Part 2

Takinkoristusjutun jälkeen oli tuo iloinen poika tullut koulumestarin syntipukiksi. Tosin hän teki monta hullutusta, mutta usein kärsi hän myös syyttömästi, sillä häntä epäiltiin kaikesta; ja kun lapset aina jäykkinä vaikenivat opettajan kysymyksiin, ken oli tuon paperikuulan viskannut ja ken pannut tämän neulan opettajan tuoliin, tuli hän aina uhriksi ja hänen selässään viivotin aina hyppeli, kun koulumestaria halutti purkaa, vihaansa.

Nämä selkkaukset ja niitä seuraava rangaistus olivat koulun ainoa huvitus; muulloin oltiin ikävästä menehtyä.

Toverien ihailu lievitti pojan surullista kohtaloa jonkun aikaa, se oli kuin palsamia pehmitetylle selälle. Mutta kun se tuli jokapäiväiseksi ravinnoksi ja koulumestari aina löysi muistutuksen sijaa hänen vastauksissaan, vaikka hän kuinka parastaan koitti, katkesi vihdoin kärsivällisyys. Eräänä päivänä jäi hän pois koulusta. Päivä kului ja useampiakin, mutta ei hän tullut. Hieman peloissaan kyseli opettaja toisilta oliko poika sairastunut. Ei kukaan tietänyt. Mutta eräänä päivänä kuin Saara istui puussa lukemassa kiellettyä kirjaa, kuuli hän takanansa jotain rahinaa.

Hän jähmettyi pelästyksestä -- siinä seisoi Pekka. Kasvot pullistuneina ja silmät itkusta punaisina. Nenästä vuosi verta.

-- Sinä Pekka? ihmetteli Saara. -- Kuinka pelästytit minua!

-- Tahdon sanoa sinulle hyvästi, Saara -- sanoi Pekka painuneella äänellä.

-- Matkustatko pois?

-- Matkustan.

-- Minne?

-- En tiedä. Tahdon vaan paeta jonnekin missä ei kaikki ihmiset lyö.

-- Kuka sinua nyt on lyönyt?

-- Tällä kertaa isä. Kun ei koulumestari lyö ulkona, silloin tekee isä sen kotona.

-- Mitä olet sitte tehnyt.

-- Sitä, etten mene enää kouluun. Sinne en mene vaikka löisivät minut kuoliaaksi. -- Itkeentyneet silmät välähtivät ja Pekka puisti nyrkkiä ilmassa, kuin puolustuksekseen -- Annas jahka tulen suureksi ja väkeväksi, puolustan kyllä itseäni, mutta nyt vallitsee isä minua.

Pekka heittäytyi ruohoon Saaran viereen.

-- Mutta se on rumaa, tuo lyöminen, Pekka -- sanoi Saara.

-- Sitähän kuvittelee opettajakin meille, -- sanoi Pekka pilkalla. -- Mutta jos se on niin rumaa, miksi hän sitte lyö?

Ei Saara sitä tietänyt, mutta sitten muistui mieleensä isän ja äidin sanomat sanat: "Joka vitsaa säästää, hän vihaa poikaansa," Ja sen viisauden ilmoitti hän Pekalle.

-- On se oivallinen keino suurille, silloin kun tahtovat pieniä lyödä -- vastasi Pekka. -- Tuhat tulimaista minä en välitä Salamonista, enkä muista! Saara peräytyi kauhistuneena.

-- Pekka, Pekka, etkö tiedä joutuvasi helvettiin, kun kiroot? --

-- Se on yhdentekevää, -- vastasi Pekka.

-- Sinne minä kumminkin joudun. Mutta kuuletkos, tahdon mieluummin olla siellä niiden kanssa, jotka ovat hyviä minulle, ennenkuin taivaassa koulumestarin ja isän ja Salamonin ja niiden kanssa, jotka lyövät. --

Saara vaikeni. Eikö hän itse ollut ajatellut vähän samaan tapaan? Pekka istui ja repi ruohoa maasta häneen katsomatta.

-- Vahvin se on joka vallitsee, sen olen selvästi nähnyt -- jatkoi hän. -- Kerran lensi haukka alas ja vei kyyhkysen, äsken näin kissan kantavan hiirtä. Ei se sitä tappanut; ei, se päästi sen irti, otti uudestaan kiinni ja kiusasi niin kauan kuin voi. Niin tekevät suuretkin meille, mutta me tulemme itse kerran suuriksi ja silloin:

Pekka hymyili ja taas välähti silmissä.

-- Mitä aijot tehdä? -- kysyi Saara ja katsoi ystävään suurine, tummine silmineen.

-- Silloin lataan isän pyssyn suolalla ja ammun koulumestaria, -- vastasi Pekka ja silmät loistivat kostonhimosta.

-- Aijotko todellakin tappaa hänet? kysyi kauhistunut Saara.

-- Ei hän siitä kuole; se polttaa vaan, polttaa oikein kelpolailla sanoi Pekka ja nauroi, jotta valkeat hampaat loistivat.

-- Onko isäsi aina paha sinulle? -- kysyi Saara ja mieleensä johtui oma, vakava isä, joka niin usein katseli häntä surullisilla silmillään ja hämärässä rukoili hänen puolestaan.

-- Ei hän puhu muulloin, kuin lyödessään -- vastasi Pekka, ikäänkuin olisi se luonnollisin asia maailmassa -- Kuulin koulumestarin sanovan isälle, että hänen täytyy piiskata röyhkeyden minusta, niin kyllä pehmennyn ja tulen kouluun takaisin. Mutta siinä toivossa pettyvät, sillä minä menen pois, minä.

-- Mutta minne sinä menet, Pekka?

-- Ulos avaraan maailmaan, -- vastasi Pekka katsellen ohikiitäviä pilviä. -- Pahempaa ei voi tulla, kuin täällä on. Ja kun tulen suureksi, tulen takaisin.

Ja Pekka nyökkäsi uhkamielin päätään ja Saara ymmärsi mitä hän sillä tarkoitti. Hän ihaili urheata ystäväänsä ja kertomukset vieraista maista ja Robinson Crusoen elämä saaressa kuvastuivat mielessään.

-- Mutta missä aijot olla yötä Pekka -- kysyi hän vihdoin.

-- Enkö saa mennä teidän latoon? -- sanoi Pekka.

-- Sinne voit tuoda minulle ruokaa huomen aamulla varhain, Saara.

Voisiko jotain niin yksinkertaista ja käytännöllistä tulla kysymykseen, kun piti lähteä Robinsonina ulos maailmaan?

-- Mutta mistä saan ruokaa? -- kysyi Saara.

-- Ota pala leipää ja muutamia munia kaapista, -- vastasi Pekka.

Asia alkoi saada romantillisen värityksen. Takaa-ajettu pakolainen, joka lymyili heinissä, ja hän uskalsi henkensä, -- ei henkensä, vaan nahkansa -- hankkiaksensa hänelle ruuanpalan ja juotavaa, jottei nälkään nääntyisi. -- Hän hiipisi paikalle -- satojen silmien vakoillessa. Kas se olisi jotain se!

Pekka joutui, kun joutuikin illalla Saaran avulla heinälatoon, missä makasi lämpimässä ja hyvin, jotta vähän nenänipukkaa näkyi heinien lomasta; Saara hiipi vielä ennen maatapanoaan varmuuden vuoksi katsomaan jos hän todella oli siellä. Hän kuiskasi hiljaa: Pekka, -- -- sitten vähän lujempaa: Pekka -- syvä hiljaisuus vallitsi mutta vihdoin kuului hiljainen piiputtava nenä-ääni; -- Robinson Crusoe nukkui rauhallisesti.

Mutta se ken ei nukkunut, oli Saara. Hän ajatteli omaa osaansa vehkeessä ja kuinka hän siitä kenenkään huomaamatta selvenisi. Munista ei ollut huolta, ne oli hän jo ottanut navetasta, missä kanat munivat ja kätkenyt vuoteesensa. Kunhan ei niistä vaan tulisi poikasia yöllä; Mutta leipä ja juominen! Jopa kai! hän itsehän vei ruuat pöydältä. Helposti voisi hän silloin ottaa muutamia leivän paloja ja tyhjän kipposen ja täyttää sen navetassa lypsettäessä. Hän kätkisi kaikki kiven taakse. Kaikkihan kävisi niin helposti. Kumminkaan ei hän voinut nukkua ennenkuin aamuyöstä. Täytyihän lisäksi varoa muniakin.

Onnellisesti pääsi hän ladolle, kenenkään huomaamatta. Istautui heiniin Robinsoninsa viereen, joka oli ihan lämpöinen ja punakka ja nautti itsekseen nähdessään millä halulla hänen tuomansa leipä ja maito kävivät kaupan. Munat pistettiin taskuihin toistaisen varalle.

-- Saara, sinä olet minun paras ystäväni koko maailmassa -- sanoi Pekka, leipää pureskellessaan -- kyllä minäkin autan sinua vielä joskus.

-- Et vaan saa lyödä minua, kun tulet takaisin, -- hengessä näki Saara Pekan voimakkaana, kuin Simson, vaeltavan läpi seudun kohotettu nuija kädessä, jolla hän maahan musertaisi ketä tahtoi.

-- Sinua en lyö koskaan -- vakuutti Pekka armollisesti, samassa kun viimeinen leivän muru katosi. -- Nyt menen joelle uimaan ja sitte lähden eteenpäin metsän kautta. Hyvästi, Saara!

Tyhjä maitokipponen kädessä seisoi Saara katsellen ystävänsä jälkeen. Silmät täyttyivät kyynelillä, vaan ylpeydestä kohoili rinta -- olihan hän auttanut häntä yli rajan -- vapauden maahan, missä ei ollut ikäviä kouluja ja missä ei kukaan lyönyt.

Koska uskaltaisi hän samaa? Ja kumminkin meni hän nyt "maailman lasten" pariin, jotka kiiruhtivat helvettiä kohti; Pekka raukka! Kunhan ei hänelle vaan mitään pahaa tapahtuisi!

Muutaman päivän kuluttua peljästyi Saara pahanpäiväisesti, kun kartanolle tuli pieni mies keppiin nojaten: harmahtava tukka riippui pitkissä kiharoissa olkapäillä. Hän käveli vallan kumarassa, eikä halusta katsonut ihmisiä silmiin. Mies näytti köyhältä ja oli huonossa pukeessa. Hän kysyi isää. Isä tuli. Mies alkoi heti itkukurkussa kysellä Pekkaa:

-- Voi veli Haakon, etkö tiedä mitään Pekasta? Kaksi päivää on hän jo ollut poissa, eikä kukaan ole edes nähnyt häntä. Jos kadotan sen pojan, niin -- Hän purskahti itkuun -- Hän oli sentään niin näppärä ja hyvä poika.

Saaran isä keskeytti hänet muutamilla kauniilla, sanoilla, jos se oli Jumalan tahto, oli se parasta, jos hän tutkimattomassa viisaudessaan oli hyväksi nähnyt j.n.e.

Päivällistä syödessä puhui isä, kuinka synnillisesti lapset tekevät, siten palkitessaan vanhempien hyvät työt ja kuinka ihmeellistä se on, että muutamat lapset ovat ikäänkuin ennakolta määrätyt senlaisiksi murhelapsiksi. Ja senlainen oli Pekkakin. Sitä poikaa ei saisi pahalla eikä hyvällä oikealle tielle.

Saara istui kuin kananvaras. Jos tietäisivät hänen auttaneen Pekkaa pakoon ja vieneen hänelle ruokaa latoon! Olihan hän osallisena rikoksessa. Varmaan Jumala häntä siitä rankaisisi.

Ehkä hänkin oli senlainen synninlapsi, joka ei voinut tulla hyväksi. Hän säikähtyi ja katui melkein. Ehkä oli hänen syynsä jos Pekka joutui helvettiin.

Ei hän rohjennut katsoa isää ja äitiä ja kun päivällinen päättyi riensi hän omaan huoneesensa, purskahti itkuun, lankesi polvilleen ja rukoili, että Jumala johdattaisi Pekan takaisin.

Pekan oltua viikon kadoksissa, alkoivat koko kyläkunnan miehet häntä etsimään. Hän löydettiin muutaman penikulman päästä erään heinäsuovan alta. Kohtaus isän ja pojan välillä oli ollut liikuttava, sanottiin. Isä unohti silmänräpäyksessä kaiken muun. Pölyisen, likaisen pojan sulki hän syliinsä, taputteli häntä ja itki.

-- Pekka, Pekka, rakas poikani! -- sano: hän. -- Et voi aavistaa kuinka olen surrut tähtesi. Tule nyt kotiin! -- Pääset koko koulusta, jos vaan tulet, sen lupaan; enkä minä sinua enää koskaan lyö, en koskaan, en koskaan: Tule nyt!

Pekka alkoi itkeä tillittää ja hyväksi lopuksi palasivat he kotiin käsi kädessä.

Asian johdosta piti koulumestari lapsille puheen, ja otti Pekan esimerkiksi, kuinka pahanilkisille lapsilla käy, kun eivät tahdo käydä koulua. He joutuvat paholaisen kynsiin, oppivat kiroilemaan ja karkaavat kotoaan. Saara punastui, mutta ei puhunut mitään. Hän ihmetteli oliko Pekka kenellekään ilmaissut hänen vieneen leipää ja maitoa.

Pekan isä piti lupauksensa. Sanaakaan ei mainittu koulusta ja ei hän koskaan lyönyt poikaa. Toisaalta piti Pekka isästä ja oli kiltti ja ahkera. Hakkasi puut, kantoi vedet ja hoiti pienempiä sisaruksia.

Koko maailmassa löytyi vaan yksi ainoa, jota hän vihasi, se oli koulumestari. Elämänsä päämäärä oli nykyään tulla voimakkaaksi ja antaa sitte koulumestarille kiehuva kylpy. Puita hakatessaan, jotta lastut sinkoilivat ympäri, oli tuo tuuma aina mielessään. Usein tuntui hänestä, kuin olisi koulumestarin pää edessään tukilla. Siiloin nosti hän kirveen korkealle, heilautti sitä ja eroitti pään voimakkaalla lyönnillä ruumiista. Ei häntä koskaan epäilyttänyt. "Pää poikki!" kuului ankara tuomio.

Sen vuoksi hän eräänä päivänä pahasti säikähti, kuu hän hakatessaan näki äkkiä koulumestarin edessään. Niin hän hämmästyi että oli vähällä kirveensä pudottaa, mutta hän hillitsi itseään, tarttui suonenvedontapaisesti varteen ja valmistautui puolustaumaan. Koulumestari otti hatun päästään, pyyhki hikeä otsaltaan ja istui tukille Pekan eteen. Pekka mittaili silmäyksillään häntä. Mitä tuo oikeastaan aikoi?

-- Vai niin, sinä hakkailet täällä puita, Pekka -- sanoi koulumestari vihdoin.

Kyllä, sen mahtoi hän itsekin nähdä, vanha aasi.

-- Etkö aijo enää tulla kouluun? Kysyi hän lempeämmällä äänellä mitä Pekka oli koskaan kuullut.

-- En -- vastasi Pekka,

-- Sääli sinua, sinulla oli hyvät lahjat -- sanoi koulumestari -- joskus tulet katumaan vielä, ettet enempää oppinut.

Hän vaikeni. Sitte tarttui hän Pekan käteen, taputti sitä toisella kädellään ja katsoi samassa häneen. Pekasta näytti, kuin olisi hänellä ollut kyynelet silmissä.

-- Tahdotko olla kiltti minulle, niin tahdon minäkin koettaa uudestaan, -- sanoi hän ystävällisesti. -- Unohdamme kaikki vanhat rettelöt, emmekä enää koskaan lyö. Tule vaan takaisin kouluun Pekka!

Mitä tämä merkitsi? Olivatko kaikki ihmiset muuttuneet hyviksi ja ystävällisiksi?... Isä... koulumestari. Käsi irtaantui äkkiä kirvesvarresta, kirves putosi maahan. Nyt ei hän olisi lyönyt, jos pää olisi ollut tukilla. Hän katsoi koulumestaria silmiin, tuntui kuin hän olisi ollut vähältä tukehtua.

-- Toverit kaipaavat sinua jokapäivä, kumminkin Saara Holte -- sanoi koulumestari hymyillen. -- Eikö sinua taas haluttaisi heidän pariinsa?

Samana iltana sanoi Pekka isälleen:

-- Taidan mennä huomenna uudestaan kouluun.

-- Se on kiltisti tehty, Pekka. Hyvä on olla hyvissä kirjoissa koulumestarilla ja papilla -- sanoi isä.

Pekka kävi taas koulussa ja oli nyt nöyrimmistä nöyrin. Ei hän koulumestarin lukiessa häntä matkinut, ei sanonut vanhaa Jaakoppia lurjukseksi kuten räätäli oli hänelle opettanut, ei hän ajatellut paperikuulia eikä muitakaan tepposia, istui vaan hiljaa ja luki. Ja koulumestari otti Pekan esimerkiksi ahkerasta ja tottelevaisesta oppilaasta.

Kului useampia kuukausia, mutta vihdoin väsyi sekä koulumestari että Pekka tähän äärimmäisille pingoitettuun hyvyyteen. Koulumestarilla täytyi olla syntipukki ja Pekan täytyi saada virvoitusta katkismustuntien jälkeen. Koulussa alkoi taas tapahtua salaperäisiä asioita. Eräänä päivänä kun koulumestari kohenteli tulta, kuului kelpo laukaus ja nuuskarasia lensi ilmaan, juuri kun hän ojensi kätensä siihen tarttuakseen. Hattu, joka koulumestarilla tavallisesti oli kädessään, yleni yhtäkkiä juhlallisesti, kuin ilmapallo, kohden kattoa. Tätä seurasi raitis, helähtelevä naurunpurskahdus. Pekka oli aina asiain alkuunpanija, jos kohta ei hän itse niitä pannut käytäntöön. Koulumestarin silmät säteilivät onnettomuutta ennustavaisesti ja hän meni Pekan luo.

-- Onko vanha Aatami taaskin palannut -- kysyi hän. -- Luuletko rangaistuksetta voivasi saada armoa armosta? Luuletko olevasi poikkeus säännöstä? Kyllä päästiin sinut pian siitä luulosta.

Ja koulumestari alkoi taas pehmittää Pekan selkää. Sota oli julistettu uudestaan molemmin puolin. Mutta kun koulumestari eräänä päivänä kaatui pitkinpituuttaan lattialle, siksi että tuoli äkkiä tuli kolmikonttiseksi ja sitte tulipunaisena kasvoiltaan, syöksyi vihaa uhkuen Pekan kimppuun, joka tälläkertaa oli syytöin ja löi häntä terävällä viivottimella kasvoihin ja päähän, silloin pääsi viha Pekassa valloilleen. Hän tarttui koulumestaria käsivarsista ja huusi että luokkahuone kajahteli:

-- En välitä sinusta, enkä sinun roskastasi koulumestari!

Paiskasi hänet päin seinää, että ryskähti, otti lakkinsa ja syöksyi ulos, suoraa tietä kotiin ja selitti isälle, ettei mikään voima maailmassa pakottaisi häntä enää kouluun. Isä ei vastannut: huokasi vaan syvään ja puisti päätään. Pekka alkoi kaksinkertaisin innoin hoitaa pikku siskoja ja auttaa isää töissä.

Pekalle oli nyt kerrassaan selvinnyt, että hän vihasi koulua ja kaikkea mikä oli sen kanssa yhteydessä: pappia, kirkkoa, uskontoa. Hänestä tuntui kuin muodostaisivat ne yhteensä käsitteen kaikesta pahasta, ne olivat hänen persoonallisia vihamiehiään, jotka koettivat häntä kukistaa ja tappaa; mutta siinä eivät onnistuisi. Hän kiintyi yhä enemmän räätäliin ja hänen perheesensä. Kas, ne olivat hyviä ihmisiä, hauskoja ja iloisia ja toisiaan auttavaisia. Paitsi sitä oli räätälillä kirjoja, joista voi oppia jotakin, ei semmoista kuin Samuelista ja Rebekasta, vaan koneista, höyrystä ja sähköstä. "Suuret keksinnöt" monine kuvineen vetivät Pekan huomion. Sitä tutki hän sekä varhain että myöhään; tuntui kuin tulisi hän siitä niin eriskummallisen viisaaksi.

Jospa vaan pääsisi ulos maailmaan ja saisi koettaa, jotain senlaista! Mutta hän oli köyhä; sai istua kotona pienempiä hoitamassa, äitiä kun ei ollut.

IV.

Synkkänä varjona leijuilee norjalaisen talonpoikaiskansan mielessä ripillepääseminen.

Korkeana vuorena pimittää se kaikki tulevaisuus tuumat. Se taival on ensin tallusteltava, ennenkuin tulevaisuuden laaja meri aukenee viehättäville näkyineen, kullankimaltelevine taivaan rantoineen, tuudittelevine sinilameineen. Kuinka suloiselta tuntuisi täysin purjein ohjata toiveittensa alusta tuolle laajalle, vapaalle merelle! Mutta taival -- sen ohi on ensin päästävä.

Monet katkerat kyynelet, monen yön valvonnan paljon tuskaa ja ahdistusta maksaa se noille pikkuraukoille, jotka ovat tottumattomia kirjallisiin opintoihin. Mutta ilman ripillepääsö-todistusta ei heistä voi tulla mitään maailmassa. Rengeiltä ja palvelustytöiltä vaaditaan rippikoulu-todistus, puhumattakaan niistä, jotka pyrkivät korkeammalle maailmassa. Ilman sitä ei voi päästä kunnollisesti naimiseenkaan, ei pyytääkään luterilaisen papin vihkimistä, Vieläpä Amerikkaankin, missä ei senlainen todistus tule kysymykseen, ovat skandinaavialaiset vieneet niin syvän kunnioituksen ripillepääsö-seremoniiaan, että sielläkin ovat alkaneet pitää itseään puolipakanoina ilman sitä; se on yhtä tarpeellinen elinehto, kuin ruoka ja vaatteet.

Ennen ripillepääsöä ei tavallisesti tulla papin kanssa tekemiseen, tosin hänellä on ylitarkastus kouluissa, mutta kullakin on vapaus pitää itseään etäällä, kuinka itseä haluttaa. Mutta ripillelaskiessa on hänellä rajatoin valta, joko sulkea tie tai laskea. Ja nuoret kokoontuvat tuskasta vapisevina hänen ympärilleen sinä päivänä, jolloin he "päästetään edes," sillä he tietävät monet puutteensa. Yksi on tehnyt haaksirikon vanhurskauttamisessa toinen uudestisyntymisessä; yksi ei ole tietänyt eroitusta hienomman ja korkeamman epäjumalan palveluksen välillä, toinen on unohtanut selityksen ensimmäiseen uskonkappaleesen. Nyt ehkä tarttuu karille kaikki tulevaisuustuumat. Harvoin vuodatetaan niin katkeria kyyneliä, häpeän ja nöyrtymisen sekaisia; harvoin nähdään syvempää sydän-surua tai hehkuvampaa vihaa pappia ja katkismusta kohtaan, kuin noilla raukoilla, jotka ovat mahdottomiksi julistetut, joitten on ensi vuonna uudestaan yritettävä, ehkä samalla tuloksella. Ei mikään voi enempää herättää vihaa kristinoppia vastaan, kuin konfirmatioonipakko.

Pekka oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, eikä ollut vielä käynyt rippikoulua. Hän oli jyrkästi kieltänyt isän rukouksiin, mutta uskollisesti teki hän tehtävänsä kotona ja hankki muuta työtä väliajoiksi, ansaiten useampia taalereja. Mutta sitten alkoivat Haugen uskolaiset ahdistaa isää. Pekka taisteli ankarasti ylpeyttään vastaan. Jospa ei olisi täytynyt ilmoittautua koulumestarin luona ja ensin saada todistus häneltä hyvästä käytöksestä... Siihen ei Pekka voinut lannistua.

Isä sairastui ja tuli vuoteen omaksi. Ei hän syönyt, ei nukkunut ja Pekka kuuli hänen öisin rukoilevan että Jumala liikuttaisi hänen poikansa sydäntä. Se oli liiaksi Pekalle. Eräänä aamuna seisoi hän parhaat vaatteet yllänsä isän vuoteen ääressä.

-- Tahdoin kirjoittautua tänään rippikouluun, jos tahdot tulla kanssani koulumestarin luokse, isä -- sanoi hän.

Isä katsoi häneen, ja silmät täyttyivät kyynelillä. Jumala oli siis kuullut hänen rukouksensa. Hän nousi ja pukeutui nopeasti. Ei tuntunut mitään kipua. Hetkisen kuluttua lähtivät he kiisi kädessä, kuten silloinkun isä oli hänet löytänyt heinäsuovan alta. Tuntui kuin olisi hän löytänyt poikansa todistamiseen. Pian seisoivat he koulumestarin huoneessa. Matkalla olivat he kohdanneet Saaran isineen, joka oli käynyt samoissa asioissa. Koulumestari oli yksinään. Isä puhui. Sillä ehdolla oli Pekka tullut.

-- Tulen pyytämään pojalleni todistusta ja samalla voit kirjoittaa hänet rippikouluun pyrkiväksi -- sanoi isä -- Tahdot kai hänen edukseen lausua muutaman hyvän sanan -- lisäsi hän hiljemmin.

Koulumestari katsoi vanhaa syntipukkiaan. Ei hän ollut unohtanut häntä. Pekka seisoi kädet housuntaskuissa, selin koulumestariin, tarkastellen muka seinällä riippuvaa karttaa.

Tuo kiusasi koulumestaria ja hän sanoi isälle:

-- Tahdot kait että pysyn totuudessa, Hans? Todistuksen hän saakoon, ansaitun ja selvän.

Hän istui kirjoittamaan ja jos joku olisi katsellut häntä, olisi huomannut tuon vahingoniloa ilmaisevan piirteen suun tienossa ja ilkeän väläyksen silmissä, hänen imeskellessään kynän vartta. Viimein tuli todistus valmiiksi, hän pani sen kirjekuoreen, sulki kuoren ja ojensi sen isälle, joka kiittäen otti vastaan. Pekka lähti sanakaan lausumatta.

-- Saatpa nähdä, ettei koulumestari sittenkään ole ilkeä -- sanoi isä kotimatkalla iloissaan. -- Nyt luet minulle todistuksen, tiedäthän etten itse osaa. Sitten ostamme uuden kuoren puotista.

He istuivat tien varrelle ja Pekka luki seuraavaa;

"Tämän tuoja, joka ei pitkään aikaan ole ollut koulussa on pahanilkinen, huonostikasvatettu poika, joka ei ainoastaan ole itseään syössyt turmioon, vaan myös huonon esimerkin kautta johdattanut muita kiusaukseen."

Pekka kävi hehkuvan punaiseksi kasvoiltaan, repi todistuksen tuhanneksi kappaleeksi ja syöksyi takaisin koulurakennukselle päin. Veräjää ei hän aukaissut, hän hyppäsi sen yli.

Koulumestari istui vielä yksin huoneessaan, odotellen uusia rippikouluun pyrkijöitä. Hän tunsi äkkiä, tartuttavan niskaansa ja ennenkuin hän ehti huudahtamaankaan oli Pekan polvi hänen rinnallaan ja nyrkeillään hakkasi hän täysin voimin minne vaan sattui. Koulumestari yritti huutaa apua, mutta ei saanut siihen aikaa.

Vaivoin sai hän hengitetyksi Pekan häntä paiskoessa sinne tänne, samalla kuin iskut, kovat, kuin moukarin lyönnit sattuivat niskaan ja selkään. Vasta kun koulumestari makasi aivan kalpeana ja hiljaisena, päästi Pekka hänet.

-- Kiitos todistuksesta ja kaikesta muustakin, koulumestari! -- kirkui hän ja juoksi pois.

Isä istui yksinään, kuin ukkosen iskemänä ja odotti poikaa; katseli todistuksen sirpaleita, joita tuuli riepotti; hänen viimeiset toiveensa olivat murtuneet. Hän vartosi kauan, katsellen tielle, vaan Pekkaa ei kuulunut. Sitte komppuroi hän kotiin, sauvaansa turvaten, vanhana ja koukkuisena. Puuvajan ohitse mennessään näki hän Pekan istuvan siellä. Kirves kädessä istui hän hakaten lastuja tukilla pieniksi sirpaleiksi ajatuksiinsa vaipuneena, mutisten itseksensä. Ei isä kysynyt missä hän oli käynyt, ei uskaltanut puhua hänelle mitään. Vaan hetkisen kuluttua tuli hän uudestaan, kurkisteli seinän raosta, josko Pekka vielä oli siellä. Päivällisaikana uskalsi hän kysyä, eikö Pekka halunnut ruokaa. Hän vastasi lyhyesti kieltämällä, ja istui liikahtamatta paikallaan. --

Samana yönä heräsi Saara, joka nukkui pihanpuoleisessa kamarissa, vähää ennen sydänyötä heikkoon naputukseen ikkunaruudulle. Hän säikähtyi ja luuli ensin uneksineensa. Ei, se uudistui. Herättäisikö hän isän ja äidin? Hän hiipi ikkunan luo ja tirkisti ulos. Kasvot hän voi selittää, mutta ei muuta.

-- Elä säikähdy, Saara! -- Se on vaan Pekka. Nyt minä vasta menen todella -- kuuli hän ulkoa sanottavan. -- Tahdoin vaan sanoa sinulle jäähyväiset ja pyytää sinua menemään isän luo ilmoittamaan, ettei hän minua surisi. Minä lähden pois, tullakseni joksikin -- täällä minua vaan kaikki sortavat. Juna lähtee kello kahdeltatoista yöllä Chicagoon. Jää hyvästi Saara ja muista joskus minua!

Ääni vaikeni ja Saara kuuli askelien poistuvan. Se oli siis Pekka, joka pakeni toisen kerran.

V.

Saara kävi rippikoulua. Pekan pakeneminen oli suuressa määrin koskenut häneen. Yksin ei hän voinut kantaa sitä salaisuutta, että Pekka oli ollut hänen akkunansa takana; ei hän myöskään rohjennut mennä Pekan isälle kertomaan mitä hän oli sanonut. Hän, päätti kertoa kaikki isälleen. Isä käytti tilaisuutta, puhui hänelle, kuinka niille kävi, jotka hylkäsivät Jumalanlasten tien. Hän sanoi sen suureksi siunaukseksi; Saaralle, että hän oli tullut Pekasta eroitetuksi. Sillä Pekka kulki suoraa tietä turmioon, ellei Jumala hyvyydessään vetäisi häntä, kuin kekäleen tulesta. -- Sitten oli hän mennyt Pekan isän luoksi ja kertonut mitä hän tiesi. Pekan isä oli vallan murtuneena.

-- Sinun olisi pitänyt häntä kasvattaa kurituksessa ja Herran nuhteessa, -- sanoi Saaran isä -- Sinun olisi ajoissa pitänyt repiä rikkaruohot juurineen hänen sielustaan.

-- Koetinhan minä kurittaa häntä, veli Haakon, mutta se vaan häntä paadutti enemmän.

-- Sinun ei olisi pitänyt antaa hänen vapaasti seurustella maailman lasten parissa, -- jatkoi Haakon Holte.