# Rynnäkkö myllyä vastaan ## Part 3 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/rynnakko-myllya-vastaan-14433/index.md Isän valtasi hirveä pelko, kun hän tyttärensä silmistä huomasi, ettei tämä valehdellut. Sokeassa rakkaudessaan oli hän siis tehnyt tyhjäksi hänen huolenpitonsa ja pilannut kaikki! Mutta isä Merlier ei ollut uskovinaan tyttärensä sanoja. »Hän on hullu», sanoi hän, »älkää häntä kuunnelko, hän ei tiedä, mitä sanoo». Fränzchen heittäytyi kädet ristissä polvilleen ja aikoi uudelleen vakuuttaa syyllisyyttään, mutta isä ei antanut hänen puhua. Preussilainen upseeri oli rauhallisena katsellut tätä liikuttavaa kohtausta, sitten sanoi hän Fränzchenille: »Pidätämme luonnollisesti isänne, koska tuo toinen ei ole käsissämme; tuokaa minulle hänet, niin isänne lasketaan vapaaksi». Silmät levällään kauhusta tuijotti Fränzchen mieheen, joka saattoi tehdä hänelle tuollaisen hirveän ehdotuksen, joka kehoitti häntä valitsemaan isän taikka sulhasen. Vihdoin änkytti hän: »Mitenkä minä voin löytää Dominiquen? En tiedä, missä hän on». »Joko hän tai isänne, saatte valita». »Jumalani, Jumalani, mitenkä saatan valita, kun en edes tiedä, missä Dominique on; mutta jospa sen tietäisinkin -- voisinko sittenkään valita? Ennen kuolen! Te repäisette sydämeni kahtia -- -- -- oi, tappakaa minut, mutta älkää pakottako minua tähän hirveään valintaan!» Mutta hänen epätoivonsa, kyyneleensä eivät vierasta upseeria liikuttaneet, tämä kävi vaan entistä kärsimättömämmäksi ja huusi: »Jo riittää! Suostun antamaan teille kaksi tuntia aikaa -- ja jollei rakastettunne niiden kuluessa ole saapunut tänne, saa isänne sovittaa hänen rikoksensa!» Hän antoi viedä isä Merlierin samaan huoneeseen, missä Dominique oli ollut. Tämä ei osottanut pienintäkään mielenliikutusta, pyysi vaan saada tupakkaa, täytti välinpitämättömänä piippunsa ja alkoi polttaa. Mutta kun hän oli jäänyt yksikseen, pusertui pari raskasta kyyneltä hänen silmistään ja vieri hiljalleen poskia alas. Hänen lapsi-raukkansa, jota niin hirveästi kiusattiin! Mitenkä Fränzchen mahtoikaan kärsiä! Nuoren tytön tila olikin kauhea. Hän ei voinut enää täysin käsittää, mitä häneltä vaadittiin. Hän oli jäänyt pihalle seisomaan, kun isää vietiin pois, ja tuijotti yhä liikkumattomana ovea kohden, jonka taakse tämä oli kadonnut. Muutamia sotilaita kulki nauraen ohitse, huutaen hänelle jotain, mutta hän ei ymmärtänyt heidän sanojaan, hän tuskin kuuli heitä. Hän tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin olisi hän pelännyt sen halkeavan. Upseeri kääntyi ympäri lähteäkseen pois ja sanoi: »Kaksi tuntia on teillä aikaa, käyttäkää ne hyväksenne». Kaksi tuntia aikaa! Sanat humisivat hänen päässään, hänen täytyi yhä uudelleen toistaa: kaksi tuntia aikaa! Konemaisesti läksi hän ulos pihalta. Minnekkä hän menisi! Turhaahan hänen etsimisensä kuitenkin olisi! Ja kuitenkin olisi hän tahtonut mielellään nähdä Dominiquen, neuvotellakseen hänen kanssaan; he kaksi olisivat kyllä neuvon keksineet. Kaksi tuntia! Mitenkä hänen päässään humisi! Huolimatta siitä, että hänen ajatuksensa yhä vieläkin olivat sekaisin, alkoi hän kuitenkin vaistomaisesti kulkea oikeaa tietä; hän saapui Morellen rannalle sulun luokse, missä suuret kivet tekivät ylimenon mahdolliseksi, ja hänen jalkansa kantoivat häntä aina toisella rannalla olevan suuren pajun luokse. Täällä se varmaankin oli tapahtunut. Hän kumartui alas ja näki kauhistuen maassa verilätäkön. Kiireesti kääntyi hän ympäri; kulki eteenpäin ja koetti heinikosta löytää Dominiquen jalan jäljet. Jäljet johtivat vinosti niityn ylitse, sitten ne katosivat, mutta näkyivät vähän edempänä uudelleen, kulkien aina metsän reunaan saakka; täällä ei jälkiä enää voinut erottaa. Fränzchen jatkoi siitä huolimatta kulkuaan, yksinäisyys ja metsän hiljaisuus teki hänelle hyvää. Hetkiseksi istahti hän maahan, mutta ajatus, että aika kului ja että hänellä sitä oli vain kaksi tuntia, sai hänet nopeasti jatkamaan kulkuaan. Mitenkähän pitkä aika siitä mahtoi olla, kun hän oli myllyn jättänyt? Viisi minuuttia? Puoli tuntia? Hän ei sitä tiennyt. Sen hän vaan tiesi, että Dominiquen hänen täytyi löytää. Paikan, missä hän nyt oli, tunsi hän sangen hyvin; lähellä sitä oli pähkinäpensas, mistä hän ja Dominique eräänä sunnuntai-iltapäivänä olivat etsineet pähkinöitä -- ehkäpä Dominique nyt olikin siellä kätkössä. Mutta pensaasta pyrähti vain yksinäinen rastas lentoon, istahti jälleen sen oksille ja alotti uudelleen surunvoittoisen laulunsa. Fränzchen muisti sitten erään luolan, missä Dominiquen oli tapana säilyttää metsänriistaansa; mutta luola oli tyhjä. Mistä hän vielä etsisi? Ah, olihan se kuitenkin turhaa vaivaa! Hänen kaipuunsa kävi yhä suuremmaksi, hän joudutti askeleitaan. Kun löytäisi hänet, saisi puhutella häntä, silloin kyllä kaikki tulisi hyväksi? »Dominique, Dominique!» huusi hän; hänen täytyi olla jossain läheisyydessä, niin, ehkäpä oli hän kiivennyt johonkin puuhun; ja Fränzchen katseli ylöspäin ja huuteli yhä uudelleen, mutta vain käki vastasi hänen kutsuunsa. Äkkiä oli hän näkevinään Dominiquen edessään, hän hätkähti ja aikoi kiiruhtaa pois. Mitä Jumalan nimessä hän Dominiquelle sanoisi? Sitäkö, että hän oli tullut hakemaan häntä ammuttavaksi? Ei, tuhat kertaa ei! Hän rukoilisi Dominiquea pakenemaan pois, kauvas pois, mistä ei häntä löydettäisi! Mutta isä? -- -- -- Isä, joka odotti vapautustaan! Hän vaipui maahan, itkien ja valittaen. Mutta sitten hypähti hän pystyyn ja alkoi juosta takasin. Mitä hän täällä metsässä teki? Hän ei tahtonut, ei tahtonut löytää Dominiquea! Hädissään eksyi hän oikealta tieltä, kolmasti täytyi hänen palata takaisin ja hän pelkäsi, ettei enää osaisikaan myllylle. Vihdoinkin löysi hän metsästä ulos johtavan tien. Mutta metsänlaitaan saavuttuaan jäi hän seisomaan: Mitä hän aikoi? Palata yksin myllyyn, voiko hän tehdä niin? Epätoivo valtasi hänet uudelleen; silloin kuuli äkkiä itseään hiljaa huudettavan: »Fränzchen, Fränzchen!» Ja hän näki Dominiquen, jonka pää oli näkyvissä erään kuopan reunalta. Hyvä Jumala! Nythän Dominique kuitenkin löytyi! Tahtoiko sitten taivas hänen kuolemaansa? Häneltä pääsi puoleksi pidätetty huudahdus, ja hän vaipui maahan kuopan reunalle. »Etsitkö minua, Fränzchen», kysyi Dominique. »Etsin», vastasi Fränzchen, hänen päässään humisi ja hän tiesi tuskin, mitä sanoi. »Mitä on sitten tapahtunut?» kysyi Dominique pelästyneenä. »Oh, ei mitään, ei mitään», sopersi hän, »olin vaan niin huolissani ja halusin nähdä sinua». Tämä vastaus rauhoitti Dominiquea, ja hän sanoi Fränzchenille, ettei hän omasta puolestaan milloinkaan olisi ajatellutkaan pakoa, sillä siksi kovin huolestutti häntä Fränzchenin ja hänen isänsä kohtalo. »Preussilaisilta voi odottaa mitä hyvänsä», sanoi hän, »he ovat valmiit kostamaan heikoille vanhuksille ja turvattomille naisille. Mutta koska kerran paostani ei ollut mitään pahempia seurauksia, niin sittenhän voimme jälleen ajatella häitämme. Ne voidaankin viettää viikon kuluttua, eikö niin Fränzchen?» Ja hän nauroi. Mutta kun Fränzchen tuijotti häneen hämmästyneenä, tuli hän jälleen vakavan näköiseksi ja kysyi: »Mikä sinun on? Salaat varmaankin minulta jotain?» »Ei, ei, minua vaan hengästyttää nopea juoksu, ei minua mikään vaivaa». »Sitä parempi», sanoi Dominique ja suuteli häntä. Mutta sitten ajatteli hän, että oli varomatonta heidän enää keskustella; hän aikoi lähteä kuopasta ja kätkeytyä metsään. Mutta Fränzchen pidätti häntä vapisten: »Kuule», kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, »on ehkä parempi että jäät tänne; koska sinua ei etsitä, olet täällä parhaassa turvassa». »Salaat varmaankin jotain minulta, Fränzchen», toisti Dominique, »kerro, mitä on tapahtunut?» Ja yhä uudelleen ja uudelleen vakuutti Fränzchen, ettei ollut mitään tapahtunut ja että hänestä vaan tuntui helpommalta saada olla hänen läheisyydessään. Fränzchen puhui katkonaisesti, joutui alinomaa pulaan ja koetti etsiä useita syitä. Hän käyttäytyi niin kummallisesti, ettei Dominique ilman hänen pyyntöjäänkään olisi tahtonut jättää häntä. Hän toivoi ranskalaisten pian saapuvan, sillä heitä oli näyttäytynyt Savolin seuduilla, ja itsekseen ajatteli hän: Oi jospa he kiiruhtaisivat, jospa he jo olisivat täällä! Samassa löi Rocreusen tornikello. Fränzchen hätkähti, selvästi kaikui hänen korviinsa yksitoista lyöntiä -- kaksia tuntia olivat kuluneet! Kauhistuneena hypähti Fränzchen pystyyn. »Kuule», sanoi hän nopeasti, »jos sattuisimme tarvitsemaan sinua, annan nenäliinallani merkin ikkunasta...» Ja hän kiiruhti pois. Dominique, jonka hänen käytöksensä oli tehnyt levottomaksi, painautui jälleen kuoppaan, mutta piti myllyä tarkasti silmällä. Fränzchen juoksi niin nopeasti kuin ennätti. Kylän laidassa kohtasi hän vanhan kerjäläisen, isä Boutempsin, kuten häntä seudulla nimitettiin. Tämä oli juuri nähnyt myllärin preussilaisten ympäröimänä, ja aavisti mitä se merkitsi. Huomattuaan Fränzchenin, tervehti hän tätä sääliväisen näköisenä, teki ristinmerkin, mutisi itsekseen jotain käsittämätöntä ja jatkoi sitten kulkuaan. Hengästyneenä saapui Fränzchen myllylle. »Kaksi tuntia on kulunut», sanoi upseeri. Isä Merlier istui nyt ulkona kivipenkillä, yhä poltellen. Fränzchen heittäytyi upseerin jalkoihin, alkaen uudelleen rukoilla armoa. Ei hän toivonutkaan voivansa liikuttaa upseeria, hän tahtoi vaan voittaa aikaa; täytyisihän ranskalaisten vihdoinkin saapua, ja silloin, silloin olisivat he pelastetut. Ja rukoillessaan ja armoa kerjätessään kuunteli hän ja luuli jo etäällä erottavansa pelastajien tahdikkaat askeleet. »Vain yksi tunti antakaa minulle vielä aikaa, yksi ainoa tunti!» Mutta preussilainen upseeri oli taipumaton, antoipa hän jo kahdelle miehistään viedä Fränzchenin pois, että tuomio voitaisiin panna toimeen. Mutta voiko hän sallia, että hänen isänsä murhattaisiin syyttömästi? Ei, ei! Ja sydän verta vuotaen riistäytyi hän irti, antaakseen huoneensa ikkunasta Dominiquelle sovitun merkin; silloin astui tämä pihalle. Upseeri ja sotilaat päästivät ilohuudon, mutta hän astui heistä välittämättä, tyyneenä Fränzchenin luokse ja sanoi tälle moittivalla äänellä: »Mitenkä saatoit salata minulta tämän! Vasta isä Boutempsilta sain tietää totuuden ja kiiruhdin tänne». V. Ukonilma oli vähitellen lähestynyt. Taivas oli muuttunut kummallisen kuparinväriseksi; pilvet kulkivat matalalla mustina ja uhkaavina, heittäen synkkiä varjoja laaksoon, joka vielä äsken näytti niin iloiselta auringon hohteessa. Preussilainen upseeri oli antanut sulkea Dominiquen salpojen taakse, ilmaisematta mitä ajatuksia hän hautoi mielessään. Ja Fränzchen kärsi tuhat kertaa entistä suurempia tuskia. Hän seisoi pihalla, odottaen kiihkeästi ranskalaisia, joilta yksin oli pelastus odotettavissa. Mutta tunti toisensa jälkeen kului, yö tuli, eikä pelastajia kuulunut. Isä aikoi hellävaroen viedä tyttärensä pois, mutta tämä ei lähtenyt; isä jäi silloin hänen luokseen, ja he odottivat ja odottivat yhä suuremmalla epätoivolla. Kello kolmen ajoissa aamulla alkoivat preussilaiset valmistaa lähtöään. Upseeri oli jälleen mennyt Dominiquen luokse, ja Fränzchen tiesi, että tämä silmänräpäys ratkaisisi hänen sulhasensa kohtalon. Hän pani kätensä ristiin ja rukoili. Isä seisoi liikkumattomana ja vaijeten hänen vieressään, hän kuului luonnostansa noihin talonpoikiin, jotka eivät koeta asettua sallimuksen ylivoimaa vastaan, vaan tyytyvät kohtaloonsa hiljaa ja valittamatta. »Oi Jumalani, Jumalani!» vaikeroi Fränzchen, »he tappavat hänet!» Silloin veti isä hänet luokseen, istuutui kivipenkille ja otti hänet kuin pienen lapsen syliinsä. Upseeri astui ulos, ja hänen takanaan kuljetti kaksi miestä Dominiquea. »Ei», kuului Dominiquen ääni, »en milloinkaan -- olen valmis kuolemaan». »Ajatelkaa, mitä sanotte», vastasi upseeri, »jos _te_ kieltäydytte tekemästä meille tätä palvelusta, löydämme helposti toisen, joka on siihen valmis, mutta minä tahdon olla jalomielinen ja säästää henkenne. Eihän ole kysymyksessä sen enempää, kuin että viette meidät metsän läpi Montredoniin. Löytyy varmaankin jalkapolkuja, jotka te tunnette». Dominique ei vastannut. »Te pysytte siis päätöksessänne?» »Tappakaa minut, että asiasta tulee loppu». »Hän on oikeassa», sanoi isä Merlier puoliääneen, »parempi kuolla, kuin antautua petturiksi». Mutta Fränzchen kuolemanpelossaan olisi ennemmin tahtonut häntä alistumaan. Hän ojensi etäältä rukoillen käsiään Dominiquea kohden, mutta isä tarttui hänen käsiinsä: preussilaisten ei pitänyt saada nähdä tuon onnettoman viittauksia, joka tuskin enää oli täysijärkinen. Sotilaat olivat asettuneet valmiiseen ampuma-asentoon. Upseeri, joka toivoi, että äkillinen heikkous ehkä vielä valtaisi Dominiquen, viivytteli ratkaisevan käskyn antamista. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ilma laaksossa oli lyijynraskasta, ja etäiset ukkosen jyrähdykset ilmottivat lähestyvää raju-ilmaa, mutta muuten ei tuntunut, edes kepeintäkään tuulenhenkäystä. Äkkiä, keskellä tätä syvää hiljaisuutta, kuului huuto: »ranskalaiset!» Ja samassa näyttäytyivätkin nämä todella Sauvolin metsän reunassa. Preussilaiset sotilaat myllyssä juoksivat edestakasin, päästellen käheitä huudahduksia. Vielä ei ollut kuulunut laukaustakaan. Fränzchen oli suunniltaan ilosta. Hän oli riistäytynyt irti isänsä käsivarsilta ja käyttäytyi kuin mielipuoli, nauraen ja taputtaen käsiään. »Ranskalaiset, ranskalaiset!» Vihdoinkin olivat he tulleet ja tulleet oikeaan aikaan, sillä Dominique oli vielä vahingoittumatta; nyt oli hän pelastettu! Mutta hänen antautuessaan hillittömän ilonsa valtaan oli preussilainen upseeri sanonut: »Ensiksi järjestämme tämän asian», sysännyt Dominiquen omin käsin seinää vastaan ja komentanut: »Ampukaa!» Samassa kuului hirveä yhteislaukaus, ja kun Fränzchen kääntyi ympäri, näki hän Dominiquen makaavan maassa: kaksitoista luotia oli lävistänyt hänen rintansa. Fränzchen ei itkenyt, hän oli käynyt kuin mykäksi. Hän vaipui maahan ruumiin viereen ja katseli sitä herkeämättä. Toisinaan kohotti hän kättään kuin lapsi, joka tekee hyväilevän liikkeen, mutta muuten ei hän liikahtanutkaan. Preussilaiset olivat ottaneet isä Merlierin panttivangiksi. Kiireesti asetti upseeri miehensä järjestyksen, huomattuaan, että peräytyminen oli mahdoton, ja taistelu alkoi. Saksalaiset tahtoivat myydä henkensä kalliisti ja puolustivat nyt myllyä yhtä kiivaasti, kuin äsken olivat hyökänneet sitä vastaan; nyt olivat ranskalaiset hyökkääjiä. Kiväärituli oli tavattoman kiivas, laukaus seurasi laukausta herkeämättä puolen tunnin ajan, sitten kuului kumea rasahdus -- kanuunankuula oli murskannut erään satavuotisen lehmuksen suurimmista oksista. Ranskalaisilla oli patteri, joka sijaitsi aivan lähellä samaa kuoppaa, missä Dominique oli ollut kätkössä, ja hallitsi koko maantietä. Taistelun tulos ei enää ollut epävarma. Mylly raukka! Kanuunankuulat lävistivät sen kaikilta tahoilta, repivät puolen kattoa alas, ja muratit ja köynnökset, jotka olivat niin somistaneet vanhaa rakennusta, riippuivat siekaleina; kaksi seinää syöksyi sisään, ja aukoista saattoi nähdä sisällä vallitsevan hävityksen, vain Fränzchenin huone huolellisesti verhottuine, valkeine vuoteineen oli vielä koskematon. Mutta isku seurasi iskua, ja hävitys kävi yhä suuremmaksi. Kanuunankuula kohtasi vanhaa myllynratasta, se hajosi kappaleiksi, jotka Morelle vei mukanaan. Nyt ryhtyivät ranskalaiset rynnäkköön, ja syntyi murhaava pistintaistelu. Koko laakso, jonka yläpuolella taivas ruosteenpunaisena kaareutui, näytti olevan häiriötilassa, lähteitten ja purojen loiske muistutti rajuja nyyhkytyksiä, niityllä kasvavat korkeat puut heittivät ympärilleen jättiläismäisiä, mustia varjoja, ja metsät molemmilla puolilla sulkivat taistelevat ikäänkuin areenalle. Fränzchen ei ollut liikahtanut paikaltaan. Yhä vielä istui hän kuin kivettyneenä Dominiquen ruumiin ääressä, katsellen sitä taukoamatta. Isän, joka seisoi hänen vieressään, kaasi äkkiä harhaan lentänyt luoti maahan. Preussilaiset olivat kaikki kaatuneet, ja mylly oli liekkien vallassa. Ranskalaisten päällikkö astui ensimäisenä pihalle. Hän tunsi itsensä suunnattoman ylpeäksi, sillä sotaretken alusta asti oli tämä hänen ensimäinen voittonsa. Ja huomattuaan keskellä savuavia myllynraunioita Fränzchenin, joka äänetönnä istui isänsä ja sulhasensa ruumiitten ääressä, hymyili hän rakastettavinta hymyään, tervehti häntä ritarillisesti miekallaan ja huusi riemuiten: »Voitto, voitto!»