Chapter 17

Pelkäsin, että tyttö tällaisesta raa'asta käytöksestä närkästyneenä olisi mennyt matkaansa, ja hetkeksi hän jäikin äänettömäksi. Mutta toverini tiesi, mitä teki, sillä vaikka hän muutamissa suhteissa olikin teeskentelemätön, osasi hän tällaisissa asioissa petkuttaa tavattomasti.

»Huomaan sanomattakin», lausui tyttö viimein, »-- te kuulutte herrassäätyyn.»

»Ja jos otaksutaan niin olevan asian laidan?» lausui Alan, tästä lapsellisen suorasta selityksestä vähän leppyneenä -- vasten tahtoaan luullakseni. »Oletko koskaan kuullut, että yksistään ylhäissukuisuudesta taskut täyttyvät?»

Tyttö huokasi, aivan kuin olisi hän itse ollut suurisukuinen, mutta perinnöttömäksi tuomittu nainen. »En», vastasi hän. »Se on totta.»

Osa, jota minun oli näyteltävä, kiusasi minua, ja koko ajan olin istunut äänettömänä tuntien vuoroin häpeää, vuoroin naurunhalua. Mutta nyt en jaksanut enempää, vaan pyysin Alania jättämään minut rauhaan, kun olin jo muka parempi. Sanat tahtoivat takertua kurkkuuni, sillä minä vihasin valehtelemista. Mutta änkyttämiseni oli vain eduksi. Tyttö näet piti käheää ääntäni sairauden ja puutteen seurauksena.

»Eikö hänellä ole yhtään ystävää?» kysyi hän sääliväisesti.

»On hänellä ystäviä», vastasi Alan, »kun vain saisimme heidät käsiimme -- ja rikkaita ystäviä, vuoteita, joissa voisi nukkua, ruokaa yllin kyllin, lääkäreitä, jotka hoitaisivat häntä -- ja kuitenkin täytyy hänen kahlata täällä liassa ja loassa ja maata kanervikossa kuin minkäkin kerjäläisen.»

»Mutta miksi?» kysyi tyttö.

»Siihen en voi vaaratta vastata, neitiseni», vastasi Alan, »mutta sen sijaan saatan sinulle viheltää pienen laulunpätkän.» Niin sanoen kumartui hän pöydän yli ja vihelsi tytölle erittäin sulavasti muutamia säkeitä laulusta. »Kaarle on mun lemmittyin.»[1]

[1] Jakobiittien laulu. Suom. muist.

»Hiljaa!» kuiskasi tyttö vilkaisten olkansa yli oveen päin.

»Siinä syy», lausui Alan.

»Ja noin nuori!» huudahti tyttö.

»Kyllin vanha tähän näin -- --», vastasi Alan ja pyyhkäisi etusormellaan niskaansa tarkoittaen, että olin kyllin vanha menettääkseni pääni.

»Se olisi hyvin häpeällistä», huudahti tyttö sävähtäen punaiseksi.

»Niin on kuitenkin käyvä», lausui Alan, »jos vain emme yrityksessämme onnistu.»

Tyttö pyörähti, nämä sanat kuultuaan, ympäri ja meni matkaansa jättäen meidät kahdenkesken. Alan oli erittäin iloisella tuulella, kun aikeemme näytti onnistuvan, mutta minä olin närkästyksissäni siitä, että minua oli nimitetty jakobiitiksi ja kohdeltu kuin lasta.

»Alan», huudahdin, »minä en jaksa enää jatkaa tätä peliä.»

»Sinun täytyy, David», vastasi Alan. »Jos nyt teet tenän, voit kyllä pelastaa leikistä oman nahkasi, mutta Alan Breck on mennyttä miestä.»

Se oli totta puhetta, enkä voinut muuta kuin itsekin valitella kohtalon kovuutta, mutta valitukseni hyödytti Alanin tuumaa. Sen näet kuuli tyttö, joka nyt kiirehti sisään tuoden lautasellisen makkaroita ja pullon voimakasta olutta.

»Poika parka!» lausui hän ja asetettuaan ruuan eteemme hän tuli luokseni ja kosketti ystävällisesti olkapäätäni aivan kuin tahtoen siten pyytää minua rohkaisemaan mieltäni. Sitten hän pyysi meitä käymään ruokiin käsiksi, maksusta ei nyt tulisi kysymystä. Ravintola oli hänen, tai oikeammin hänen isänsä, joka täksi päiväksi oli matkustanut Pittencrieffiin. Toista käskyä emme odottaneet, sillä leipä ja juusto eivät juuri sanottavasti vatsaa täytä, ja makkarat lemusivat erinomaisen hyvälle. Meidän syödessämme tyttö seisoi lähimmän pöydän ääressä, tuijottaen eteensä, miettiväisenä rypistellen itsekseen kulmakarvojaan, ja hypistellen esiliinansa nauhaa käsiensä välissä.

»Minun mielestäni te olette liian kerkeäkielinen», lausui hän viimein Alanille.

»Mutta huomaa, että minä tiedän kelle puhun», vastasi Alan.

»Niin, en minä voisi teitä pettää -- jos sitä tarkoittanette.»

»Sitä minäkin, et sinä ole sellainen ihminen», tuumi Alan. »Mutta sen sijaan sinä voisit auttaa meitä.»

»En minä voi», vastasi hän päätään puistaen. »Ei, en minä voi.»

»Mutta jos voisit?»

Tyttö ei vastannut mitään.

»Kuule nyt, neitiseni», lausui Alan. »Venheitä täällä kyllä on, sillä tullessani kaupunkiin näin niitä kaksittainkin rannalla. Jos nyt saisimme venheen kulkeaksemme yön peitossa Lothianiin ja luotettavan, vaiteliaan miehen, joka toisi sen takaisin ja pitäisi matkansa omana tietonaan, olisi kahden ihmisen henki pelastettu -- minun kaiken todennäköisyyden mukaan -- hänen aivan varmaan. Jos emme venhettä saa, on kolme shillinkiä ainoana turvanamme koko avarassa maailmassa ja mihin silloin osaamme, ja mitä silloin teemme? Eikö hirsipuu ole silloin varma kohtalomme. Siinä kuulette peittelemättömän totuuden. Täytyykö meidän lähteä ilman venhettä, tyttöseni? Nukkuisitko sinä lämpimässä vuoteessa ja ajattelisit meitä tuulen ulvoessa uunin piipussa ja sateen räiskiessä kattoa vasten? Söisitkö sinä kaikessa rauhassa loimuavan takkavalkean ääressä ja ajattelisit tätä sairasta poika raukkaa, joka saa liejussa viruen viluissaan ja nälissään pureskella sormiaan? Olipa hän sairas tai terve, täytyy hänen aina vain samota eteenpäin, kuolemankielissäkin hänen on pakko lakkaamatta raastaa itseään sateessa pitkät matkat, ja kun hän jossain kylmällä kivikasalla vetää viimeisen hengenvetonsa, ei hänen kuolinvuoteensa ääressä ole ketään muita ystäviä kuin minä ja Jumala.»

Tämän vetoamisen huomasin saattavan tytön epätietoiseksi. Hän olisi tahtonut auttaa meitä, mutta pelkäsi, että hän mahdollisesti tulisi siten auttamaan pahantekijöitä. Päätin nyt minäkin sekaantua asiaan ja hälventää hänen epäilyksiään tosiseikoilla.

»Oletko kuullut mainittavan Ferryn Mr Rankeillorista?» kysyin.

»Asianajaja Rankeilloristako?» lausui hän. »Olen kyllä.»

»No niin», jatkoin. »Hänen luokseen on minulla matka. Siitä voit päättää olenko pahantekijä. Ja voinpa sanoa sinulle enemmänkin. Vaikka pahan erehdyksen takia henkeni tosiaankin on vaarassa, ei Yrjö kuninkaalla ole koko Skotlannissa uskollisempaa ystävää kuin minä.»

Hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta Alanin synkkenivät.

»Enempää en tarvitse tietää», lausui hän. »Mr Rankeillor on tunnettu mies.» Ja hän pyysi meitä lopettamaan ateriamme, poistumaan kylästä niin pian kuin mahdollista, ja piilottautumaan rannalle metsikköön. »Luottakaa minuun», vakuutti hän. »Minä keksin kyllä jonkun keinon saadakseni teidät lahden yli.»

Toivomme oli nyt täytetty ja kiitollisina puristimme hänen kättään. Kiireesti teimme lopun makkaroista ja poistuimme Limekilnsistä metsikköön. Se oli aivan vähäpätöinen puistikko, lieneekö siinä kaikkiaan ollut parisenkymmentä seljaa ja orapihlajaa ja muutamia saarnipuita, jotka nekin olivat niin hienoja ettemme voineet mennä ohikulkijoilta piiloon niiden taakse. Siellä täytyi meidän kumminkin nyt maata ja nauttia parhaamme mukaan herttaisesta, lämpimästä säästä ja hyvistä pelastuksen toiveista, ja miettiä tarkemmin miten meidän nyt oli menetteleminen.

Ainoastaan yksi ikävämpi tapaus sattui meille koko päivänä. Muuan kiertelevä pillipiipari asettui näet samaan metsikköön kuin mekin. Hän oli punanenäinen, tihrusilmäinen ja juopunut veitikka. Taskussaan hänellä oli suuri whisky-pullo ja hän lörpötteli meille pitkiä juttuja vääryyksistä, joita hän oli saanut kärsiä kaikensäätyisiltä ihmisiltä alkaen ylimmän tuomioistuimen presidentistä, jolta hän ei ollut saanut oikeutta, aina alimpiin maistraatin virkamiehiin saakka, jotka taas olivat antaneet sitä liiaksi. Oli hyvin luultavaa, että hän alkaisi epäillä meitä, jotka koko päivän vietimme metsikössä voimatta ilmoittaa mitään syytä siihen. Luonamme ollessaan hän kiusasi koko ajan meitä tunkeilevilla kysymyksillään, ja hänen mentyään odotimme kärsimättöminä hetkeä, jolloin mekin saisimme lähteä, sillä hän ei suinkaan ollut vaiteliainta laatua.

Sää pysyi koko päivän kirkkaana, ja yö tuli tyynenä ja valoisana. Tulia ilmestyi talojen ja töllien ikkunoihin ja alkoi sitten yksi toisensa perään hävitä. Kello oli jo yli yhdentoista, kun vihdoinkin kärsittyämme jo kauan aikaa epätoivon tuskaa kuulimme airojen narinaa hankoja vasten. Tähystimme ulos lahdelle ja näimme tytön itsensä soutavan meitä kohti. Hän ei ollut uskonut salaisuuttamme kenellekään muulle, ei edes lemmitylleenkään -- jos hänellä sellainen oli, vaan hiipinyt heti isänsä nukuttua ikkunan kautta ulos, varastanut naapurinsa venheen ja lähtenyt yksinään avuksemme.

En voinut löytää sanoja lausuakseni hänelle kiitollisuuteni, mutta hän ei tahtonut niitä kuullakaan, pyysi vain meitä kiirehtimään ja pysymään äänettöminä huomauttaen aivan oikein, että pelastuksemme riippui juuri nopeudesta ja äänettömyydestä. Pian hän oli laskenut meidät maihin Lothianin rannikolle Carridenin lähelle, ja jättänyt meille hyvästit ja samassa hän oli jälleen vesillä soutaen Limekilnsiä kohti, eikä vielä sanaakaan oltu lausuttu hänen palveluksestaan tai meidän kiitollisuudestamme.

Hänen poistuttuaankaan emme saaneet sanaa suustamme, eikä sellaista hyvyyttä voinutkaan mitenkään riittävästi palkita. Kotvan aikaa Alan seisoi rannalla päätään puistellen.

»Siinä on rehti tyttö», lausui hän viimein, »David, siinä on rehti tyttö.» Ja vielä tuntia myöhemmin, maatessamme muutamassa kuopassa meren rannalla ja minun ollessani jo puolinukuksissa, hän puhkesi uudelleen ylistelemään tytön luonnetta. Minä puolestani en voinut virkkaa mitään, sillä hän oli niin viaton olento, että minua sekä kadutti että pelotti, kadutti sentähden, että olimme käyttäneet hänen tietämättömyyttään hyväksemme ja pelotti siksi, että olimme ehkä sekoittaneet hänetkin asemastamme johtuviin vaaroihin.

27 LUKU.

Tulen Mr Rankeillorin luo.

Seuraavana päivänä sovimme siitä, että Alan pitäisi huolta itsestään auringon laskuun asti, mutta heti pimeän tultua hänen oli kiirehdittävä lähelle Newhallsia tien vieressä oleville pelloille, ja pysyttävä siellä, kunnes kuuli minun viheltävän. Ensin esitin, että viheltäisin hänelle esimerkiksi laulua »Suloinen Airlien talo», josta minä erityisesti pidin, mutta hän väitti laulun olevan niin yleisesti tunnetun, että kuka kyntömies tahansa voisi sitä sattumalta viheltää. Sen sijaan hän opetti minulle pienen pätkän muuanta skotlantilaista säveltä, jonka vielä tänäkin päivänä muistan ja tulen kai kuolemaani saakka muistamaan. Joka kerran kun se johtuu mieleeni, palaavat ajatukseni tähän päivään, jona viimeisen kerran tilani oli epävarma, ja minä näen Alanin istuvan kuopan pohjalla ja viheltäen näyttävän tahtia sormellaan, harmaan illanhämyn valaistessa hänen kasvojaan.

Ennen päivän nousua olin jo Queensferryn pitkällä kadulla. Queensferry on sievästi rakennettu kauppala, talot ovat hyvästä kivestä ja monet niistä liuskakivillä katetut. Raatihuone ei mielestäni ollut yhtä hieno kuin Peeblesissä eivätkä kadutkaan niin sileitä, mutta ylipäänsä oli siellä siksi siistiä, että minä häpesin rumia ryysyjäni.

Sitä myöten kuin aamu kului ja tulia alettiin sytytellä, akkunoita availla ja ihmisiä ilmaantua ulkoilmaan, kävi levottomuuteni ja alakuloisuuteni yhä synkemmäksi. Huomasin nyt, ettei minulla ollut minkäänlaista tukea väitteilleni, ei mitään todistusta oikeuksieni olemassa olosta eikä edes siitäkään, että minä todellakin olin David Balfour of Shaws. Jos kaikki olikin vain tyhjää puhetta, olin todella surkeasti petetty ja surkeassa asemassa. Vaikka asiat olisivatkin niin kuin luulin, kestäisi kumminkin kauan, ennenkuin väitteeni olivat todeksi näytetyt. Mutta oliko minulla aikaa odottaa, kun kolme shillinkiä oli koko omaisuuteni ja tuomittu, takaa-ajettu mies oli minun saatava lähetetyksi laivalla maasta pois. Totta tosiaan, jos toiveeni pettivät, roikuimme molemmat ennen pitkää hirsipuussa. Kävellessäni katua edestakaisin ja nähdessäni ihmisten kaduilla ja ikkunoista silmäilevän minua kysyväisesti ja naurusuin tekevän merkkejä ja huomautuksia toisilleen, aloin pelätä lakimiehen puheille pääsemisen käyvän minulle vaikeaksi ja vielä hankalammaksi saada hänet vakuutetuksi asiani todenperäisyydestä.

En kuolemaksenikaan uskaltanut puhutella yhtään noista kunnianarvoisista porvareista. Minä häpesin sellaiseen likaiseen ryysykasaan puettuna lausua heille sanaakaan. Arvelin, että jos olisin kysynyt Mr Rankeillorin laisen miehen taloa, he olisivat nauraneet minulle vasten naamaa. Niin harhailin katua ylös ja alas kuin isännästään eksynyt koira. Tunsin itseni vieraaksi ja vähän väliä valtasi minut synkkä epätoivo. Päivä oli jo kulunut pitkälle, saattoi olla noin kello yhdeksän tienoissa aamulla, kun harhailuuni väsyneenä olin viimein pysähtynyt maanpuolelle kaupunkia muutaman muhkean rakennuksen edustalle. Talossa oli kauniit, kirkkaat lasi-ikkunat, kukkaiskimppuja näkyi ikkunalaudoilla, seinät olivat uudenaikaisesti karkeiksi hakatut, ja ajokoira istui haukotellen portailla kuin kotonaan ainakin. Katselin siinä parhaillaan kadehtien tuota järjetöntä luontokappaletta, kun ovi aukeni ja viisaannäköinen, punakka, hyvänsävyisen ja mahtavannäköinen mies vahvasti jauhotettu tekotukka päässä ja silmälasit nenällä astui ulos. Ulkoasuni oli sellainen, ettei kukaan luonut silmiään minuun pyörähtämättä heti uudelleen minua tarkastelemaan, ja tähän kunnonmieheen teki kurja olentoni sellaisen vaikutuksen, että hän tuli suoraa päätä luokseni ja kysyi, mikä olin miehiäni.

Sanoin hänelle olevani Queensferryssä asioilla, ja rohkaisten mieleni pyysin häntä ohjaamaan minut Mr Rankeillorin asunnolle.

»Se talo on juuri tämä, josta minä tulin ulos», vastasi hän, »ja ihmeen vuoksi olen minä juuri Mr Rankeillor.»

»Silloin, sir», lausuin, »pyytäisin päästä puheillenne.»

»En tiedä nimeänne», huomautti hän, »enkä vielä tunne kasvojannekaan.»

»Nimeni on David Balfour», lausuin.

»David Balfour?» huudahti hän hämmästyneenä. »Ja mistä tulette, Mr David Balfour?» kysyi hän katsoen terävästi silmiini.

»Minä tulen monesta kummallisesta paikasta, sir», vastasin, »mutta luullakseni olisi parasta selittää asia tarkemmin vähän turvallisemmassa paikassa kuin tässä.»

Hän näytti epäilevän hetken aikaa, puristaen huultaan sormillaan ja silmäillen vuoroin minuun vuoroin katuun.

»Aivan niin, se on epäilemättä parasta», lausui hän lopulta ja vei minut sisään. Siellä hän huusi jollekin, jota en nähnyt, ettei häntä saa koko aamuna häiritä, ja vei sitten minut muutamaan pieneen kamariin, jossa kirjoja ja asiapapereita oli kaikkialla suloisimmassa sekasorrossa. Hän istuutui ja pyysi minuakin tekemään samoin, vaikka hän mielestäni katsoikin vähän surkuttelevasti ensin puhtaaseen tuoliinsa ja sitten lokaisiin ryysyihini. »Ja nyt», lausui hän, »jos teillä on jotain asiaa, niin pyydän teitä välttämään pitkiä puheita ja käymään heti käsiksi ytimeen. *Nec gemino bellum Trojanum orditur ab ovo*[1] -- ymmärrättekö sitä?» kysyi hän katsoen terävästi silmiini.

[1] Eihän Troijan sodan kertomuskaan ala aina kahdesta munasta (s. o. Ledan lasten, Helenan ja Dioskuurien synnystä) asti.

»Teen niin kuin Horatius neuvoo, sir», vastasin hymyillen, »ja vien teidät suoraan *in medias res*[1].» Hän nyökäytti päätään tyytyväisen näköisenä; oikeastaan hän tahtoikin vain tutkia minua latinallaan. Tästä huolimatta ja vaikka olinkin jo vähän rohkeammalla päällä, karahdin tulipunaiseksi kasvoiltani lisätessäni: »Minulla on luullakseni vähän oikeuksia Shawsin maatilaan.»

[1] Asiain keskelle. Suom. muist.

Hän veti laatikostaan esiin asiakirjanidoksen ja avasi sen eteensä pöydälle. »No, entäs sitten?» virkkoi hän.

Mutta minun rohkeuteni oli pettänyt ja minä istuin äänettömänä.

»Eteenpäin, eteenpäin, Mr Balfour», puhui hän, »teidän täytyy jatkaa. Missä olette syntynyt?»

»Essendenissä, sir», vastasin, »12 päivänä maaliskuuta vuonna 1733.»

Hän näytti vertaavan tiedonantoani asiakirjanidokseensa, mutta missä tarkoituksessa, sitä en käsittänyt. »Isänne ja äitinne?» jatkoi hän.

»Isäni oli Alexander Balfour, koulumestari ennenmainitussa paikassa», vastasin, »ja äitini Grace Pitarrow, luullakseni Anguksesta.»

»Onko teillä mitään papereita, jotka todistavat teidät oikeaksi henkilöksi?» jatkoi Mr Rankeillor.

»Ei, sir», vastasin, »mutta ne ovat Mr Campbellin, Essendenin papin hallussa ja ne voidaan helposti saada käsiin. Sitäpaitsi takaisi kyllä Mr Campbell minut, enkä luulisi setänikään minua tässä asiassa kieltävän.»

»Tarkoitatte Mr Ebenezer Balfouria?»

»Juuri häntä.»

»Jonka olette tavannut?»

»Joka on ottanut minut vastaan omassa talossaan.»

»Tapasitteko koskaan Hoseason-nimistä miestä», kysäsi Mr Rankeillor.

»Tapasin, sir -- syntieni tähden», vastasin. »Sillä juuri hänen avullaan ja setäni toimesta ryöstettiin minut tämän kaupungin edustalla, vietiin merille, kärsin haaksirikon ja sadoittain muita vastoinkäymisiä, ja seison nyt edessänne tässä kurjassa asussani.»

»Sanotte kärsineenne haaksirikon», virkkoi Mr Rankeillor. »Missä se tapahtui?»

»Mull-saaren eteläisen kulman edustalla», vastasin. »Sen saaren nimi, jolle ajauduin on Erraid.»

»Kas vain», tuumi Mr Rankeillor hymyillen, »tehän olette maantieteestä paremmin selvillä kuin minä. Mutta tähän asti käy teidän kertomuksenne täsmälleen yhteen toisten tietojen kanssa, joita minulle on annettu. -- Te mainitsitte tulleenne ryöstetyksi. Missä tarkoituksessa?»

»Kuten tavallista, personallisista syistä, sir», vastasin. »Olin tulossa teidän luoksenne, kun minut viekoiteltiin prikille, lyötiin tainnoksiin ja heitettiin alas laivan pohjalle, enkä tullut tuntoihini, ennenkuin olimme jo kaukana merellä. Minut oli määrätty tupakkakentille vietäväksi, jonka kohtalon nyt olen Jumalan armosta välttänyt.»

»Priki joutui haaksirikkoon 27 päivänä kesäkuuta», puhui Mr Rankeillor papereitaan selaillen, »ja nyt on jo 24 päivä elokuuta. Siinä on melkoinen väliaika, Mr Balfour, vähää vaille kaksi kuukautta. Se on maksanut ystävillenne äärettömiä vaivannäköjä, ja minä tunnustan, etten ole tyytyväinen ennenkuin se on selvitetty.»

»Nämä kuukaudet ovat hyvinkin helposti täytetyt», vastasin minä, »mutta ennenkuin kerron tarinani, olisin iloinen tietäessäni puhuttelenko ystävää?»

»Nyt ei kuljeta kiertoteitä», lakimies vastasi. »Minä en voi liittyä kehenkään, ennenkuin olen kuullut, mitä teillä on sanottavaa. En voi olla ystävänne ennenkuin olen asiasta täydellisesti selvillä. Teidän pitäisi olla luottavaisempi. Se sopisi paremmin teidän iällenne. Ja tiedättehän, Mr Balfour, että meillä on sananlaskuna: pahantekijät ovat aina arkoja.»

»Elkää unhoittako, sir», lausuin, »että minä olen jo saanut kärsiä luottavaisuudestani, ja minut aikoi lähettää orjuuteen mies, joka -- jos olen oikein ymmärtänyt -- käyttää juuri teitä asianajajanaan.»

Minä olin keskustelumme aikana tehnyt yhä paremman ja paremman vaikutuksen Mr Rankeilloriin ja samassa suhteessa saavuttanut enemmän luottamusta. Mutta lausuttuani tämän huomautuksen, jonka minä itsekin tein enemmän leikillä, hän purskahti äänekkääseen nauruun.

»Ei, ei», virkkoi hän, »niin hullusti eivät ole asiat. *Fui, non sum*[1]. Minä olin todellakin setänne asianajajana, mutta sillä aikaa kuin te (*imberbis juvenis custode remoto*[2]) olette lännessä rakastellut, on hyvä joukko vettä virrannut siltojen alitse; ja jos teidän korvanne eivät ole soineet, niin ei siihen ole syynä se, ettei teistä ole puhuttu. Juuri samana päivänä kuin teidän merionnettomuutenne tapahtui, astui Mr Campbell toimistooni ja vaati teitä takaisin vaikka sillan raosta. En ollut koskaan kuullut teidän olemassaolostanne, mutta isänne olin tuntenut, ja tietooni tulleiden asianhaarojen nojalla (joita pian koskettelemme) olin taipuvainen pelkäämään pahinta. Mr Ebenezer tunnusti nähneensä teidät, selitti antaneensa (joka ei ollut ollenkaan luultavaa) teille melkoisia summia rahaa ja teidän lähteneen Eurooppaan lopettaaksenne opintonne, mikä oli hyvin luultavaa ja kiitettävää. Kysyttäessä, miksi ette tullut lähettäneeksi mitään ilmoitusta Mr Campbellille, hän vakuutti teidän lausuneen haluavanne katkaista kaikki siteet menneen ajan kanssa. Kysyttäessä edelleen, missä te nyt olitte, hän väitti ettei hän sitä tiennyt, mutta arveli teidän olevan Leidenissä. Ne olivat hänen vastauksensa lyhyesti kerrottuina. Uskoiko kukaan häntä, en varmaan tiedä», jatkoi Mr Rankeillor naurusuin, »ja erittäinkin muutamat päätelmäni olivat hänelle niin vastenmielisiä, että hän suoraan sanoen ajoi minut ulos. Senjälkeen emme ole päässeet sen etemmäksi, sillä olivatpa epäluulomme kuinka varmoja tahansa, ei meillä ollut mitään todistuksia. Sitten ilmestyi kapteeni Hoseason näyttämölle, ja kertoi teidän hukkuneen. Koko asia raukesi siihen, eikä siitä ollut muita seurauksia kuin huolia Mr Campbellille, ja häpeää minulle ja setänne maineeseen uusi tahrapilkku, jota se ei enää olisi sietänyt. Nyt, Mr Balfour, tiedätte asian kulun ja voitte itse päättää, miten paljon voitte minuun luottaa.»

[1] Olin, mutta en ole enää.

[2] Parrattomana poikasena poissa vartian silmäin alta. Suom. muist.

Oikeastaan hän oli vielä enemmän turhantarkka, kuin miksi hänet voin kuvata ja käytti vielä enemmän latinaisia lauseparsia puheessaan, mutta hänen esitystapansa oli niin sydämellinen ja kasvojensa sävy niin ystävällinen, että epäluuloni olivat jo aikoja sitten haihtuneet. Huomasin sitäpaitsi, että hän kohteli minua, kuin ei minun suhteeni olisi ollut mitään epäilyksiä, joten hän näytti täydellisesti tunnustavan minut oikeaksi henkilöksi.

»Sir», vastasin, »jos kerron teille vaiheeni, täytyy minun uskoa erään ystäväni henki teidän käsiinne. Luvatkaa minulle, että se on turvassa, ja mitä minuun itseeni tulee, ovat teidän kasvonne minulle riittävänä takeena.»

Hän antoi hyvin vakavan näköisenä pyytämäni lupauksen. »Mutta», lausui hän, »tämähän on vähän kummallinen esipuhe. Jos kertomuksessanne esiintyy joitain laittomuuksia, niin pyydän teitä muistamaan, että olen lakimies, ja koettamaan välttää niitä.»

Senjälkeen minä kerroin hänelle vaiheeni alusta alkaen. Hän kuunteli silmälasit otsalle kohotettuina ja silmät kiinni. Aika ajoin pelkäsin hänen nukahtaneen. Mutta niin ei ollut asian laita! Hän kuuli jokaisen sanan, kuten jäljestäpäin huomasin, ja monet kerrat sain hämmästyä hänen nopeaa käsityskykyään ja terävää muistiaan. Vieraat geeliläiset nimetkin, jotka hän ainoastaan silloin kuuli, muisti hän ja huomautti minulle niistä vielä vuosienkin kuluttua. Mainitessani peittelemättä Alan Breckin nimen, syntyi kumminkin välillämme tilapäinen sananvaihto. Alanin nimi oli luonnollisesti murha- ja palkintouutisen mukana tullut tunnetuksi yli koko Skotlannin, ja tuskin olin sen lausunut, kun lakimies liikahti tuolillaan ja aukasi silmänsä.

»Minä en mainitsisi tarpeettomia nimiä, Mr Balfour», lausui hän, »etenkin ylämaalaisten, joista useat ovat lain rangaistuksen alaisia.»

»Parempi olisi ehkä ollut, etten olisi maininnut», vastasin, »mutta kun nyt kerran olen sen päästänyt huuliltani, täytynee minun kai jatkaa.»

»Ei suinkaan», selitti Mr Rankeillor. »Minun kuuloni ei ole oikein luotettava, kuten ehkä olette huomannut, enkä ole ollenkaan varma, kuulinko nimen oikein. Nimittäkäämme ystäväänne esimerkiksi Mr Thomsoniksi, ettei siinä olisi sen enempää muistelemista. Ja tästä lähtien menettelisin samalla tavalla kaikkiin ylämaalaisiin nähden, joita kertomuksessanne esiintyy, olivatpa ne elossa tai kuolleita.»