Part 15

Saara seisoi kauhusta jäähmettyneenä. Mutta äkkiä toipui hän ja riensi pelastustyöhön. Hän oli jo vetänyt erään puolikasvuisen tytön rauniosta, kun hän äkkiä kuuli toisesta vaunusta valittavaa voihkinaa ja näki miehensä puoleksi hautautuneena. Silmät olivat ummessa ja suonenvedon tapaisesti oli käsi puserrettuna ympäri puunoksan, jonka avulla hän oli koettanut vetäytyä ulos, mutta voimat eivät olleet riittäneet. Valituksesta päättäen eli hän vielä. Kymmenen minuuttia enää, niin hän joutuisi liekkien saaliiksi.

Hetkeäkään epäilemättä syöksyi Saara puoliksi musertuneesen vaunuun, tarttui pelastuskirveesen ja sirpaleet lentelivät ilmaan hänen hakatessaan. Hän tarttui miestänsä kainaloista yrittäen vetää häntä ulos. Aluksi se onnistui, mutta yhtäkkiä vastusti joku este. Epätoivoisena katsoi hän ympärillensä saadaksensa apua, mutta kullakin oli täysi työ omaisistansa. Toisen kerran tarttui hän kirveesen ja alkoi uudestaan hakata ja este antoikin perää. Epätoivon voimalla kiskoi hän miehensä esille, vetäen hänet maata myöden niin pitkälle, etteivät liekit häntä saavuttaisi ja vaipui sitte itsekin tiedotonna maahan hänen rinnallensa.

Kun hän virkosi ympäröitsi heitä säälivä ihmisjoukko. Heti oli sähköteitse pyydetty paikalle lääkärejä, jotka tulivat siteineen ja työkaluilleen. Abraham Jensenin haavat olivat puhdistetut ja sidotut. Jäseniä ei ollut murtunut, vaan pää oli pahoin haavoittunut ja lääkärit epäilivät hänen virkoamistaan. Hän asetettiin vaunuihin heiniin lepäämään ja ajettiin hiljaisesti kotiinsa, joka oli vaan kolmen englannin penikulman päässä. Saara käveli vieressä. Toisen kerran tuli hän nyt entiseen kotiinsa.

XXXXI.

Saara oli ottanut vanhat toimensa haltuunsa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Hän tiesi joka esineen taloudessa. Hänen vanhempansa saapuivat luonnollisesti heti. He olivat jo kuulleet Saaran pelastaneen miehensä ja siinä he huomasivat merkin taivaasta. Ei moittivaa sanaa, ei epäystävällistä puhetta kuulunut; kaikki antautuivat yksistään sairaan hoitoon.

Saara istui uskollisesti hänen luonaan. Oli mahdoton saada häntä hetkeksikään levähtämään, jota hän kumminkin suuresti kaipasi. Vasta kolmantena päivänä aukaisi Abraham silmänsä ja katseli ympärilleen ensin kauhistuneena, sitte tyyneemmin. Hän tunsi oman huoneensa. Ativot istuivat hänen vuoteensa ääressä ja Saara hänen vieressänsä. Hymyily levisi hänen kalpeille kasvoillensa.

-- Saara! -- kuiskasi hän. -- Minä uneksin, että sinä olit matkustanut pois!

Ne olivat Abraham Jensenin viime sanat. Samana päivänä hän kuoli.

Syvä hiljaisuus vallitsi talossa. Saara kuuli taas seinäkellon naputuksen, kuten sinä päivänäkin, kun Falk oli lähtenyt ja hän jäi yksin jälelle. Kyynel putosi vuoteelle. Siinä makasi nyt hänen elämänsä katkerin vihollinen voitettuna. Riehuvat tunteet valloittivat Saaran. Hän ei voinut kau'emmin viipyä huoneessa, vaan nousi lähteäksensä.

-- Etkö tahdo ummistaa hänen silmiänsä? kysyi äiti nyyhkien.

Saara pudisti vaan päätänsä.

-- Toimittakaa kaikki, niinkuin pidätte parhaana, -- sanoi hän poistuen.

Hän riensi pieneen, Falkin asumaan huoneesen, missä hän oli sanonut hänelle jäähyväisensä ja missä ei hän sen jälkeen ollut käynyt. -- Kuinka paljon oli sen jälkeen tapahtunut! Kuinka paljon hän oli itsekin muuttunut!... Hän istui vuoteenlaidalle ja antoi muistojen vieriä toistensa perään mieleensä. Mutta äkkiä kuuli hän riemuhuudon:

"Muista, että nyt olet vapaa! vapaa!"... Hän tahtoi ummistaa korvansa tuolta huudolta, mutta sittenkin se vaan kaikui mahtavana. Oli kuin tuhannet kellot olisivat soittaneet: "Sinä olet vapaa! Sinä olet vapaa!"... Hän nousi ja hengähti syvään ja loistava hymyily asettautui kasvoille... Mutta eikö tämä ollut väärin, hänen maatessaan kuolleena!... Ei hän voinut sitä auttaa; hymyily palasi sittenkin. Silloin tuli hänelle äkkiä kauhea tuska, Jos Brown onkin jo matkustanut! Kirje, tuo hänen kohtalonsa määräsi kirje, olihan se jo lähetetty monia päiviä sitten. Mutta se oli lähetetty mrs King'ille.

Vielä oli toivoa, Nyt hänen piti heti ryhtyä toimiin. Silmänräpäyksen viivytys voi häiritä koko hänen tulevaisuutensa.

Saara tuli alas matkapuvussaan. Matkalaukku, jonka hän oli rautatieonnettomuudesta pelastanut, oli hänellä kädessä. Hän koputti hiljaa ovelle, missä ruumis lepäsi ja pyysi vanhempiansa ulos.

-- Minun täytyy matkustaa heti, -- sanoi Saara. -- Huolehtikaa hautajaisista. Tiedän, että se teiltä onnistuu paremmin kuin minulta.

Isä ja äiti katsoivat kummastuneena ja murheellisina häntä.

-- Mutta Saara...

-- Ymmärrättehän, ett'en minä näin ollen voi jäädä, kun tänne tulee vieraita, ihmisiä -- vastasi Saara, -- Ja sitäpaitsi... niin, en voi sanoa sitä nyt, vaan luulen vielä tapaavani teidät onnellisemmalla ajalla, kuin nyt.

Hän suuteli kumpaakin ja aikoi lähteä.

-- Niin, mutta huutokauppa... rahat, -- sanoi äiti.

-- En tahdo mitään täältä, -- vastasi Saara, ja synkkä varjo levisi kasvoilleen. -- Ottakaa kaikki, tai jakakaa köyhille lapsille, joilla ei ole kenkiä eikä sukkia, että voivat talvellakin käydä koulussa.

-- Minne sinä matkustat, Saara? kysyi isä, -- ääni vapisi liikutuksesta,

-- Chicagoon. Nyt alan vasta elää.

Valoisa hymyily laskeutui Saaran kasvoille. Hän ojensi vanhemmille kätensä ja läksi. Hän ehti asemalle tuntia ennen viimeisen junan lähtöä, vaan hän lähetti sieltä heti sähkösanoman. --

Mr Brown soitti mrs Kingin eteisessä. Hän tuli itse avaamaan.

-- Vai niin, mr Brown? Astukaa sisään. Täällä on kirje teille. Se on Saaralta ja on ollut täällä jo pari päivää.

Mr Brown aukaisi kirjeen kuumeisella kiihkolla. Se ei sisältäisi hyviä uutisia, koska hän oli lähettänyt sen mrs King'ille eikä hänelle suorastaan. Näinä päivinä oli hän kärsinyt enemmän, kuin voi sanoakaan. Hän oli käynyt sekä sananlennätin että postilaitoksessa kysymässä, jos oli saapunut sähkösanomaa tai kirjettä. Ei hän ollut voinut toimia mihinkään suuntaan... Todellakin siis, niinkuin hän oli epäillytkin!

-- Mikä salaisuus se on? -- sanoi hän ojentaen avonaisen kirjeen mrs King'ille.

Mrs King loi häneen säälivän, myötätuntoisen katseen.

-- Saara on naimisessa, -- vastasi hän hiljaa.

-- Naimisessa! -- huudahti hän. Sitä ei hän koskaan olisi aavistanut.

Mrs King kertoi nyt kaikki mitä tiesi.

-- Minulle ei siis tule muu neuvoksi, kuin matkustaa, -- sanoi mr Brown. -- Jääkää hyvästi mrs King! Minä lähden tänä iltana.

-- Elkää olko maltiton, vaan punnitkaa ensin tarkoin. Paljon voi pieni hetkikin muuttaa asioita, -- lohdutti mrs King.

Mr Brown pudisti päätänsä ja läksi. Hän tuli kotiin Saaran kirje taskussaan. Kuinka armottomasti leikki kohtalo kahden ihmissydämmen kanssa!... Portailla mennessään näki hän sähkösanomatoimiston palvelijan seisovan ovellaan soittamassa.

-- Onko se herra Brown? Sähkösanoma, herrani! Mr Brown repi sen auki. Hän luki:

"Olen vapaa; olen ikuisesti omasi! Tule tapaamaan minua illalla North Western Depot'illa. Saara."

Mr Brownia huimasi, hän tarttui käsipuuhun pysyäkseen pystyssä.

-- Kymmenen centtiä, herra! -- sanoi palvelija. Mr Brown antoi taskustansa hänelle dollarin.

-- Ei ole vaihtaa, herra.

-- Yhdentekevä. Pidä loput. Sinä olet kelpo poika! -- vastasi mr Brown.

Mr Brown tuli alas rappusista yhtä nopeasti, kuin poikakin. Oli vielä kaksi tuntia junan tuloon. Kuinka saisi hän ne kulumaan? --

Muutaman päivän kuluttua nähtiin nuoren, siistiksi puetun miehen mittailevan ja tekevän suunnitelmia suurella tontilla Michiganjärven rannalla. Edessään oli hänellä piirustuksia, joita hän tarkasteli. Vaunut, joissa istui kaksi naista ja yksi herra pysähtyivät tontille ja astuivat siinä vaunuista.

-- Nyt esittelen sinulle rakennusmestarini, mr Pekka Hanson'in, joka on rakentava kotimme, Saara, -- sanoi herra. Se on hänen ensimmäinen suurin työnsä, sen on hän tekevä hyvin, saadakseen sitte uusiakin tilauksia.

Mr Brown ei ehtinyt lopettaa ennenkuin Saara syöksyi esille ojentaen molemmat kätensä rakennusmestarille.

-- Onko mahdollista, että sinä, Pekka, tulet rakentamaan meidän talomme, -- huudahti hän, norjaksi. Mr Brown katseli kummastellen mrs Kingiä.

-- Onpa niinkin, -- vastasi Pekka -- ja päivänpolttamat kasvonsa loistivat ilosta, -- vaan että se oli tuleva sinulle, Saara, siitä ei minulla ollut aavistusta.

-- Mitä sinulle nyt oikein kuuluu, Pekka? -- kysyi Saara ilosta loistavana. -- On niin pitkä aika siitä, kun sinut viimeksi tapasin.

-- Minä voin paremmin, kuin kukaan muu ihminen maailmassa, kiitos sinulle, -- vastasi Pekka. -- Minulla on runsaasti työtä... jaa, ja sitte olen minä naimisessa ja olen ostanut itselleni pienen talon, Saara.

-- Vai naimisessa!

-- Jaaah, Lizzien kanssa; muistathan hänen, joka asui arkissa meidän seinän takana. Hän on kelpo tyttö. Taistelin kauan hänen kanssansa. Ei hän luvannut milloinkaan mennä naimiseen; tuhmuuksien takia, jotka tunnet. Mutta vihdoin sain hänet myöntymään ja nyt voimme paremmin, kuin koskaan olisin voinut toivoakaan. Vanha äiti istuu tuolissaan kuten ennenkin, vaan ei hän enää kau'an kestä, sillä hän on jo hyvin huono.

Pekan puhuessa unohti Saara tykkänään seuralaisensa, kunnes he tulivat hänen luoksensa.

-- Olet tavannut vanhan tuttavan, Saara, -- sanoi mr Brown hymyillen.

Saara hymyili hänelle ja kertoi nyt mitä hän oli Pekan kera kokenut.

-- Sitten olen varma, että rakennatte meille hyvän ja lämpimän kodin, mr Hanson, -- sanoi mr Brown.

-- Se on varma, se, -- vastasi Pekka. -- Sen sanon teille, mr Brown, että... no se on yhdentekevää.

-- Ei, ei, sanokaa vaan, mitä aijoitte, mr Hanson! -- sanoi mr Brown.

-- Niin tahdoin vaan sanoa, että parempaa vaimoa, ette olisi milloinkaan saanut, mr Brown... se tahtoo sanoa Lizzien jälkeen.

Saara istui kivelle. Hän katseli Michiganjärven sinervää pintaa, missä kalalokit liitelivät. Valkeita purjeita liehui siellä, kuin kevätpilviä siintävällä taivaalla; huvilat, puistot ja tuleentuneet rypäleet ympäröitsivät kirkasta järveä.

-- Kuinka kaunista! -- huudahti Saara, ojentaen kiitollisesti kätensä mr Brown'ille. Hän näki edessänsä elämän, valoisan, kuin kevätunelman, jonka syksyä eivät vielä kirjavat värit aavistaneet.