvinainen ilmiö Saaran ajatukset äkkiä lähetyssanomista, raamatusta ja naapurinaisten lörpötyksistä ... niin, minne ... ulos vapauteen, kauneuteen, pois jokapäiväisyydestä, joka oli imeä kuiville hänen sydänverensä.

Oliko tämä kiusausta? Olkoon! Kerran vielä tahtoi hän kurkistaa kiellettyyn maahan, tarujen maahan, minne metsäjoutsenetkin kiiruhtivat ja minne tällä muukalaisella oli avain. Sitten käyköön kuinka tahansa.

Saara ja Tuomas Falk istuivat kukkulalla, inistä oli laaja näköala yli aaltoilevan lakeuden, hyvinvoipine, punaisine taloineen, viljavine nisu- ja maissipeltoineen, pienine metsikköineen ja kauniine metsäisille harjuineen. Matkalla oli Falk ollut niin ystävällinen ja suora että Saaran ujous tykkänään katosi.

-- Kuinka kaunista! -- huudahti hän.

-- Onpa niinkin, mutta ei kelpaa kuvattavaksi -- vastasi Falk -- liiaksi lintuperspektiiviä, ei ollenkaan etu-alaa... Maalarin täytyy saada linjoja, esiinpistäyviä kallioita, jotka sylissään sekä salaavat, että paljastavat, metsiä, mistä mielikuvitus etsii ja löytää yksin puiden lomistakin. Useimmin ilahuttaa meitä enemmän ahdas rajoitettu päivänpaisteinen, kaunis täplä, jylhien kehyksien ympäröimänä, kuin laaja avaruus, kuten tämä.

-- Mutta auringonlasku pitäisi teidän nähdä täältä. Se alkaa veripunaisena, muuttuu purppuraksi, punasinerväksi, kunnes pilvenhattarat uiskentelevat kultaisina vaaleanpunervassa, hienosti väreilevässä haihtuvassa valossa.

Maalari katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Teillä on väriaistia -- sanoi hän. -- Te käsitätte maalaustaidetta. Olen minäkin huomannut värivivahdukset täällä. Ne muistuttavat roomalaisen kampagnen ja Albiinovuorien värivivahduksia. Mutta mehän olemmekin lännessä, samalla leveysasteella, kuin Bordeaux.

-- Oletteko te ollut Roomassa? -- kysyi Saara.

-- Kyllä monastikin. Italia on lempimääni, Rooma lempikaupunkini.

-- Oi kertokaa minulle vähän Roomasta, Italiasta, kaikesta maailmassa -- pyysi Saara.

Tuo kuului niin intohimoiselta, että maalari katsoi häneen. Pikku raukka! Kahleihin sidottu sielu, joka ikävöi vapautta.

-- Ettekö koskaan ole matkustanut? -- kysyi hän.

-- En koskaan omaa kylää ulompana -- vastasi Saara syvään huoahtaen. -- Vähä tiedän maailmastakin, -- jatkoi hän viattomasti -- sillä vanhempani ovat pitäneet sen syntinä.

Maalari katsoi häneen vielä enemmän ihmeissään.

-- Minä en ymmärrä teitä -- sanoi hän -- tarkoitatteko todellakin -- suoraan sanoakseni -- historian ja maatieteen tutkimisen olevan syntiä? Löytyykö todellakin niin yksinkertaisia ihmisiä.

-- Useammat ovat senlaisia -- vastasi Saara.

-- Herra Jumala kuinka teistä mahtaa tulla tuhmia! -- huudahti maalari niin avomielisesti ettei Saara voinut olla hymyilemättä.

-- Niin, eikö totta? -- Siksi olenkin minä salaa lukenut vähän enemmän, kuin toiset. Eihän voi olla väärin tietää kuinka maailmassa eletään kunhan ei itse tule maailman lapseksi.

-- Ette aavista kuinka hullunkurisilta teidän hurskaat sananne kuuluvat -- sanoi maalari avomielisesti.

-- Tuntuu kuin näkisi tuoksuvan omenapuunoksan kiinni istutettuna kuivaan pähkinäpuuhun.

Saara hymyili. Ei hän ollut tottunut tuonlaiseen.

-- Mutta kertokaappa nyt Roomasta ja Italiasta -- pyysi hän.

-- Niin sitähän minun pitikin, mutta mistä alkaa, minne lopettaa -- sanoi Falk epätietoisena.

-- Eivätkö ensimmäiset kristityt haudanneet kuolleitaan maanalaisiin luoliin? -- kysyi Saara.

-- Ganz recht! Alkakaamme maan alta! Alempaa emme voi -- sanoi maalari. Siis katakombeihin on mentävä. Mutta nyt ette saa säikähtyä. Käärikää pukunne tiukemmalle, sillä nyt astumme jyrkkiä käytäviä suoraan maanpoveen, missä on pilkkoisen pimeä. Mutta siellä tapaamme käytävässä miehen tulisoihtu kädessä. Hänet otamme oppaaksi. Nyt alamme kulkumme noissa eriskummallisissa holvikäytävissä, missä hautoja on toinen toisensa päällä, kuin suojia matkustajalaivoissa. Kutka siellä lepäävät? Marmorilevyillä on nimiä kaiverrettuina: Marcello, Cajus. Keitä ovat Marcello ja Cajus? Sitä ei kukaan tiedä, ei koskaan kukaan tule tietämäänkään! Ehkä uskonsa takia kärsineitä marttyyrejä; ehkä ihmisiä, jotka ovat eläneet yhtä tuntemattomina kuin kuolleetkin. Cajus, Marcello... nämät nimet kiihoittavat mielikuvitusta. Ehkä ovat he olleet Pietarin ja Paavalin ystäviä, ehkä ovat olleet heidän marttyyrikuolemansa todistajina; ehkä ovat nähneet uskosisariansa ja veljiänsä Colosseumin villipetojen hampaissa, tai tervaankastetuissa nahkakääryissä palavani soihtuina Neeron puistoissa. Sitä ei kukaan tiedä -- se on mielikuvituksen leikkiä. -- Osa hautakammioista on suuria, kuin asuinhuoneet, pimeitä, kuin yö. Ne valaistaan soihduilla. Sinne kokoontuivat kristityt vainonaikoina jumalan-palvelukseensa. Alttari oli seinän vierustalla. Sen edessä seisoi piispa messupuvussaan. Lattialle oli polvistuneita miehiä ja naisia. Laulu kuului tukahtuneelta, tukahtuneelta piispan puhekin tulisoihtujen valossa. Äkkiä kuului huminaa holveista, uusia soihtuja tuli näkyviin. Laulu taukosi, soihdut sammuivat, pakoon kiiruhtivat kokoontuneet pimeihin käytäviin. Liian myöhään! tie oli suljettu. Keisarin sotilaat syöksyivät vastaan oppaanaan yksi uskonveljistä, joka oli toiset kavaltanut oman henkensä pantiksi. Kuului huutoa ja meteliä, veri virtasi katakombien käytävillä; sitten vaikeni kaikki. Avonaiset haudat saivat uusia asukkaita tuntemattomia kuin Cajus ja Marcello. Tänäpäivänä luemme vielä heidän nimensä, vaan emme tiedä heistä mitään.