Part 12

Saarakin oli kutsuttu Pat'in suuriin jäähyväiskemuihin, Pekka oli vakuuttanut hänen tulevan. Kemut olivat pidettävät Noanarkin katolla. Hämärässä alkoi väkeä puikkia kattoluukuista esille, kaikki arkin asukkaat saapuivat pestyinä ja harjattuina. Tuolla tulivat Marshal Field & Kumpp. iloiset tytöt, tuolla kappaompelijat kalpeine kasvoineen ja uupuneine silmineen, leski kahden pienokaisensa kanssa, miehiä, jotka työskentelivät lokaviemäreissä, Lizzie äitineen, jolle heti tehtiin tilaa, sillä hän oli ylimyssuvun edustaja paikalla, riitelevät eukot, jotka nyt olivat huvituksen halussa ja siksi tehneet sulat sovinnot, sekä italialainen nainen "provero Antonioineen", joka olutta nähdessään sai heikon toivon päihtymyksestä. Kaikki olivat juhlatuulella. Juhlallisuudet olivat heille outoja, sitä paitsi oli tässä juhlassa jotain salaperäistä, ei kukaan tietänyt, mistä Pat oli saanut varoja, eikä mitä hän tarkoitti matkustamisellaan. Pat itse lausui vieraitansa tervetulleiksi ystävällisesti hymyillen.

Työväen asuntojen katot ovat asukkaiden yhteisiä kävelypaikkoja. Ilman niitä olisivat he jo aikoja nääntyneet turmeltuneesta ilmasta; siellä voivat he silloin tällöin virkistää keuhkojansa verrattain raittiilla ilmalla. Tänlainen katto oli tasainen keskipaikalta ja luisu molemmilta sivuilta, sadeveden alas vuotamisen takia. Se oli asfaltipeitteinen, ja sannalla ripoteltu ja näköala sieltä yli nukkuvan kaupungin suuremmoinen, etenkin nyt, kun sähkölamput säteilivät salaperäisesti läpi öisen usvan.

Vieraat, olivat asettuneet pukeille ja laatikoille, joita olivat tuoneet muassansa, toiset istuivat katolla. Miehillä oli suuremmaksi osaksi paikatut housut, takit olivat harjatut ja useammalla oli kiiltorinnuksinen paita, joiden kauluksessa säteili 5 centin hohtokivi. Naisilla oli yllä juuri silitetyt pukunsa koristettuina niin monilla sinisillä, keltaisilla ja punaisilla nauhoilla, kuin olivat voineet hankkia. Kuu kustansi valaistuksen, niin Pat pääsi siitäkin surusta. Naurua, puhetta ja maailman eri kieliä kuului eri ryhmistä.

Pat oli aukaissut olutastian ja kuin taikavoimasta ilmestyivät lasit ja kupit vieraiden taskuista. Pat oli noussut eräälle laatikolle, hänen piti nyt puhua.

-- Toverit!;-- sanoi hän -- ollessani vielä Irlannissa ja syödessäni potaatteja, tarttui kerran eräs maalainen ylimys minua niskasta ja heitti minut ulos, siksi ett'en voinut tehdä hänelle yhtä palvelusta, elää syömättä (naurua ja hyvähuutoja). Nyt tultuani vapaasen Amerikkaan tarttuu Armour & Kumpp. minua niskasta, siksi, että vaadin voita leivälle. Ei tässä mitään valitettavaa ole, ystäväni, sillä maailma on nyt kerran senlainen. Miksikä? Kysykää siltä, joka sen on tehnyt, minä en sitä tiedä. Se jolla on valta, nielee toisen. Kissa hiiren, susi lampaan, kettu kanan, haukka kyyhkysen ja rahamies työntekijänsä. Kaikki on niinkuin olla pitää. Jos teillä olisi valta, tekisitte te ihan samoin. Ajatelkaa ystäväni, jos meillä olisi tehtaat, vaunut, linnat ja höyrylaivat, emmekö me ruoskisi työntekijöitämme, kiusaisi heitä, nauraisi heidän armo-anomuksiansa? Ainakin minä tekisin niin.

Katolla nousi ihastuksesta kamala ulvonta, ihmiset kadulla pysähtyivät kuulustelemaan ja poliisi riensi ulos kapakasta. Se oli inhoittavaa ulvontaa, josta voi eroittaa räjähdyksien pauketta ja tulta, joka räiskyi varakkaiden asunnoista.

-- Sanon vaan, että minä tekisin niin -- jatkoi Pat tyyneesti -- ja näyttää siltä, kuin tekisitte te samoin. Tahtoisin ripustaa Armour & Kumpp. korkeampaan lyhtytolppaan ja antaa työväen kivittää heidät. -- Pat'in silmät säkenöivät ja kuulijat vastasivat uudella ulvonnalla. -- Emme saa siis valittaa heidän polkemistansa, sillä itse tekisimme samoin, jos meillä olisi valta. Sitä paitsi ovat asiat niin viisaasti järjestetyt, että jos kyllästyy tähän maailmaan, voi helposti matkustaa pois. Papit antavat kyllä matkapassin, jos maksamme heille parin messun hinnan; sitten loiskahdamme Michiganjärveen tai nukahdamme rautatiekiskoille, eli vipuamme lyhtytolppaan tai kustannamme vähän ruutia itsellemme. Tämä oli minulla sanottavana, nyt kiitän teitä itse ja omaisteni puolesta. Kiitos kumppanuudesta, ja tervetuloa jälestäpäin!

Pat astui laatikolta ja tyhjensi lasinsa. Kuulijat eivät ymmärtäneet mitä ajatella. Yksi osa nauroi, siksi, että olivat aina tottuneet Pat'ille nauramaan. Toiset kummastelivat hänen puhettansa. Pat'illa oli aina niin kummia juonia. Kauan ei ollut aikaa miettimiseen, sillä uusi puhuja astui laatikolle. Se oli mustakulmainen mies, mustine silmineen. Hän oli saksalainen ja tunnettu voimakas puhuja työväenkokouksissa.

-- Ja minä sanon: Alas sortovalta! huusi hän. -- Kuinka kauan saavat he polkea meitä, tehdä maailman meille helvetiksi? Kuinka kauan täytyy meidän kumartaa heitä, kuten härkä ikeen alla? Niin kauan kuin olemme kurjia pelkureita ja tuhmia, riidellen keskenämme, sen sijaan, että yhdistyisimme yhteen. Jos työntekijät olisivat yksimielisiä voisivat he päivässä kääntää maailman ylösalaisin. Vaan me emme uskalla, me pelkäämme varakkaita, siinä koko asia. Löytyy kymmenen petturia yhtä rehellistä miestä vastaan. Ennen kuin opimme yksimielisiksi ei tilamme voi mitenkään parantua.

-- Niin, ja ennenkuin pääsemme papeista, -- huusi eräs toinen. -- Eikö heidän ole koko syy, heidän, jotka siunaavat rikkaita ja vaikenevat heidän kujeistaan, hyvästä maksusta? Sortakaamme kristinoppia, meidän täytyy se tehdä, jos tahdomme pysyä rehellisinä! --

Mies vaikeni ja muutamat huusivat hyvä-huutoja. Toiset vaikenivat. He tunsivat, että uskonto sittekin oli ainoa tuki ja turva, johon voi luottaa. Jos heiltä ryöstettiin tulevaisuuden toivo, mitä heille sitte jäisi? Yleinen mieliala kävi raskaaksi. Mutta äkkiä kajautti "provero Antonio" posetiivinsa säveleitä, jonka oli laahannut muassaan. Tehtaan tytöt kiersivät käsivartensa vyötäisille ja pistivät polkaksi katolla.

-- Varokaa! katto on heikko, -- huusivat muutamat.

Mutta esimerkki tarttui, pian ottivat miehetkin osaa tanssiin parittain.

Pat meni Bridget'in luoksi. Kasvonsa olivat vakavat ja päättäväisen näköiset.

-- Oletko valmis, Bridget? -- kysyi hän. - Parasta on nyt vetäytyä oheen.

Bridget nousi, otti pienokaisen syliinsä ja talutti Rosaa kädestä kattoluukulle. Pat auttoi lapset alas ja pian olivat he omassa asunnossaan. Se oli ihan tyhjänä nyt, ei vuodettakaan ollut jälellä. Kaikki oli myyty ja rahoilla maksettu olut. Pat meni loukkoon missä Smith & Kumpp. matkapassi oli valmiina.

-- Ota ensin Rosa, mutta en minä voi katsoa -- kuiskasi Bridget.

Pat meni toiseen huoneesen ja huusi Rosaa luoksensa. Lapsi meni kernaasti, pahaa aavistamatta ja Pat sulki oven.

-- Tuleppas Rosa katsomaan, kuinka kuu on kaunis, -- sanoi hän.

Lapsi kumartui katsomaan ikkunaluukusta. Isä seisoi hetken päässä lapsen takana. Samassa kuului laukaus ja huokauksetta vaipui Rosa lattialle. Pat tempasi kyökin oven auki. Bridget oli jo laskeutunut lattialle pienokainen sylissään. Silmät olivat ummessa, huulet värittömät. Kädet olivat lujasti ristissä.

-- Minut ensin, Pat, ennen pienokaista, -- kuiskasi hän. Pat'in rinta aaltoili voimakkaasta; kätensä vapisi ja pistooli putosi lattialle. Hän heittäytyi Bridgetin rinnalle ja purskahti itkuun.

-- Kiitos kaikesta Bridget! kaikesta! -- sanoi hän. -- Nyt menemme yhdessä.

Ja hän tarttui revolveriin ja ojensi suun vaimonsa ohimolle ja laukasi.

Katolla kajahteli posetiivin sävelet ja palkit tärisivät tanssivien alla. Silloin kuului äkkiä lyhyt, kova laukaus, sitten toinenkin. Mitä se oli?... Taas kuului laukaus ja taaskin. Kaikki syöksyivät alas katolta avonaisen luukun kautta. He syöksyivät Pat'in huoneustoon. Ensimmäisessä huoneessa makasi Bridget pienoinen sylissä, heidän päälleen oli Pat kaatunut. Toisessa huoneessa makasi Rosa luukun edessä; kuu valaisi kalpeita kasvoja. Pat'in jäähyväiskemut olivat päättyneet. Perheineen oli hän matkustanut kau'as. Ainoa minkä jättivät jälkeensä oli paperiliuska, jolle varmalla käsialalla oli kirjoitettu:

"Näin loppuu taistelu Armour & Kumpp. kanssa."

XXX.

Chicagossa vallitsi hermokuume, joka leveni hirvittävässä määrässä, varsinkin työväen asunnoissa, missä terveyssuhteet olivat huonompia ja asukkailla vähin vastustus voimaa. Tauti hiipi Marshal & Kumpp. tehtaallekin. Useammat tuolit olivat tyhjinä ja uusia kasvoja näkyi koneiden ääressä. Kukin pelkäsi vaan vuoronsa tulevan.

Saara oli jo jonkun aikaa tuntenut pahoin vointia, mutta oli taistellut vastaan ja mennyt tavallisuuden mukaan työhön. Eräänä päivänä alkoi äkkiä päästä huimata; vilutti, veri nousi kasvoihin ja selässä tuntui kauhea kolotus. Hänen täytyi pysäyttää koneen ja samassa, vaipui hän tiedotonna lattialle.

Herättyänsä ei hän tietänyt missä oli, eikä kauvanko oli horroksissa maannut. Tuntui kuin olisi purjehtinut tai lentänyt ilmassa. Hän katseli ympärilleen raukeasti. Huone, jossa hän lepäsi oli suuri ja vilvakka ja kuin usvan läpi voi hän erottaa vuoteen vuoteen rinnalla vastaisella seinällä. Hänen vieressään istui mustapukuinen nainen; eräs toinen nainen puettuna siniseen leninkiin, valkeaan esiliinaan ja päähineesen, senlaiseen, joita hän oli nähnyt sairashuoneissa, seisoi kumartuneena hänen ylitsensä. He puhuivat hiljaa keskenänsä ja tarkastelivat häntä.

Ei Saara välittänyt kysyä missä hän oli. Sulki vaan silmänsä ja vaipui uudestaan horroksiin.

-- Taas herättyänsä istui sama mustapukuinen nainen hänen vieressänsä.

-- Tervetuloa uudestaan luoksemme! -- sanoi hän silittäen Saaran otsaa. -- Levätkää nyt vaan hiljaa ja olkaa kärsivällinen, niin parannutte nopeammin. Saara katsoi vaan naista, ei hän voinut kysyä, ken hän oli. Myöhemmin sai hän tietää olevansa nais- ja lapsisairaalassa ja että mustapukuinen oli eräs amerikkalainen nainen, joka tapasi usein tuoda sairaille kukkia, viiniä tai muita vahvistavia aineita.

Kun Saara alkoi tointua tuli nainen yhä useammin, näytti kuin olisi hän Saaraan erityisesti mieltynyt.

Amerikkalaiset ovat omituista väkeä, heillä on rakkautensa ja ihailunsa puuskat. Jos asia tuli muotiin kerran, niin ei sitte muusta puhutakkaan; silloin ryntäävät kaikki paikalle, uhraamaan epäjumalan alttarille. Nyt oli norjalainen runoilija Henrik Ibsen tullut muotiin. Luettiin hänen voitoistaan Saksanmaalla ja Englannissa; kuultiin että etevimmät kriitikot sanoivat häntä aikakauden suurimmaksi draaman kirjoittajaksi. Siinä siis jotakin, jota piti ihailla. Helppohintaisia painoksia hänen teoksistaan levisi tuhansittain. Ennen olleiden Emerson- ja Brovn-klubin rinnalle perustettiin nyt Ibsen-klubeja. "Noora" ja "Kummittelijat" otettiin kaikkialla keskusteltavaksi. Norjalaiset ja "keskiyönauringon maa" tulivat Ibsenin kerällä muotiasiaksi. Luettiin Paul de Chaillus'en "Viikinkejä" ja selailtiin hänen suunnatointa teostansa Norjasta.

Mrs King'in -- se oli Saaran luona käyvän naisen nimi -- luona seurusteli sekä mies- että naisjäseniä Ibsen-klubeista ja hänen itsekin täytyi kulkea virran mukana, jos tahtoi tai ei. Täytyi hänen itselleen tunnustaa ei ymmärtävänsä kaikkea, mutta se oli nerokasta ja siksi täytyi yhtyä nuorten ihailuun, vaikka hän kaikessa hiljaisuudessa kaipasikin Emersonia ja "Ben-Hur'ia". Mutta norjalaisiin ja Norjaan oli hän ihastunut ja se olikin syynä mieltymykseensä Saaraan. Hän oli löytänyt todellisen norjalaistytön. Toiset olivat uteliaita ja kadehtivat häntä. Sitäpaitsi oli Saara niin kaunis ja hieno käytökseltään, aivan poikkeava muista tehtaantytöistä. Saara sai kertoa hänelle Norjasta, missä ei hän itse koskaan ollut käynyt, mutta jonka hän tunsi vanhempiensa kertomuksista. Mrs King kuunteli häntä jännitetyllä tarkkuudella. Muutteeksi alituisilta toimikuntien kokouksilta ja hyväntekeväisyysseuroille olivat Saaran kertomukset hänestä, miellyttäviä ja hän kiintyi yhä enemmän kauniisen löytöönsä. Saara sai kuulla, että ne, jotka hoitivat häntä, kuuluivat tohtori Tuomaan kirkkokuntaan, jonka jäsen mrs King'kin oli, sekä, että tästä kaikesta tuli hänen kiittää Pekkaa. Koska pääsisi hän tilaisuuteen palkita Pekalle kaikkea? Kuin uskollinen koira oli hän joka päivä työstä palattuaan seisonut sairaalan portilla kyselemässä Saaran vointia; sisään ei hän päässyt enää niin myöhään. Vaan siitä päivästä alkain, kun Saara sai vapaasti puhua tuli hän joka sunnuntai ruusuvihko muassaan.

Saaran kävi samoin kuin useamman hermokuumeisen. Vaikka hän oli kovin laihtunut, virkistyi hän pian, kun kerran sai ruveta syömään, niin tuntui kuin ei koskaan saisi tarpeekseen. Mrs King lähetti hänelle kananpaistia, lihalientä ja muita herkkuja; kauhulla ajatteli Saara jo sitä aikaa, kun tämä mukavuus päättyisi ja pitäisi uudestaan alkaa tehdastyötä. Heti kun hän sai luvan lukea, lähetti mrs King hänelle norjalaista kirjallisuutta, nyt sai hän kumminkin ne kirjat käsiinsä, joita Falk kerran oli luvannut hänelle lähettää Chicagosta. Kuinka ihmeellisesti kaikki voi kääntyä! Kuinka onnellisia olivat ne ihmiset, joilla oli aikaa lukemiseen, lepoon ja keskusteluihin! Kuinka voisi hän taas alkaa tehdastyötä? Vai saisiko paikkaansakaan enää, vaan täytyisi uudestaan ruveta hakemaan työtä? Usein halutti häntä teeskennellä heikommaksi, kuin olikaan, että saisi kauemmin olla sairaalassa, häntä kauhistutti se päivä, jona hän sieltä karkoitettaisi.

Hän luki ahkeraan nämät viikot. Björnson'in, Lien, Kielland'in, Garborg'in ja Ibsenin teokset herättivät hänessä paljon ajatuksia ja hänen keskustelunsa Falkin kanssa sekaantuivat niihin.

Mrs King kävi edelleenkin hänen luonansa, kyseli häneltä Norjasta, ja kirjoista ja kertoi sitte hänen suoria lausuntojansa Ibsen-iltamissa; kaikki klubin jäsenet innostuivat tähän omituiseen, tosinorjalais-olentoon.

Eräänä päivänä sanoi mrs King Saaralle:

-- Ettekö tahtoisi, Saara, tulla minun luokseni, sairaalasta päästyänne. Asun aivan yksin palvelijattarein kanssa; saisitte olla seuralaisenani ja auttaa ompeluksessa ja muussa senlaisessa?

Saara katsoi häneen suurine, säteilevine silmineen. Hän tunsi halua polvistua hänen eteensä ja syleillä häntä.

-- Tahdotteko todellakin ottaa minut luoksenne? -- huudahti hän.

-- Sydämmestäni sen tahdon, rakas lapseni, -- vastasi mrs King ja suuteli häntä otsalle.

XXXI.

Mrs King oli varakas leski. Hänen miehensä oli ollut Chicagon luotettavin asianajaja ja suuresti sivistynyt mies. Hän oli kuollut tapaturmaisesti purjehdusmatkalla. Hänen perheensä oli ollut kirjallisten pyrintöjen keskustana, hänen vaimonsa tahtoi nyt ylläpitää kodin entistä arvoa. Paljon vaivaa se hänelle tuotti, sillä ei hänellä ollut miehensä älyä. Mr King oli tietojensa ja kaunopuheliaisuutensa kautta tehnyt nämät kokoukset todellisiksi juhlahetkiksi ja mrs King oli saanut osan siitä ihailun loisteesta, joka ympäröi hänen nimestänsä. Nyt piti hänen itse olla aurinkona, joka valaisisi koko juhlallisuuksia, mutta hän ei kyennyt siihen. Hän oli enemmän sydämmellinen, kuin älykäs ja miehensä äkkinäinen kuolema oli hänelle lyönti, joka oli tukahuttaa häneltä elämänhalun. Hän löysi armeliaisuustöissä enemmän tyydytystä kuin kirjallisissa seuroissa. Hän oli neljän-viidenkymmenen välillä, mutta tukkansa oli jo kauttaaltaan harmaantunut, kuten tavallisesti amerikkalaisilla suhteellisesti nuorina. Tuo soveltui hänelle sentään oivallisesti, samoin surupuku, jota hän aina käytti.

Tähän kotiin olisi Saara siis joutunut; paremmin ei hänelle olisi voinut käydäkkään. Häntä ympäröitsi varakkaan kodin komeus. Täällä oli kauneutta, järjestystä ja hauskuutta; täällä näki hän monta kuuluisaa henkilöä. Työnsäkään ei ollut raskasta, pääasiallisesti oli hänen tehtävänsä siivota mrs King'in makuu- ja työhuoneen. Sitten sai hän lukea ja mrs King opetti häntä hyväntahtoisesti englannin kielessäkin. Iltapäivin seurasi hän rouvaa ajoretkelle puistoon tai Michiganjärven seutuville; häntä pidettiin kuin kodin lapsena. Aina kun tuli vieraita oli hän sisällä ja herätti ensi aluksi suurta huomiota. Saara jännitti itsekin sekä silmänsä, että korvansa ja teki havaantoja. Ei hänellä ollut aavistustakaan kuinka nopeasti hän kehittyi. Kodin kirjasto oli hänelle avoinna, ja mrs King antoi hänelle ohjeita kirjojen valitsemisessa. Kummastuksekseen löysi hän siellä Viktor Hugon "Inhimillisyyden Kurjuuden" englanninkielisen käännöksen. Kyynelet virtasivat poskille, uudestaan nähdessään tämän kirjan, sehän oli vaikuttanut käännöksen hänen elämässänsä. Ei Saara edes mrs King'illekään uskonut kuka hän todella oli. Häntä pidettiin maanviljelijän tyttärenä Wisconsista, joka oli tullut, kuten moni muukin Chicagoon ansaitaksensa työtä ja sivistyäksensä.

Nykyisessä onnellisuudessaan ei hän unohtanut Pekkaakaan. Hän puhui hänestä mrs King'ille, joka toimitti hänet teollisuuskouluun, jonka jälkeen hän sai työtä eräältä urakalla rakentajalta. Parempaan seuraelämään päästyään muuttui Pekka äkkiä; käytöksensä ja puheensa sai aivan uuden suunnan. Hän muutti arkista ja taukosi iltasin kapakkakäynneiltä. Siitä hän oli vähitellen luopunut, jo Saaran tultua kaupunkiin. Hänen vanha rakkautensa rakennuksiin ja koneisiin heräsi uudelleen ja hän alkoi toden takaa tutkimuksiansa. --

Tähän aikaan oli venäläisen taidemaalari Verestchagin taulunäyttelö avoinna Chicagossa. Mrs King vei Saaran sinne muassaan. Muistot Falkin kertomuksista vieraista maista heräsivät uudestaan eloon. Maalauksia ei hän ollut nähnyt sen jälkeen kuin kotona pappilassa; nyt hän nautti sanomattomasti. Oli oikein vaikea saada häntä kotiin näyttelöstä. Kyynelet välkkyivät silmissä, kun mrs King useamman kerran turhaan pyysi häntä lähtemään; hän oli kerrassaan vaipunut taideteosten katselemiseen.

Kotiin tultuaan tuntui hänen kadottaneen tasapainonsa, ei hän puhunut sanaakaan koko iltana. Halu matkustamiseen nousi uudestaan äärilleen. Sitä paitsi oli joukko uusia ajatuksia ja tunteita herännyt hänen sielussaan. Voi, jospa hänellä vaan olisi joku, jolle hän voisi kaikki uskoa, joku, joka ymmärtäisi häntä? Mrs King oli sanomattoman hyvä, vaan ei käsittänyt häntä oikein.

XXXII.

Ibsen-klubissa keskusteltiin "Noorasta". Loppunäytelmästä luettiin eräänä iltana mrs Kingin luona ja sitten alkoi keskustelu. Useammat naisista paheksuivat Nooran käytöstä, pitivät sen epänaisellisena ja loukkaavana; hänen olisi pitänyt jäädä miehensä ja lastensa luoksi. Helmerhän oli aina käyttäytynyt huomaavaisesti häntä kohtaan ja noudattanut hänen kaikkia juoniansa. He iloitsivat, että Amerikassa, Jumalan kiitos, tuonlainen oli vielä hyvin harvinaista.

-- Viime mainittua seikkaa täytyy minun vastustaa, -- sanoi eräs nuori asianajaja, syntyään saksalainen. -- Kun meillä Chicagossa on noin kaksi avioero kysymystä päivässä käsiteltävänä, näyttää minusta, kuin amerikkalaisilla naisilla olisi suuri taipumus miestensä luota karkaamiseen. En tahdo puhua niistä tapauksista, kun nuoret neidit karkaavat pappojensa kuskien kanssa, etenkin, jos nämät ovat neekerejä.

-- Hyi, kuinka saatatte puhua senlaista, herra Mayer? -- sanoi yksi naisista. -- Teidän puheenne johtuvat sulasta kateudesta siksi, ett'ette ole vielä tavanneet ketään sellaista, joka olisi teistä pitänyt.

-- Seikka on se, että haluaisin sellaista, jolla olisi karkaamisen taipumusta hyvin pienessä mitassa, siksi kestää valitsemiseni niin kauan, vastasi herra Mayer kylmäkiskoisesti.

-- Herra Mayer on sietämätöin, häneltä on puhevuoro kielletty, -- huudettiin useammalta taholta.

Muutamat puolustivat Nooraa innokkaasti; toiset pitivät ihmeellisenä, että Norjassa voi tapahtua senlaista, sehän muistutti enemmän Wienistä ja Pariisista. -- Mutta onhan seurassamme norjalainen nainen, -- huudahti eräs herroista, -- hän olkoon tuomarina asiassa. Mitä mietitte neiti Saara? Onko se tavallista Norjassa, että vaimot karkaavat miehistään?

-- En minä tiedä, -- vastasi Saara punastuen.

-- Mutta pidättekö Nooran tehneen oikein? -- kysyi eräs naisista.

Saaran silmät säkenöivät, sieramet laajentuivat, hänellä oli nähtävästi vaikea hillitä itseään.

-- Minusta ei naisen tarvitse alistua kaikkeen, siksi että hän on nainen, -- vastasi hän hiljaa.

-- Hyvä! Hyvä! -- huusivat Nooran puolustajat.

-- Mutta missä on Helmer sitte oikeastaan rikkonut? Hän suuttui aatellessaan vaimonsa tahranneen nimensä rikoksella. Sitä olisin minäkin tehnyt hänen asemassaan, -- huudahti herra Mayer.

-- Luuletteko, ett'ei naista voi rääkätä muulla tavalla, kuin lyömällä häntä? -- vastasi Saara rohkeasti.

-- Sitä ainakin me kutsumme rääkkäämiseksi, -- sanoi Mayer.

-- Mutta Nooraa kohdeltiin nukkena, leikkikaluna, alhaisempana olentona, riippuvana miehensä suosiosta; sen pidän minä paljon pahempana rääkkäyksenä, jota yksikään herännyt nainen ei voi ajan pitkään sietää, -- vastasi eräs naisista, joka oli tunnettu taistelija naisten oikeusten puolesta.

Saara kiitti häntä ystävällisesti.

-- Onko senlainen kohtelu tavallista teillä, Saara? -- kysyi mrs King.

-- Luterilaisessa seurakunnassa, jossa minä olen kasvanut, opetetaan että mies on itsevaltias kodissaan, ja että vaimon tulee olla hänelle alamainen kaikessa. Vastakohtaa pidetään syntinä, -- vastasi Saara.

-- Eikö siitä seuraa monta onnetonta avioliittoa? -- kysyi mrs King.

-- Ei, aivan montaa, sillä useammat naiset elävät silmät ummessa, ja uskovat että kaikki on kuin olla pitääkin, -- vastasi Saara. -- Mutta jos kerran herää ja kärsii siitä, niin, sitten tulee onnettomaksi.

Saara kääntyi syrjään, salataksensa kyyneleitään, joita vanhat muistot toivat silmiin.

-- Vaan ettekö luule, Saara, kummallekin paremmaksi kärsivällisyydellä kantaa ristiänsä ja koettaa tehdä elämää niin hyväksi kuin mahdollista? -- sanoi mrs King lempeästi.

Saaraa oli tykkänään liikutettuna, vaan ponnisti voimiansa, ettei ilmaisisi itseänsä.

-- Yhteiselämää miehen kanssa, jota vihaa, pidän minä epäsiveellisenä, -- vastasi hän näennäisesti tyyneenä.

Sekä herrat että naiset katselivat toisiaan. Keskustelu kääntyi alalle, missä amerikkalainen seurapiiri mieluummin vaikenee.

Seuraavana päivänä kutsui mrs King Saaran luoksensa ja sanoi hänelle:

-- Rakas Saaraseni, huomasin teidän eilen kummallisesti liikutetuksi. Onko teillä omaistenne keskuudessa ollut lähempiä kokemuksia asiasta? En kysy uteliaisuudesta, vaan luulossa, että löytää huojennusta ystävän osaa-otossa, tahtoisin niin kernaasti olla teille jostakin arvosta.

Saara puhkesi itkuun ja painoi päänsä mrs King'in syliin.

-- Olen itse karkannut mieheni luota, huudahti hän nyyhkien.

Mrs King vavahti ja ehdottomasti veti hän kätensä pois Saaran pään päältä, mutta ennen pitkää alkoi hän silittää Saaran tukkaa ja sanoi hiljaa:

-- Kerro minulle kaikki, Saara!

Ja Saara kertoi hänelle kaikki, jättäen vaan Falkin nimen mainitsematta. Lopetettuaan suuteli mrs King häntä otsalle ja sanoi:

-- Meillä ei ole oikeutta tuomita teitä enemmän kuin Nooraakaan... Nyt olette minulle kahtavertaa kalliimpi.

Ja hän sulki Saaran äidilliseen syleilyyn.

XXXIII.

Eräs herroista, joka useammin kävi mrs Kingin luona oli nimeltään Brown. Hän näytti ankaralta ja vakavalta, hänellä oli musta tukka ja erittäin kauniit silmät, jotka väliin näyttivät niin eriskummallisen lempeiltä, kun hän puhui jostakin asiasta, johon oli innostunut. Tavallisesti istui hän puhumatta, kun vieraita oli saapuvilla, mutta rouva Kingin seurassa hän useinkin tuli puheliaaksi.

-- Herra Brown on heistä jäykin kaikista -- sanoi mrs King usein -- mutta luulen kumminkin että hän on parhain heistä. -- Hän oli sen komitean jäsen, jonka piti valmistaa Yhdysvaltain työväen tilastolliset tiedot.

Eräänä aamupäivänä, kun Saara tuli arkihuoneesen, istuivat mr Brown ja mrs King vaipuneina syvään keskusteluun. Saaraa kehoitettiin ottamaan osaa keskusteluun.