Part 11

Pat oli siis kotona. He astuivat kyökkiin, joka sai valonsa likaisesta akkunaruudusta katon rajalla. Huone oli lautaseinällä jaettu kahtia, toinen puoli teki asuinhuoneen virkaa, lattianrajassa oli pari pientä luukkua, joista oli laaja näköala yli Chicagon kattojen ja savupiippujen. Molemmat huoneet olivat melkein tyhjinä. Kaksi vuodetta, toinen kyhätty seinän kanssa yhden suuntaisesti asetetusta pöydästä, jonka nojalle toinen pöytä oli asetettu poikkipuolin, muodostivat koko kaluston. Vuoteessa makasi pieni kapalolapsi ja nelivuotias tyttö. Kyökissä pesi kaunis mustatukkainen nuori nainen lasten vaatteita. Vuoteen laidalla istui Pat tupakoiden. Hänellä oli tuo irlantilaisille omituinen kiherä, punaisen kellervä tukka, teirenpilkkuja kasvoissa ja pystynenä, sekä veitikkamaiset silmät.

Vai olet sinä kotosalla, Pat; -- sanoi Pekka sisään astuessaan.

-- No, etkö tiedä että Armour & kumppani ovat laskeneet minut lomalle? -- vastasi Pat. Saaran nähtyään veti hän piipun suustansa ja nousi vuoteelta. -- Uusi hempukkako, Pekka?

-- Niin onnellisesti ei ole asianlaita, -- aikoi Pekka sanoa, mutta hillitsi itsensä vastaten: Eräs tuttava maalta, joka etsii työtä.

-- Hän tekee oikein tullessaan minun luokseni; minulla on paljon poisantamista... Bridget... tuoli neidille!... Anteeksi, ei ole muita kuin yksi. Työtäkö? Tässä neidin sopiikin istua vuoteen laidalla ja katsella rikasten ohitseajelemista. Onhan se aina jotain, vaikkei juuri erittäin ravitsevaa.

-- Etkö vieläkään ole onnistunut saamaan työtä, Pat? -- kysyi Pekka istuutuen tyhjälle saippualaatikolle.

-- Olen kyllä saanut joukon lupauksia, paha vaan etteivät lupaukset ole pitäneet paikkaansa, -- vastasi Pat. -- Lupasivat minulle poliisin paikan; kuten tiedät ovat irlantilaiset hyvässä huudossa miehen niskaan ryhtymisestä; mutta sitten huomasivat että parempi olisi vangita minut itse, kuin päästää minut muita vangitsemaan; itsekin aattelin, että ensi tehtäväkseni tulisi köyttää sinut ja sitte järjestään koko arkin asukkaat, ja jätin koko poliisin puuhan. Sitten lupasivat, että saisin kaitsea sikoja, mutta kuultuansa minun olleen työlakon johtajana Armour ja Kumppania vastaan, ajattelivat varmaan, että siat vuorostansa nostaisivat kapinan minua vastaan; sekin toimi luisti siis käsistäni. Viimein piti minusta tulla hienolle herralle kuski, mutta kuultuansa minun puhuvan työväen kokouksissa, ajatteli hän varmaankin, että panisin dynamiittia vuoteensa alle ja siihen jäi sitte sekin puuha.

-- Mutta mitä nyt aijot sitte, Pat?

-- Ei suinkaan tule muu neuvoksi, kuin matkustaa, eikö totta Bridget?

Bridget ja Saara olivat keskustelleet ahkeraan, niin ettei hän kuullut Pat'in puhetta.

-- Mikä on totta? -- kysyi Bridget,

-- Että koko perheellä on aikomus matkustaa, Bridget punastui; ummisti silmänsä, väristys vapisutti hänen ruumistansa nojautuessaan seinään.

-- Elä puhu tuolla tavoin -- sanoi hän vakavasti.

-- Minnekkä aijotte matkustaa? -- kysyi Saara.

-- Ainoaa tietä, joka meille on avoinna, ylös tuon reijän kautta ja sitte etäämmäs kultapilviin asti -- vastasi Pat osoittaen ylöspäin. -- Mutta komeat jäähyväiskekkerit ensin, vanha veikkoseni -- huusi hän ja löi Pekkaa polvelle, niin että tämä huudahti. -- Sampanjaa ja hienoja ruokalajeja, kuten sopiikin niille, jotka elävät korkeuksissa, Armour ja Kumppani kustantaisivat varmaan kestit, jos sen tietäisivät.

Pat nauroi kummallisesti, se ehkä muistutti itkua.

-- Etkä sinä siis tiedä hänelle tuossa mitään työtä? -- kysyi Pekka.

-- Matkustakoon samaa tietä -- vastasi Pekka.

-- Matkustaa? Puhut niin paljon matkustamisesta, mutta kuka herran nimessä kyydit kustantaa!

-- Sen tekee kyllä Smith & Wesson [tunnettu yhtiö, joka valmistelee revolvereja] -- jatkoi Pat, tyynesti.

-- Yhdellä dollarilla pääsee kauemmas kuin maailman ympäri.

-- Elä lörpöttele, -- Pat -- sanoi Pekka tehden lähtöä.

Saara seurasi esimerkkiä ja jätti hyvästi Bridgetille. Pat seurasi heitä eteiseen.

-- Tulette siis jäähyväiskemuihin? -- huusi hän heidän jälkeensä.

-- Huonosti, huonosti käy tänään, Saara -- sanoi Pekka huoaten. -- Mutta elä välitä siitä, iltapuolella kyllä keksin sinulle jotakin. Nyt menemme hankkimaan itsellemme kelpo paistin ja lasillisen olutta. Minä tarjoon -- sanoi Pekka ylpeästi hymyillen.

-- Teet niin paljon hyväkseni -- sanoi Saara hajamielisenä. -- Mene sinä vaan työhösi ja anna minun niittää sitä mitä olen kylvänyt.

-- Katsos, tämä on vallan huviksi minulle, päivä sinne tai tänne, ei merkitse mitään -- sanoi Pekka.

Saaran silmät täyttyivät kyynelillä ja hän ojensi kätensä Pekalle.

-- Sinä olet uskollinen ystävä, -- sanoi hän.

XXVII.

Saara istui jälleen yksin huoneessaan. Pekka oli kuulustelemassa hänelle työn ansiota. Saara pisti käden taskuunsa ja otti kukkaronsa esille. Hän aukasi sen... viisi dollaria... siinä kaikki... sitten hän saisi kuolla nälkään, ellei siksi saisi työtä. Nämätkin rahat olisi pitänyt lähettää takaisin miehelleen... Hän laskeutui vuoteelle lepäämään. Jos olisi voinut edes itkeäkin -- korvissa vaan suhisi ja ajatukset harhailivat sekavina.

Kuinka narrimainen hän oli ollut. Syösnyt itsensä tahallisesti tähän kurjuuteen. Mutta eihän hän tätä ollut etsinyt. Italiaa... matkoja... kauneutta... kehitystä! Ja täällä istui hän Chicagon kurjimpien työjuhtien joukossa, eikä kukaan tuntenut häntä, ei kukaan voinut auttaa häntä täältä! -- Nyt hän tuomittaisi, tai oikeammin oli tuominnut itsensä, orjuuteen ja unohdukseen, elämään, jota vietti moni yhtä runsaslahjainen, kyllin etevä nousemaan joukon paljoudesta, mutta joka ei koskaan, ei koskaan päämaaliaan saavuttaisi. Mikä narri hän oli ollut! Miksi oli hylännyt kotinsa? Äkkiä heräsivät muistot hiljaisesta, kauniista kodista, auringonlaskut ja ruusupensastot. Eikö tämä koti ollut kylliksi hyvä? Koti... oli kyllä... mutta Abraham Jensen. Hänen kuvansa esiintyi äkkiä niin selvänä, että Saaran veri kuohahti. Kuinka oli tuo viha syntynyt? Ei hän sitä voinut selittää, tiesi vaan että hän inhosi tuota miestä; tuntui kuin tuo olento käsittäisi itsessään koko hänen alentumisensa nöyryytyksen. Jos vaan saisi olla kotona isän ja äidin luona! Ja kumminkin... olisiko tuo elämä häntä tyydyttänyt? Ei, ei sitten enää, kun hän oli oppinut muita tuntemaan, vaikka vaan unelmissakin.

Hän ummisti silmänsä antaen toisen haavekuvan siirtyä toisen tieltä; hän oli liian väsynyt voidaksensa kiintyä edes mihinkään. Äkkiä havahti hän naputukseen ovelle. Hän kuunteli. Oliko se todellakin hänen ovelleen? Ei se Pekka ollut. Kuka se sitte oli? Hän nousi puoleksi vuoteeltaan, kuin ovi avautui ja vanha mies astui sisään. Saara tuijotti häneen, hän luuli että... Mutta äkkiä syöksyi hän vuoteelta ja heittäytyi vanhuksen kaulaan huudahtaen.

-- Isä, isä!

Sitten muisti hän äkkiä juovan, joka heidät eroitti, vaipui tuolille ja purskahti valtavaan itkuun. Isä istui myöskin. Hän nojasi molemmin käsin keppiinsä ikäänkuin tuen puutteessa; silmät täyttyivät kyynelillä, huulet vapisivat, eikä hän voinut puhua sanaakaan. Katsoi vaan Saaraa taukoamatta. Vihdoin sanoi hän meikein kuiskaten:

-- Vihdoinkin olen löytänyt sinut.

Saara ei nostanut päätänsä ja isä katseli häntä yhä.

-- Olen ollut lähes viikon Chicagossa, -- sanoi hän. -- Olen hakenut ja kysellyt sinua tehtaista ja työväen asunnoista; vihdoinkin olen löytänyt sinut.

Ei Saara vastannut, vaan itku tyyntyi vähitellen.

-- Ja nyt seuraat minua kotiin. Saara -- jatkoi isä hiljaa.

Saara otti kätensä itkeentyneiltä silmiltään.

-- En tule koskaan enään kotiin isä -- sanoi hän.

Ei isä ollut tuota kuulevinansakaan, vaan jatkoi:

-- Sekä äitisi, että minä olemme olleet mitä suuremmassa tuskassa puolestasi ja rukoilleet, että Jumala sinua suojelisi; ja nyt kiitän siitä, että hän on armahtanut meitä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.

Nyt oli Saara aivan tyyntynyt. Hän katsoi isää, jota hän sittenkin niin sanomattomasti rakasti. Kuinka hän oli vanhentunut näinä muutamana viikkona. Eli oliko se vaan kuvittelua? Hiukset näyttivät harmaammilta, selkä köyristyneemmältä.

-- Olen niin paljon rikkonut, etten voi toivoa anteeksi antamusta, -- sanoi hän. -- Elkää uskoko, että sen vähemmän pidän teistä, minä en voinut muuta.

-- Rukoile Jumalalta anteeksiantamusta, lapseni; Häntä vastaan sinä olet rikkonut. Me olemme vaan kärsineet omista synneistämme tehdessämme lapsemme epäjumalaksemme. Olemme jo antaneet sinulle anteeksi, kotisi syli on avoinna sinulle. Ehkä kerran unohduksen päivä valkenee miehellesikin. Vielä ei se ole tapahtunut, vielä vuotaa avoin haava, vaan jos sinä nöyränä ahkeroitset tullaksesi hänen arvoiseksensa, niin ehkä hän vielä tarjoo kotisi sinulle...

Kauemmaksi ei hän ehtinyt, sillä Saaran säkenöivät silmät sattuivat häneen.

-- Elä mainitse häntä, -- sanoi Saara koettaen hillitä vihaansa. -- Hän on minulle vastenmielinen, minä inhoon häntä; jos löytyy maailmassa ihminen, jota vihaan on se juuri hän. Sano hänelle etten milloinkaan tule takaisin, vaikka hän polvillaan sitä rukoilisi. Hän on aikonut tappaa minut; hän on murhaaja!

Isä katsoi kauhistuneena tytärtään; senlaista tulisuutta ei hän milloinkaan ollut hänessä huomannut.

-- Jumala varjelkoon järkeäsi, lapseni! -- huudahti hän huolestuneena. -- Eikö hän ole sinun miehesi? Eikö Jumala ole teitä yhteen liittänyt?

Saara naurahti katkerasti.

-- Jumalako meitä yhteen liittänyt. Yhtä vähän kuin äitiä ja sinuakaan.

Isä katsoi häntä peljästyneenä. Saara kulki edestakaisin huoneessa ja sanat virtasivat tulvana huulilta.

-- Minä en rakasta häntä, isä; en ole koskaan rakastanutkaan; et sinäkään rakasta äitiä, et ole milloinkaan rakastanutkaan, se on totuus; emmekö ole Jumalan edessä velvoitetut totuuteen? Minä olen nähnyt sinun rakastavan toista, isä; silloin näin ensikerran, että voi olla toisen kanssa naimisessa ja rakastaa toista, vaikka ei se olekkaan oikein. Se on syntiä, syntiä rakkauden lakia vastaan, sillä nainen kuuluu yksistään sille, jota hän rakastaa.

Isä huokasi raskaasti. Sitten kumartui hän ja kuiskasi:

-- Herra etsii isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen.

Saara näki isän tuskat ja katui sanojansa.

-- Anna anteeksi, isä, mutta tuo salaisuus on painanut mieltäni monta vuotta, vaan en ole uskaltanut ilmaista sitä.

Isä istui yhä pää alas vaipunena. Vihdoin sanoi hän:

-- Tahdon kertoa sinulle kaikki hänestä, Saara; ei sinun tarvitse epäillä häntä, eikä isääsi, Jumala tietää että suhteemme on aina ollut puhdas ja synnitön.

Ja isä kertoi sen minkä lukija jo tietää.

Kertomuksen kestäessä oli Saara tauonnut kävelemästä, seisoi nyt seinän nojalla ja kuunteli. Isän vaijettua laski hän kätensä ristiin ja silmiin nousi kyynelet.

-- Herra Jumala, kuinka väärin olet tehnyt itsellesi, isä, kuinka väärin minulle! -- huudahti hän.

Isä katseli häntä kummastuneena, Saara ymmärsi tämän sanattoman kysymyksen.

-- Ajattele, miksi olisit tullut maailmassa noudattamalla kutsumustasi! Tahallasi olet leiviskäsi maahan kaivanut, tahallasi olet rikkaat lahjasi tukehuttanut ja luullut noudattavasi Jumalan tahtoa. Kuinka julmia voivat ihmiset olla itsellensäkin.

-- Ihmisen onnellisuus on vastaanseisoa omia halujansa, -- sanoi isä.

-- Ei, se on kutsumuksensa seuraamisessa, tulla juuri siksi miksi sopii, ei miksikään muuksi. Etkö ymmärrä, että sinun olisi pitänyt mennä naimiseen tuon toisen kanssa?... ettet koskaan ole ollut onnellinen?... että vieläkin rakastat häntä, jonka nimen olet minulle antanut?

-- Mistä olet saanut tuonlaisia vaarallisia ajatuksia, lapseni? -- huudahti isä huolestuneena. -- Jos olisin hänet nainut, olisin tullut maailman lapseksi, elänyt synnissä ja hekumassa kuten muutkin sen paikkakuntalaiset. Vaan Jumala armossaan antoi minulle surun lahjan; hän antoi minulle alati vuotavan haavan, jotta en kiintyisi tähän murheen laaksoon, vaan toivoisin paratiisin onnea.

-- Täytyykö meidän siis tehdä itsemme onnettomiksi täällä, voidaksemme sittemmin toivoa jotain parempaa, niinkö tarkoitat? -- kysyi Saara. -- Jumala kaunistaa ympärillämme luonnon ihanaksi, vaan me suljemme silmämme siltä. Jumala antaa meille tietojen lahjan, me heitämme sen pois. Edessämme on avoinna koko maailma, vaan me multaudumme pienoiseen loukkoon, veteleiksemme siellä, haudomme tavaroitamme ja uneksimme paratiisia tulevassa, elämässä.

-- Etkö siis tiedä, lapseni, että juuri tiedon puu karkoitti esivanhempamme paratiisista, että se oli perkele, joka näytti Jesukselle tämän maailman rikkaudet ja ihanuuden? -- sanoi isä. -- Hän nousi ja otti Saaraa käsistä. -- Tule takaisin, onnetoin, eksynyt lapsiraukkani! Mitä tarjoo tämä maailma sinulle? Tule takaisin rauhaisaan pesääsi, joka suojelee sinua maailman myrskyiltä. Täällä sinä vaan kärsit ja sorrut vihdoin.

Saara kätki kasvot käsiinsä. -- Niin sinä olet oikeassa isä, minä olen kärsivä ja vihdoin sortuva.

Hän puhkesi itkuun ja vaipui vuoteelle.

-- Sinä myönnät sen itsekin. Tule siis kotiin jälleen, niin on kaikki tuleva hyväksi. Olet ollut sairas, mielesi on ollut sairas, sinä tarvitset lepoa.

Isä taputti häntä ystävällisesti olalle. Saara pudisti yhä päätään.

-- En koskaan, isä, en koskaan! Olen itse valinnut tämän, tahdon itse kärsiä seuraukset... Mitä voisittekaan tarjota minulle jos tulisinkin kotiin? -- sanoi hän tulistuneena. -- Teidän rakkautenne ei olisi minulle kylliksi. En tahdo tulla elävältä haudatuksi; ja nähdä taas häntä, ehkä tulla uudestaan hänen nöyräksi orjattarekseen, hyi!... ennen kuolla!

Isä vaikeni. Sitten katsoi hän ylös ja ääni sai maallikkosaarnaajan ankaran väreen: -- Saara, sinä olet hyljännyt isäsi, olet saattanut surua äidillesi, halveksinut miestäsi ja sen kautta pilkannut Jumalaa. Varo Hänen kiroustansa; rangaistus kohtaa sinua kuin ukkosen isku taivaalta. Heikon ymmärryksesi ase. Jumalan selkeän sanan rinnalle, mutta Hän on muuttava sinut ja estävä sinun julkeat toiveesi. Silloin ehkä palaat nöyränä ja notkistat polvesi tottelevaisena hänen rangaistuksensa edessä. Käänny! Käänny, ennenkuin on liian myöhäistä, ennenkuin tuomiopäivä tulee kuin varas yöllä. Muista mitä olet meille velkapää! Elä unohda äitisi tuskia...

Saara keskeytti hänet. Hän oli nyt tyyntynyt. -- Ei enempää isä!... Uhkaukset eivät hyödytä nyt! En ole enää lapsi, -- sanoi hän melkein kylmästi. Sitten tarttui hän äkkiä isää käsistä. -- Olen sinun tyttäresi, isä. Tunnen samaa voimaa sisässäni, vaan en voi sitä tukahuttaa kuten sinä. Yhden asian sinulle lupaan: -- ääni tuli jälleen lempeäksi ja innostuneeksi -- et ole koskaan saava minusta häpeää.

-- Mutta miten hankit elatuksesi, lapsi raukkani? -- kysyi isä.

-- Tervehdä äitiä ja kiitä opetuksistansa, nyt ne ovat minulle tarpeesen -- vastasi Saara.

-- Mutta kirjoitathan kumminkin meille? Et unhota meitä? -- sanoi isä havaitessansa mahdottomuudeksi saada hänet mukaan.

-- Koska olette minut löytäneet, niin tahdon kirjoittaa, sillä... pidän sinusta niin sanomattomasti, isä.

Saara häpesi tätä tunnustustaan ja työnsi isää ovelle päin. Isä oli ottanut hattunsa ja keppinsä. Ovella kääntyi hän vielä kerran ja sanoi:

-- Tule Saara!

Saara pudisti vaan päätänsä, mutta syöksyi äkkiä hänen jälestään, polvistui hänen eteensä ja huudahti:

-- Isä, suo minulle anteeksi! Isän huulet vapisivat. Hän laski kätensä Saaran pään päälle ja sanoi hiljaa:

-- Jumala siunatkoon sinua!

Sitten meni hän. Saara kuuli askelten etenevän käytävässä. Hän kiiruhti ikkunaan. Tuolla meni hän köyryisenä ja surullisena keppiinsä turvautuen. Nyt oli kaikki lopussa; yksin suuressa Chicagossa. Hän seisoi hetkisen ikkunan ääressä tuijottaen isän jälessä. Sitten alkoi päätä huimata, hän horjui vuoteelle, heittäytyi siihen huudahtain:

-- Oi Jumalani, anna minun kuolla!

XXVIII.

Ei Saara tietänyt kuinka kauan hän näin makasi, mutta hän havahtui uuteen naputukseen ovelle. Ei hän voinut vastata, makasi vaan silmät ummessa.

Pekka astui sisään. Nähdessänsä Saaran makaavan liikkumattomana, sulki hän varovasti oven ja hiipi muutaman askeleen lähemmäksi. Siihen seisahtui hän.

-- Nukutko Saara? -- kysyi hän hiljaa.

-- Sinäkö se olet, Pekka? kuului vuoteelta, vaan hän ei liikahtanutkaan.

-- Onko hän ollut täällä? -- kysyi Pekka. -- Hän kohtasi minut kadulla ja minä sain kertoa hänelle asuntopaikkasi, sillä hän uhkasi minua helvetillä ja muilla hulluuksilla. Mutta etpä sinä matkustanutkaan?

-- Nyt olen ainiaaksi eroitettuna vanhemmistani, Pekka. Et voi aavistaa kuinka hyvä hän oli; ei löydy toista isän vertaista -- sanoi Saara liikutetulla äänellä.

-- Tuon hyviä uutisia Saara, -- jatkoi Pekka. -- Olen saanut sinulle työtä Marshal Field & Kumpp. luona. Se on paraita yhtiöitä, ja puhdas ja hauska, työhuone siellä on myöskin. Mutta kylläpä valehtelinkin kelpolailla.

Pekka nauroi sitä ajatellessaan.

-- Hyi Pekka, valehteleminen on niin rumaa, -- sanoi Saara masentuneesti.

-- Niinhän se on, mutta joskus täytyy sitäkin tehdä, -- vastasi Pekka. -- Maailma on nyt kerran senlainen, ettei totuudella tule toimeen. Sain muutamalta siellä työskentelevältä tytöltä kuulla, että eräs paikka kenkäosastolla oli vapaana. Samassa minuutissa lähdin johtajan luokse. Hän kysyi josko sinä olit taitava siinä työssä, sillä he eivät ota taitamattomia, No se nyt on tietty, vastasin ja kerskasin työstäsi niinkuin et olisi sitte syntymäsi tehnyt muuta, kuin neulonut kenkiä.

-- Kuinka voit käyttäytyä niin Pekka? Tiedäthän...

-- En minä tiedä mitään, -- vastasi Pekka nauraen. -- Sen vaan tiedän, että sinun täytyi päästä jonnekin ja että täällä Amerikassa täytyy pitää puoltansa. Jos tahdot niin saatan sinut sinne; puoli kahdeksalta pitää olla työssä aamulla. --

Seuraavana aamuna alkoi Saara uutta työtänsä. Hän sai koneen ja piti neuloa kengänsaumoja höyryllä. Työhuone oli valoisa ja hauska, sekä hyvällä ilmanvaihtokoneella varustettuna. Suuri joukko nuoria tyttöjä oli ahkerassa työssä. Sahviaani, silkki ja sametti -- kenkiä he ompelivat. Tytöt olivat Saaralle erittäin ystävällisiä ja naapuri näytti kuinka hänen piti tehdä. Sykkivin sydämmin alkoi Saara. Mutta höyry pakoitti konetta niin nopeaan liikkeesen, että käänteissä ei Saara ehtinyt yhtä nopeasti, ja saumat tulivat vääriä. Hän painoi polvellaan käyntiratasta, siksi että sukkanauhansa solki tuli hehkuvan kuumaksi, mutta sittenkään ei hän saanut hillityksi tulista vauhtia. Naapuri huomasi hänen avuttomuutensa ja tuli uudestaan hänen luoksensa.

-- Tyyntykää toki, -- sanoi hän. -- Kas näin, -- ja salaman nopeudella riensi työ edelleen. -- Elkää kadottako rohkeutta. Kyllä sitä pian oppii, olin itsekin yhtä taitamatoin. Painakaa vain polvella rattaasen, niin vauhti hiljenee.

Saara kiitti ja alkoi uudestaan. Hän painoi polvellaan, niin että tuntui kuin nahka irtaantuisi, mutta sittenkin katkesi lanka ja sauma tuli vääräksi.

Johtaja, pitkä, laiha mies piippu hampaissa katseli hymyillen Saaraa,

-- Ette näy olevan erittäin taitava, -- sanoi hän.

-- Paras on että taukootte yrittämästäkään. Saara katsoi häneen suurine tunnollisille silmineen.

-- Elkää karkoittako minua pois, sallikaa minun vielä koettaa! -- pyysi hän.

Ei johtaja vastannut, vaan kääntyi pois ja Saara jäi istumaan onnettoman koneensa ääreen.

Kotiin mennessään ei jalat tahtoneet häntä kannattaa, vaan pakoittivat ankarasti! Vaan hän hautoi niitä kylmällä vedellä ja päätti kärsiä. Olihan elämä kysymyksessä.

Ja hän voitti. Hän keksi pian keinon ja ennen pitkää ansaitsi hän kuusi dollaria viikossa. Jos vaan terveys kestäisi, voi hän sillä elää, mutta siinä olikin sitte kaikki! Missä olivat kauneus, ilo ja kehitys, joita hän oli halunnut? Hän meni tehtaalle, sieltä kotiin, teki työtä, söi, illalla oli tylsä ja väsyksissä, niin että ainoa toivo oli päästä levolle. Tuttavuuksia oli hän tehnyt tehtaan tyttöjen kesken. Niiden seassa oli monta hyvää ihmistä, mutta he olivat sivistymättömiä ja ilman minkäänlaisia harrastuksia; heidän suurin ilonsa oli sunnuntaisin kävellä kultansa kanssa puistossa ja lauantai-illoin tansseissa. Tähänkö hän olisi koko elämäkseen tuomittu?

Eräänä iltana oli Pekka hänet vienyt työväen kokoukseen, missä sekä miehiä että naisia esiintyisi puhujina. Hän astui suureen saliin. Miehet istuivat arkipuvuissaan, lakit päässä poltellen tupakkaa, Saaraa alkoi yskittää tupakansavu ja omituinen, epämiellyttävä ilma kokoushuoneessa. Puheet otettiin vastaan ihastuksella ja jokainen lausunto rahamiehiä vastaan herätti riehuvaa melua. Hehkuva viha kyti näissä ihmisissä! He kantoivat sisässään vallankumouksen siemeniä! Saara sai käsityksen yhteiskunnan eri kerroksista jotka elivät joko salaisessa tai julkisessa kapinassa toistensa kanssa. Toisen kerroksen jäsenten kanssa seurustellessa tuntui kuin tekisi vääryyttä omaan kerrokseen kuuluville.

Sama tunne vallitsi Saaran sunnuntaisin puistossa katsellessaan varakkaiden uhkeita ajopelejä. Mitä nuo ihmiset oikeastaan tiesivät hänen ja hänenmoistensa elämästä ja mitä tiesi hän heistä? Heidän maailmansa oli hänelle suljettu; mutta kauneuden ja varallisuuden maailmaahan hän oli ikävöinytkin, sitä, jonka Falk oli hänelle kuvannut ainoana onnea tuottavana. Miksi ei hän sitä saavuttanut, hän, joka sitä niin innokkaasti halusi? Oliko tuo yhteiskunnan jako oikeutettua? Mihin oli joutunut tuo sana veljellisyydestä ja sisarellisuudesta, jota kirkossa niin usein julistettiin? Niin, kirkossa! Vanhaan tapaan oli hän käynyt kotimaisessa jumalanpalveluksessa, vaan ei löytänyt siellä mitään uutta. Abraham Jenseniä... ei muuta; -- arvokas, itsekäs kehoitus ihmisille uskomaan juuri samoin kuin ihmiset olivat jo vuosisatoja uskoneet, pitämään itseänsä ainoana oikeauskoisena ja kaikkia toisia harhaoppisina. Sinne ei Saara enää menisi.

Sunnuntaiaamupäivät lepäsi hän suuremmaksi osaksi viikkoisesta rasituksestaan. Iltapäivin tuli hänen uskollinen suojelijansa Pekka ottamaan häntä puistoon kävelylle. Pekka parka! Ensi alussa tahtoi hän Saaraa suuremmoiseti ajoretkelle sunnuntaisin, mutta Saara kieltäytyi niistä. Kernaasti uhrasi hän puolet viikkopalkastaan valmistaakseen Saaralle iloa. Saaraa liikutti tämä Pekan uskollisuus, mutta hänen täytyi tunnustaa sen joskus rasittavankin häntä. Usein tuli Pekka silloin kuin Saara olisi halunnut yksinäisyyttä haaveiluilleen.

Pekan pyrinnöt ja toiveet eivät ulottuneet peri korkealle, karkea työ ja kumppanit olivat tukahuttaneet ne. Saara koetti herättää hänen kunniantuntoansa. Muistutti hänelle "Suurista keksinnöistä", joita hän oli räätälissä lukenut, ja joihin hän oli ollut niin innostunut. Eikö hänen sopisi pyrkiä jonnekin teollisuuskouluun ja ruveta rakennusmestariksi? Pekka tuli ihastuksiinsa ja innostus Saaraan nousi korkeimmilleen, mutta etäämmäksi ei siitä päästy. Pekka näytti kuuluvan niihin, joita täytyy kainaloista auttaa määrätylle paikalle.

Saara mietti omaa kohtaloansa. Itse teossa ei hän ollut hituistakaan kauempana, kuin lapsena koti puutarhan rei'istä kurkistellessaan iloisia, onnellisia lapsia, jotka kävivät koulua kuvakirjat kainaloissa. Mikä avaisi hänelle tuon toivotun maailman? Rahat... Mutta mistä niitä hankkia? Kuuden dollarin viikkopalkalla, kun itse piti hankkia asunnon, vaatteet ja elatuksen, ei se onnistuisi. Ei, kyllä hänen osaksensa jäisi aidanraosta kurkistella vaan noita onnellisia ihmisiä, jotka loistavine ajopeleineen kulkivat ohitse, jotta lika vaunun pyöristä räiskyi hänen päällensä.

XXIX.