Chapter 11

»Luvallasi, Mr Balfour, kerron sen kuitenkin sinulle», lausui Alan. »Mies, josta on kysymys, oli ajautunut muutamalle kalliolle meren keskellä, jolla Hyvät ihmiset tavallisesti levähtivät leijaillessaan saariston halki. Kalliosaarelle on annettu nimeksi Skerryvore eikä se ole kaukana siitä missä kärsimme haaksirikon. No niin; tuo mies rukoili niin liikuttavasti saada nähdä pientä lastaan ennen kuolemaansa, että Hyvien ihmisten kuningas viimein armahti häntä ja lähetti yhden joukostaan viemään pussissa ilmojen halki lasta hänelle. Tämä laski sen miehen vierelle hänen nukkuessaan, ja kun hän heräsi, näki hän vieressään laukun, jonka sisällä oli jotain liikkuvaa. Mutta nyt oli tuo mies yksi niitä, jotka epäilevät kaikessa pahan piilevän, ja varmuuden vuoksi hän työnsi ensin tikarinsa laukun läpi ennenkuin avasi sen ja näki siellä lapsensa kuolleena. Minun mielestäni, Mr Balfour, olet sinä ja tuo mies jotenkin samanlaisia.»

»Tarkoitatko sillä, ettet sinä ollut ollenkaan siihen osallisena?» huudahdin nousten istumaan.

»Tahdon ensiksi sanoa sinulle, Mr Balfour of Shaws», lausui Alan, »että jos minä olisinkin aikeissa murhata jonkun herrasmiehen, niin en sitä tekisi omalla maallani, etten tuottaisi klaanilleni ikävyyksiä; ja jos otteluun aikoisin, niin en kuljeksisi ongenvapa olalla.»

»Totta puhut», myönsin minä.

»Ja nyt», jatkoi Alan, paljastaen tikarinsa ja laskien erikoisella tavalla kätensä sen päälle, »vannon minä kautta Pyhän Raudan, etten ole ollut siinä osallisena, en ajatuksin enkä töin.»

»Siitä kiitän Jumalaa!» huudahdin tarjoten hänelle käteni.

Hän ei ollut sitä näkevinään.

»Ja liian suurta melua on tässä nyt pidetty yhden ainoan Campbellin takia!» lausui hän. »Ei heistä tietääkseni puutosta ole!»

»Oikeastaan et voisikaan», huomautin, »moittia minua, sillä muistat kai aivan hyvin, mitä minulle prikillä puhuit. Mutta kiusaus ja teko ovat kokonaan eri asioita, ja siitä kiitän Jumalaa. Kaikki joudumme aina kiusaukseen; mutta ottaa toinen kylmäverisesti hengiltä, Alan!» Enempää en hetken aikaan saanut sanotuksi. »Tiedätkö kuka sen teki?» lisäsin sitten. »Tunnetko tuon mustatakkisen miehen?»

»En ole aivan varma siitä minkälainen hänen takkinsa oli», vastasi Alan vältellen, »mutta olen muistavinani, että se oli sininen.»

»Sininen tai musta; mutta tunsitko hänet?» tiuskasin.

»En minä voisi juuri hänen ulkomuodostaan mennä hyvällä omallatunnolla valalle», vastasi Alan. »Kyllä hän meni aivan läheltäni, mutta merkillistä on, että minun juuri silloin piti sattua sitomaan kengännauhojani kiinni.»

»Voitko vannoa, ettet tunne häntä?» huudahdin osaksi suutuksissani, osaksi huvitettuna hänen verukkeistaan.

»En vielä», vastasi hän, »mutta minä olen erittäin nopea unhottamaan, David!»

»Mutta yhden seikan huomasin aivan selvään», lausuin, »sen nimittäin, että sinä tahallasi vedit sotamiesten huomion puoleemme!»

»Aivan oikein», vastasi Alan. »Niin olisi jokainen kunnonmies menetellyt. Sinä ja minä olimme viattomia.»

»Sitä suuremmalla syyllä olisi meidän pitänyt erehdys oikaista, kun meitä syyttömästi epäiltiin! Viattomuutemme olisi tullut ilmi.»

»Oho, David», lausui Alan. »Viattomilla on aina tilaisuus puhdistautua oikeuden edessä, mutta pojalle, joka laukauksen ampui, on luullakseni kanervikko paras paikka. Niiden, jotka eivät ole antautuneet mihinkään vaikeuksiin, pitäisi tarkemmin ajatella niiden asemaa, jotka sen ovat tehneet. Ja se on oikeata kristillisyyttä. Sillä jos kaikki olisi ollut päinvastoin, ja tuo poika, jota en aivan selvään nähnyt, olisi ollut meidän housuissamme ja me hänen -- mikä olisi hyvin helposti voinut tapahtua -- niin luulenpa, että me itse olisimme olleet hänelle sangen kiitollisia, jos hän olisi kiinnittänyt itseensä sotamiesten huomion.»

Nämä sanat kuultuani minä langetin tuomioni Alanista. Mutta hän näytti niin viattomalta ja puhui niin vilpittömästi ja oli niin valmis uhraamaan itsensä täyttääkseen sen, mitä hän piti velvollisuutenaan, että sanat kuolivat huulilleni. Mieleeni muistuivat Mr Henderlandin sanat: »meidän itsemme pitäisi ottaa oppia näistä hurjista ylämaalaisista». Nyt minulla oli siihen tilaisuus. Alanin oikeuskäsitteet olivat selvästi nurinkurisia, mutta hän oli valmis uhraamaan henkensä niiden vuoksi.

»Alan», minä virkoin, »minä en sano, että tämä minun ymmärtääkseni on oikeata kristillisyyttä, mutta mukiinmenevää kuitenkin. Tässä käteni toisen kerran.»

Hän tarttui käteeni molemmin käsin ja selitti, että minä varmaankin olin hänet lumoihin pannut, koskapa hän saattoi antaa minulle anteeksi mitä tahansa. Sitten hän muuttui hyvin vakavaksi ja sanoi, ettei meillä ollut aikaa tuhlata lörpötyksiin, sillä meidän täytyi molempien paeta tästä maasta; hänen siksi että hän oli karkulainen ja että koko Appin nyt tullaan nuuskimaan nurkasta nurkkaan ja jokaisen täytyy antaa itsestään tarkka selonteko; minun taas siksi että minut aivan varmaan sekoitetaan murhaan.

»Se ei merkitse mitään!» virkoin minä aikoen antaa hänelle pienen ripityksen, »minä en ollenkaan pelkää maani lainkouraa».

»Ikäänkuin tämä olisi sinun maatasi!» Alan virkkoi »ja ikäänkuin sinut täällä Stewartien maassa asetettaisiin oikeuden eteen!»

»Onhan tämä Skotlantia!» huomautin.

»Minusta sinä, mies, olet toisin ajoin perin kummallinen», Alan lausui. »Murhattu on Campbelleja. Asia tulee käsiteltäväksi Inverarassa, Campbellien pääpesässä, siellä missä viisitoista Campbellia istuu tuomarintuoleilla ja suurin Campbell -- herttua -- kopeilee penkillä. Lainkourastako puhuit, David? Se on totta totisesti aivan samanlainen kuin se, joka äsken tapasi Glenuren tien vieressä!»

Täytyy tunnustaakseni, että tämä minua vähän pelästytti ja olisi pelästyttänyt enemmänkin, jos olisin tiennyt miten lähelle totuutta Alanin kuvaus osasi. Ainoastaan yhdessä kohti hän liioitteli. Valamiehistössä istui näet ainoastaan yksitoista Campbellia, mutta kun loputkin neljä olivat herttuasta riippuvaisia, tultiin kuitenkin jotenkin samaan tulokseen.

Väitin vieläkin, että hän arvosteli väärin Argylen herttuaa, joka, vaikka olikin whig, oli siitä huolimatta viisas ja kunniallinen aatelismies.

»Myönnetään, myönnetään», virkkoi Alan. »Mies on whig, se on tosi, enkä taas väitäkään, ettei hän olisi hyvä alustalaisilleen. Mutta mitähän klaanilaiset sanoisivat, kun Campbell on ammuttu, eikä ketään siitä hirteen vedettäisi ja heidän oma päällikkönsä istuu ylituomarina? Mutta olenhan minä jo usein huomauttanut», lisäsi Alan, »ettei teillä alamaalaisilla ole vähääkään tietoa siitä mikä on oikein ja mikä väärin.»

Tämä jo minua nauratti ja ihmeekseni yhtyi Alankin minuun ja nauroi yhtä iloisesti kuin minäkin.

»Ei, ei», hän puhui, »me olemme Ylämaassa, David, ja kun minä käsken sinua juoksemaan, niin silloin juokse. Kieltämättä on vaivaloista hiiviskellä ja nähdä nälkää kanervikossa, mutta vielä raskaampaa on virua telkien takana punatakkien vankilassa.»

Minä tiedustelin, minne aioimme paeta, ja kuultuani alamaiden olevan päämäärämme taivuin mieluummin hänen mukaansa lähtemään. Olin näet jo ruvennut kärsimättömänä odottamaan hetkeä, jolloin pääsisin takaisin setäni kimppuun. Sitäpaitsi Alan vakuutti niin varmasti, ettei tässä asiassa ollut puhetta oikeudesta, että minä aloin jo pelätä hänen olevan oikeassa. Kaikesta vähimmin halusin kuolla hirsipuussa, ja tuon kamalan laitoksen haamu kuvastui tavattoman selvänä ajatuksissani -- aivan sellaisena kuin olin sen kerran nähnyt muutaman arkkiveisun alkukuvassa -- ja järkytti kokonaan luottamukseni tuomioistuimeen.

»Olen valinnut, Alan», lausuin, »minä lähden sinun mukaasi.»

»Mutta huomaa», vastasi Alan, »että se on helpommin sanottu kuin tehty. Sinun täytyy nukkua ilman makuuvaatteita kovalla alusella ja monta kertaa kestää hiukaisevaa nälkää. Kanervikko on oleva vuoteesi, elämäsi kuin vainotun hirven, ja nukuttavakin on sinun ase kädessä. Monta vaivaloista askelta on sinun otettava, ennenkuin olemme perillä. Minä sanon kaiken tämän jo lähtiessä, sillä se on elämää, jonka minä juurta jaksain tunnen. Mutta jos kysyt, onko sinulla mitään muuta neuvoa, vastaan: ei. Joko lähdet kanssani kanervikkoja samoilemaan tai menet hirsipuuhun.»

»Helppo on tässä valita», lausuin, ja me löimme kättä suostumuksen merkiksi.

»Vilkaistaanpa nyt uudelleen punatakkeja», virkkoi Alan ja vei minut metsikön koilliseen reunaan.

Puiden välistä näimme suuren osan vuoren rinnettä, joka jyrkkänä laskeutui aina lahden rantaan saakka. Maisema oli jylhää; suuret ulkonevat kallionlohkareet, kanervikot ja pienet koivuviidakot kohtasivat kaikkialla katselijan silmää. Kaukana Balachulishissa päin kiiruhti pieni parvi punatakkeja kumpuja ylös ja alas ja pieneni pienenemistään. Ei kuulunut enää heidän hoilauksiaan. Luullakseni he tarvitsivat keuhkojensa toimintakykyä muuhun. Mutta he seurasivat vieläkin polkua ja luulivat epäilemättä meidän olevan aivan heidän edessään.

Alan katseli heitä itsekseen hymyillen.

»Kyllä heitä väsymys tapaa, ennenkuin saavat tehtävänsä täytetyksi. Sinä ja minä, David, voimme nyt hengähtää hetkisen, haukata vähän leipää ja ottaa naukun pullostani palan paineeksi. Sitte lähdemme patikoimaan Aucharnia, päällikköni Glensin Jamesin taloa kohti, josta minun täytyy noutaa vaatteeni, aseeni ja rahaa matkaa varten. Ja sitten, David, huudahdamme: 'eteenpäin! Olkoon onni seuranamme!' ja teemme pienen matkan kanervikon halki.»

Istuuduimme siis uudelleen, mutta nyt syömään ja juomaan. Paikaltamme näimme auringon laskeutuvan jylhään ja autioon vuoristoon, jonne minun nyt oli toverini seurassa lähdettävä.

Sekä siinä istuessamme että myöhemmin matkalla. Aucharniin kertoi kumpikin meistä seikkailunsa. Alanin vaiheista kerron tässä nyt sen, mikä niistä on huvittavaa tai tarpeellista.

Heti kun hyökylaine oli ohi, oli hän juossut laivan laidalle ja nähnyt minun vuorotellen ilmestyvän ja häviävän aallokossa. Viimein hän oli vilaukselta nähnyt minun pitävän kiinni raakapuusta. Se oli saanut hänet toivomaan, että minä sittekin pääsisin mahdollisesti maalle, ja antamaan nuo ohjeet ja käskyt, jotka olivat tuoneet minut -- syntieni tähden -- tänne onnettomaan Appiniin.

Sillä välin olivat prikillä olijat saaneet ruuhen vesille, ja pari kolme heistä istui jo siinä, kun tuli toinen, edellistä suurempi hyökylaine, joka kohotti prikin ylös karilta. Jos priki ei olisi tarttunut muutamaan salakarin ulkonevaan osaan, olisi laine sortanut sen meren pohjaan. Ensi kerran karille ajaessaan laiva oli tarttunut kiinni keulastaan, joten perä oli alimpana. Mutta nyt oli perä kohonnut ilmaan ja keula työntäynyt veden alle, jolloin vesi alkoi syöksyä kanssiin.

Jo sen kertominenkin mitä sitten seurasi, karkoitti veren Alanin kasvoilta. Kanssissa makasi näet lavitsoillaan mihinkään kykenemättöminä vielä kaksi miestä, ja nämä, nähdessään veden virtaavan sisään ja luullen laivan uppoavan, alkoivat parkua niin sydäntäsärkevästi, että kaikki kannella olijat työntyivät yksi toisensa jälkeen ruuheen ja tarttuivat airoihin. Ei ollut vielä kahtakaansataa metriä laivan ja ruuhen väliä, kun kolmas vesivuori tuli. Se kohotti prikin kepeästi karin yli. Hetkeksi pullistuivat vielä sen purjerepaleet ja se näytti niiden ajamana liikkuvan eteenpäin, mutta vajosi hitaasti koko ajan. Priki painui yhä syvempään aivankuin näkymätön voima olisi vetänyt sitä alaspäin, ja viimein peittivät laineet priki »Covenantin» Dysartista.

Rannalle soutaessa ei kukaan virkkanut sanaakaan, sillä kaikki olivat hukkuvien huutojen synnyttämästä kauhusta huumauksissa. Mutta tuskin he olivat astuneet maalle, kun Hoseason heräsi aivan kuin unesta ja pyysi heitä ottamaan Alanin kiinni. Miehillä ei kuitenkaan ollut siihen halua ja he vetäytyivät ulommaksi, mutta Hoseason käyttäytyi kuin verivihollinen ja kirkui miehille, että Alan oli yksin, että hänellä oli suuri summa rahaa, että juuri hän oli syynä prikin haaksirikkoon ja toverien hukkumiseen, ja että tässä oli nyt sekä kosto että ansio samalla kertaa tarjona. Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, eikä tässä osassa rantaa ollut minkäänlaista kallionseinää, jota vasten Alan olisi voinut selkänsä nojata. Merimiehet alkoivat jo hajaantua ja hiipiä hänen taakseen.

»Silloin» kertoi Alan, »se punatukkainen pieni mies -- en muista hänen nimeänsä.»

»Riach.»

»Niin juuri, Riach! Hän tuli avukseni ja kysyi miehiltä, eivätkö he ollenkaan pelänneet rangaistusta, ja sanoi: 'Kävi miten kävi, minä asetun ylämaalaisen selkäsuojaksi.' »Hän ei ole mikään huono mies, tuo pieni, punatukkainen mies», jatkoi Alan. »Hänessä on vähän kunniallisuudenkin kipinää!»

»On kyllä», sanoin. »Hän oli tavallaan ystävällinen minuakin kohtaan.»

»Niin hän oli Alaniakin kohtaan», Alan virkkoi, »ja totta puhuen, minusta oli hänen menettelynsä erittäin hyvä. Mutta huomaa, David, että prikin haaksirikko ja miesparkojen huudot olivat vielä hänellä tuoreessa muistissa, ja luullakseni oli juuri se syynä hänen käytökseensä.»

»Niin minäkin luulen», vastasin, »sillä alussa hän oli yhtä kiivas kuin kuka tahansa toisista. Mutta mitäs Hoseason siitä tuumi?»

»Olen muistelevinani, ettei hän siitä suinkaan pitänyt», vastasi Alan. »Mutta se pieni mies käski minua juoksemaan, ja kun se minusta oli järkevä huomautus, noudatin paikalla hänen käskyään. Vilkaistessani heihin viimeisen kerran, näin heidän kääriytyneen yhteen nippuun rannalle, aivan kuin ihmiset, jotka eivät ole juuri hyvässä sovussa keskenään.»

»Mitä sillä tarkoitat?» kysyin.

»Sitä, että minä näin nyrkkien heiluvan ja yhden miehen lentävän tantereesen kuin vaatemytyn. Mutta minä katsoin parhaaksi livistää sieltä heti tieheni. Siinä osassa Mull-saarta löytyy näet muutamia Campbelleja, jotka eivät suinkaan ole minunlaiseni kunnonmiehen ystäviä. Muussa tapauksessa olisin viivähtänyt siellä ja lähtenyt itse sinua etsimään tai ainakin mennyt pienen miehen avuksi.» (Tuntuu vähän naurettavalta Alanin tapa kuvata Mr Riachin kokoa, sillä toinen ei ollut toistaan pienempi). »Läksin siis», jatkoi hän, »juoksemaan edelleen minkä vain käpälästä pääsin ja kaikille, keitä tapasin, huusin että rannalla oli laivahylky. Eivätkä he pysähtyneetkään minua puhuttelemaan. Olisitpa nähnyt kuinka he yksi toisensa perään läksivät juosta hölkkäsemään rantaa kohti! Ja sinne päästyään he huomasivat juosseensa vain huvikseen, ja se tekee aina hyvää Campbellille. Minä luulen, että priki vajosi kokonaisena pohjaan eikä hajonnut. Mutta sinulle se oli onneton tapaus, sillä jos rannalle olisi kapulakaan ajautunut, olisivat he kyllä nuuskineet joka paikan ja löytäneet pian sinutkin.»

19 LUKU.

Kauhun talo.

Yö saavutti meidät kävellessämme, ja pilvet, joita iltapäivällä oli alkanut nousta, taajenivat ja synkkenivät. Vuodenaikaan nähden oli sentähden tavattoman pimeä. Tie, jota kuljimme, vei pitkin louhikkoisia vuorenrinteitä, ja vaikka Alan kiiruhti empimättä eteenpäin, en voinut käsittää, miten hän voi pysyä oikealla tolalla.

Noin kello puoli yhdentoista aikaan saavuimme viimein muutaman kummun laelle ja näimme tulia alapuolellamme. Jonkun talon ovi oli nähtävästi auki ja siitä virtasi takkavalkean ja kynttilän valoa ulos. Rakennusten ympärillä touhusi viisi tai kuusi ihmistä palavat tulisoihdut kädessä.

»Nyt on James päästä sekaisin», sanoi Alan. »Jos nyt tässä olisi meidän sijastamme sotamiehiä, joutuisi hän hyvin tukalaan asemaan. Mutta arvattavasti on hänellä vahdit valtatiellä ja hän tietää varmaan, ettei yksikään sotamies tunne sitä tietä, jota me tulimme.»

Sitten hän vihelsi erikoisella tavalla kolme kertaa. Oli omituista nähdä, miten ensimäisellä vihellyksellä kaikki soihdut pysähtyivät ikäänkuin niiden kantajat olisivat säikähtäneet ja kuinka kolmannella vihellyksellä touhu alkoi uudelleen entiseen tapaan.

Rauhoitettuamme siten pihalla puuhaajien mielet, laskeuduimme alas kummulta. Pihaportilla oli meitä vastassa suurikasvuinen, kaunis ja yli viisikymmentä vuotta vanha mies, joka lausui jotain Alanille geelinmurteella.

»James Stewart», sanoi Alan, »pyydän sinua puhumaan skotinkieltä. Minulla on täällä mukanani eräs nuori mies, joka ei ymmärrä geelinmurretta. Tässä hän on», lisäsi hän pistäen kätensä kainalooni, »eräs nuori kunnonmies alamaalta, tilanomistaja sitäpaitsi, mutta luullakseni on hänelle parasta, ettemme hänen nimeään mainitse.»

Glensin James kääntyi hetkeksi minuun päin ja tervehti minua erittäin kohteliaasti. Seuraavassa tuokiossa hän jo puheli Alanin kanssa.

»Tämä oli kamala tapaus; siitä on ikävyyksiä tälle seudulle», lausui hän käsiään väännellen.

»Mitä vielä!» vastasi Alan. »Sinun täytyy ottaa asian hyvätkin puolet lukuun. Muista, että Colin Roy on kuollut!»

»Mutta, totta puhuen», lausui James, »toivoisin minä hänen jälleen elävän! Helppoa on kerskailla edeltäpäin, mutta nyt se on tehty; ja kuka saa siitä syyn niskoilleen? Murha tapahtui Appinin alueella -- muista se, Alan, Appin saa siitä vastata, ja minä olen perheellinen mies.»

Keskustelun aikana katselin minä palvelijoita. Toiset seisoivat tikapuilla ja kaivelivat rakennusten katto-olkia, joista he vetivät esiin pyssyjä, miekkoja ja muita sota-aseita, toiset kantoivat niitä pois. Kauempaa notkosta kuuluvista kuokkien iskuista päätin että he kaivoivat aseet maahan. Vaikka he kaikki olivatkin niin touhuissaan, ei heidän työssään ollut minkäänlaista järjestystä. Useampia miehiä töytäsi aina samaa pyssyä kantamaan ja tyrkki toisiaan palavilla soihduillaan. Tuontuostakin keskeytti James puhelunsa Alanin kanssa antaakseen käskyjä, joita ei kuitenkaan kukaan noudattanut. Soihtujen valossa kuvastui kaikkien kasvoilta kiire ja kauhistus, ja vaikka kukaan ei puhunut muuten kuin kuiskaamalla, kuului heidän puhelunsa sekä hätääntyneeltä että vihaiselta.

Muuan tyttönen tuli nyt ulos huoneesta kantaen jotain kääröä tai myttyjä. Usein on minua jälestäpäin naurattanut, muistaessani kuinka Alanin huomio heräsi heti kun hän näki tytön.

»Mitäs tyttösellä on mytyssään?» kysäsi hän.

»Olemme juuri laittamassa taloa järjestykseen, Alan», vastasi James pelokkaalla ja vähän liehakoivalla tavallaan. »He tulevat nuuskimaan jokaisen nurkan Appinissa, ja meillä täytyy olla kaikki paikat paikoillaan. Parhaillaan hautaamme pyssyjä ja miekkoja sammalikkoon; ja tuo on luullakseni sinun ranskalainen pukusi. Meidän täytyy kai haudata sekin.»

»Haudata minun ranskalaiset vaatteeni!» huudahti Alan. »Totta toisen kerran, se ei saa tapahtua!»

Niin sanoen hän tarttui kääröön ja poistui navettaan muuttamaan pukuaan. Siksi aikaa hän jätti minut sukulaisensa huomaan.

James vei minut keittiöön. Siellä istuuduimme pöydän ääreen ja alussa hän puheli ja nauroi kanssani erittäin ystävällisesti. Mutta yhtäkkiä valtasi hänet uudelleen synkkämielisyys. Hän istuksi otsa rypyssä ja kynsiään pureskellen eikä muistanut minua kuin aika ajoin. Lopulta hän antoi minulle vain sanan tai pari ja vaivaloisen hymyilyn ja vaipui jälleen omiin pelon hämmentämiin ajatuksiinsa. Hänen vaimonsa istui valkean ääressä ja itki painaen kasvojaan käsiinsä. Vanhin poika oli kyyryllään lattialla ja selaili suurta paperipinkkaa työntäen aina tuontuostakin jonkun niistä tuleen. Muuan punakkaposkinen palvelijatar penkoi sillä aikaa suurella kiireellä joka paikan huoneessa ja voivotteli lakkaamatta. Ja vähän väliä pisti joku miehistä päänsä ovesta sisään ja kysyi mitä oli tehtävä.

Lopulta ei James enää jaksanut pysyä paikoillaan, vaan pyysi saada minun luvallani olla epäkohtelias ja poistua seurastani. »Ei minusta ole juuri seuraksi, sir», sanoi hän. »Minä en nyt kykene muuta ajattelemaan kuin tuota kamalaa tapausta ja onnettomuutta, jonka se on tuottamaisillaan viattomille ihmisille.»

Vähän sen jälkeen hän huomasi poikansa polttavan paperia, joka hänen mielestään olisi pitänyt säilyttää. Silloin puhkesi hänen kiihottunut mielialansa esiin tavalla, jota oli vaikea katsella. Useat kerrat hän löi poikaansa.

»Oletko hullu?» huusi hän. »Tahdotko nähdä isäsi hirsipuussa roikkuvan?» Ja unohtaen minun läsnäoloni hän sadatteli geelinmurteella pitkän aikaa poikaansa, joka ei vastannut mitään. Mutta hänen vaimonsa, kuullessaan hirsipuusta mainittavan, heitti esiliinan kasvoilleen ja nyyhkytti entistä äänekkäämmin.

Tällaista menoa oli minun, vieraan ihmisen, kiusallista kuulla ja nähdä, ja olin iloinen, kun Alan tuli takaisin päällään entinen hieno ranskalainen pukunsa, -- vaikka oikeastaan se oli nyt melkein liian kulunut ja kutistunut ansaitakseen 'hienon' nimen. Talon toinen poika vei sitten minut vuorostani muuttamaan vaatteita, joiden tarpeessa jo kauan olin ollut. Sain myöskin hirvennahasta tehdyt ylämaalaiskuosiset kengät, jotka alussa tuntuivat vähän oudoilta, mutta totuttuani niihin, erittäin mukavilta jaloille.

Poissa ollessani oli kai Alan kertonut matkansa vaiheet, sillä kaikki näyttivät tietävän, että minä olin pakomatkalla hänen kanssaan, ja laittoivat nyt matkavarustuksiamme kuntoon. Molemmille meille annettiin miekka ja pistooli, vaikka koetinkin vakuuttaa etten edellistä osannut käyttää. Saatuamme vielä vähän ampumavaroja, pussin kaurajauhoja, rautaisen pannun ja pullon oikeaa ranskalaista paloviinaa, olimme valmiit matkalle lähtemään. Rahoja tosiaankin puuttui vielä. Minulla oli noin kaksi guineaa jäljellä, ja kun Alanin vyö oli jätetty toisiin käsiin, ei tällä uskollisella välittäjällä ollut kuin seitsemäntoista penssiä koko omaisuudestaan jälellä. Mitä Jamesiin tuli, oli hän Edinburgin matkoilla ja käräjänkäynnillään arentilaisten hyväksi köyhdyttänyt itsensä niin täydellisesti, ettei hän saanut kokoon enempää kuin kolme shillinkiä ja viisi ja puoli penssiä ja senkin suurimmaksi osaksi kuparissa.

»Tämä ei vetele», tuumi Alan.

»Sinun täytyy löytää jostain lähistöltä turvallinen piilopaikka ja lähettää sana minulle», sanoi James. »Ymmärräthän, Alan, että sinun täytyy selvitä ehjin nahoin tästä jutusta. Nyt ei ole aikaa jäädä odottamaan paria guineaa. He ovat varmaan saaneet sinusta vihiä ja etsivät sinua. Ja minä olen vakuutettu siitä, että he syyttävät sinua tämänpäiväisestä tapauksesta. Siitä saamme kärsiä sekä sinä että myöskin minä, joka olen sinun sukulaisesi ja pitänyt sinua luonani täällä ollessasi. Ja jos he syyttävät minua --», hän vaikeni ja pureskeli kalpeana sormiaan. »Se olisi ikävä juttu ystävillemme, jos minut hirtetään.»

»Se olisi surkea päivä Appinille», lausui Alan.

»Se päivä pyörii nyt päässäni», puhui James. »Voi mies paha, Alan! Sinä ja minä olemme lörpötelleet kuin kaksi mielipuolta!» huusi hän lyöden nyrkkinsä seinään, jotta koko talo kajahti.

»Totta on mitä puhut, ja tämä alamaalais-ystäväni», lausui Alan nyökäyttäen päätään minuun päin, »on puhunut minulle järkeviä asioita. Kumpahan vain olisin totellut häntä.»

»Mutta kuulehan nyt, Alan», jatkoi James entiseen tapaansa. »Jos he panevat minut kiinni, niin silloin juuri tarvitset rahaa. Sillä huolimatta siitä mitä minä ja sinä olemme tässä puhuneet, on meidän kahden tulevaisuus kovin synkkä, kuten käsittänet. Sinä saat vielä nähdä, että minä itse tahdon syyttää sinua; minä tarjoan palkinnon päästäsi; sen teen! Onhan se kyllä ikävä juttu näin läheisten ystävysten kesken, mutta jos minua syytetään tästä kamalasta tapauksesta, tulen minä puolustaumaan. Ymmärrätkö?»

Hän puhui kiihkeästi ja tarttui Alanin takinkaulukseen.

»Kyllä ymmärrän», vastasi Alan.

»Sinun täytyy jättää nämä seudut -- jättää Skotlanti -- sinun ja sinun alamaalais-ystäväsi! Sillä minä syytän myöskin alamaalais-ystävääsi. Etkös sitä käsitä, Alan, sano, että käsität!»

Alan näytti punastuvan. »Tämä on kovin vaikeaa minulle, joka toin hänet tänne, James», lausui hän nostaen päänsä pystyyn. »Minähän tulen siten petturiksi!»

»Kuule, Alan!» huudahti James. »Katso asioita oikeassa valossa! Hänet leimataan joka tapauksessa syylliseksi. Mungo Campbell syyttää epäilemättä häntä; mitä siis haittaa jos minäkin häntä syytän? Ja sitäpaitsi olen minä, Alan, perheellinen mies.»

Molemmat vaikenivat hetkeksi.

»Ja sitten vielä Alan: tuomarit ovat Campbelleja!» lisäsi James.

»Yksi seikka tässä on huomattava», lausui Alan miettiväisenä, »se nimittäin ettei kukaan tiedä hänen nimeään.»