Chapter 8

Minä olin pian jaloillani. Kari, jolle laiva oli ajanut, oli lähellä Mull-saaren lounaista kärkeä, erään pienen Erraid nimisen saaren edustalla. Viimemainittu näkyi matalana ja mustana alahangan puolella. Toisinaan kuohuivat hyökyaallot suoraan ylitsemme, toisinaan taas ryskyttivät prikiä karia vasten, jotta me selvään kuulimme kuinka se pirstoi runkoaan kallioihin. Purjeiden mahtavasta jyminästä, tuulen vingunnasta ja vaahdosta, jota kuun valossa näin lentelevän ympärillämme, sekä vaaran tunteesta oli pääni kai mennyt melkein sekaisin, koska minulla ei ollut selvää käsitystä siitä mitä näin.

Samassa huomasin Mr Riachin ja miesten puuhaavan ruuhen ympärillä. Juoksin heitä auttamaan yhä vieläkin ollen päästä pyörällä, mutta heti kun kävin työhön käsiksi, selkeni ajatuskykyni. Ruuhen vesille saaminen ei ollut suinkaan helppo asia, sillä se oli keskellä laivaa ja kaikenlaista kalua täynnä, ja suuremmat hyökylaineet pakottivat meidät tuontuostakin lakkaamaan työstä ja alkamaan taas uudelleen. Mutta milloin vain saatoimme, teimme työtä kuin hevoset.

Sillä aikaa olivat kaikki haavoitetut, jotka vain kykenivät, kömpineet kanssista kannelle ja ryhtyneet hekin auttamaan; kun taas toiset, jotka avuttomina viruivat lavitsoillaan, kiusasivat minua huutaen ja anoen pelastusta.

Kapteeni ei välittänyt mistään mitään. Näytti siltä kuin hän olisi yht'äkkiä tullut tylsämieliseksi. Hän seisoi yhdessä kohti pidellen maston köysistä, puhellen itsekseen ja parahtaen joka kerran kun laiva kolahti kallioihin. Priki oli hänelle kuin vaimo ja lapsi. Päivästä päivään hän oli välinpitämättömänä katsellut miten Ransome parkaa rääkättiin; mutta kun prikistä tuli kysymys, näyttivät sen saamat jysäykset koskevan häneenkin.

Koko siltä ajalta kun ruuhen kanssa työskentelin, en muista mitään muuta, kuin sen että katsoen sivulleni rannalle päin, kysyin Alanilta mikä maa se oli. Hän vastasi sen olevan hänelle mitä pahimman, sillä se oli Campbellien maata.

Olimme käskeneet erään haavoitetuista pitämään silmällä laineita ja varottamaan meitä. Meillä oli jo ruuhi melkein merikunnossa, kun tämä mies kirkasi: »Herran tähden, pidelkää!» Hänen äänestään kuulimme, että nyt oli jotain tavatonta tulossa. Ja aivan oikein huutoa seurasikin niin mahtava hyökylaine, että se nosti prikin ylös ilmaan ja paiskasi sitten kyljelleen. Joko nyt huuto tuli liian myöhään, tai pidin minä liian heikosti kiinni, en voi päättää; mutta laivan äkkiä heilahtaessa lensin minä kaidepuiden yli mereen.

Minä vajosin, sain vettä suuni täyteen, kohosin veden pinnalle, näin vilaukselta kuun ja vajosin uudelleen. Sanotaan, että kolmannen kerran vajoaa liian syvälle. Minua ei silloin saane laskea muiden ihmisten joukkoon, sillä minua ei haluta panna paperillekaan kuinka monta kertaa vajosin ja kohosin taas takaisin pinnalle. Koko ajan pyöritteli, riuhtoi ja puristeli vesi minua ja sulki sitten taas kokonaan märkään syliinsä. Kaikki tämä sai minut niin pois suunnilta, etten surrut enkä pelännyt.

Yhtäkkiä huomasin pitäväni kiinni jostain pyöreästä puusta, joka auttoi minua jonkun verran, ja samassa olin tyynessä vedessä ja aloin saada tajuntani takaisin.

Puu, josta olin saanut kiinni, oli vara-raaka. Kauhistuin huomatessani kuinka kauas prikistä olin ajautunut. Koetin huutaakin; mutta se oli selvästi jo äänen kuulumattomissa. Priki pysyi vielä koossa, mutta olin liian kaukana ja liian alhaalla nähdäkseni olivatko he jo saaneet ruuhen vesille vai eivät.

Huutaessani huomasin, että osa vedenpinnasta prikin ja minun välillä ei ollut niin myrskyistä, mutta kuohui kuitenkin vielä valkoisena, ja kuun valossa näin sen olevan aivan täynnä pyörteitä ja vesikuplia. Toisinaan koko tuo ala heilahti sivulle kuin elävän matelijan häntä; toisinaan se taas hävisi silmänräpäykseksi kokonaan ja kuohahti sitten uudelleen. En voinut ymmärtää mitä ilmiö merkitsi, ja se sai minut yhä enemmän pelkäämään sitä. Mutta nyt tiedän että sen täytyi olla vuoroveden synnyttämä voimakas virta, joka oli kuljettanut minua niin kovaa vauhtia ja pyöritellyt niin armottomasti ja sitten ikäänkuin leikkiin kyllästyneenä heittänyt minut ja vara-raa'an maan puolelle.

Nyt olin aivan yhdessä kohti ja aloin tuntea, että voi yhtä helposti kylmettyä kuoliaaksi kuin nukkuakin. Erraidin ranta oli lähellä. Kuun valossa näin selvään kanervikot ja kiiltokiven kimaltelevan kallioissa.

»Jos nyt en jaksa päästä tuonne asti, olen hukassa», ajattelin itsekseni.

En osannut ollenkaan uida, kotiseudullani kun Essenin vedet ovat kovin vähäpätöiset; mutta kun tartuin raakapuuhun molemmin käsin ja potkin jaloillani taaksepäin, huomasin pian liikkuvani. Raskasta oli työ ja surkean hidasta kulku; mutta noin tunnin ajan potkittuani ja pulikoituani pääsin onnellisesti mataloiden kumpujen reunustamaan hietarantaiseen lahdelmaan.

Meri oli siellä aivan tyyni, tyrskyjen kohinaa ei kuulunut; kuu paistoi kirkkaana ja minä tuumailin itsekseni, etten koskaan ollut nähnyt niin autiota ja yksinäistä paikkaa. Mutta se oli kuivaa maata; ja kun vesi viimeinkin kävi niin matalaksi että saatoin jättää raakapuun ja kahlata pohjaa myöten maalle, en voi sanoa olinko enemmän väsynyt vai kiitollinen. Joka tapauksessa olin kuitenkin sekä väsynyt että kiitollinen; väsyneempi kuin koskaan sinä yönä, ja Jumalalle yhtä kiitollinen kuin -- sitä toivon -- usein muulloinkin olen ollut, vaikka en koskaan suuremmalla syyllä.

14 LUKU.

Saarella.

Samalla kun laskin jalkani rannalle, alotin seikkailujeni onnettomimman ajan. Kello oli puoli yksi yöllä ja vaikka maa suojasikin tuulelta, oli yö kylmä. En uskaltanut istuutua, sillä pelkäsin paleltuvani, vedin vain kengät jaloistani ja kävelin paljain jaloin edestakaisin hietikolla. Mieltäni painoi sanomaton ikävä. Siellä ei kuulunut ihmisten eikä karjan ääniä, kukko ei laulanut vaikka ensimäisen kieunnan aika jo oli käsissä. Kaukaa ulapalta kuului laineiden pauhu ja se johdatti mieleeni oman ja ystäväni vaaranalaisen aseman. Kun samalla tulin ajatelleeksi käveleväni meren rannalla moiseen aikaan ja sellaisessa kolkossa erämaassa, valtasi minut epämääräinen pelko.

Heti kun päivä alkoi sarastaa, panin kengät jalkaani ja läksin kiipeämään kukkulalle. Se oli vaikein kiipeäminen, mihin koskaan olen ryhtynyt. Koko matkan kiertelin suurien graniittilohkareiden välissä tahi hypin toiselta toiselle. Päästyäni kukkulan huipulle oli jo selvä päivä. Prikistä ei näkynyt merkkiäkään. Se oli kai laineen mukana kohonnut karilta ja uponnut. Ruuhtakaan ei näkynyt missään. Valtamerellä ei näkynyt yhtään purjetta eikä maalla niin laajalti kuin sitä näin, yhtään taloa eikä ihmisiä.

En uskaltanut ajatella, kuinka toverieni oli käynyt, enkä katsella kauemmin näin autiota maisemaa. Olihan minulla ilman sitäkin kylliksi päänvaivaa märistä vaatteistani, väsymyksestäni ja nälkää potevasta vatsastani. Läksin sentähden vaeltamaan itäänpäin pitkin eteläistä rantaa toivoen löytäväni talon, jossa saisin lämmitellä ja mahdollisesti myöskin kuulla jotain kadottamistani tovereista. Pahimmassa tapauksessa nousee kuitenkin pian aurinko, niin ajattelin, ja kuivaa vaatteeni.

Vähän aikaa kuljettuani pysäytti minut salmi tahi meren lahti, joka näytti pistävän kauas maan sisään. Minulla kun ei ollut mitään keinoa päästä yli, täytyi minun muuttaa suuntaa ja lähteä kiertämään sen ympäri. Kulkeminen oli vieläkin mitä tukalinta. Koko Erraid ja sen puolinen osa Mull-saarta, jota nimitetään Rossiksi, on näet täynnä mitä suurimmassa sekasorrossa makaavia tavattoman kookkaita graniittilohkareita, joiden välissä luikertelee kanervikko. Alussa näytti lahti kapenevan kuten olin odottanutkin, mutta hetken perästä se alkoi hämmästykseksi jälleen laajeta. Tämän huomattuani koetin vaivata päätäni miettimällä mitenkä asiani nyt olivat, pääsemättä kuitenkaan selville, kunnes viimein matkaa jatkaessani näin maan edessäni nousemistaan nousevan. Silmänräpäyksessä selvisi minulle silloin, että olin joutunut pienelle hedelmättömälle saarelle, jota suolainen meri joka suunnalla ympäröi.

Sen sijaan, että aurinko olisi noussut kuivaamaan minua, alkoikin sataa ja nousi paksu sumu, joten tilani oli surkuteltava.

Seisoin vavisten sateessa ja tuumailin mitä olisi tehtävä. Juolahti silloin mieleeni, että ehkäpä lahden yli pääseekin kahlaamalla. Menin suorinta tietä takaisin rannalle ja astuin veteen. Mutta tuskin olin kahlannut kolmea metriä rannasta kun äkkiä upposin umpipäähän, ja että minä olen elävien joukossa riippuu enemmän Jumalan armosta kuin omasta viisaudestani. Tässä onnettomuudessani en kyllä kastunut entistä pahemmaksi, se kun oli mahdotonta, mutta sitä enemmän alkoi minua kylmätä. Kadotettuani nyt toisenkin toivoni, olin vielä monin verroin onnettomampi.

Äkkiä juolahti nyt raakapuu mieleeni. Sehän oli kuljettanut minut vuolaan vuorovesivirran poikki; täytynee sen helposti kannattaa tämän pienen ja tyynen lahdenkin yli. Tuossa tuokiossa läksin rohkaistuneena samoamaan takaisin kukkulan yli tuodakseni raakapuun lahdelle. Kulkuni oli kaikin puolin hankalaa ja jos toivo ei olisi minua kannustanut, olisin arvattavasti viskautunut maahan kuolemaan. Minua vaivasi kova jano, liekö siihen sitten ollut syynä suolainen merivesi vai yhä kiihtyvä kuume; ja matkani varrella täytyi minun vähän väliä pysähtyä juomaan suonsilmäkkeiden sammaleista vettä.

Saavuin viimein, enemmän elävänä kuin kuolleena lahdelle, jossa olin noussut maihin. Ensi silmäyksellä näin, että raaka nyt oli kauempana kuin jättäessäni sen. Kolmannen kerran astuin mereen. Hiekka oli hienoa ja kovaa ja merenpohja aleni loivasti. Siten voin kahlata niin kauas, että vesi ulottui melkein niskaani ja pienet laineet lipattivat kasvojani vasten. Mutta sitten eivät enää jalkani ylettyneet pohjaan enkä uskaltanut mennä etemmäksi. Ja raakapuu kellui rauhassa noin parikymmentä jalkaa kauempana.

Aina tähän pettymykseen saakka oli käytökseni ollut hillittyä; mutta päästyäni nyt rannalle heittäydyin maahan ja puhkesin itkuun.

Saarella viettämäni hetket ovat minulle vieläkin niin kamalia ajatella, että minun täytyy vaan kosketellen kertoa niistä. Kaikissa kertomuksissa, joita olen lukenut haaksirikkoisista, on ihmisillä ollut taskut täynnä työkaluja, tahi on joku tavaralaatikko, ikäänkuin tahallansa, ajautunut heidän kanssaan rannalle. Minun kohtaloni oli kokonaan toisenlainen. Taskuissani ei ollut mitään muuta kuin rahaa ja Alanin hopeanappi, ja sisämaassa kasvanut kun olin, oli minulla yhtä vähän tietoja kuin nyt apuneuvoja.

Tiesin kuitenkin, että vedessä eläviä kuoriaiseläimiä pidetään hyvänä ruokana ja kallionlohkareitten välistä löysin paljon simpukoita, joita alussa en tahtonut saada irti kallion kyljestä, kun en tiennyt, että siinä täytyi liikkua sukkelasti. Sitäpaitsi oli siellä vielä eräitä toisiakin, pienempiä simpukoita.

Nämä olivat ainoana ravintonani. Söin ne semmoisina kuin löysin, kylminä ja raakoina, mutta minä olin niin nälkäinen, että nekin tuntuivat herkullisilta.

Mahdollisesti oli aika sopimaton simpukkain syömiseen, tai oli saartani ympäröivässä merivedessä jotain vahingollista; sillä heti syötyäni niitä ensimäisen vatsantäyden alkoi minua pyörryttää ja oksennuttaa ja pitkän aikaa makasin puolikuolleena. Toisen kerran koettaessani samaa ruokaa, -- minulla ei totisesti ollut muuta -- onnistuin paremmin ja voimani elpyivät. Mutta koko saarellaolo-aikanani en koskaan voinut olla varma, minkälainen vaikutus ateriallani kulloinkin oli. Toisinaan meni kaikki hyvin; mutta toisinaan sairastuin ruuastani ilkeään tautiin enkä voinut käsittää, mikä simpukkalaji oli minulle vahingollinen.

Koko päivän satoi kuin korvosta kaataen ja saareni valui vettä kuin uitettu vasikka, eikä siinä löytynyt jalansijaakaan kuivaa maata. Laskeutuessani sinä yönä levolle kahden lohkareen väliin, jotka muodostivat vähän katontapaista pääni päälle, saivat jalkani tyytyä vesilätäkössä virumiseen.

Toisena päivänä kiertelin saarella joka suunnalle. Se oli yltäänsä samanlaista, autiota louhikkoa. Saarella ei ollut muita eläviä olennoita kuin metsälintuja, joita mielelläni olisin jonkun teurastanut, sekä lokkeja, jotka pitivät rantakallioilla tavatonta meteliä. Lahti, tahi oikeammin salmi, joka erotti saareni Ross-nimisestä osasta mannermaata, laajeni pohjoisessa merenlahdeksi, joka taas aukeni Ionan salmeen. Tämän paikan valitsin nyt asuinpaikakseni.

Siihen olikin minulla painavia syitä. Sillä puolen saarta oli pieni sikolätin tapainen koju, jossa kalastajat olivat nukkuneet, joutuessaan kalastusretkillään tälle saarelle. Mutta sen turvekatto oli pudonnut kokonaan sisään, joten minulle ei kojusta ollut mitään hyötyä, se kun ei suojellut minua edes niinkään paljon kuin kallion lohkareet. Tärkeämpää oli, että rannalla löytyi viljalti simpukoita, joista elin. Vuoroveden laskettua sain niitä tunnissa poimituksi suuren kasan ja se oli minulle kieltämättä mukavaa. Mutta painavampikin syy oli minulla. En ollut vielä vähääkään tottunut saaren kammottavaan tyhjyyteen, vaan katselin yhä ympärilleni kuin takaa-ajettu mies, toivoen näkeväni jonkun ihmisolennon. Täältä näin nyt Ionan suuren vanhanaikaisen kirkon sekä ihmisasuntojen katot häämöttävän vuoren rinteellä meren lahden toisella puolen. Toiselta suunnalta taas, Rossin mataloiden maisemien ylitse, näkyi aamuin ja illoin savua kohoavan taivasta kohti kuin laakson pohjassa sijaitsevasta kartanosta.

Tuota savua katselin tavallisesti silloin kun olin läpimärkä ja viluissani ja yksinäisyydestä puolihulluna. Ajattelin takkavalkeaa ja ihmisseuraa, kunnes sydämeni oli pakahtua. Sama oli Ionasta näkyvien kattojenkin vaikutus. Oli miten oli, mutta ihmisten kotien ja mukavan elämän katseleminen, vaikka se kohottikin kärsimykseni huippuunsa asti, piti minussa vielä toivonkipinää vireillä ja teki minulle jo inhottaviksi käyneiden raakojen simpukoiden syönnin mahdolliseksi sekä pelasti kauhuntunteesta, joka minut aina valtasi ollessani yksin kuolleiden kallioiden, lintujen, sateen ja kylmän meren keskessä.

Sanon, että se piti toivonkipinää vireillä, ja kuitenkin näytti hyvin mahdolliselta, että minä olin kuoleva tänne kotipuoleni rannikolle kirkontorni ja ihmisasunnoista kohoava savu silmäini edessä. Huolimatta siitä, että pimeän tuloon asti katselin tarkkaavaisesti eteeni keksiäkseni venheen salmessa tai ihmisiä Rossin kentillä, kului toinen päivä ilman että apua minulle saapui. Sade ei lakannut. Laskeuduin levolle aivan läpimärkänä ja tuntien kurkussani ankaraa tuskaa, mutta hiukan lohdutettuna siitä, että olin sanonut hyvää yötä lähimmille naapureilleni, Ionan asukkaille.

Kaarle Toinen on sanonut, että Englannin ilmanalaa voi kestää taivasalla kauemmin kuin minkään muun maan. Tämä on hyvin kuninkaan tapaista, jolla on palatsi ja kuivia vaatteita varalla. Mutta hänellä on täytynyt olla parempi onni pakomatkallaan Worcesterista kuin minulla tällä kurjalla saarella. Nyt oli sydänkesä, ja sadetta oli jo kestänyt enemmän kuin kaksikymmentäneljä tuntia, eikä taivas seestynyt ennenkuin kolmannen päivän iltana.

Se oli tapauksista rikas päivä. Aamulla näin punahirven komeine sarviruunuineen seisovan sateessa saaren korkeimmalla huipulla; mutta heti kun se huomasi minun nousevan kallionlohkareen alta, juoksi se tiehensä toiselle puolen saarta. Arvelin sen uineen salmen yli, vaikka en voinutkaan käsittää mitä mikään elävä olento Erraidilla teki.

Hetken perästä juoksennellessani simpukkain keruussa, hämmästyin kun yksi guinean raha putosi eteeni kalliolle ja vierähti siitä mereen. Merimiehet eivät olleet, jättäessään minulle rahani takaisin, pidättäneet itselleen ainoastaan kolmatta osaa koko alkuperäisestä summasta, vaan myöskin isäni nahkakukkaron, ja siitä saakka olin pitänyt rahojani irrallaan taskussani, jonka suu oli napilla suljettu. Nyt näin, että tasku oli rikki, ja minä tartuin nopeasti siihen käsin kiinni. Mutta se oli samaa kuin sulkea tallin ovi vasta sitten kun paras hevonen oli varastettu. Queensferryn rannalta lähtiessäni oli minulla ollut likemmä viisikymmentä puntaa; nyt en enää löytänyt kuin kaksi guineaa ja yhden hopeashillingin.

Pian löysin vielä kolmannen guinean, joka kiilteli maassa turpeen palasella. Kolme puntaa ja neljä shillinkiä Englannin rahassa oli siis tuon pojan koko omaisuus, joka oli suuren maatilan laillinen perijä ja joka nyt nälkään kuolemaisillaan harhaili saarella jylhän ylämaan kaukaisimmassa sopukassa.

Tämä keksintö teki minun asemani yhä tukalammaksi, ja kolmantena aamuna olikin tilani toden teolla surkuteltava. Vaatteeni alkoivat mädätä. Erittäinkin sukkani olivat kokonaan rikki, joten sääreni olivat aivan paljaat. Alituisesta märkyydestä olivat käteni käyneet aroiksi. Kurkkuni oli kipeä, voimani vähentyneet, ja ruoka, jota minun oli pakko syödä, etoi niin sydäntäni, että sen paljaasta näkemisestä tulin melkein sairaaksi.

Ja pahin oli vielä tulematta.

Erraidin luoteisessa osassa oli jotenkin korkea kallio, jolle oli tapani tuon tuostakin kiivetä, ei senvuoksi, että kärsimyksiltäni olisin saanut rauhaa missään erityisessä paikassa, lukuunottamatta niitä hetkiä jolloin nukuin, vaan siksi että sen huippu oli tasainen ja sieltä voi pitää silmällä koko salmea. Mutta alituisella kuljeksimisellani sateessa rasitin vain liiaksi itseäni.

Heti kun aurinko pilkisti esiin, laskeuduin kuitenkin pitkäkseni mainitulle kallion huipulle kuivaillakseni itseäni. En voi sanoin kertoa miten virkistävä ja vahvistava auringon säteiden vaikutus oli. Ne saivat minut jälleen toivomaan pelastusta, jota jo olin alkanut epäillä, ja uudella innolla tarkastelin merta ja Rossia. Kallioni eteläpuolella peitti eräs ulkoneva saaren osa aavan meren katseiltani. Siten saattoi venhe tietämättäni tulla tältä suunnalta hyvin lähelle minua.

Yhtäkkiä ilmestyikin ruskeapurjeinen kalastusvenhe parin kalastajan kera mainitun niemekkeen takaa kiitäen kovaa vauhtia Ionaan päin. Minä päästin äänekkään huudahduksen, laskeusin sitten polvilleni kalliolle ja kädet kohotettuina rukoilin heitä. He olivat kyllä kuulomatkan päässä -- saatoinpa nähdä heidän tukkansakin värin, ja epäilemättä he huomasivatkin minut, sillä he huusivat jotain geelin murteella ja nauroivat. Mutta venhe kiiti vain edelleen suuntaansa muuttamatta Ionaa kohti aivan silmäini edestä.

En saattanut uskoa ihmisiä niin raaoiksi, vaan juoksin pitkin rantaa kiveltä kivelle huudellen heille surkealla äänellä. Sittenkin kun venhe oli jo ääneni kuulumattomissa, huusin ja huiskutin yhä heille. Ja kun venhe katosi kokonaan näkyvistäni, luulin sydämeni halkeavan. Koko tänä kärsimysten aikana en itkenyt kuin kahdesti. Ensi kerran, kun en saanut kiinni raakapuuta ja toisen, kun nämä kalastajat olivat kuuroja huudoilleni. Mutta nyt itkin ja paruin kuin pahankurinen lapsi repien kynsilläni turpeita ja hieroen kasvojani maata vasten. Jos paljas toivo voisi tappaa ihmisen, niin eivät nuo kalastajat olisi enää aamua nähneet, enkä minä saareltani palannut.

Kun pahin vihani oli asettunut, täytyi minun taas ruveta syömään, mutta inhoni ravintoani kohtaan oli käynyt niin suureksi, että vaivalla voin sitä hillitä. Parempi olisikin ollut, jos olisin nähnyt nälkää, sillä simpukat myrkyttivät taaskin minut. Kaikki entiset tuskani vaivasivat minua, kurkkuni oli niin kipeä, että tuskin saatoin mitään niellä. Ruumistani värisytti niin että hampaat kalisivat, ja minut valtasi tuo kamala pahoinvoinnin tunne, jolle ei Skotlannin eikä Englannin kielissä nimeä löydy. Luulin kuolevani ja sovitin välini Jumalan kanssa antaen kaikille ihmisille anteeksi. Heti kun tällä tavoin olin valmistautunut ottamaan pahinta vastaan, selveni järkeni. Huomasin, ettei ensi yönä tule kosteus haittaamaan. Vaatteeni olivat suurimmaksi osaksi kuivaneet, ja toden totta oli asemani parempi kuin koskaan saarelle tuloni jälkeen. Ja niin menin kiitollisin tuntein levolle.

Seuraavana päivänä, neljäntenä kamalasta elämästäni saarella, tunsin ruumiinvoimani hyvin heikoiksi. Mutta aurinko paistoi, ilma oli ihana ja se, minkä simpukoita sain syödyksi, sopeutui hyvin elimistööni ja virkisti rohkeuttani.

Tuskin olin ehtinyt takaisin kalliolleni, jonne aina heti syötyäni kiipesin, kun huomasin venheen tulevan salmea pitkin ja mielestäni ohjaavan kulkuansa minuun päin.

Paikalla valtasi minut rajaton toivo ja pelko samalla kertaa. Arvelin, että nuo eiliset miehet olivat kai alkaneet katua julmuuttaan ja tulivat nyt takaisin avukseni. Mutta kun ajattelin uuden pettymyksen mahdollisuutta, murtui mieleni. Käännyin senvuoksi selin mereen enkä katsahtanut venheeseen päin ennenkuin olin laskenut useita satoja. Venhe tuli vieläkin saarta kohti. Käännyin uudelleen siihen selin ja laskin nyt, sydämeni jyskyttäessä kuin ulos rinnasta pyrkien, täysiä tuhansia niin hitaasti kuin suinkin voin. Mutta sitten ei ollut enää epäilemistä. Se tuli suoraan Erraidiin!

En voinut kauempaa hillitä itseäni, vaan juoksin rannalle ja etenin siitä kiveltä kivelle hyppien niin kauas kuin pääsin. Oli kerrassaan ihmeellistä etten silloin hukkunut, sillä kun minun viimeinkin täytyi pysähtyä, vapisivat jalat allani ja suuni oli niin kuiva, että minun täytyi kostuttaa sitä merivedellä, ennenkuin kykenin huutamaan.

Koko ajan oli venhe tullut likemmäksi ja nyt saatoin eroittaa, että siinä oli sama venhe ja samat miehet kuin eilenkin. Sen näin heidän hiuksistaan, jotka toisella olivat vaaleankeltaiset ja toisella mustat. Mutta nyt oli heidän kanssaan kolmas mies, joka näytti hienompaan luokkaan kuuluvalta.

Heti kun he pääsivät siksi lähelle, että voimme helposti puhella, laskivat he purjeen alas ja pysähtyivät. Pyynnöistäni huolimatta he eivät tulleet lähemmäksi, ja, mikä minua enimmän pelästytti, tuo uusi mies puisteli nauraen päätään puhuessaan ja katsellessaan minua.

Sitten hän nousi seisoalleen venheessä ja puhui pitkän aikaa minulle nopeasti ja käsillään merkkejä tehden. Sanoin hänelle etten ymmärtänyt sanaakaan geelinkieltä. Siitä hän sydämystyi, ja minä aloin aavistaa, että hän luulikin puhuvansa englanninkieltä. Kuunneltuani erittäin tarkasti, keksin sanan »mistä tahansa» useat kerrat, mutta kaikki muu oli geelinkieltä ja minulle samaa kuin kreikka tai hebrea.

»Mistä tahansa», sanoin osoittaakseni kuulleeni, ainakin muutaman sanan.

»Niin, niin -- niin, niin!» huudahti hän ja katsoi sitten tovereihinsa ikäänkuin tahtoen sanoa: »Englanninkieltähän minä sittenkin puhuin», ja alkoi jälleen yhtä itsepäisenä selvittää minulle jotain geelinkielellä.

Tällä kertaa sain selville erään toisen sanan »vuorovesi». Nyt aloin toivoa. Muistin, että hän aina oli viittonut kädellään Rossiin päin.

»Tarkoitatteko, että kun vuorovesi on laskeutunut --?» huusin, mutta en voinut lopettaa.

»Niin, niin», sanoi hän. »Vuorovesi.»

Sen kuultuani pyörähdin selin neuvonantajaani, joka oli uudelleen alkanut nauraa päätään pudistellen, hypin kiveltä kivelle takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin ja läksin juoksemaan saaren yli sukkelammin kuin koskaan sitä ennen. Noin puolessa tunnissa olin jo tuon salmen tahi lahden rannalla, ja totta tosiaan, se oli kuivanut pieneksi puroksi, jonka yli kahlatessani ei vesi noussut kuin polviin asti. Ilosta parkaisten nousin Mull-saaren rannalle.