Part 3

-- En minä nähnyt häntä koskaan muiden parissa, kuin tyttäresi Saaran -- vastasi hän nöyrästi.

-- Jaa, Jumala häntä armahtakoon ja meitä kaikkia! -- huoahti Saaran isä.

-- Jaa, onnistukoon sinun tyttärellesi ja sinulle paremmin, kuin minulle ja pojalleni! -- sanoi Pekan isä kumartuen syvemmälle. -- Rukoilkaamme hänen puolestansa, veli --.

Saara kävi rippikoulussa. Itseteossa oppi hän siellä sen, mitä oli jo ennen kotona ja koulussa oppinut, mutta kumminkin oli se jotain toista. Kun vanha pappi -- sanottiin että hän nyt viimekerran, piti rippikoulua -- kyynelsilmin ja väräjävin äänin rukoili, että Jumala suojelisi näitä nuoria sieluja, jotka nyt olivat hänen haltuunsa uskotut, tuli Saara liikutetuksi ja hän tunsi että se sittenkin olisi turvallisinta kaikista. Hän oli ollut ylen hurja ja ajattelematoin; hän oli sortunut kiusauksissa. Jumala oli Pokan kautta häntä muistuttanut. Hän ei tahtonut enää nähdä räätäliä ja hänen kirjojaan. Paras oli turvautua isään, pappiin ja Jumalan sanaan. Raamattu sai hänestä nyt toisen merkityksen. Hän pelkäsi mahtavaa Jumalaa, joka kirosi synnin lapsia, jopa antoi maankin nielaista niitä kitaansa. Hartaushetket kotona tuntuivat vähemmin ikäviltä; mielikuvitus ja uskonnollinen tunne vapautuivat silloin ja suurimmalla hartaudella veisasi hän pitkiä ja murheellisia virsiäkin. Aamuin ja illoin rukoili hän, että Jumala varjelisi häntä synnistä ja auttaisi häntä hillitsemään levotonta mieltään. Kun lapsellisuutensa -- olihan hän vasta kuudentoista vuotias -- vaati leikkejä ja huvitusta, oli hän näkevillään Pekan ja silloin kiiruhti hän rukoilemaan, veisaamaan tai vaipui raamatun lukemiseen.

Kuten toisillakin sen ikäisillä tytöillä liittyi hänen ihailunsa ja rakkautensa rippikoulunopettajaan. Vanha pappi, valkeine hiuksineen, värisevine äänineen ja lempeine kasvoineen oli hänestä, kuin ilmiö toisesta maailmasta. Hänestä tuli se epäjumala, jonka ympärillä aina aatokset liikkuivat. Pappi oli hänestä ihaninta maailmassa. Ja papin vieressä seisoi hänen isänsä, papin apulainen. Hänen vakavat silmänsä ja ankara kasvojen ilmaus puhuivat hänelle elämän vakuudesta ja äidin huokaukset muistuttivat koetuksia, joita oli kestettävä, ennenkuin saavutetaan kirkkauden valtakunta.

Tuskin löytyy montaa rippilasta, jotka suuremmalla uskonintoisella kiihkolla uudistavat kasteensaliiton, kuin Saara. Mielikuvitus muutti yksinkertaisen maakirkon korkeaksi temppeliksi; vanha pappi seisoi hänen edessään kirkastettuna ja alttarille polvistuessaan vuosivat kyynelet virtoina poskille ja hän lupasi aina kuulua yksinkertaisiin maanpäällä ja kieltäytyä maailmasta ja sen pahoista haluista.

Vanhempien luona oli vieraita sinä päivänä. Oli pappikin ja hän kiitti Saaraa ahkeruudesta ja hyvistä tavoista, lausuen sen toivomuksen, että monta senlaista nuorta tyttöä kasvaisi kylässä. Saara oli iloisempi kuin koko maailman aarteista. Isä puhui hänelle päivän tarkoituksesta. Hänen äänensä värähteli ja Saara ymmärsi kuinka rakas hän oli isälle vaikka hän sitä niin harvoin näytti. Hänkin tunsi rakastavansa tuota vakavaa isää, joka aina oli peloissaan hänen takiansa. Petoa julmempi hän olisi saattaessaan hänelle surua! -- Koulumestarikin piti Saaralle puheen, jossa hän viittasi viettelyksiin, joille nuoruus aina on altis ja toi Pekan varoittavaksi esimerkiksi. Pekka raukka! Nytkin piti hänen olla syntipukkina! Häntä käänneltiin ja väänneltiin kanssa-ihmisten uskon vahvistukseksi. Saara ei ajatellut häntä katkeruudella, ei edes kauhullakaan; hän rukoili ystävänsä edestä.

Saara oli nyt täysikasvuinen, kaunis tyttö. Isän kasvonpiirteet, mutta pehmeämmät ja hienommat. Hänellä oli isän syvät, surumieliset silmät, tummine kulmakarvoilleen. Isän suuri suu ja täyteläiset huulet, mutta terveet, valkeat hampaat saivat unohtumaan sen vähemmän hienon muodon. Posket pyöreät ja punakat. Päivittynyt iho teki hänet terveen näköiseksi. Hän oli pitkä ja hoikka, olematta silti laihan ja kulmikkaan näköinen. Hänellä oli kaunis ryhti, työ ei ollut köyristänyt selkää, eikä tehnyt käyntiä raskaaksi, kuten maalla yleensä on tavallista.

Rippikoulun päätyttyä alkoi Saaralle vasta oikea työnteonaika. Nyt ei ollut enää läksyjä luettavana, siksi piti hänen tehdä työtä. Yksi palvelustytöistä eroitettiin sentakia. Saara rupesi hänen sijaiseksensa. Äiti oli siksi järkevä ettei antanut tyttären istua toimetonna. Hän oli totutettava työhön, tullaksensa kelpo perheenemännäksi; siksi hän tietysti oli tuleva samoin kuin muutkin hänen kaltaisensa.

Kaikkia piti hänen oppia: lattian luuttuamista, astiain pesoa, vuoteen laatimista, lypsämistä, ruoanvalmistamista, hoitamaan koko taloutta ja järjestämään teurastukset, leipomukset ja pesut. Tämä kaikki oli äidin ylpeys. Ja vaikkei Saara rakastanutkaan äitiään, ihaili hän kumminkin hänen siisteyttään, kunnollisuuttaan ja kestävyyttään.

Äiti oli myöskin käsitöissä taitava ja Saara sai oppia kutomaan, neulomaan, parsimaan ja paikkaamaan. Iltaisin oli hän uupumukseen saakka väsynyt ja nukkui aina raskaasti. Mutta päivät kuluivat nopeasti, ei hän ehtinyt ikävöimään, ei uneksimaan. Kun hän kuuli naapuriston huvitteluista ja tansseista, ei häntä sinne haluttanut. Tuntui rauhaisalta ja turvalliselta kotona työssä. Alituinen kaipuunsa henkiseen kehitykseen oli tykkänään kääntynyt uskonnon alalle. Raamatusta löysi hän aavistamattomia aarteita, ajatuksia ja mielialoja ja kun järki joskus alkoi kysellä, tukahutti hän sen heti ja ajatteli yksistään kuinka voisi seurata noita salaperäisiä neuvoja.

Saaran kauneudentunne ilmautui rajattomassa rakkaudessa luontoon. Kun äiti oli vähältä muuttaa koko puutarhan kaalimaaksi, pyysi Saara pientä tilkkua kukkien varalle; aituuksen ympäri istutti hän ruusupensaita, ruusut olivat hänen lemmikkejänsä. Hän katseli ja hoiti niitä; ja kukat viihtyivätkin hänen hellässä hoidossaan. Hän nautti niiden kauneudesta ja vartosi täysinäisten silmukkojen puhkeamista. Kesä-iltoina, päivän töiden päätyttyä istui hän katsellen kellervänpunervia pilviä lännentaivaalla, katsellen kuinka yhä enenevä loistava hehku valeli kultia pienille, vaalehtaville pilvenhattaroille, ja loi punervaa hohdetta kaikkialle. Kyynelet nousivat väliin silmiin, vaikk'ei hän käsittänyt miksi. Olihan hän onnellinen, ei hän halunnut pois; ei hänellä ollut aikaa siihen. Pieni ruusuilta lemuava aitaus, siinä hänelle kylliksi; siellä oli hän suojassa maailman pahuudelta.

Mutta kumminkin tapahtui senlaista, joka täytti hänen mielensä levottomuudella ja sai vahvat perustukset horjumaan.

VI.

Saaran isä kuului kouluneuvostoon. Noin viiden penikulman päässä oli koulurakennus, joka kuului isän piirikuntaan ja joka tulisi olemaan tyhjillään joulukuusta maaliskuuhun asti. Sinne oli nyt muuttanut eräs norjalainen uutisasukasperhe. Parempaa lupaa hankkimatta olivat naapurit, jotka ahtauden vuoksi eivät voineet lapsekasta perhettä luonaan pitää, kehoittaneet heitä ensialuksi muuttamaan sinne. Naapurit olivat hankkineet yhteisesti heille liesiön, vuoteet ja vuodevaatteet ja auttaneet muutenkin parhaansa mukaan. Mutta tämä luvatoin teko oli solvaissut korkean kouluneuvoston arvokkaisuutta, ja sitäpaitsi saatiin kuulla, että he muitta mutkitta olivat nostaneet pulpeetit ja penkit ulos lumeen ja käyttäneet pihaan pinottua puuvarastoakin.

Vaikka ei Saaran isä pitänytkään amerikkalaisista kouluista, vaan antoi kannatusta norjalaisille, oli hän kumminkin se, joka ankarimmin tuomitsee uutisasukasten käytöstä ja ehdoitti että ne heti karkotettaisi, koska huoneet olivat laitettavat kuntoon maaliskuun ensi päiväksi. Tämä tapahtui helmikuun keskipaikkeella. Hänen ehdoituksensa hyväksyttiin yksimielisesti.

Tämän sanan saavuttua perheelle, ei mies ollut kotona. Hän oli lähtenyt etsimään maankaistaletta itselleen, kuultuaan että senlaisia oli vapaina. Vaimolla ei muuta neuvoksi, kuin heti kääriä vähät tavarat myttyyn, pukea vaatteet lasten ylle ja lähteä tallustelemaan, mytty selässä ja lapsi kummassakin kädessä talutettavana, miestä etsimään. Heidän lähtiessään oli kaunis päivä, aurinko loisti kirkkaana, mutta illalla tuli äkkinäinen ilmanmuutos; ankara lumimyrsky, jota seurasi kova pakkanen.

Seuraavana aamuna lähti Saaran isä tiluksilleen tarkastelemaan oliko myrsky paljonkin vahinkoa tehnyt. Joelle vievällä tiellä, mäen rinteelle pysähtyi hän äkkiä, kuin kiinni kasvaneena. Puoleksi lumen peitossa oli suuri kääry, josta pisti esiin ihmispäitä. Hän meni lähemmäksi. Ei se liikkunut. Olivatko nuo kaikki paleltuneet? Mäen ja muutaman puun suojaan olivat ne istuutuneet. Olivat levittäneet villavaipan alleen. Äiti istui keskellä molemmat lapset sylissä. Hän oli käärinyt toisen peitteen lasten ympäri niin hyvin kuin oli voinut. Ketä ne olisivat? Eihän vaan uudisasukasperhe, joka oli koulutalosta ajettu? Hän kaivoi lunta oheen, jonka alle ne melkein olivat hautaantuneet ja käänsi vaimon päätä, joka oli toisaalle päin. Se tuntui kangistuneelta ja kylmältä. Hän pyyhki pois lunta ja jäädikettä kasvoilta ja hiuksilta ja tarkasteli häntä. Mutta kuolon kalpeus leveni hänen kasvoilleen ja tuo voimakas mies värähteli liikutuksesta. Oliko se mahdollista. Oliko se todellakin hän? Hän aukaisi takin ylimmäisen napin ja paljasti pienen ruskean täplän kaulalla. Ei epäilystä enää; se oli hän. Ja itse hän oli murhaaja!

Kääryssä alkoi liikkua. Kaksi lapsen päätä pistäytyi esiin äidin käsivarsien alta. Hämmästyneinä katselivat he Saaran isää. Ne elivät siis! Jumalalle kiitos, olivat vallan punakoita ja lämpöisiä. Kädessä oli kummallakin korppu jota olivat pureskelleet.

Sinä aamuna ei Saara uskonut omia silmiänsä, kun hän näki omituisen saaton lähestyvän taloa. Edellä kävi isä sylissään kantaen lumista naista, jonka pää riippui hänen rinnallaan. Jälessä tallusteli lumessa kaksi pienokaista, tyttö ja poika, yksi kummastakin takin lieppeestä kiinni pitäen ja itkien ääneensä. Isä kääntyi useasti heihin lausuen aina jonkun lohduttavan sanan. Nyt tulivat he veräjälle. Sykkivin sydämmin riensi Saara eteiseen. Siellä seisoi jo äiti ovea aukaisemassa. Hänkin oli nähnyt heidät.

-- Katsokaa mitä olen löytänyt, -- sanoi isä astuen sisään. Ääni värähteli ja silmissä näkyi tuskastuttava tuli, jota ei Saara ollut ennen huomannut. Nähtävästi kartti hän katsoa, äitiin -- Täyttäkää heti kylpy-amme kylmällä vedellä ja pankaa hän siihen, että hän sulaa ja sitte hierokaa voimakkaasti koko ruumista. Luulen hänen vielä olevan hengissä... Sinä Saara ota pienokaiset, vie heidät vuoteelle, anna heille ruokaa ja lämmintä juotavaa. Ne eivät Jumalan kiitos, ole vahingoittuneet.

Isä kantoi tunnottoman naisen sisälle, laski vuoteelle ja istui itse viereen tuijottaen siihen. Jää alkoi sulaa vaatteista ja tippua lattialle. Saara mennessään läpi huoneen, näki kyynelen vuotavan isän poskella. Vaimo raukka jätettiin nyt naisten huostaan. Hän pidettiin kylmässä vedessä, siksi että jäähmettyneet jäsenet alkoivat pehmetä, sitte hierottiin lämpimällä öljyllä.

Sill'aikaa kulki Saaran isä rauhatoinna arkihuoneessa edestakaisin itsekseen mutisten. Saara meni oven taa ja kuuli hänen puhuvan korkeammalla äänellä. Hän ei voinut olla kuuntelematta. Korva oven raossa kuuli hän isän rukoilevan:

-- Oi Herra Jumala, elä anna tämän synnin langeta minulle! Elä rankaise minua vihassas ja elä ota pois minulta sinun armoas. Elä anna nuoruuden syntien etsiskellä vanhuuden päiviä!

Ei Saara uskaltanut enempää kuulustella. Mitä tämä merkitsi? Nuoruuden syntejä!... Mitä hän tarkoitti?

Nainen oli viety vierashuoneesen. Paloviinansekaista kiehutettua maitoa oli kaadettu hänen suuhunsa Vierashuoneen sivulla oli puutarhan puolella parveke. Täytyi mennä huoneen läpi, ovesta päästäkseen parvekkeelle. Mutta molemmista sivuhuoneista voi ikkunan kautta heittäytyä parvekkeelle vaikka ei se ulottunutkaan ikkunoihin asti. Saara käytti tätä hyväkseen: Isän levottomuus ja ihmeellinen rukous olivat avanneet hänelle oven salaisuuteen, jonka hänen täytyi saada tietää. Kumarassa seinän viereen litistyneenä istui hän parvekkeen nurkassa, josta itse näkymättömänä voi akkunan kautta nähdä suuren vuoteen, missä outo nainen lepäsi lumivalkeana kasvoiltaan, silmät ummistettuina.

Isä oli yksin sisällä, rauhallisena ettei kukaan häntä näkisi, sillä eihän kukaan ollut mennyt parvekkeelle. Hän istui tuolilla vuoteen ääressä, selin Saaraan. Sairaan toista kättä, joka lepäsi peitteellä, lämmitti hän molemmissa käsissään ja katseli taukoamatta häneen itsekseen puhuen. Saara ei kuullut mitään. Äkkiä aukaisi sairas suuret, siniset silmänsä:

-- Saara -- huudahti isä, ja heittäytyi polvilleen hänen viereensä, suuteli hänen silmiään, suuta, poskia ja käsiä, nyyhkyttäen ja kiittäen Jumalaa. Ulkona parvekkeella värisi Saara ja tunkeutui lähemmäksi seinää. Tuntui kuin olisi työstänsä kiinni saatu pahantekijä. Oma nimensä sai hänet kauhistumaan. Hän ylös nousi hiljaa, hyppäsi sisään avonaisesta akkunasta ja pakeni.

Mitä tämä merkitsi? Isä, tuo umpimielinen, vakava isä, joka väliin hyväili häntä, äitiä ei koskaan, hän, joka oli kuollut maailmalle ja joka puhui pilkalla ja katkeruudella nuoruuden rakkaudesta, oli äkkiä antaunut intohimoiselle tulisuudelle. Hän oli suudellut vierasta naista, ei rauhallisesti ja tyveneesti, vaan niinkuin noissa suudelmissa olisi ollut suurin onni ja autuus. Saaraa peloitti. Eikö tuo ollut maailmallisuutta ja sen haluja? Ja kumminkin oli Saarassa silloin syttynyt tuli, jota ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. Voi, senlainen suudelma!... yksi ainoa senlainen suudelma!

Hän pakeni tuota kauheata. Isän kuva oli himmentynyt. Ei hän enää ymmärtänyt mitään. Perustelmat olivat kumotut. Isä, hänen tukensa ja turvansa!... Mikä salaisuus!... Hän oli huutanut "Saara!" Se oli häntä niin peljästyttänyt. "Saara!" Oliko siis tuokin nainen Saara? Ei suinkaan häntä sen mukaan...?

Nyt Saara sen ymmärsi. Hän oli saanut nimensä tuon naisen mukaan, Saaran nimellistä ei ollut koko suvussa. Isä oli rakastanut tuota naista; rakasti vieläkin... Mutta äiti? Eikö hän sitte äitiä rakastanutkaan? Äiti oli hänen vaimonsa ja kumminkin hän rakasti toista. Eikö se ollut synti? Ja kuinka voisi isä...? Ei, ei, ei asia voinut olla niin.

Ja kumminkin palasi hän aina tuohon samaan. Ei hän tohtinut päivällistä syödessä katsoa isään. Hän oli verrattain tyyni. Entinen arvokas ryhti, mutta silmissä säihkyi tuli, jota hän ei voinut salata ja huulilla väreili hymyily istuessaan mietteisiinsä vaipuneena.

-- Kiittäkäämme kaikki Jumalata, että hän on eloon herättänyt hänet, jonka jo kuolleeksi luulimme, -- sanoi hän päivällispöydässä. Sitten rukoili hän tulisesti. Semmoista ei Saara ollut ennen kuullut. Tuntui kuin olisi hän tahtonut vuodattaa häneen siunausta täyteläisestä, lämpimästä sydämmestään. Ja tätä isää oli hän luullut kylmäksi! Häntä oli hän epäillyt epäpuhtaasta suhteesta!

Mitä se sitten oli? Ei hän isältä uskaltanut kysyä; tuskin rohkeni katsoa häneen. Itsehän hänen piti hävetä. Hän oli kuulustellut oven takana; oli hiipinyt parvekkeelle, oli rikollisesti tunkeutunut salaisuuteen. Rangaistus tuli alinomaisessa pelvossa ja rauhattomuudessa. Nuo ajatukset olivat hänelle ainainen piina. Salainen voima veti häntä isän ja sairaan ympäristöön. Kun isä tai vieras puhui, kuulusteli hän mitä tarkemmin saadaksensa tietää enemmän. Mutta aina he puhuivat mitättömistä asioista.

Kun sairas voi nousta vuoteelta, auttoi hän Saaran äitiä kyökissä. Isä tuskin näytti huomaavan häntä, tuskin milloinkaan puhui hänelle. Hän eli vanhaan tapaansa, vaikka Saarasta usein näytti, isän istuessa ja katsellessa akkunasta, kuin olisivat ajatukset olleet ihan toisessa maailmassa ja katse näytti entistään surullisemmalta.

Saara oli kuullut, että nainen oli koulutalosta karkoitetun uudisasukkaan vaimo, joka matkalla miestään etsimään joutui ankaran lumimyrskyn saaliiksi. Mutta miten oli sen suhteen kuin Saara oli nähnyt? Oliko hän liioitellut? Ja kumminkin,... ei, hän muisti sen aivan selvästi. Äidinkö vuoksi isä vaan oli välinpitämättömän näköinen? Teeskentelisikö hän ja kohtaisi salaisesti tuota toista Saaraa?

Hyi! kuinka ajattelikaan hän senlaista hurskaasta isästään?

-- Lapsilta oli hän kysellyt yhtä ja toista, mutta ei saanut mitään selvitystä arvoitukseensa.

Eräänä päivänä kysyi äiti isältä:

-- Viipyvätkö nuo vieraat ihmiset täällä koko talven?

-- He odottavat kunnes Halvor saa tupansa valmiiksi, jotta voivat muuttaa -- sanoi isä tyyneesti -- Luultavasti ensi viikon loppuun.

-- Ei silti, että ne minulle haitaksi ovat, -- sanoi äiti, mutta onhan aina enemmän vaivaa niin monesta.

-- Olemmehan tehneet velvollisuutemme, Ketura, -- sanoi isä ja meni ulos.

Saara ei voinut olla pitämättä isää silmällä. Ei hän koskaan salaa kohdannut vierasta naista. Sillä kertaa, kun hän pakeni oli luultavasti kaikki selvitetty. Silloinkin, kun isä auttoi häntä vaunuihin, ei hänessä mitään erityistä näkynyt. Hän antoi rengin ajaa, ei mennyt itse edes saattamaan. Tämä välinpitämättömyys kiusasi Saaraa, häntä ei sittenkään petettäisi; hän oli nähnyt mitä oli nähnyt.

Vieraat olivat poissa ja kaikki meni vanhaa kulkuaan. Isä keksi kerran Saaran häntä tukistelemassa. Saara punastui, kun isä sen huomasi. Sittemmin painoi hän Saaran päätä rintaansa vastaan ja taputti häntä poskelle. Oli kuin olisi isä ollut hänelle hellempi viime aikoina, mutta se oli vaan ehkä mielikuvitusta.

Isä oli kumminkin jonkinlaisen romantillisen hohteen ympäröimänä. Tietämättään oli hän tullut näytelmän sankariksi. Saara muisti Holger Tanskalaisen historiaa ja romaaneja, joita hän oli räätälin luona lukenut. Oi! Saara ei ymmärtänyt, että hän sentakia aina ajatteli isän salaisuutta, että hän itse halusi elämää, valoa, kauneutta ja rakkautta, ettei häntä enää tyydyttänyt raamattu ja virsikirja ja kotiaskareet.

VII.

Mitä näki isä ajatuksiinsa vaipuneena iltahämärässä akkunasta katsellessaan?

Hän näki kotikylän komeana rehentelevän kauniissa päivänpaisteessa. Hän näki itsensä poikanulikkana tanterella telmimässä, vahvimpana muita. Ei kukaan heittänyt kuperkeikkaa, kuten hän, ei kukaan painissa lyönyt häntä maahan, ei kukaan ollut tepposissa häntä kekselijäämpi. Henkeä oli poikasessa.

Kerran myllylle mennessään, näki hän Saaran. Hän oli vaalea ja kaunis, mäkitupalaisen tytär. Eräs tovereista sanoi hänestä kerran loukkaavan sanan, silloin heitti hän pojan maahan ja pehmitti hänet niin, etteivät he enää ystäviksi tulleet.

Siitä päivästä aikain oli Haakon Holte Saaran lemmitty ja he vannoivat ettei mikään maailmassa heitä erottaisi. Sitten tuli tuo vanha juttu. Vanhemmat pitivät tyttöä liian köyhänä; hänen piti naida varakkaan talontyttären. Isä vannoi, ettei hän Saaraa saisi. Haakon vimmastui ja meni matkoihinsa, etsi lohdutusta juopottelemisessa ja hurjastelemisessa. Paikkakunnalle saapui matkusteleva maallikkosaarnaaja, senlainen, jonka saarnat uhkuivat tulta ja tulikiveä. Haakon meni ensimmäiseen kokoukseen. Meni tovereineen pilkkaamaan ja juonittelemaan, mutta tuli siellä sanan voimasta herätykseen. Sitten seurasi epäilyksen, parannuksen ja rukouksen päiviä. Hän huomasi olleensa, synnin orja, huomasi isänsä, äitinsä ja koko kotikylänsä, vaeltavan pimeydessä, huomasi seurakunnan sielunpaimenen hengellisesti sokeaksi. Hän taisteli rukouksessa Jumalan kanssa ja nousi vihdoin hänen valtakuntansa, mahtavana taistelijana sotaan maailmaa vastaan. Sanan vasaralla mursi hän kovat sydämmet ja masensi ylpeät mielet. Hänen hehkuva tulisuutensa esiintyi leimahtavissa saarnoissa. Naiset parkuivat ja pyörtyivät; voimakkaat miehet vapisivat. Ja hän tunsi samaa ylpeyttä, kuin ennen vastustajansa maahan heitettyään.

Rakkautensakin oli ollut maailmallista. Saara ei ollut herännyt. Jumala oli heiltä liitossaan unohtunut, siksi se olikin siunauksetta jäänyt. Ei hän kumminkaan häntä unohtanut. Hän matkusteli paikasta toiseen herättäen ja kääntäen sieluja, mutta Saara seurasi häntä. Hän lähti siirtolaisjoukon muassa Amerikkaan, sinnekin oli Saara nyt tullut ja tietämättään oli hän ollut tappaa hänet!... Nyt oli hän toisen oma ja itsekin hän kuului toiselle, joka oli herännyt kumminkin... Saara oli ollut niin kaunis, niin hyvä. Oli rakastanut häntä niin syvästi. Kauhulla huomasi hän, ettei hän siitä ilosta, että pääsi murhaajasta, ollut itseään unohtanut. Ei, se oli rakkaudesta, jonka hän oli luullut kuolleeksi, mutta joka äkkiä leimahti liekkihin! Eikö siis Jumalan sana ollut tarpeeksi? Tämä oli hänelle nöyrtymiseksi sallittu, muistutukseksi, että häneltä vielä paljon puuttui... Tytärhän eli alituisena, muistutuksena. Heikkoudestako hän oli saman nimen hänelle antanut?

Siinä istuessaan huokasi isä, katseli ulos, katseli Saaran kuvaa, joka, oli ilmestynyt häntä tuomitsemaan ja sitten kadonnut.

VIII.

Pari vuotta oli kulunut viimemainitusta tapauksesta, joka oli ainoa häiritsevä yksitoikkoisessa jokapäiväisyydessä. Saara teki päivästä päivään uskollisesti tehtävänsä. Ei mitään tullut, joka olisi häntä erittäin innostuttanut. Raamatun lukeminenkin oli laimentunut ja hartauskokoukset olivat hänestä ikäviä. Ei hän erittäin lukemisestakaan pitänyt, mutta hän haaveili mielellään. Vapaa-hetkensä vietti hän usein ikkunasta ulos katsellen, tietämättä kumminkaan mitä siellä tapahtui ja kesä-iltoina tapasi hän istua parvekkeella, katsellen kultapilviä auringon laskussa. Silloin tuntui hänestä aina selittämättömältä. Sielu sulasi haikean suloiseen surullisuuteen, kuvaukset olivat piirteettömiä, rajattomia, Silloin katsoi hän usein salaperäiseen vierashuoneesen, sairas vaimo vuoteella ja isä sen vieressä polvistuneena johtuivat uudestaan mieleen, kunnes sulivat sopuun ja sointuun hehkupilviin lännentaivaalla, ilman eriskummallisen hienoihin värivivahduksiin ja oman sielunsa sanattomaan suruun, kaukaiseen kaipaukseen.

Vanha pappi oli eronnut virasta ja sijaan oli tullut uusi vastaleivottu, naimatoin mies. Ei hän vallan nuori ollut, kolmen- ja neljänkymmenen välillä. Myöhään oli hän saanut selville oikean kutsumuksensa, oli ensin vaan tyytynyt lukkarin virkaan, mutta sittemmin, ruvennut lukemaan papintutkintoa varten.

Kun Saara kuuli hänet ensikerran saarnassa, luuli hän hänet vanhaksi mieheksi. Hän puhui värähtelevällä äänellä synnistä ja rangaistuksesta, ikäänkuin omasta kokemuksesta. Päivällispöydässä sanoi isä häntä kelpo mieheksi, vaikka vähän tottumattomaksi virkaansa; -- Sittemmin tuli hän taloon, tehdäkseen tuttavuuksia seurakunnassaan ja isän kanssa neuvottelemaan; isä pysyi vieläkin apulaisvirassaan. Hän kumarsi jäykästi Saaralle, eikä osoittanut hänelle erityistä huomiota.

Hän oli kaunis mies, mutta jotakin väkinäistä ja, kehittymätöintä ilmestyi hänen olennossaan. Hiukset olivat su'itut toiselle sivulle, uskollisesti peittääksensä alkavaa kuuta; suuret silmät välähtelivät joskus raivokkaasti; suun ympäristö osoitti älyä ja syvälle syöpynyttä ärtyisyyttä; leuka oli tavattoman leveä, posket ulkonevat. Puhuessaan käytti hän nöyrää, hurskasta puhetapaa, mutta se olikin ainoa nöyryyden todiste mielessä. Tieto uudesta arvokkaisuudesta, teki entisen talonpojan suureksi omissa silmissään.

Ken tahansa olisi huomannut luonnottomaksi, että suhteellisesti nuori mies käytti tuonlaista henkeen menevää puhetapaa, mutta sitä ei Saara huomannut, hän oli niin tottunut senlaiseen. Ja pappi oli hänestä vieläkin yhtä astetta muita korkeammalla, mahtoi olla eriskummallisen onnellista olla pappi! Raamattua osasi hän ulkoa sanella sekä ilmestyskirjasta että Jeremian valitusvirsistä. Hän mahtoi olla oppinut! Tarkkaavaisena kuulusteli Saara isän ja papin keskusteluja uskonnollisista kysymyksistä. Joskus kääntyi hän Saarankin puoleen, armosta, puhutellaksensa kuin lasta. Viimeaikoina tuli hän yhä useammin asioissa isälle. Isän kanssa hän aina puhuikin.

Kutsui sitte isä eräänä päivänä Saaran arkihuoneesen. Äiti istui ja kutoi sukkaa.

-- Istu Saara -- sanoi isä ja istui itse arvokkaasti ja juhlallisesti.

Mistä juhlallisista asioista oli nyt päätettävä? Isä yskäsi.