Part 14

-- Ja minä ehdottelen senvuoksi -- jatkoi esimies -- että tämä seppel kampagnan ruusuista on annettava juhlan ruhtinattarelle, asettakaa se hänen mustille kiharoilleen!

Nyt alkoi riemu ja lasien kilinä. Falk laski seppelen Saaran hiuksille. Hän hymyili punastuen ja hänen silmänsä loistivat.

-- Ja nyt ehdoitan, että äitimme, luonnon sylissä, sulatamme makaruunit, kunnes kahvi valmistuu.

Tuolit työnnettiin oheen ja käsi kädessä hajaantui seurue edelleen keskustellen elämän onnellisuudesta.

-- Falk unohti puheen naisesta tänään, -- sanoi Neuhus.

-- Sen takia että "selittämätöin" istui hänen rinnallaan, -- vastasi hänen toverinsa.

-- Luuletko hänen todella sitä tarkoittavan?

-- En tiedä; mutta siltä se näyttää.

-- Mr Brown meni samassa ohitse yksinään, kääntyi ikäänkuin aikoen yhdistyä heihin, mutta mietti ja jatkoi matkaansa.

Saaran oli onnistunut, kumma kyllä, paeta ihailijoitansa. Hän istui kätkössä vanhan pilarin takana. Hän tunsi halua olla yksinään. Tämä päivä oli ihana, mutta sittenkin tuli mieleen elämän kurjuus. Ennen kuin aavistikaan, seisoi mr Brown hänen rinnallaan. Hän näytti liikutetulta, kasvot värähtelivät omituisesti katsoessaan Saaraa, joka terveydestä säteilevänä istui siinä ruususeppel kauniissa tukassaan.

-- Vai niin, että minä sammutan teiltä elämän kynttilät, neiti Saara, -- sanoi hän.

-- Ette te, vaan teidän tämänpäiväiset puheenne sen tekivät -- vastasi Saara. -- Te puhuitte totta, mr Brown; koettakaamme sytyttää kynttilät uudelleen, niin ettei ne koskaan sammu. Mr Brown loi häneen selittämättömän lempeän katseen.

-- Niin, neiti Saara, sillä... Hän vaikeni ja koetti vastustaa jotakin, joka väkisin tahtoi puhjeta sanoiksi. Äkkiä kumarsi hän ja läksi.

Mitä se merkitsi? Hän oli niin omituinen! Ja kumminkin tunsi Saara saman lämpimän tunteen sydämmessään, kuin nähdessään isänsä polvistuneena sairaan vuoteen vieressä. Se tuli vastustamattomalla voimalla. Miksi tunsi hän niin suurta mieltymystä tuohon synkkään, vakavaan mieheen?

Hän pudisti ruohot leningiltään, ja lähti toisten luoksi. Pöytä oli nyt nostettu oheen ja kaatuneella tynnärillä rehenteli Beppo soittokoneineen. Nyt ei hän valitellut tunteellisilla sävelillä vaivojaan, vaan iloiset polkat ja valssit panivat parin toisensa jälkeen ruohopenkereelle tanssin pyörillään.

-- Kas täällä meidän kadonnut kukkaisruhtinattaremme, -- huusi esimies Saaran keksittyään. Nyt aloitetaan tanssi toden teolla. Ei se auta, että hän vastusti ja sanoi ei osaavansa tanssia.

Poloneesissa piti hänen ainakin olla osallisena, sillä kait hän osaa kävellä. Mrs King'inkin täytyi kulkea muassa joukon jatkona, pöytäkavaljeerinsa keralla, joka oli suuresti ihastuksissaan siitä, että mrs King oli luvannut käydä hänen työhuoneessaan.

Mutta mr Brown oli kadonnut. Hän oli paksulla aasilla palannut takaisin Roomaan. Seuraavana päivänä matkusti hän junalla etelään.

XXXVII.

Koko matka oli Saarasta, kuin kaunis unelma. Ja se oli kumminkin ollut totta. Hän oli nähnyt, että elämä voi olla ihanaa ja että sen eteen kannatti elää. Ja kumminkin virtasi sen läpi kärsimyksien mahtava virta. Historiasta luki hän, kuinka moni mahtava linna oli syntynyt vääryyksien, väkivallan ja sorron kautta. Istuessaan ja nauttiessaan muistoistaan, heräsi yht'äkkiä eloon Lizzien, Pat'in ja muiden arkkilaisten kuvat, syyttäen yhteiskuntaa vääryydestä, Kuinka kauan tätä kestäisi? Oliko ihmisten mahdotointa elää veljien ja sisarten tavoin? Hän muisti keskustelunsa Brownin kanssa ja sydän alkoi voimakkaasti sykkiä. Miksi hän oli niin äkkiä lähtenyt Roomasta? Mitä oli hän tarkoittanut silloin kampagnalla?... Pois, pois senlaiset ajatukset! Olihan se aivan mahdotointa kumminkin. Abraham Jensen'in varjo asettautui pimittämään kaiken.

Saaralle oli selvinnyt kaksi asiaa. Loppuajan elämästään käyttäisi hän kansalaistensa vapauttamiseen ja köyhien työntekijöiden elämän sulostuttamiseen. Miten hän menettelisi, sitä ei hän vielä tietänyt. Tätä haaveilevaa, toimetointa elämää ei hän enää sietäisi. Hän oli alkava pontevuudella; hän kysyi neuvoa mrs King'iltä, joka lupasi auttaa häntä. Hän alkaisi pienellä käsityökoululla ja lomahetkinä kertoisi hän lapsille matkoistaan y.m. Kotikylänsä läheisyyteen ei hän tohtisi mennä, pelosta, että hän tunnettaisi, vaikka mieluummin olisikin juuri siellä tahtonut vaikuttaa.

Varmuudeksi otti hän toisen nimen -- kutsui nyt itseänsä Elsa Brun'iksi. Hän lähti erääseen norjalaiseen seurakuntaan. Alku oli hyvin lupaava. Pappi, joka kuului vanhaan kouluun, oli hyvin ystävällinen, kuullessaan, että hän oli norjalaisen tilustenhoitajan tytär; hän lupasi kaikin voimin kannattaa koulua, joka olikin hyvin tarpellinen paikkakunnalla. Hän kävi itse seudun perheissä. Nämät olivat alussa hyvin epäileviä, vaan kun pappi antoi hänelle puoltolauseensa, katosivat etuluulot ja Saaralla oli ennen pitkää parikymmentä tyttöä koulussa. Hän sai oppituntien loputtua käyttää kouluhuonetta. Neljäntoista päivän kuluttua olivat oppilaat jo suuresti ihastuneet häneen. Se oli aivan toista, kuin ikävät aamupäivätunnit, joissa luettiin Ponttoppidaania. Heistä tuntui kuin olisivat matkustelleet Norjassa, Ranskassa, Saksassa ja Itaaliassa. Ennen pitkää toivat tytöt veljensä mukanaan. He eivät uskaltaneet tulla sisälle, vaan jäivät ikkunan taakse kuuntelemaan. Saara meni ulos ja toi heidät sisälle, ja sen jälkeen oli hänellä aina poikiakin koulussaan. He kuuntelivat avonaisin suin, ja silmät loistavina ja hän muisti omaa iloansa saatuaan räätälin kirjoja käsiinsä. Pappi oli käynyt useamman kerran koulussa ja pitänyt laitosta oivallisena. Mutta eräänä päivänä tuli hän odottamatta Saaran puhuessa lapsille Rooman paavista ja katollisen kirkon juhlamenoista. Hän puhui niistä jaloista miehistä, jotka kuuluivat tähän kirkkokuntaan, pyhästä Franciskukseta, Vincent af Paul'ista y.m. Hän sanoi löytyvän hyviä ihmisiä kaikissa uskonnoissa, sekä että kaikista pitää etsiä hyvät puolet. Ei pappi puhunut mitään, vaan seuraavana päivänä tuli hän Saaran luokse.

-- Tahtoisin vähän puhua teidän kanssanne, neiti Brun, -- sanoi hän.

Saara aukaisi oven sisimpään huoneeseen ja he astuivat sisään.

-- Sanokaappa, puhutteko useinkin lapsille senlaista kun eilen? -- sanoi hän.

-- En ymmärrä tarkoitustanne, -- vastasi Saara. -- Tiedättehän, että tapani on aina puhua lapsille heidän ommellessaan ja kutoessaan.

Pappi loi häneen läpitunkevan katseen.

-- Ettehän ole katolilainen? -- sanoi hän. Ei Saara voinut olla hymyilemättä.

-- Siinä suhteessa voitte olla levollinen, -- sanoi hän.

-- Toivon teidän olevan luterilainen, kuten koko seurakuntamme. Olen aina otaksunut niin, koska näen teidät usein kirkossa.

-- Tuskin voin nimittää itseäni siksi. En ole liittynyt minnekään uskokuntaan.

-- Eikö teillä sitte ole mitään uskontoa? -- kysyi pappi kauhistuneena.

-- En tiedä, -- vastasi Saara. -- Uskontoni on olla hyvä ja tehdä hyvää.

-- Ne ovat vaan turhia, tunteellisia puheita, -- jatkoi pappi ivallisesti. -- Ettekö usko, että Raamattu on Jumalan ilmoitettu sana?

-- En, sitä en usko, herra pastori.

-- Ettekö usko pyhää kolmeyhteyttä?

-- En.

-- Herra Jumala! Tehän kumootte kirkon pyhimmät opinkappaleet! -- huudahti pappi kauhistuneena.

-- Ja te olette uskaltanut tunkeutua minun seurakuntaani!

-- Mutta enhän minä opeta uskontoa, herra pastori; -- vastasi Saara tyyneesti. -- Eihän se voi vahingoittaa lapsia, jos ohjaan heitä hyvyyteen ja rakkauteen.

-- Eikö se voi heitä vahingoittaa, kun te sanotte, että on yhdentekevä, ovatko he katolisia, metodisteja tai mormooneja? -- sanoi pappi tulistuneena. -- Toivon teidän huomaavan, että koulunne paikkakunnalla on eteenpäin mahdottomuus.

-- Se surettaa minua lasten tähden, -- vastasi Saara hiljaa.

Papin ennustus tuli täytäntöön. Seuraavana sunnuntaina julisti hän kirkossa, että seurakunta oli pitänyt käärmettä povessaan, mutta Jumala oli avannut hänen silmänsä. Neiti Brun oli epäuskon lapsia ja mitä viekkaammalla tavalla oli hän koettanut kylvää lapsiin uskottomuuden siemeniä, ja istuttaa vapaamielisiä aatteita. Mutta kun tämä nyt, Jumalalle kiitos, oli keksitty, toivoi hän, ett'ei kukaan enää lapsiansa, sinne lähettäisi.

Saara oli itse saapuvilla ja kuuli tuomionsa. Seuraavana päivänä oli koulu tyhjänä, paitsi muutamaa tyttöä, joiden kotiin ei vielä kauhun sanoma ollut ehtinyt.

Saara matkusti pois ja kaikki lapset itkivät häntä. Mutta seuraukset eivät siihen loppuneet.

Eräässä sanomalehdessä näki Saara saman papin kyhäämän kirjoituksen, jossa varoitettiin eräästä Elsa Brunista, jos hän muualla yrittäisi samaa keinoa.

Saaran täytyi siis taas muuttaa nimeä. Hän ihmetteli, maksaisiko vaivaa kääntyä naisten puoleen, herättämään heitä uneliaisuudestaan. Mutta voihan kumminkin koettaa.

XXXVIII.

Saara oli asettautunut kotikylänsä naapuripitäjään. Hän oli nyt ottanut nimekseen Thea Sommer. Tämä oli uhkarohkeata, sillä pitäjässä oli hänen miehensä puoluelaisia, sitä paitsi oli moni heistä nähnyt hänet ennen kotonaan pappilassa. Mutta hän toivoi että uusikuosinen pukunsa ja hiustensa uusi kampaustapa estäisivät heidät häntä tuntemasta. Varmuuden vuoksi käytti hän ulkona harsoa.

Täälläkin aloitti hän käsityö-koululla; sai käyttää kouluhuonetta ja lapset ihastuivat täälläkin häneen. Sitten kutsui hän seudun naiset kokoukseen. Suuri joukko saapuikin heitä, suuremmaksi osaksi uteliaisuudesta. Ei hän pitänyt heille suorastaan esitelmää, vaan keskusteli heidän kanssansa ja selitti, kuinka tarpeellista on tiedot äideille, että sitten voisivat lapsissaankin herättää pyrintöjä parempaan. Naiset pitivät hänestä. Hän piti kokouksia joka viikko, tullen kerta kerralta rohkeammaksi. Hän puhui avioliitosta, sanoen, että ainoa side, joka kestää, on molemminpuolinen rakkaus, vaan muista syistä solmitut liitot, niinkuin rahojen, arvon ja talojen takia, kostavat itsensä onnettomalla elämällä. Jos kerran tulisi yhteiskunta veljelliseksi ja sisarelliseksi, täytyisi naisen saada samat oikeudet, kuin miehelläkin on.

Senlaista ei oltu ennen paikkakunnalla kuultu. Sehän oli suorastaan kapinallisuuden levittämistä. Kahvikuppien ääressä arvosteltiin Saaran esitelmiä. Vanhat pudistivat epäilevästi päätään ja nuoret salasivat omat ajatuksensa. Saaran luoksi tuli seurakunnan papinrouva sanomaan, etteivät naiset pitäneet hänen puheistaan vapauttamisesta. He tyytyivät osaansa ja alistuivat mieluummin Jumalan tahdon alle, kuin seurasivat muotissa olevia hullutuksia. Muutamat hänen miehensä lahkolaisista tulivat hänen luoksensa ja kyynelsilmin koettivat häntä kääntää. Saaraa alkoi vimmastuttaa. Eikö löytynyt siis ainoatakaan järjellistä olentoa, joka uskaltaisi katsoa totuutta vasten naamaa? Suutelisivatko naiset ainiaan heitä vangitsevia kahleita? Äkkiä muistui hänen mieleensä silmäpari, jotka säteilivät hänen puhuessaan rakkaudesta ja avioliitosta. Hän oli hankkinut tiedon tämän naisen asunnosta ja meni nyt hänen luoksensa.

Nainen oli yksin kotona ja Saaran nähtyään kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän tuli häntä vastaan.

-- Kas Theaa? -- sanoi hän iloisesti. Kiitos tulemastasi! Kuinka kauniisti sinä puhuit viimen. Se meni sydämmeen asti.

-- Eivät kaikki siitä pitäneet, -- vastasi Saara.

-- Oh, he ovat niin tuhmia -- vastasi nainen rohkeasti. -- Ja sitte eivät he uskalla pastorin tähden -- kuiskasi hän.

Äkkiä tuntui Saarasta, kuin olisi hän nähnyt nuo kasvot ennen, mutta missä? Eiköhän se ollut...?

Nainen huomasi Saaran tuijottavan häneen ja sanoi:

-- Miksi katsot minua noin?

-- Anna anteeksi, -- sanoi Saara, -- vaan tuntui kuin olisin nähnyt sinut ennen... Eihän sinua vaan kerran kannettu puolipaleltuneena Holtelle?

-- Joo, kyllä se olin minä, mutta kuinka...? Saara katseli levottomana ympärilleen.

-- Minä olen Saara, talon tytär. Nainen seisoi kuin lumottuna.

-- Sinäkö se, joka...

-- Karkasi miehestään, papista, -- jatkoi Saara. -- Joo, kyllä minä olen se sama, ja se oli parasta, mitä olen tehnyt elämässäni.

Ei nainen voinut toipua hämmästyksestään.

-- Sinä et saa kertoa sitä -- sanoi Saara, -- Ei kukaan, paitsi sinä, tiedä sitä.

-- Ja täällä kun kaikki luulevat sinut aikoja kuolleeksi ja haudatuksi.

-- Sitä parempi minulle, -- vastasi Saara. -- Aatteleppa, että minä juuri täällä kohtasin sinut, jota olen kau'an halunnut nähdä ja puhua kanssasi!

Hetken kuluttua istui Saara naisen kanssa tavanmukaisen kahvikupin ääressä innokkaaseen keskusteluun vaipuneina. Saara sai isästään kuulla ennen tietämättömiä seikkoja, jotka herättivät hänessä vielä suurempaa sääliä.

-- Haakon ei tehnyt oikein, hyljätessään minut ja matkustaessaan pois; -- sanoi nainen.

-- Eikö miehesi sitte ole hyvä sinulle? -- kysyi Saara.

-- Halvorilla on hyvyyttä, kuin päivällä pituutta, -- vastasi nainen. -- Mutta mitä auttaa se? Hän ei sittenkään ole Haakon ja muistathan, mitä sanoit esitelmässäsi.

-- Niin, eikö se ole totta? -- sanoi Saara. -- Rakkautta ei palkitse hyvyys eikä kulta.

Tuntui niin hyvältä avata sydämmensä jollekin, joka ymmärsi häntä, alakuloisen onnellisena erosi hän naisesta.

Vastustukset Saaraa kohtaan tulivat yhä uhkaavimmiksi. Kouluhuone suljettiin häneltä ja pappi piti sarjan esitelmiä häntä vastaan. Aina Abraham Jensenin korville oli ehtinyt tietoja hänestä, ja kuultuansa, että jotkut hänen lahkolaisistaankin olivat käyneet hänen kokouksissaan, tarttui hän hengen miekkaan ja tuli yhdellä lyönnillä musertaaksensa tuon julkean.

Hän pitäisi esitelmänsä Haugen kirkossa ja jo kaksi tuntia ennen oli kirkko väkeä täynnä. Saara oli itse läsnä. Hän istui viimeisillä penkeillä, tiheä harso kasvoilla. Mutta hän oli tunnettu, kuiske kävi penkistä toiseen ja kasvot kääntyivät sinne. Halu nähdä vielä kerran isänsä oli voittanut vastenmielisyyden nähdä miestänsä. Tuolla tuli Abraham Jensen innokkaana, pää kallellaan ja kasvoissa ankara ilmaus. Hänen takanaan kulki hänen isänsä, keppiinsä turvaten, kumartuneena ja surullisena, niin ainakin näytti Saarasta. Hän oli vähältä purskahtaa itkuun, vaan hillitsi itsensä.

Miehensä otti paikan kuorissa ja hänen lähimmät tuttavansa hänen ympärilleen. Virren veisattua, alkoi hän esitelmänsä. Hän sanoi kuulleensa, että käärme naisen haamussa oli hiipinyt tähän rauhalliseen seurakuntaan ja vietellyt sen jäseniä tottelemattomuuteen Jumalaa vastaan.

-- Tähän asti ovat meidän naisemme nöyrinä vaeltaneet miehensä rinnalla, tyytyväisinä vaatimattomaan, vaan kunnialliseen kutsumukseensa, olla avuksi miehelleen ja kasvattaa hänen lapsiansa, -- sanoi hän. -- Mutta tänä uskottomuuden aikana tullaan viisaammiksi, kuin itse Jumala; puhutaan vapaasta rakkaudesta, samoista oikeuksista kuin miehetkin j.n.e. Me tiedämme mihin se vie. Luemme sanomalehdistä alituisia rikoksia ja avioeroja. Te tiedätte kaikki, että minulla itsellä on tästä katkeria kokemuksia. Minulla oli vaimo, jota rakastin, kuin köyhä ainoata lammastaan. Sitten tuli eräs maailman lapsi ja petti hänet viehättävine valheineen; ja kärpäsen tavoin liiteli hän valoon. Hän seurasi sen sytyttäjää turmeluksen kuilun äyräälle ja sen syvyyteen upposi hän. Jumala häntä auttakoon ja etsiköön häntä, jos hän vielä elää ja vieköön hänet oikealle tielle, jos pelastus vielä on mahdollinen!... Jos ei senlainen esimerkki teidän omassa keskuudessanne voi vakuuttaa teitä, ei sitä voi mikään maailmassa tehdä.

Pappi tuli keskeytetyksi liikkeestä alipäässä kirkkoa. Näytti kuin joku olisi tunkeunut esiin ja samassa seisoi Saara hänen edessänsä ja heitti harson kasvoiltansa.

-- Suokaa anteeksi, että minä otan puhuakseni tässä kokouksessa, -- sanoi hän verrattain tyyneesti, -- vaan minä tahdon ilmoittaa teille, että hän, jolle tässä kaksinkertainen syytös langetettiin, on teidän joukossanne. Tuo mies oli kerran minun mieheni. -- Hän viittasi Abraham Jenseniin, joka kuin salaman iskemänä oli vaipunut tuolillensa. -- Minä myytiin hänelle, vielä ollessani lapsi, ennenkuin tiesin mitä rakkaus ja avioliitto olikaan. Täällä ei ole aika eikä paikkakaan ketään syyttää enemmän kuin puhdistautuakaan syytöksistä; mutta hänelle lievitykseksi sanon, ett'ei hän koskaan ole tietänyt, kuinka pahoin hän on kanssani menetellyt. Minun avioliittoni ei ollut sen parempi eikä huonompi kuin tuhannen toisenkaan naisen, jota joka päivä poljetaan ja nöyrryytetään, mutta jotka eivät kärsi siitä, siksi ett'eivät ymmärrä, että toisinkin voisi olla. Mutta minä sain kuulla, että naisetkin ovat Jumalan luomia olentoja ja oikeutetut samoihin etuihin kuin miehetkin. Sain oppia, että avioliitto rakkaudetta on rikos Jumalan edessä, ja minä tunsin, että se oli totta... Silloin matkustin pois. Se ei tapahtunut äkkipikaisuudessa; olin tarkoin punninnut asiaa, enkä kadu sitä koskaan. Minun täytyi valita, joko jäädä hänen luoksensa ja tulla päivä päivältä katkerammaksi ja äreämmäksi tai matkustaa pois ja koettaa tulla siksi, kuin Jumala oli minut aikonut. Olen ehkä kärsinyt enemmän kurjuutta, kuin te, jotka myyrän tavoin pysytte onkalossanne, mutta olen myös nähnyt niin paljon kaunista ja ylevää, että se kilpailee kärsimysten kanssa painossa. Tahdoin niin kernaasti jakaa teillekin sitä rauhaa ja onnea, jota nyt tunnen, sillä minä tiedän omasta kokemuksestani, että te ja teidän lapsenne sitä kaipaavat. Mutta te sysäsitte pois käden, joka tahtoi teidän haavojanne sitoa. Sanon sen teille näin suoraan, sillä tämä on luultavasti jäähyväispuheeni teille. Minun on vaikea luopua teistä, sillä toivoin niin paljon tekeväni hyväksenne. Minun on vaikea luopua vanhasta miehestä tuolla -- hän osoitti isäänsä -- hänestä, joka on niin hyvä, niin jalo, mutta jota uskontonsa pahoittaa kovuuteen ja suvaitsemattomuuteen. Uskokaa minua isä, me kohtaamme kerran toisemme ja silloin ymmärrämme toisiamme paremmin!

Tukahdetuin huokauksin, kädet kasvoilla meni Saara kirkosta. Seurakunta vetäytyi oheen, tehden hänelle tietä. Kaikkien silmissä loisti kyyneleitä. Pappi istui paikallaan, kerrassaan masentuneena. Saaran puhuessa oli hän monasti tahtonut keskeyttää häntä. Nyt ei hän saanut sanaakaan lausutuksi. Eräs uskoveljistä päätti kokouksen.

XXXIX.

Saara saapui asuntoonsa syvästi liikutettuna. Pöydällä oli juuri postista tullut kirje. Hän aukaisi sen kummastuksissaan, sillä ei se ollut mrs King'iltä, vaikka siinä oli Chicagon leima. Se oli sisällöltään näin kuuluva:

"Rakas Neiti Saara!

Suokaa anteeksi, että kirjoitan tämän, vaan minulla ei ole lepoa, ennen kuin se on tehty. Mrs King'iltä kuulin osoitteenne ja että minun harhaluuloni teidän ystävyydestänne nuoren taiteilijan kanssa Roomassa, oli perusteetoin. Siksi kirjoitan teille nyt. Kaksi vuotta olen matkustellut sinne tänne, vaan teidän kuvaanne en voi karkoittaa sydämmestäni. Siitä hetkestä asti, jolloin te mrs Kingin eteisessä kiititte minua puheestani työväen tilan parantamisesta, olen tuntenut kummallista mieltymystä teihin. Siitä aikain, kun opin teidät tuntemaan, en ole ainoastaan tuntenut syvintä kunnioitusta teihin, vaan myös hartainta mieltymystä. Olette sen usein itsekin huomannut, en ole aina voinut hillitä itseäni. Kerran, se oli taitelijain juhlassa, Ponte Mollella, olin vähältä sanoa teille kaikki, mutta maltoin mieleni. Te olette innostunut minun työ-alastani ja käsitätte sen perinpohjaisen tarkoituksen. Teidän rinnallanne olisin voimakas ja rohkea; ilman teitä tuntuu raskas tehtäväni vielä raskaammalta. Nyt rakennutan omaa taloa Chicagoon. Piirustukset ovat valmiina ja sopimus on jo tehty rakennusmestarin kanssa. Odotan vaan teidän vastaustanne. Tahdotteko jakaa kaikki kanssani? Jos ette sitä tee, jätän kaikki ja matkustan pois. Vastatkaa minulle sähkösanomalla. N:o 375 Dearborn Street.

Teille ijäti uskollinen

Henry Brown."

Saara istui kuin ukkosen iskemänä kirje kädessä. Hän katseli tuota vakavaa käsialaa ja ajatteli miestä, jota hän niin suuresti ihaili. Oliko se mahdollista? Hymyily levisi kasvoille, silmät säteilivät ja hän tunsi omituista lämpöä. Oi, kuinka hän rakasti häntä! Tuskin uskalsi hän sitä itselleen tunnustaa. Juuri äsken oli hän kärsinyt mitä hirveimpää nöyrryytystä; omat kansalaisensa olivat hänet sysänneet luotansa, nyt tuli hän ojentaen hänelle vankan kätensä ja tarjoten hänelle juuri sitä työtä, minkä hän oli valinnut elämänsä päämääräksi.

Abraham Jensen!... Äkkiä nousi taas tämä uhkaava varjo. Hän eli vielä; hetki sitten oli hän nähnyt hänet uhkaavana leimauttavan kirouksia hänelle. Hän väänteli käsiänsä ikäänkuin katkoaksensa vangitsevia siteitään.

Laillinen avio-eroko?... Mistä hän syyttäisi miestänsä? Hän kyllä saisi eron milloin tahansa, siksi että vaimo oli paennut hänen luotansa, mutta... hän oli lain mukaan rikollinen. Siksi tunsi hän miehensä, että tiesi tämän ei koskaan taipuvan avio-eroon; se vastusti hänen periaatteitaan. Jos hän polvillaan rukoilisi häneltä armoa? Ei, ei, siihen ei hän alistuisi, eikä se auttaisikaan. Ei löytynyt ainoatakaan keinoa.

Saara heittäytyi vuoteelle ja itki hillitsemättömästi. Se yö oli raskain koko elämässään. Kerta kerralta luki hän mr Brownin kirjeen; suuteli sitä intohimoisesti ja purskahti uudestaan itkuun.

Aamulla, auringon yletessä tyyntyi hän vasta, kun piti tyytyä välttämättömyyteen. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti useampia kirjeitä, jotka repi heti kappaleiksi. Ei hän voinut päättää mitä olisi sähkösanomassa. Vihdoin sai hän kirjeen valmiiksi. Se kuului:

"Mr Brown!

Minä rakastan teitä, en voi ajatella korkeampaa onnea, kuin ikuisesti olla omanne. Ja kumminkin on se mahdotointa. Pyytäkää mrs King'ilta selvitystä siihen; minä en sitä voi. Sanokaa että minä vapautan hänet vaikenemisesta.

Teidän Saaranne."

Hän tuijotti kirjeesen, ja kyynelet putoilivat pöydälle. Ei hän voinut panna sitä kuoreen. Lähettäisikö hän sen Dearborn Street'ille, kuten hän pyysi? Vihdoin taittoi hän sen ja pani mrs King'in kirjeen sisään, jossa hän pyysi, että hän antaisi sen mr Brownille, hänen ensi kerran sinne tultuansa... Sillä tavalla voittaisi ehkä muutaman päivän ajassa ja ken tiesi, ehkä voisi sillä ajalla jotain tapahtua? On niin katkerata karkoittaa kaikki valoisat unelmat ja särkeä oma sydämmensä!...

Kirje lähetettiin postiin.

XXXX.

Kaksi päivää sen jälkeen oli Saara järjestänyt kaikki matkaa varten. Vastustamatoin voima pakoitti häntä takaisin Chicagoon. Junaan astuessaan näki hän Abraham Jensenin omassa persoonassaan tupakkavaunussa. Kokouksesta, missä hän langetti vaimollensa hylkäystuomionsa oli hän suoraan mennyt lähiseudulla olevaan pappien kokoukseen ja oli nyt useamman virkatoverinsa kanssa kotimatkalla. He polttivat sikareitaan päivällisen syötyään.

Saara tunsi piston sydämmessään. Hän toivoi ett'ei häntä olisi huomattu ja vetäytyi viimeisen vaunun äärimmäiseen kolkkaan. Oli vaan kaksi aseman väliä, niin Abraham astuisi ulos... Nyt oli jo sivuutettu toinen. Jumalalle kiitos, nyt saavuttiin sille, jonka hän niin hyvin muisti, seisoessaan siellä matkalaukku kädessä. Sitten kuului äkkiä kahden junan lakkaamatoin vihellys; äkkinäinen tärähdys; matkustajat heittäytyivät yksi sinne, toinen tänne ja vaunu, jossa Saara oli, syöksyi kumoon. Epätoivon huudahdukset, terävät vihellykset ja komentohuudot sekaantuivat toisiinsa. Saara oli pusertunut seinän ja penkin väliin, mutta ei pahemmin, kuin että itse voi auttaa itseänsä ulos. Ei hän ollut vahingoittunut, hän syöksyi ulos. Mikä näky kohtasi häntä täällä! Etumaiset vaunut olivat särkyneet, kuuma höyry virtasi niistä. Esimmäinen vaunu oli syttynyt tuleen ja se leveni uskomattomalla nopeudella. Päitä, käsiä ja jalkoja pistäytyi esiin vaunun sirpaleiden alta; jos ne olivat elävien tai kuolleiden, ei voitu vielä tietää. Epätoivon huudahduksia kuului niiltä, jotka olivat vaan puoliksi hautautuneet ja rutistuneet istuimen ja rautatankojen väliin. Ne, jotka olivat päässeet ulos juoksivat ja huusivat mielipuolten tavoin. Vaan muutamilla oli mielenmalttia ja esteiden avulla koettivat he pelastaa onnettomia rauniosta. Mutta kuumuus oli paikoittain niin suuri, että täytyi peräytyä ja jättää onnettomat kohtalonsa varaan. Eräs äiti, jonka vaatteet jo olivat tulessa, sai kolme pientä lastansa ulos ikkunasta ja vaipui itse liekkeihin.