Part 10

-- Enpä tahtoisi olla sinun takissasi meidän Herramme tuomio-istuimen edessä, -- huusi Pekka tarkastajan jälkeen. Mutta samassa viskattiin hän alas käytäviä. Ensin luuli hän säärensä taittuneen, mutta sitten huomasi hän kaikki olevan "all right." Oli vaan saanut muutamia naarmuja ja reiän päähänsä, joka vuosi ankarasti verta, mateli kaivolle ensin ja kömpi sitte kotiin. Oli sydän kumminkin kevennetty, -- kosto oli suoritettu, kosto, jonka hän oli velkapää Saaralle, houkutellessaan hänet tuonne varkaan pesään. He päättivät seuraavana päivänä neuvotella Pekan asuntokumppanien kanssa, jotka ehkä tiesivät antaa neuvoja. Omat työnsä unohti Pekka tykkänään. Ensin oli Saaralle saatava vakinaista työtä.

[Tässä ja seuraavassa luvussa esitellyt työväen elämän kuvaukset perustuvat kaikki todellisuudelle. Katso: Miss Nelsonin "The slave girls of Chicago", ja Helen Campbell'in "The prisoners of Poverty".]

XXV.

Kuinka kurjat ja likaiset olivat nuo työväen asunnot!

Useammat näistä rakennuksista ovat ennen olleet komeita ja hienoja, vaikka sittemmin ovat käyneet kurjiksi rappeutuneiksi hökkeleiksi, toiset taas ovat varta vasten perustetut, tyhjiinimeäksensä nuo raukat, jotka ovat pakoitetut sieltä suojaa etsimään. Useammat näistä työväen asunnoista ovat puuhuoneuksia, monikerroksisia ja seinät niin lahonneina, että niistä voi irroittaa palan palalta.

Katot rikkinäiset, joista vesi valui asunhuoneisiin, joissa ei ole minkäänlaisia ilman puhdistuskeinoja, vaan kukin saa sitä hankkia miten parhaaksi näkee. Sairauden ja rikosten pesiä, minne ei oikeusmiehet. eikä hyväätekevät naiset rohkene astua, pelosta, etteivät pelastautuisi sieltä ehein nahoin ja missä pappeja kohtaa kiroukset, sadatukset ja pilkkanaurut. Senlaisen huoneuston ohikulkiessa on se kuin auringon paisteessa loikoileva lihava kissa. Kaikki niin tyyntä ja tyhjää, siksi että asukkaat ovat väsymättömässä taistelussa leipäpalan edestä. Mutta iltasin vilisee niitä, kuin rottia pesiinsä, silloin leimautellaan kirouksia ja vihaa uhkuvia sanoja; silloin ajatellaan murhayrityksiä, silloin liittoudutaan kapinoihin ja asetellaan salakaivoksia, jotka jonakin päivänä räjäyttävät koko kaupungin.

Tänlaiseen meidän vuosisatamme yhteiskuntajärjestystä vastaan taistelevaan pesään vei Pekka Saaran seuraavana aamuna. Olihan hän jo ollut siellä sinä kauhistuttavana yönä, kuin turvattomana oli harhaillut meluavassa jättiläiskaupungissa. Hän tunsi heti ympäristön. He kulkivat ahtaan pihamaan poikki missä hiljalleen virtasi mustanharmaa likavesi viemärissä, joka oli jossakin sulkeutunut, sillä vesi seisoi melkein tyyneenä. Seinän vierustalla oli rivi tynnyreitä ja rikkinäisiä laatikoita, minne oli viskattu ruuan jäännöksiä ja törkyä. Niistä leveni inhoittava löyhkä. Silloin tällöin avautui ikkuna, josta viskattiin likavesiä alas pihalle, tai pudistettiin pölyisiä matonrepaleita. Muutamia rikkinäisiä huonekaluja oli tapuloittuna kartanolle; melua kuului eräästä huoneesta ja polisi tuli sieltä ulos kantaen kehtoa sylissään erään naisen seuraamana, joka näöltään oli enemmän raivostunut paholainen, kuin ihminen, takkuisille hiuksineen ja repaleisille pukuineen, pitäen lasta käsivarrellaan.

-- Sinä et ota kehtoa, kuuletkos? -- kirkui hän huonolla englannin kielellä ja tarttui siihen vapaalla kädellään, taistellen polisia vastaan. -- Sinä et ota kehtoa, vie vaan kaikki muu roska herrasväellesi, madeletti carnoglie, mutta, kehtoa et saa; se on pienokaiseni kehto, -- ja hän alkoi itkeä ja suudella ja hyväillä kääryä käsivarrellaan.

-- Rauhoitu nyt, -- sanoi polisi -- En minä mitään vie, puhdistan vaan huoneen hyyryläiselle, joka voi maksaa vuokransa. Sinä saat etsiä toisen onkalon madellaksesi.

Nainen vaipui ruvan ja ruhkan sekaan ja alkoi vaikeroida:

O dio mio! o madonna mia! o misero, misero... madeletti carnoglie, bestie damnasti!

-- Mitä on tekeillä? -- kysyi Saara lähestyen.

-- Vanha juttu, vuokra maksamatta; minä olen saanut käskyn karkoittaa perheen asunnostaan -- vastasi polisi kohteliaasti.

-- Kuka on talon omistaja? -- kysyi Pekka -- En ole sitä koskaan kuullut, vaikka itsekin asun täällä.

-- "Pyhä kolminaisuus" -- vastasi polisi vakavasti.

Pekka purskahti nauruun.

-- Ja "pyhä kolminaisuus" karkoittaa naisia ja lapsia asunnostaan muutaman kurjan kolikon vuoksi?

-- Kuinka suuri summa on kysymyksessä? -- kysyi Saara tarttuen kukkaroonsa.

-- Vaan kaksi dollaria -- vastasi polisi.

-- Ja kahden dollarin vuoksi alistautuu varakas kirkko moiseen halpamaisuuteen, -- sanoi Pekka. -- Tässä näet, Saara, minlaisia he ovat.

-- Asiatoimissa ja yrityksissä ei senlaiset tule kysymykseen, sanoi polisi. -- Kirkko ei niitä hoida, vaan asioitsija kokoo vuokrat.

Saara ei puhunut mitään. Hän otti kaksi dollaria kukkarostaan ja antoi polisille.

-- Ja nyt toimitatte huonekalut paikoilleen uudestaan!

Polisi nosti kohteliaasti kypäriään ja alkoi laahata sisään rikkinäisiä huonekaluja. Nainen oli koko ajan vaikeroiden puristanut lasta rintaansa vastaan. Äkkiä tajusi hän mitä oli tapahtunut. Viljavina vuosivat kyynelet ja hän heittäytyi polvilleen Saaran jalkoihin, tarttuen hänen käteensä, suuteli hän sitä kunnioituksella, huudahtaen:

-- O, bellissima signora! Dio te benedice! Antonio, proveretto Antonio... e bono... on hyvä, mutta juo, juo signora. Tuli päihtyneenä yöllä kotio signora... nukkuu lattialla... eikä herää. Antonio e bono, signora, ansaitsee paljon rahaa, möi bananeja; appelsiineja ja pähkinöitä, mutta sitten tuli polisi, otti rahat ja sanoi Antonion täytyvän saada licenseä... Antoniolla ei ole licenseä... ei rahaa licenseen... silloin alkoi Antonio juoda ja minä pesemään lattioita... sitte sairastui Baby; minun täytyi jäädä Babyn luo, ei mistään kahta taaleria vuokraan... ja Antonio oli päihtynyt. Maledetta America... Jumala siunatkoon sinua ja omaisiasi!

Saara kiiruhti pois; moinen alku ei aavistanut hyvää. He astuivat suureen eteiseen, joista pääportaat johtivat ylös, siellä löyhkäsi sama ummehtunut ilma. Portaita valaisi suuri ikkuna katossa, joka läpäisi vuosikymmenien pölyn takia vaan harvoja valonsäteitä. Sitä ei ollut milloinkaan puhdistettu, sadevesi vaan virutellut. Muutamat ruudut olivat särkyneet, reikiin oli pistelty repaleita.

-- Menkäämme ensin akan luoksi, joka lainasi minulle lautasia ja kuppeja, silloin kun ensi kerran olit täällä, -- sanoi Pekka. -- Hänellä on hauskan näköistä asunnossaan, itse hän on hyvänlaitainen ja ystävällinen, elä välitä siitä, että hän kuulee huonosti ja on uudestaan tullut melkein lapseksi.

Pekka naputti ovelle ja astuivat sitte sisään. Huone oli kadulle päin. Puhtaat, valkeat verhot riippuivat ikkunoissa, kukkia vanhoissa astioissa oli ikkunalaudalla. Vuode valkoisine peitteilleen oli yhdessä nurkassa, keskilattialla petsattu pöytä neljän tuolin ympäröimänä, niiden joukossa keinutuolikin. Pöydällä oli kahvikannu ja ruuan jäännöksiä. Eukko istui keinutuolissa. Silmälasit nenällä kutoen sukkaa.

-- Hyvää päivää äitiseni, -- sanoi Pekka ja ojensi hänelle kätensä. -- Onko Lizzie kotona?

Vanhus katseli silmälasiensa ylitse.

-- Kas vain, Pekka! -- sanoi hän. -- Ja teillähän on vieraitakin muassanne?

-- Eräs tuttavani maalta, joka on työnhaussa kaupungissa, aikomuksemme oli kysyä Lizzieltä eikö siellä olisi jotain, missä hänkin työskentelee.

-- Niin, niin, Lizzie läksi juuri ulos, mutta tulee pian takaisin; tehkää hyvin ja istukaa siksi. Niin, niin, ei meillä aina ole näin hienoa ollut; on meilläkin ollut puutetta, onpa niinkin.

Pekka kuiskasi Saaralle:

-- Nyt huomaan hänen tulleen hyvään alkuun, minä menen huoneeseeni nyt, niin saatte Lizzien kanssa puhua vapaammin. -- Minä menen ulos hetkiseksi, tulen pian takaisin, -- huusi hän mummon korvaan.

Eukko nyökkäsi päätään ja Pekka lähti.

-- Niin, niin olen minäkin kokenut yhtä ja toista -- jatkoi eukko nähtävästi mielissään saatuaan puhekumppanin.

-- Ensin asuimme Tennesseessä ja sotavuonna menetimme kaiken tavaramme. Sitten muutimme tänne, mutta ei mikään onnistanut; mieheni sairastui ja kuoli, Lizzie oli silloin viisitoistavuotias, mutta työhön hänen täytyi ansaitaksensa leipäpalan.

Sittemmin on käynyt, niinkuin voi toivoakin. Hän on työskennellyt paitatehtaassa, kenkätehtaassa, räätiverstaassa, mutta sai aina pieniä palkkoja ja tuli kalpeaksi ja sairaaksi. Luulin jo hänenkin kadottavani. Väliin oli ruokaa, väliin kärsittiin nälkää, toisinaan makasi hän viikkokausia sairaana, pikku raukkani, silloin ei ollut mitään tuloja. Mutta nyt on hän, Jumalan kiitos virkistynyt, on pulska kuin terveys itse, muutenkin on kaikki nyt hyvin, ei mitään puutetta.

-- Missä työssä hän nykyään on sitte? -- kysyi Saara.

-- Niin, en minä oikeastaan tiedä; suuremmaksi osaksi on se yötyötä, monestikin tulee hän kotiin vasta aamusella. Nyt sanoo hän saaneensa ystävän, joka on hänelle niin hyvä. Niin, Jumala heitä molempia siunatkoon! Hän on kelpo tyttö. Raskasta on köyhyys sille, joka on nähnyt parempia päiviä, Mutta kunhan lapset ovat siivoja ja kulkevat Jumalan teillä, on se lohdutuksena puutteessakin.

Oven avautuminen keskeytti, puheen ja Lizzie astui sisään. Hän oli komea tyttö, muhkea varreltaan ja soma ryhti. Silmät tumman ruskeat, huulet punaiset ja täyteläät, nenä karkea, jonka pieni taipumus ylä-ilmoille lisäsi kasvojen ynseätä ilmausta. Poskipäät hieman ulkonevat, iho lämpimän ja vähän kellervän näköinen. Muotihatun alta näkyi kiharoittu tukka veikistelevänä esiin pistäytyvän. Puku oli aistikas, jos kohta ei kallis: hänellä oli hansikkaat ja päivänvarjostin. Ei hän työntekijältä näyttänyt. Hän loi hämmästyvän katseen Saaraan ja katsoi kysyvästi äitiä.

-- Täällä on eräs Pekan tuttavista, joka haluaisi työtä samassa paikassa, kun sinäkin olet -- sanoi äiti.

Saara kuuli katkeran naurunpurskahduksen ja huomasi Lizzien punastuvan äkkiä mennessään vaatesäiliön luo riisumaan hattua ja hansikoitaan.

-- Kyllä hänet silloin on neuvottu oikeaan paikkaan -- mutisi hän.

-- Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos antaisitte minulle jonkin hyvän neuvon, sillä olen aivan vieras kaupungissa ja äitinne kertoi teillä olevan hyvää työtä, -- sanoi Saara vaatimattomasti.

Lizzie kävi tulipunaiseksi ja silmissä välähteli tuli.

-- Vai niin hän sanoi, -- mutisi hän järjestellen tukkaansa kuvastimen edessä. -- Helpostihan voitte ottaa tämän viran.

Saara katsoi häntä hämmästyneenä. Ei hän ymmärtänyt.

Lizzie asettui hänen eteensä ja kysyi äreästi:

-- Mitä te oikeastaan tahdotte? Miksi tunkeuduttu huoneeseni? Tuletteko vakoilemaan minua?

Saara säikähtyi.

-- Vakuutan kääntyneeni teidän puoleenne puutteen takia -- sanoi hän.

-- No, jos tahdotte tietää minun työni, niin sanon sen kernaasti. Sama työ on kyllä teillekin avoinna: myökää itsenne!

-- Myödä itseni, -- toisti Saara. -- Mitä te tarkoitatte?

-- Tarkoitan, että se on ainoa joka kannattaa täällä Chicagossa, -- vastasi Lizzie. -- Kuudentoista tunnin ahkerasta työstä saa huonon palkan, mutta naisellinen kauneus palkitaan runsaasti.

Saara tuli hehkuvan punaiseksi ja tunsi ruumiinsa vapisevan. Minne hän oikeastaan oli tullut? Ei koskaan ollut tänlaista kuullut, ei koskaan senlaista lukenut, mutta mieleensä kuvastui isojen kaupunkien paheiden ja siivottomuuden kurjuus, Falkin kertomusten mukaan.

-- Te punastutte kauhusta ja häpeästä. Olette itse kait pyhimys, sisar jollekin senlaiselle, joka päivällä ajaa komeissa vaunuissaan mahtavana ohitsemme, jotta lika pyöristä räiskyy päällemme, mutta iltaisin kernaastikin viihtyy seurassamme, sill'aikaa kun vaimonsa luulevat heidän istuvan tärkeissä kokouksissa ja valtion ja yhteiskunnan asioita hoitamassa. Ho, ho, ho, ho! -- Lizzie nauroi kauheasti. -- Oh, minä vihaan heitä! -- jatkoi hän puistaen nyrkkiään -- Jos tietäisitte kuinka he meille puhuvat, ja sitä täytyy kärsiä.

-- Lizzie vaipui tuolille ja puhkesi itkuun. -- Katsokaa, hauskaa se ei ole? Mitä sitte on tehtävää?

Toivoton epäilys täytti Lizzien huudahduksen. Se viilsi Saaran sydäntä. Hän istui kuin kivettyneenä katsellen Lizzie'ä ja silmänsä täyttyivät kyynelillä.

-- Ettekö luule minun koittaneen elättää itseäni rehellisesti? jatkoi Lizzie, -- mutta se ei käy, se ei käy. Olen tehnyt työtä, niin että nahka on sormista irtautunut; olen ommellut yökaudet, kunnes olen uupuneena nukkunut paikalleni; olen istunut tehtaalla kuumeesta vapisevana ja yskinyt niin, että sydän on ollut rinnassa haljeta, vaan ansaitakseni päiväpalkkani. Mutta se ei käynyt. Jos on päivän kipeä, velkaantuu heti; lääkärikin on maksettava; ja sitten kunnekaan kykenemättömänä eroitetaan paikastaan.

Hän pysähtyi hengittääksensä ja jatkoi sitten:

-- Jos olisin yksin, olisin kernaasti nähnyt nälkää ja viimein kuollut, sairaalaan, mutta hän tuossa -- Lizzie osoitti äitiä -- en voinut nähdä hänen kärsivän vilua ja nälkää, hänen, joka on nähnyt parempiakin päiviä, ei, sitä en voinut kestää. Minä mietin pitkinä öinä kun kuume esti minut nukkumasta, mietin kaikkia mahdollisia, mutta kaikki tiet olivat minulle suljetut paitsi yksi. Minä valitsin sen, Jumala minua armahtakoon! Äiti raukkani, hän ei sitä tiedä, hän luulee tyttärensä rehelliseksi ja kunnialliseksi. Jumala häntä suojelkoon totuutta tuntemastakaan!

Lizzie puhkesi uudestaan kiihkeään itkuun. Saara nousi ja vastustamattoman voiman vaikutuksesta heittäytyi hän Lizzien eteen polvilleen ja painoi päänsä hänen syliinsä. Olihan hänkin tullut myydyksi miehelle, jota hän nyt kammosi. Lizzie silitti molemmilla käsillään hänen päätänsä:

-- Sinä et halveksi minua, et käännä selkääsi minulle! Kiitos, kiitos!

Hän kumartui suutelemaan Saaraa otsalle. Sitten hän hämmästyi tekoaan kauhistuneena.

-- Anna anteeksi! -- sanoi hän -- Suo anteeksi! Ja... elä puhu mitään!

Saara meni hiljaa ulos. Kun Pekka tuli, löysi hän Saaran istumassa rappusilla silmät itkusta punaisina.

XXVI.

Etkö saanut mitään neuvoa kysyi Pekka viattomasti.

Saara pudisti päätään. Pekka katsoi häneen.

-- Oletko sairas, Saara? Lähdemmekö kotiin? kysyi hän.

-- Ei, voin vallan hyvin... Mennään vaan edemmäs.

-- Silloin on paras mennä ylös kappaompelijattarien luo; ne ovat kumminkin kotona, -- sanoi Pekka.

He menivät ylös käytäviä ja pitkän eteisen läpi. Pekka noputti ovelle. Kuului heikko: "astukaa sisään!" He astuivat huoneesen, joka oli noin 10 jalan suuruinen kultakin sivulta. Katto oli matala ja aleni vielä ikkunaan päin. Keskilattialla oli suuri pöytä, johon ompelukoneet olivat kiinnitetyt. Pöydän ympärillä istui kuusi naista ommellen, kuin jos henki olisi ollut kysymyksessä. Lattialla oli suurissa kasoissa sekä valmiita että puolivalmiita kappoja, joiden välissä lattialla istui kaksi, noin kahdeksan ja kuuden-vuotista tyttöä, jotka ratkoivat harsouslankoja valmiista vaatteista.

Eräässä loukossa oli vuode, jossa lepäsi kalpea, laiha olento, niin hiljaa, kuin kuollut. Korahteleva hengitys oli ainoa elonmerkki. Etäämpänä vuoteesta, niin kaukana ettei sairas siihen itse ylettynyt oli lääkepullo-pöytä. Ilma huoneessa oli niin ummehtunut, että Saara ehdottomasti vetäytyi askelen taaksepäin. Naiset olivat sairaan näköisiä. Kasvoissa ilmaantui väsynyt, elämään kyllästynyt piirre; olkapäät olivat, eteenpäin taivuksissa, rinta vaipunut sisälle, hiukset vanuksissa. Kädet liikkuivat, kuin näkymättömän voiman vaikutuksesta. Koneiden surina tukahutti kaiken keskustelun, ja silmät seurasivat työtä, ikäänkuin ei maailmassa muuta olisikaan kuin kappoja ja ompelua. Ompelijat rasvatäpläisine pukuineen muodostivat omituisen vastakohdan hienoille silkkivuorisille kapoille, kärpän tai pensylvaani nahan koristamme reunuksineen. Noin 30-75 dollariin kappale. Saara huomasi, että muutamat hienommista kapoista olivat asetetut sairaalle peitteeksi.

Naiset nostivat päätänsä oven avautuessa, mutta heti kävi katse taas työhön ja kädet liikkuivat yhtä kuumeisella kiireellä.

-- Hyvää huomenta! -- sanoi Pekka sisäänastuessaan. -- Aina yhtä ahkerina!

Ei mitään vastausta. Ei kukaan käskenyt heidän istua ja koneet surisivat samalla kiivaudella.

-- Täällä on eräs, joka haluaisi työtä -- jatkoi hän säikähtymättä. -- Olisiko teillä jotain senlaista, joka kannattaisi.

Pitkä äänettömyys.

-- Joka kannattaisi? -- vastasi vihdoinkin lähinnä istuva työstään taukoamatta. -- Silloin on paras kääntyä heti toisaalle.

-- Mutta ansaitsettehan elatuksenne kumminkin ja ehkä vähän päällekin, -- sanoi Pekka.

-- Viisikymmentä centtiä päivässä; onko se sinusta tarpeeksi kuudentoista tunnin työstä? Hän joka on taitamatoin saisi tuskin kahtakymmentäviittä.

Saara kumartui tarkastamaan erästä takkia. Kuinka keveä ja hieno se oli! Saaralle tuli halu koittaa sitä. Voi ne, joilla oli varaa, näitä ostaa, eivät ymmärtäneet, että joka piste ompeluksessa, oli särkynyt sirpale ihmiselämää!

-- Kuka näitä takkeja kaupitsee - kysyi Saara.

-- Sitä emme tiedä. Ompelemme juutalaiselle, joku tuo meille kankaat ja maksaa palkan kappaleluvulta. Hän taas tekee työtä jonkun toisen palveluksessa ja se taas vuorostansa on myöskin toisen työssä. Löytyy niin monta välittäjää, jotka ansaitsevat meidän työstämme, että itsellemme ei jää mitään voittoa.

-- Mutta niiksi ette työskentele tehtaissa? -- kysyi Saara. -- Siellähän saa ainakin huoneen ja lämpimän ja höyryn ilmaiseksi.

-- Miksi emme? -- jatkoi sama, joka tähänkin asti oli puhunut. -- Siksi että varakkaat ansaitsevat enemmän säästäessään huoneen vuokran, lämmön ja höyryn. He ovat keksineet, että me yhtä hyvin voimme työskennellä kotona jolloin saamme itse hankkia kustannukset. He keinottelevat miten vaan enemmän ansaitsisivat meidän kauttamme; meillä on muka liian suuret tulot, -- lisäsi hän katkerasti.

-- Itse pitää meidän hankkia langat ja maksaa niistä juutalaiselle kaksinkertaiset hinnat -- sanoi eräs toinen. -- Muuten emme saa häneltä työtä ollenkaan.

-- Mutta sittepä me hankimmekin heidän hienoille naisillensa keuhkotaudit, -- sanoi kolmas nauraen ja katseli sairaan vuoteella lepääviä takkeja. -- Itse käytämme niitä ennen kuin rikkaat ne saavat ja tarttumus ei lähde niinkään helpolla.

Toisetkin nauroivat tätä ajatellessaan. Saaraa kauhistutti. Nyt vasta huomasi hän että laattialla istuvat lapset katselivat häntä suurin silmin.

-- Kenenkä ovat nämä lapset? -- kysyi hän.

-- Minun, -- vastasi vanhin kumealla äänellä. Hän oli tähän asti vaijennut.

-- Mutta eikö olisi lapsille parempi leikkiä ulkona kartanolla? -- kysyi Saara.

-- Parempi? -- jatkoi sama kumea ääni. -- Me emme kysy mikä olisi parempi. Ne joilla on vara lähettäkööt lapsensa yleisiin puutarhoihin ja muihin semmoisiin. Meidän köyhien pitää panna heidät työhön heti kun kynnelle kykenevät.

Saara ajatteli ehdottomasti omaa lapsuuttaan. Sekin oli ollut ikävä ja ilotoin muihin lapsiin verraton, mutta mitä se oli tämän rinnalla? Hän näki itsensä istumassa puutarhassa sylissään lakanaan kääritty porsas, hän muisti puun linnunpesineen ja kirjat. Hän oli kumminkin ollut onnellinen silloin.

-- Ellei mieheni olisi heittäytynyt alas telineiltä ja siinä kuollut, niin emme täällä istuisi ja riutuisi rasituksesta, -- jatkoi leski. -- Olisi edes toiminut niin, että olisimme saaneet vahingon korvausta, mutta kas, sen hän jätti tekemättä.

Niin kauhea kuin asia olikin ei Saara voinut olla hymyilemättä. Ajatus, että miehen piti pudota kuoliaaksi juuri siten kuin vaimo olisi tahtonut, jos hän kerran ollenkaan putosi kuoliaaksi -- tuntui Saarasta naurettavan hullunkuriselta.

-- Paras on tyytyä Jumalan tahtoon -- sanoi Saara.

Lesken kasvot muuttuivat uhkamielisiksi.

-- Meille köyhille ei tarvitse puhua senlaista -- sanoi hän äkäisesti. -- Olemme saaneet tarpeemme siitä. Jumala? Sanokaappa mitä hyvää hän meille tekee? Me näemme nälkää, kärsimme vilua ja näännymme rasituksesta, toisten syödessä ja juodessa sekä silkkityynyillä ojennellessa. Antaa varakkaiden vaan pitää Jumalansa; meillä ei ole varaa senlaiseen ylellisyyteen.

Saara tahtoi vastata, mutta vaimo keskeytti hänet.

-- Jos te joudutte orjastelemaan meidän tavoin, niin saatte nähdä minne hurskautenne katoo. Lihavat papit tulevat meille silloin tällöin sanomaan, että tulevassa elämässä saamme palkan rasituksestamme, mutta olisi paljon parempi, jos Herramme soisi meille täällä maanpäällä muutakin elääksemme, kuin teetä ja korppuja.

Saaraa peloitti nämät pakanalliset sanat; mutta ei hän voinut vastustaa, kielensä oli aivan taipumattomana.

-- Ettekö voi sitte tehdä jotain muuta, mikä kannattaisi paremmin? -- sanoi, hän vihdoinkin.

-- Sitä me kyllä voisimme -- vastasi leski. -- Löytyy todellakin monta, jotka elättävät itseänsä mukavammin, on meilläkin ollut tarjomuksia, mutta aikomuksemme on pysyä kunniallisina, niin kauan kuin henki meissä säilyy.

-- Siinä saa pysyä, mihin kerran on harjaantunut, jos se sitte kannattaa tai ei, -- sanoi eräs toinen.

-- Eikä ole niinkään helppoa päästä täältä -- sanoi kolmas, luoden silmäyksen sairaaseen.

Samassa kuului useampia kimeitä vihellyksiä tehtaista. Kello oli kaksitoista ja päivällisloma alkoi. Ompelijattaret viskasivat työnsä oheen ja syöksyivät paikoiltaan, haukotellen ja ojennellen ruumistaan. Sitten kävivät eteiseen vesisäiliölle viruttelemassa kasvoistaan paksuinta pölyä, ennen kuin alkoivat ahmia teetään ja kuivia korppujaan.

Sairas, joka tähän asti oli maannut, kuin puolikuolleena, aukaisi äkkiä silmänsä. Ne loistivat, kostean kiiltoisina, kuten keuhkotautisten tavallisesti. Valittaen yritti hän kohottautua vuoteelta ja kuroittaa pöydälle, missä lääkepullot olivat.

-- Antakaa minulle tuo pullo, pian! pian! -- huusi hän Saaralle epätoivoisella äänellä.

Saara tarttui äkkiä pulloon. Nimilapulla luki hän: opiumia, sen alla oli pääkallo ja pari, luisia käsivarsia ristissä ja selvitykseksi näille kuville oli allekirjoitettu: "Myrkkyä". Saara tuijotti hämmästyneenä sairasta, joka hapuili pulloa.

-- Sehän on myrkkyä, -- sanoi Saara.

-- Niin, niin, siksipä sitä juuri tahdonkin. Täällä makaan rasitukseksi heille. He ansaitsevat tuskin elatuksen itselleen ja sitten täytyy minun... antakaa se minulle!... En minä kumminkaan parane... vihdoin myyvät he itsensä maksaaksensa lääkkeeni... ovat jo puhuneet siitä... täällä makaan ja kuulen kaikki, vaan en voi puhua mitään.

Hän kuvaili ompelijattarien tulevan takaisin ja ojensi kätensä suonenvedon tapaisesti.

-- Kiiruhda! Anna se tänne... etkö kuule! Oh, Jumala minua auttakoon! -- Tapa minut!

Hän vaipui vuoteelle ummistaen silmänsä; rinta aaltoili äsköisestä rasituksesta. Saara piti vielä pulloa vapisevassa kädessään. Hän laski sen hiljaa pöydälle ja valmistautui lähtemään. Tämä kurjuus oli tukahuttavaa. Pikku tytöt olivat nukahtaneet kappakasalle. Teen juotua alkoivat koneet uudestaan surista.

Saara sanoi jäähyväisiä ja kiiruhti ulos. Pekka seurasi häntä.

-- Ei näy onnistuvan tänään, Saara, -- sanoi hän. -- Mutta elkäämme kadottako rohkeutta. Täällä asuu muutamia, jotka työskentelevät "Marshal Field & kumpp.'illa". Se on hyvä paikka, mutta he eivät ole kotosalla nyt; tulevat puoli seitsemän ajoissa, niin kuulustelen heiltä. Ei ole suuria toiveita sinne pääsemisestä, siellä kun aina on liiaksi pyrkijöitä. -- Kas tästä mennään irlantilaisen Pat'in luoksi. Hän on kummallisin mies maailmassa. Hän oli osallisena suuressa työlakossa Armour & kumpp:n teurastuslaitosta vastaan. Mutta laitos onnistui saamaan heti täyden väestön sijaan -- katsos se on juuri haittana meidän työlakoillemme. Useammat vanhoistakin työntekijöistä otettiin sitten armosta takaisin vanhoilla ehdoilla, mutta Pat oli liian ylpeä, eikä häntä olisi otettukaan uudestaan, sillä hän oli lakon alkuunpanija. -- Käymmekö tervehtimään häntä.

Ei Saara vastannut. Mielen valloitti kaikki näkemänsä ja kuulemansa; koneellisesti seurasi hän Pekkaa, joka kiipesi ylös kapeata porrasta. Ullakkohuoneen ovelle tultuansa löi Pekka ovelle; miesääni vastasi: -- Astukaa sisään.