Part 13

-- Sanon, että se on suorastaan kelvotonta, tuonlainen käytös työmiehiä kohtaan, sanoi mr Brovn. -- Varakkaat käyttävät lukemattomia juonia pusertaakseen penninkin omilta, huonopalkkaisilta työmiehiltään. He pakottavat heidät korkeista hinnoista ostamaan puoteistansa lankansa, kahvinsa, sokurinsa y.m. tarpeensa. He pidättävät heidän palkkansa kuukausittain, ja kantavat sill'aikaa korkoa rahoistaan. Suorastaan häpeää olla amerikkalainen... Eilen olin miehen luona, joka omistaa kaksitoista miljoonaa ja tahdoin innostuttaa häntä yritykseen, joka parantaisi osaksi työväen tilaa. Arvatkaappa, mitä hän vastasi.

-- No, mitä?

-- Hän valitti huonoja aikoja, Hän sanoi viime vuonna menettäneensä paljon. Ja arvatkaappa mihinkä? Joo, hän oli tilannut itsellensä hautapatsaan ja pystyttänyt sen Graceland'in hautausmaalle. Aatteli kait, ett'ei kukaan muu hänelle sitä tekisi.

-- Mutta ette suinkaan tarkoita, että tuonlainen on aivan tavallista, mr Brown.

-- Se on hyvinkin tavallista. Samassa määrässä kuin miljoonakasa kasvaa, samassa määrässä kasvaa sydämmettömyys ja itaruus. Löytyy rikkaita, jotka eivät milloinkaan saa kyllikseen. Hiljattain tapasin seitsemänkymmenvuotisen ukon, joka käveli jalan peninkulmaisen taipaleen asemalle, säästääksensä viisikolmatta centtiä omnibuspiletistä, ja hän oli miljoonain omistaja. -- Vaan vihdoinkin täytyy minun lähteä; hyvästi, mrs King.

Saara oli koko ajan katsellut häntä taukoamatta. Hänestä ei mr Brown ollut koskaan näyttänyt kauniimmalta. Tuskin oli hän häntä toisten joukosta ennen eroittanut. Brownin tullessa eteiseen seisoi hän siellä.

-- Anteeksi, -- sanoi hän punastuen -- vaan minun täytyy kiittää teitä sanoistanne ja jos te tarvitsette tietoja asiasta, olen minä tilaisuudessa niitä hankkimaan.

Mr Brown katsoi Saaraa. Ei hänkään ollut ennen huomannut Saaraa niin kauniiksi. Hän kumarsi lausuen, että se olisi hänelle suuri ilo.

Kun Saara taas tuli mrs King'in luo, istui hän ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Saara, eikö tuo ollut kauheata, mitä hän kertoi? -- sanoi hän. -- Minä tulen aina surumieliseksi mr Brownin puheista.

-- Totta se kumminkin oli, sen tiedän omasta kokemuksestani, -- vastasi Saara.

Ja hän kertoi viikosta, jonka oli viettänyt räätälitehtaassa sekä käynnistään arkissa ja Pat'in jäähyväiskemuista. Mrs King'iä pöyristytti ja Saaran lopetettua oli hän aivan kalpea.

-- Onko mahdollista, että täällä Chicagossa voi senlaista tapahtua? -- huudahti hän.

-- Voi, mrs King, tehkää jotakin Lizzien hyväksi! -- pyysi Saara, tarttuen hänen käsiinsä.

-- Tahdon pelastaa hänet, pikku ystäväiseni, -- minä tahdon tehdä sen, -- vastasi mrs King.

-- Ja sairaalle ompelijatarten luona ja kaikille niille toisillekin! -- huudahti Saara.

-- Tahdomme tehdä sen mitä voimme. Jumala meitä armahtakoon, että teemme niin vähän! -- sanoi mrs King kävellen edestakaisin lattialla.

-- Jos kaikki olisivat teidän tapaisianne, mrs King, olisi maailma paljon parempi, -- sanoi Saara ja suuteli häntä kädelle.

XXXIV.

Saara oli onnellinen. Mrs King'in toimesta oli Lizzie päässyt sairaanhoitajaksi samaan sairaalaan, missä Saara oli ollut, sinne oli myöskin kappaneulojien luota tuotu sairas rauhaan kuolemaan. "Pyhän Kolminaisuuden kasarmi" oli rouva Kingistä saanut suojelusenkelin ja "pyhä kolminaisuus" itse saanut sanomalehdissä kelpo naarmun mr Brownin terävästä kynästä. Kirjoitus herätti suurta huomiota, sillä mr Brown oli yleisesti arvossa pidetty mies; Saara oli hänelle antanut paljon tietoja, joita Pekka vielä oli täydentänyt.

Saara oli kirjoittanut pitkän kirjeen isällensä ja kertoi kuinka hyvin hänellä nyt oli ja koetti selittää, että näin sittenkin oli parasta. Mutta vielä suurempi ilo odotti häntä. Eräänä päivänä, kuin mrs King tuli kotiin, sanoi hän Saaralle:

-- Lääkärini tahtoo ehdottomasti minut talveksi muuttamaan joko Floridaan tai Italiaan keuhkojeni takia. Minä valitsen mieluummin Italian. Tahdotko tulla muassani, Saara?

Ilon leimahdus välähti Saaran kasvoilla ja hän tuli aivan huumaukseen. Mrs King hymyili.

-- Näen, etten tarvitse mitään vastausta, -- sanoi hän suudellen Saaraa otsalle. -- Valmista itsesi matkalle; viikon kuluttua lähdemme.

Saara näkisi Italian. Vanhat, Falkin kera unelmoimat ilmalinnat nyt toteutuisivat. Kuinka Jumala sentään oli hyvä hänelle. Tämä onni kerrassaan valloitti hänet. Monta monituista kertaa täytyi hänen kertoa mrs Kingin sanat, voidakseen niitä uskoa, vaikka hän ihan selvää oli sanonut: viikon kuluttua lähdemme, -- Kuitenkin oli Saara koko ajan kuumeisessa pelossa, että jokin este ilmestyisi. Päivisin järjesti hän matkatarpeita kaunis hymyily huulillaan, öisin uneksi hän Milanon kirkosta, Rooman katakombeista ja Wolkonskyn huvilan ruusuista.

Vihdoinkin valkeni lähtöpäivä. Suuri joukko muitakin perheitä matkusti samalla; matkaseurue oli hyvin suuri. Enin hämmästyi Saara, kun hän valtamerellä huomasi mr Brownin kulkevan laivan kannella harmaassa matkapuvussa plaidi olalla. Hän matkusti Eurooppaan tutkimaan työväen asemaa, erittäinkin sosialistisia liikkeitä Saksanmaalla. Ei Saara ymmärtänyt, miksi hän tuli niin iloiseksi Brownin nähtyään. Sen jälkeen, kuin he niin innostuneesti olivat puhuneet työväen asiasta, piti hän häntä ystävänä, johon turvallisesti voi luottaa.

Mr Brownin'kin näkyi mieltyneen Saaraan ja matkalla näkyi hänen tuntikausia keskustelevan Saaran kanssa.

Matka kulki Liverpoolin, Lontoon, Pariisin, Strassburgin, Berliinin, Wienin, Veronan, Venedigin ja Florensin kautta Roomaan. Alussa oli Saara vallan pyöräpäinen, mutta vähitellen tottui hän tähän sekamelskaan ja alituisesti vaihtuviin vaikutuksiin! Kuinka ihana maailma sentään oli, mikä komeus esiintyi rakennuksissa, taideteoksissa, suihkulähteissä ja puistoissa! Ja tästä kaikesta pitäisi luopua, siksi että se muka olisi syntiä. Ei milloinkaan ollut vanhempiensa ja naapurien mielipiteet tuntuneet niin kummallisilta, kuin nyt havaitessaan itse näiden vaikutuksen. -- -- --

* * * * *

Saara oli Roomassa. Kaikesta mitä oli nähnyt, miellytti tämä häntä enin. Täällä oli sivistyksen keskellä ja kumminkin samalla satojen peninkulmien päässä siitä. Kaikkialla ympäröi siellä maailman historia; pakanuuden korkeat patsaat ja rauniot, kristittyni aikaiset komeat kirkot, keskiajan synkät linnat, taideteoksia kaikilta ajoilta meidän päiviin asti. Ja paitsi tätä oli luonto niin eriskummallista täällä.

Saarasta tuntui kuin hän unissa näkisi nuo kaikki Falkin kertomat paikat, jotka hänelle jo silloin olivat niin rakkaiksi tulleet. Nyt hän todenteolla tutki historiaa ja taidetta. Hän kehittyi näinä kuukausina enemmän, kuin koko edellisessä elämässään. Näytti kuin kaikki puolipuhjenneet nuput hänen sielussaan olivat vaan varronneet tätä auringonsädettä avautuakseen. Väliin tuntui hän vielä mahdottoman lapselliselta, mutta epävarmuus käytöksestä oli kerrassaan kadonnut. Hän oli nyt sivistynyt nainen, eikä norjalaisen maanviljelijän tytär. Mrs King kohtelikin häntä kuin rakasta tytärtä, eikä seuranaisen tavoin. Koko matkaseurue pitikin häntä mrs Kingin kasvatustyttärenä.

XXXV.

Mr Brown oli tullut Roomaan ja liittynyt mrs Kingin seuraan. Eräänä iltana ehdoitteli hän matkaa osteriaan, missä suuremmaksi osaksi kävi vaan käsityöläisiä ja taiteilijoita, erittäinkin skandinaaveja ja saksalaisia. Ehdoitus vastaanotettiin ilolla; se oli ainakin, vaihtelua amerikkalaisille teekutsuille.

Mrs King ja Saara, sekä heidän matkatoverinsa suuntasivat siis kulkunsa osteriaan. Ensimmäinen huone, jonne tulivat, oli jotensakin suuri ja maalaamatoin. Kaksi riviä viiniastioita oli pystytetty seinän nojalle ja isäntä tepasteli tyhjien, kokonaisten ja puolipullojen kanssa varustaakseen janoovia vieraitaan, jotka istuivat sisimmässä huoneessa kahden pöydän ympärillä, muutamat syöden, toiset laulaen ja puhuen, virvokkeella. Pohjoismaiset taiteilijat olivat valloittaneet toisen pöydän. Käsityöläisiä lapsineen ja vaimoineen istui toisen pöydän ääressä. Näiden huoneiden takana oli keittiö, jonka ovet olivat auki, kokki valkeaan mekkoon, esiliinaan ja lakkiin puettuna paistoi lihakotletteja. Kulkeva posetiivinsoittaja valitteli sävelissä vaivojaan taiteilijoille; miehen tunteellisuus vietteli taiteilijat nauramaan.

-- Tänä iltana sinä olet entistäsi oivallisempi, Beppo, -- huusi yksi heistä; sinun pitäisi esiintyä apolloteaatterissa, eikä näin kurjalle kuulijakunnalle; sinun taivaalliset säveleesi kohottavat pois maailman murheista. Kaksikymmentä centesimoa Bepolle, herrani, taiteilija Bepolle! -- Hän antoi hattunsa kiertää ympäri pöydän ja taiteilijat pistivät siihen roponsa. -- Kas tässä, jalo ystäväni, -- sanoi hän ojentaen hatun Bepolle. -- Tulkoon sinun taivaallinen soittosi ylitsevuotavasti palkituksi maallisella hyvyydellä! Kas niin, käy nyt toisiakin ilahuttamaan ihanilla sävelilläsi!

Beppo otti hatun päästään, kiitteli kumarrellen. Häntä huvitti nämät taiteen lapset, jotka olivat siksi valistuneita, että heti keksivät neron ja hengenheimolaisensa, vaikka se kätkeytyi kuluneenkin takin verhossa.

Isäntä oli ihastuksissaan amerikkalaisen seurueen tulosta, -- erään amerikkalaisherran paksut kultavitjat tekivät hänet erittäin kohteliaaksi. Ihastuksissaan antoi hän kantaa toisen pöydän huoneesen, missä viiniastiat olivat ja pyysi nyt seuruetta istumaan, odotellen tilauksia.

Sitä suurempi oli pettymyksensä, kuin amerikkalaiset tilasivat vaan kuusi lasillista lämmintä vettä; ei hän ymmärtänyt oliko se pilaa, vai tottako. Hän tuli kumminkin lohdutetuksi, kun kultavitjalla varustettu mies huonolla englannin kielellä selitti, että siitä maksettaisi sama hinta kuin viinistäkin. Sisimmässä huoneessa, jonka ovi oli auki, jatkettiin iloa edelleen. Useammat äänet huusivat yhteen aikaan sekä norjaksi että tanskaksi:

-- Falk, Falk! Pystyyn mies! Hänen täytyy puolustaa mielipidettään!

Tämän nimen kuultuaan jännitti Saara kuulokalvoansa ja hän näki nuoren miehen, lyhyine, punaisenruskeine partoineen, sinisine silmineen ja hyväntahtoisine hymyineen nousevan pöydästä.

Ei mitään epäilystä; se oli hän. Saara tarttui suonenvedon tapaisesti mrs King'iä kädestä.

Tämä kääntyi ja katsoi huoneesen.

-- Mutta ystäväiseni, onhan se Tuomas Falk!

-- Te tunnette hänet? -- kuiskasi Saara kalveten.

-- Enkö tuntisi häntä, joka Chicagossa oli jokapäiväinen vieraani?

-- Onko hän koskaan puhunut minusta?

-- Ei koskaan. Tunnetko sinä hänet, Saara?

-- Hän on se maalari, josta puhuin ja jonka nimeä en tahtonut mainita.

-- Oh, onko se mahdollista?... Luulen että menen häntä tervehtimään.

Mrs King nousi. Falk seisoi viinilasi toisessa kädessä tehden toisella liikkeitä puhuessaan.

-- Minä pidän vanhan mielipiteeni, herrani; nainen on arvoitus, selittämätöin arvoitus. Hän on kuin perhonen...

-- Mutta eilenhän olit itse perhonen, joka kukastasi imit hunajaa, -- sanoi eräs seurueesta.

-- Vait, lörpöttelijä, elä keskeytä minua -- jatkoi Falk. -- Nainen on selittämätöin...

Hän vaikeni äkkiä ja tuli kasvoiltaan tulipunaiseksi ja tuijotti toiseen huoneeseen, kuin olisi siellä tapahtunut ilmestys.

-- No mitä nyt? Falk näkee näkyjä; varmaankin joku vanha "selittämätöin"; tätä sanotaan jumalan tuomioksi herrani! -- sanoi eräs tovereista pilkaten.

-- En voi oikein hyvin, -- sanoi Falk ja istui. Samassa astui mrs King sisälle ja kävi pöydän luo.

-- Anteeksi, herrani, -- sanoi hän ystävällisesti hymyillen -- en voinut olla tervehtimättä vanhaa tuttavaa, jonka sattumalta keksin täällä. Herra Falk!

Falk katsoi ylös.

-- Mitä näen! Mrs King! Täällä Roomassa!

-- Minulla on muassani norjalainen ystävätär, jonka kuulin teidänkin tuntevan... Mrs Saara Holte.

Saaran täytyi tulla esille. Falk kumarsi hämillään. Esiteltiin koko seurue.

-- Eivätkö naiset kunnioita meitä hetkisen istumalla seuraamme? -- kysyi yksi taiteilijoista englannin kielellä ja alkoi muitta mutkitta takin hihalla kuivata pöytää. -- Una foglietto di vino bianco... dolce!... Otaksun, että naiset mieluummin juovat makeata viiniä.

Mrs King istui.

-- Vanhat tuhmuudet ovat unhotetut, eikö totta, herra Falk -- kuiskasi Saara sopivan tilaisuuden tultua Falkille. Hän oli kerrassaan saavuttanut hillitsemiskykynsä.

Nämä sanat nostivat kuormaa Falkin sydämmeltä. Hän loi Saaraan loistavan, kiitollisen katseen.

-- Näette, että minä kumminkin olen tullut tänne, vaikka ei se tapahtunutkaan teidän seurassanne, -- lisäsi hän veitikkamaisesti.

-- Enkä minä ollenkaan epäile, että teillä nyt on paljon mieluisampi matkatoveri, -- sanoi Falk ihastuneena.

-- Se on varma, se, -- vastasi Saara.

Nyt tunsi Saara, ett'ei hän koskaan ollut Falkia rakastanut. Ei sydän tavallista nopeammin ollenkaan sykkinyt, kun ensi hämmästys oli asettautunut. Nyt oli hän aivan tyyne, tuntuipa oikein hupaiselta nähdä häntä taas.

Falk ja mrs King olivat vaihtaneet muutamia sanoja, mutta nyt sai hän häiritsemättä puhua Saaran kanssa, sillä eräs tovereista, joka ihaili rikkaita amerikkalais-naisia ja kernaasti loisti englannin kielen taidossaan, oli tykkänään valloittanut mrs King'in.

-- Voitte ymmärtää, että tuntui omituiselta teitä niin äkkiä kohdata -- sanoi Falk. -- Oli kuin sydämmeni olisi tauonnut tykkimästä. Jos meteoori olisi eteeni pudonnut, en olisi voinut enemmän hämmästyä. Minä etsin teitä kaksi päivää turhaan Chicagosta, sitte matkustin heti.

-- Ja samassa unhotitte kaikki?

-- Luuletteko minua todellakin niin kevytmieliseksi, Saara?... Uskallanhan vielä käyttää tuota nimitystä?... Minä vakuutan kärsineeni suuria omantunnon tuskia teidän takianne; ja kumminkin pidän, että toisella tavalla en olisi voinut käyttäytyä.

-- Ei, te teitte aivan oikein, -- vastasi Saara. -- Se olin minä, joka käyttäydyin narrimaisesti. Mutta silläkin hulluudella oli hyvää mukanansa; ja nyt olen onnellinen.

-- Ette aavista kuinka se minua ilahuttaa. Oletteko olleet kauankin Roomassa? Nyt rupean minä kernaasti teille oppaaksi täällä ja käyn tervehtimässä teitä, jos suvaitsette.

Falk ja Saara keskustelivat innokkaasti; taiteilija, joka tilausten toivossa valloitteli mrs King'iä huonolla englannin kielellään, ylisteli hänelle Amerikkaa ja toiset toverit nauroivat Falkia.

-- Se selittämättömyys on tapahtunut, että Falk on sekaantunut erääseen "selittämättömään" ja nyt koittaa selittää hänelle, että...

Elä lörpöttele, -- huudahti eräs toinen. Elä häiritse häntä kesken kosimisen! Huomenna saamme kuulla henkevän puheen naisesta.

Vettäjuovat amerikkalaiset istuivat etuhuoneessa keittiöläisten silmätikkuina. Mr Brown näytti vakavalta, eikä voinut olla katselematta Falk'ia ja Saaraa, jotka hymyilivät toisilleen. Mitä se merkitsi? Oliko se vanhaa rakkautta?... Ja itse hän oli Saaran tänne tuonut!

XXXVI.

Falk oli käynyt vieraisilla Mrs King'in ja Saaran luona, ravintolassa, jossa he asuivat. Moni vanha keskusteluaine otettiin esille, vaikka nyt uudessa muodossa.

-- Herra Jumala, kuinka tuhmana te mahdoitte minua silloin pitää! -- sanoi Saara. -- Minä tulen vieläkin hämilleni sitä ajatellessani.

-- Minusta te olitte hauska, -- vastasi Falk hymyillen. -- Te olitte kuin Jerikoruusu. Yksinkertaisimmatkin tiedon pisarat te nielitte silmänräpäyksessä ja kehityitte tuossa tuokiossa.

-- Ja nyt on ole hituistakaan parempi, aijon uudestaan panna käytäntöön ammennus-järjestelmäni. Tahdotteko tulla tänään kanssamme Borghese-huvilaan ja selittää meillä siellä kaikki? Me olemme molemmat tuhmia siinä seikassa.

Eikä Falk päässyt sillä. Hänen täytyi seurata Saaraa kaikkiin taidenäyttelyihin ja kertoa hänelle taiteilijoista ja heidän ominaisuuksistaan. Hän hankki heille pääsön kaupungin suurimpiin maalausateliereihin, ja Saara nautti sanomattomasti.

Skandinaavialaiset taiteilijat toimittivat juhlallisuuden Ponta Molle'lla. Mrs King, Saara, mr Brown ja koko amerikkalainen seurue oli kutsuttu osaa-ottajiksi. Tilausten vuoksi oli paras olla hyvissä kirjoissa amerikkalaisilla.

Ilma oli mitä herttaisin, kun seurue ilosta loistavin mielin kulki Porta di Popolon kautta ulos kaupungista, toiset ajaen aaseilla, toiset istuen kukilla ja lehvillä koristetuissa vaunuissa. Pöytä katettiin ulos, ja makaroonien kiehuessa hajaantui seurue ympäröitsevälle kampagnalle. Nyt oli joulunaika, siksi olikin ihastus suuri, kun löydettiin ulkoa vielä orvokkeja ja villiruusuja. Lehdillä ja kukilla koristettuina istuttiin päivälliselle. Makaroonit, kotletit ja viinit tulivat ja mieli kävi entistään iloisemmaksi seuruessa.

Saara oli tullut asetetuksi Falkin ja mr Brown'in välille, tulkiksi viimemainitulle, joka ei ollut oikein perehtynyt norjan kielessä. Taiteilija, joka puhui huonoa englanninkieltä oli taas tilausjahdissa ja olikin siksi anastanut mrs King'in seuran. Muut amerikkalaiset olivat sijoittuneet mikä minnekin. Puhelu kävi suuremmaksi osaksi tanskan, norjan ja ruotsin kielellä. Silloin tällöin yritti joku vieraiden kunniaksi englanninkieltä, mutta etukädessä oli heille jo ilmoitettu, että saisivat juhlassa tyytyä Baabelin kielten sekoitukseen. Vaan muutamia puheita pidettiin, mutta puhelu oli sitä innokkaampi ja kääntyikin yleiseksi keskusteluksi, johon koko seurue otti osaa.

Toisessa päässä pöytää keskusteltiin Titianista ja hänen väreistään. Eräs taiteilijoista väitti, ett'ei kenellekään onnistuisi kuvata ihoa paremmin kuin Titian.

-- Minä en anna Titianille puolta skillingiä verratessani häntä Flora Nanseniin, -- sanoi Neuhus. -- Senlaista niskaa ja kaulaa, kuin hänen, senlaista pehmeyttä, senlaista helmeilevää kiiltoa, jonka huomasin hänen kaulallaan viime tanssiaisissa, ei edes Titian voi kuvata.

-- Kas niin, nyt tulee hän taas Flora Nanseninsa kanssa!

-- Se helmeilevä kiilto tuli yksinkertaisesti siitä, että neidillä oli lämmin, tai olivat ehkä Neuhus'en silmät liiaksi kosteat, -- lisäsi joku toinen.

-- Tarkoitan, hyvät herrat suoraan sanoen, että me taiteilijat olemme aimo nurkkamestareja. Tahdomme hutiloida luonnon omaa tekoa, mutta se ei onnistu. Me työskentelemme otsamme hiessä jälitelläksemme luontoa, vaan tulos on aina huono. Yksi poimii kukkia ja koittaa sitten kuvata niitä. Toinen tuijottaa auringon laskua, söhrii sitte punaista, keltaista ja sinipunervaa kankaalle, nähdäksensä kuinka vähän se muistuttaa luontoa. Kolmas hankkii ihmisruumiin työhuoneesensa, muodostelee ja jälittelee sitä. Ja huonoja ne tulevat kaikki kerrassaan, sillä elämän kipinä, luonnon kostea kiilto ei pysty meidän väreihimme ja saveemme.

-- Pessimistinen ystävämme on oikeassa, -- sanoi Falk, -- mutta eikö juuri tämä luonnon jälitteleminen todista pelkkää kehitystä? Luontohan on itse täydellisyys, ja me työskentelemme sitä saavuttaaksemme; eli toisin sanoin: elämän onni riippuu kauneudesta, ja sitä me koetamme saavuttaa.

-- Sittenpä on onni liukas kappale, -- sanoi eräs paksu, hieman nukkavieru-taiteilija. -- Mikä onnellisuus mahtaa olla Venuksen, Milon tai Titianin "Bellan" tarkastelemisessa, silloin kuin on nälkä, eikä ole tilauksia enemmän kuin toivoakaan niistä, kun taukoamatta täytyy käydä työhuoneesta toiseen, pyytämässä, jos toinen voisi antaa yhden lierin lainaksi?

Koko seurue purskahti nauruun, sillä kukin tunsi hyvin nuo naputukset atelierin ovelle.

-- Niin, niin naurakaa vaan, -- jatkoi paksu. -- Tulee toinen ääni kelloon, kunhan saatte maksaa minun osani tästäkin ateriasta, jolla luultavasti saan vielä elää koko seuraavankin viikon. Sentähden sanon minä: että elämän onni on syödä ensin tarpeekseen ja sitte vähän vielä ylirahoja. Silloin on vasta silmätkin avoinna kauniille. Minä riipun ikivanhassa perusteessa -- rahoissa.

Kultaketjuinen amerikkalainen nyökkäsi päätään.

-- Minä yhdistyn edelliseen kunnianarvoiseen puhujaan, -- sanoi hän. -- Mitä on ihminen rahoitta?... Kurja, nälkäinen, halveksittu. Mutta raha on avain, joka avaa kaikki ovet. Eilen tulin yksityiseen taidekokoukseen; se oli suljettu; ei sattunut olemaan se päivä, jona se oli avoinna yleisölle. Minä panin muutaman kultakolikon palvelijan käteen. Silmänräpäyksessä avautuivat ovet taidekokoukseen, puistoon ja kaikkialle, mitä vaan tahdoin nähdä, ja mitä en tahtonutkaan. Senlainen on maailma, herrani; rahat ovat mahti ja mahtia seuraa onnellisuus.

Amerikkalainen vaikeni, sillä mr Brown oli noussut miettivän näköisenä. Hän seisoi hetken aikaa vaijeten, silmät alas luotuina. Sitten sanoi hän harvakselleen:

-- Pyydän anteeksi, että minä muukalaisena rohkenen puhua. Mutta tämä keskustelu innostuttaa minua ja tulin puhetuulelle nähdessäni niin monta nuorta, hauskaa ja sivistynyttä miestä ympärilläni. Tiedätte ehkä, että täällä oloni syynä ei ole huvin ja virkistyksen kaipaus, kuten useamman meistä, vaan aikomukseni on tutkia työväen olosuhteita. Seurauksena tästä tunnen halua yhdistyä erääseen edelliseen kunnioitettavaan puhujaan. -- Hän osoitti paksua, nukkavierua. -- Tiedättekö, herrani, että teidän lekoitellessanne ja nauttiessanne taiteestanne ja itse työskennellessänne kauneuden maailmassa, löytyy tuhansia, jotka orjan tavoin työskentelevät päivän kuumuudessa ja saavat tuskin jokapäiväistä leipäänsä, tuhansia, jotka kärsivät ja nääntyvät nälkään. Nämätkin ovat meidän veljiämme ja sisariamme. Heillä on samat taipumukset, samat kyvyt. Voi olla, että herra Falkilla on oikeus, sanoessaan kauneuden pyrintöimme päämääräksi, mutta jos ei tätä kauneutta nyt voi suurin osakanssaihmisistämme saavuttaa, eikö silloin elämämme onni ja päämäärä ole näiden esteiden poistaminen, jotka sulkevat heidät pois kauneuden valtakunnasta? Sentähden katson, näissä oloissa, elämän korkeammaksi onnellisuudeksi työskentelemisen oikean puolesta, jotta menneen ajan vääryydet sovitettaisiin ja perustettaisiin veljellinen yhteiskunta, ei sanoissa vaan työssä. Mr Brown istui. Samassa nousi eräs toinen.

-- Mr Brown muistuttaa vanhoja egyptiläisiä, herrani -- sanoi hän.

-- He eivät tyytyneet ennenkuin juhlatilaisuuksiin kannettiin esille ruumiita. Huu! lähettäkäämme ne samaa kyyttiä ulos. Tuo puhe veljellisyydestä on kyllä kaunista, mutta mahdotointa on esim. juhlallisuuksiin mennessään laahata muassaan pesumuijankakaroita tai Via condottin rikasta kerjäläistä, joka aina kiusaa minulta soldon ohimennessäni näyttäessään viallista kättänsä. Ei, kyllä Lazaruksen täytyy jäädä portaiden edustalle; hän olisi epämiellyttävä vieras juhlapidoissa; siitä jo katoaisi ruokahalukin.

-- Pyydän anteeksi, jos sanani ovat vaikuttaneet häiritsevästi, -- sanoi mr Brown.

-- Ei ollenkaan, -- huusivat useammat.

-- Minä en käsitä, kuinka mr Brown tuon lausunnon jälkeen saattaa palata kaupunkiin komeissa vaunuissaan? -- sanoi nukkavieru. -- Ehdotan siis, että hän tarjoo sen minulle ja tyytyy itse minun aasiini.

Kaikki nauroivat ja mr Brown otti osaa iloisuuteen.

-- Aivan kernaasti -- sanoi hän paksulle.

-- Mutta, hyvät herrat, me olemme sangen epäkohteliaita -- sanoi seurueen esimies. -- Tässä istumme ja rupatamme ja naiset saavat kuunnella. Eikö nyt kukaan naisista tahdo käyttää puhevuoroa ja lausua tuomionsa kummankin mielipiteen välillä? Mitä tuumaatte asiasta, neiti Saara?

Saara punastui ja puisti päätänsä.

-- Ei mitään kieltäymyksiä meidän kesken, -- jatkoi esimies.

-- Emmekö valitse, kuten Narbonan hovijuhlissa naista tuomariksi, armoa tai rangaistusta odottavina alistumme hänen tuomiolleen?

-- Valitsemme, valitsemme -- kuului joka suunnalta.

-- Minä ehdoitan neiti Saara Holtea.

Ehdoitus hyväksyttiin yksimielisesti.

-- Saara Holte, neiti Holte, -- huudettiin joka taholta.

Saara nousi ja hymyili punastuen. Sitten loi hän haaveksivan katseensa ylös ja sanoi hiljaa:

-- Herra Falkin puhuessa kauneudesta loin katseeni kampagnalle, auringonvaloon ja kukkiin, silloin tuntui kuin olisin elämän suuressa salissa, loistavine kynttilöineen ja hauskoine ihmisineen. Mutta sitten sammutti mr Brown kynttilän toisensa jälestä, kunnes seisoin yksin pimeydessä ja ilon asemasta kuulin sairasvuoteilta huokauksia ja nälkäisten lasten valitusta. Herra Falkin puhe oli unta, jonka pitäisi olla todellisuutta; Mr Brown'in puhe oli todellisuutta, jonka pitäisi olla unta; -- se on minun mielipiteeni.

-- Hyvä, hyvä! -- huusivat taiteilijat. -- Neiti Saaran sanat sattuivat paikalle.