Part 2

Äkkiä huudahti Fränzchen: takaisin kimmahtanut luoti oli hiipaissut häntä otsaan, ja muutamia veripisaroita pursusi esiin haavasta. Dominique katsahti häneen, sitten riensi hän kiiruusti ikkunan luo ja ampui ensimäisen laukauksensa. Kiinnittämättä enää huomiotaan siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, ampui hän yhä laukauksen toisensa jälkeen, ainoastaan silloin tällöin katsahtaen Fränzcheniin. Hän tähtäsi tarkasti.

Preussilaiset yrittivät todellakin mennä Morellen ylitse, mutta tuskin oli joku heistä tullut näkyviin poppelien ja pajupensaiden takaa, kun hänet samassa kaatoi Dominiquen tarkasta kädestä lähtenyt luoti.

Päällikkö katseli ihaillen tätä näytelmää, hän onnitteli Dominiquea mestarillisesta ampumisesta ja sanoi toivovansa, että hänellä olisi ollut useampia sellaisia ampujia.

Mutta Dominique tuskin kuuli häntä, hän ampui yhä; hänen olkapäähänsä osui luoti, toinen sattui hänen käsivarteensa, mutta hän ei huolinut siitä, vaan ampui yhä herkeämättä.

Patjat, joilla ikkuna-aukot olivat tukitut, riippuivat siekaleina, ja luodit tunkeutuivat esteettömästi sisään. Vielä kaksi sotilasta kaatui, rakennus huojui perustuksillaan ja uhkasi joka hetki kaatua, asema ei enää ollut puolustettavissa, ja kuitenkin kehotti yhä päällikkö: »Kestäkää vielä, kestäkää vielä puolituntinen!»

Hän oli luvannut päällystölle pidättää vihollista iltaan asti, eikä olisi mistään hinnasta ennen määrättyä hetkeä peräytynyt askeltakaan. Vaikka hän jo laski minuutteja, ei hän kuitenkaan kadottanut levollisuuttaan ja hymyili rohkaisevasti Fränzchenille. Kun jälleen kaatui sotilas, tarttui hän tämän pyssyyn ja alkoi itse ampua.

Morellen vastaisella rannalla näyttäytyivät preussilaiset nyt isona joukkona, eikä ollut epäilystäkään enää, etteivät he pian olisi päässeet joen yli. Myllynsalissa ei enää ollut jälellä kuin neljä sotilasta, mutta päällikkö ei tahtonut heittää asemaansa.

Silloin syöksyi kersantti sisään ilmoittaen, että preussilaisia oli ilmestynyt maantielle: »He ovat varmaankin löytäneet sillan ja hyökkäävät meidän kimppuumme takaa päin».

Päällikkö katsoi jälleen kelloaan: »Vielä viisi minuuttia», sanoi hän, »viidessä minuutissa eivät he voi ehtiä tänne».

Vihdoinkin, täsmälleen kello kuusi, suostui hän peräytymiseen.

Sotilaat vetäytyivät pois takaportista, joka johti ahtaalle kujalle; heidän onnistui pujahtaa huomaamatta kylän lävitse ja saapua Sauvalin metsään.

Ennen lähtöään lausui päällikkö isä Merlierille kohteliaat jäähyväiset ja pyysi tältä anteeksi. »Älkää olko huolissanne», lisäsi hän, »me tulemme takasin».

Dominique oli yksinään jäänyt saliin, hän ei tiennyt, että ranskalaiset olivat peräytyneet, hän vaan yhä ampui, puolustaakseen morsiantaan.

Äkkiä kuului kovaa melua ja huutoja; preussilaiset olivat tunkeutuneet pihalle, ja Dominique vaan yhä ampui ja ampui. Viimeinen luoti oli juuri lähtenyt hänen kivääristään, kun viholliset hänet ympäröivät, tarttuivat häneen, temmaten vielä savuavan aseen hänen kädestään ja julmistuneina ollen, aikoivat suoraa päätä ottaa hänet hengiltä. Fränzchen oli syöksynyt esiin, väännellen käsiään ja rukoillen armoa.

Silloin saapui huoneeseen upseeri, antoi tuoda vangin luokseen, ja vaihdettuaan muutamia sanoja saksaksi sotilaittensa kanssa, kääntyi Dominiqueen päin, ja virkkoi lyhyesti, sujuvalla ranskankielellä: »Kahden tunnin päästä teidät ammutaan».

III.

Saksalainen ylipäällystö oli antanut käskyn, että jokainen ranskalainen -- jollei hän kuulunut vakinaiseen armeijaan -- joka tavattiin ase kädessä, oli ammuttava.

Tällaisilla drakoonisilla keinoilla, joita käytettiin omaa kontuansa puolustavia talonpoikia vastaan, tahtoivat saksalaiset estää väestöä yleisesti tarttumaan aseisiin, mitä he kovasti pelkäsivät.

Upseeri, pitkä laiha, viisikymmenvuotias mies, kuulusteli Dominiquea hetkisen. Hän puhui hyvää ranskaa, mutta kankeasti, kuten preussilaisille on omituista.

»Oletteko täältä kotoisin?» kysyi hän.

»En, olen belgialainen».

»Miksi olette sitten tarttunut aseihin? Mitä sota teihin koskee?»

Dominique ei vastannut.

Nyt vasta huomasi upseeri Fränzchenin, joka seisoi kalpeana ja äänettömänä ja kuunteli peloissaan, hänen valkealla otsallaan muodosti pieni haava punasen pilkun.

Saksalaisen upseerin katse kulki tytöstä nuorukaiseen ja jälleen takasin; näytti siltä, kuin olisi hän alkanut käsittää asian oikean laidan, mutta hän sanoi vaan: »Te myönnätte siis ampuneenne?»

»Myönnän, ammuin minkä ennätin», vastasi Dominique rauhallisesti.

Hänen tunnustuksensa oli tarpeeton, sillä hänen ulkonäkönsä olisi jo ilmaissut kaiken, hän oli mustana ruudinsavusta, hiestynyt ja olkapäässään olevasta haavasta vuotaneen veren tahraama.

»Hyvä», vastasi upseeri, »kahden tunnin päästä tulette ammuttavaksi».

Fränzcheniltä ei päässyt äännähdystäkään, mutta epätoivoissaan kohotti hän vaijeten käsiään rukoilevasti ylöspäin. Tällä välin oli kaksi sotilasta vienyt Dominiquen viereiseen huoneeseen, missä häntä vartioitiin.

Upseeri silmäili tarkasti nuorta tyttöä, joka musertuneena vaipui istumaan tuolille; liian suuri tuska esti häntä itkemästä, vaikka pidätetyt kyyneleet olivat vähällä tukehduttaa hänet.

Vihdoin kysyi upseeri:

»Onko nuori mies teidän veljenne?»

Fränzchen ravisti päätään.

Upseeri ei hymyillyt, vaan seisoi vakavana ja jäykkänä; oltuaan hetkisen vaiti kysyi hän jälleen: »Onko hän jo pitemmän aikaa asunut täällä?»

Tyttö nyökäytti päätään.

»Sitten tuntee hän kai tarkasti läheiset metsät?»

Fränzchen kohotti kummastuneena silmiään.

»Kyllä», vastasi hän.

Upseeri ei enää virkkanut Fränzchenille mitään, kääntyi pois ja antoi käskyn tuoda kylän pormestarin luokseen. Fränzchen luuli arvanneensa kysymysten tarkotuksen; puna kohosi hänen kasvoilleen ja hän alkoi jälleen toivoa.

Mylläri oli oitis ampumisen tauottua lähtenyt myllynratastaan katsomaan. Hän rakasti tytärtään ja tulevaa vävypoikaansa, mutta myllynratas oli myöskin lähellä hänen sydäntään, ja koska lapset kerran olivat onnellisesti välttäneet vaaran -- kuten hän luuli -- täytyi hänen muistaa vanhaa työtoveriaan, joka oli saanut niin kovia kokea. Ratasraukka näytti vallan kurjalta, ja vanhan myllärin sydäntä vihloi, kun hän kumartui lähemmin sen vaurioita tarkastamaan. Viisi siivistä oli kokonaan murskautunut ja koko ratas täynnä reikiä ja lohkeamia. Hän mietiskeli, mitenkä vahingot parhaiten voisi korjata, ryhtyipä heti paikalla tukkeamaan rakoja puupalasilla ja sammalilla.

Fränzchen riensi kiiruusti hänen luokseen ja sanoi hänelle, että vieras upseeri tahtoi häntä puhutella, kertoen samalla mitä oli kuullut. Nyt vihdoinkin pääsivät hänen kyyneleensä valloilleen, niin että hän saattoi itkeä.

Mutta isä ravisti päätään, »ei sitä noin vaan muitta mutkitta ihmisiä ammuta», virkkoi hän lohduttaen. Sitten läksi hän rauhallisesti myllyyn. Upseeri vaati karskilla äänellä ruokavaroja, mihinkä mylläri tyyneesti vastasi, ettei Rocreusessa mitään raakuudella ja väkivallalla saada aikaan. Hän sanoi olevansa valmis toimittamaan tarpeelliset ruokavarat, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hänelle jätettäisiin vapaat kädet.

Preussilaista upseeria harmitti tosin vanhuksen kuiva vastaus, mutta hän antoi myöten. Kun mylläri jo oli poismenossa, huusi upseeri hänet jälleen luokseen ja kysyi: »Mikä on tuon vastapäätä olevan metsän nimi?»

»Sauvolin metsä».

»Kuinka laaja se on?»

Mylläri katsoi häneen jäykästi, vastaten: »En tiedä», ja poistui.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin preussilaisen upseerin vaatimat ruokavarat olivat hankitut.

Fränzchenin tuska oli rajaton; hän nojasi Dominiquen vankilana olevan huoneen seinään ja seurasi vapisten sotilaiden liikkeitä. Oli kulunut noin tunti, kun upseeri jälleen astui huoneeseen ja meni vangitun luokse. Fränzchen pidätti henkeään, hän kuuli heidän puhuvan sisällä, ja heidän keskustelunsa kävi yhä äännekkäämmäksi. Sitten avautui ovi, upseeri astui kynnykselle ja antoi saksankielellä vahtisotamiehelle käskyn, jota Fränzchen ei ymmärtänyt, mutta mikä kävi hänelle hirvittävän selväksi, kun hän näki kahdentoista sotilaan kiväärit kädessä asettuvan pihalle.

Onneton morsian vapisi koko ruumiiltaan. Tapahtuisi tosiaankin niinkuin upseeri oli sanonut? Oi Jumala, siitä tulisi hänen oma kuolemansakin!

Upseeri oli palannut Dominiquen luokse, ja Fränzchen kuuli heidän jälleen keskustelevan äänekkäästi. Sotilaat odottivat pihamaalla, vihdoinkin astui upseeri ulos.

»Miettikää asiaa», huusi hän mennessään, »annan teille aikaa vielä huomiseen saakka». Ja hän löi oven kiivaasti jälkeensä kiinni.

Sotamiesten antoi hän jälleen poistua.

Isä Merlier, joka rauhallisesti piippuaan polttaen oli katsellut asiain kulkua meni nyt Fränzchenin luokse, joka pelosta oli kadottamaisillaan järkensä, ja vei hänet huoneeseensa.

»Mene nukkumaan, lapsi», sanoi hän, »huomenna kyllä asiat selviävät, ole huoletta».

Hän jätti Fränzchenin yksikseen ja sulki varovaisuuden vuoksi hänen huoneensa oven. Sillä hän pelkäsi tyttären ryhtyvän johonkin, ja »naiset pilaavat vaan kaikki, sekaantuessaan vakaviin asioihin», arveli hän; muita kun hän ei pääse huoneestaan poistumaan, niin hän varmaankin vihdoin rauhoittuisi ja kävisi nukkumaan.

Mutta Fränzchen ei saattanut nukkua, hän istahti riisuutumatta vuoteensa reunalle ja alkoi kuunnella.

Pihalle leiriytyneet saksalaiset sotilaat, jotka söivät iltaruokaansa, nauroivat ja hoilottivat myöhäiseen yöhön. Rakennuksessa oli hiljaista, vain silloin tällöin kuului vahdista päässeen sotilaan raskaita askeleita. Mutta kaiken huomionsa kiinnitti Fränzchen hiljaiseen meluun, joka kuului hänen allaan olevasta huoneesta, Dominiquen vankihuoneesta. Fränzchen kumartui alas ja asetti korvansa lattiaa vastaan kuullakseen paremmin. Hän kuuli Dominiquen kauvan astelevan edestakasin, sitten kävi kaikki yhtäkkiä äänettömäksi -- Dominique kävi kai levolle.

Pihallakin vallitsi hiljaisuus, mistään ei kuulunut hiiskahdustakaan, kaikki mahtoivat nukkua.

Silloin astui Fränzchen ikkunan luokse, avasi sen ja nojautui ulos.

Yö oli viileä ja suloinen. Kapea kuunsyrjä, joka katosi hitaasti Sauvolin metsien taakse, loi lempeätä valoaan yli nukkuvan maan. Tummat varjot kattoivat niityt, jotka niiltä kohdin, missä kuuvalo niihin sattui, hohtivat vihreältä sametilta.

Mutta Fränzchen ei nyt huomannut luonnon salaperäistä lumoavaisuutta. Hän etsi silmillään saksalaisia vartiosotamiehiä; Morellen raunioille oli niitä asetettu useampia, ja hän saattoi nähdä niiden tummat varjot, mutta myllyn tykönä ei hän huomannut kuin yhden ainoan, joka seisoi vastaisella rannalla liikkumattomana suuren pajupensaan luona. Miehen unelmoiva katse oli suuntautunut etäisyyteen ja hän näytti syviin mietteisiin vaipuneelta.

Fränzchen silmäili kauvan ja tarkasti rakennuksen seinää, sitten palasi hän jälleen vuoteelleen ja mietti ja mietti. Silloin nousi Fränzchen jälleen seisomaan ja alkoi uudelleen kuunnella. Mikään ei liikahtanut talossa eikä ulkonakaan, mutta puiden välistä esiinhohtava kuuvalo ei ollut hänen hankkeelleen sopiva, minkä vuoksi hän odotti kunnes se kokonaan katosi.

Nyt muistutti koko tasanko suunnatonta, pimeätä syvännettä; mitään ei saattanut erottaa, kaikki oli kadonnut yöhön ja pimeyteen. Fränzchen kuunteli vielä hetkisen, ja vihdoin uskalsi hän ryhtyä aijettaan toteuttamaan.

Hänen ikkunansa vieritse kulkivat ullakolta myllynrattaalle johtavat, seinään kiinnitetyt portaat, jotka jo kauvan olivat olleet käyttämättöminä ja kokonaan murattien ja sammalten peitossa.

Fränzchen heilautti itsensä arvelematta ikkulaudalle, tarttui yhteen portaitten rautaisista käsipuista ja riippui näin käsiensä varassa; mutta pian tapasivat hänen jalkansa toisen astimen ja hän alkoi kavuta alaspäin. Se oli tavattoman vaikeaa, hänen vaatteensa estivät häntä, ja vain hitaasti pääsi hän alaspäin. Silloin irtautui muurista kivi ja putosi loiskahtaen veteen. Hän pidätti henkeään. Mutta Morelle pauhasi tasaisesti edelleen ja Fränzchen ajatteli, että sen ääni varmaankin oli estänyt kiven putoamisen kuulumasta. Tämä teki hänet rohkeammaksi, ja hän jatkoi yhä kulkuaan alaspäin. Mutta saavuttuaan Dominiquen huoneen korkeudelle, huomasi hän kauhukseen, että uusi este kohtasi häntä. Ikkuna ei ollutkaan suoraan hänen ikkunansa kohdalla, vaan niin etäällä portaista, ettei hän voinut ulottua kädellään sinne. Täytyisikö hänen tyhjin toimin palata takasin? Ei, ei millään muotoa! Hän irroitti kädellään seinästä pieniä muurisaven palasia ja viskeli niitä Dominiquen ikkunaan; mutta Dominique ei kuullut, hän nukkui luultavasti. Fränzchen tunsi voimansa alkavan uupua, ja sen lisäksi oli veden pauhu niin korvia huumaava.

Fränzchen repi kätensä verille kiviseinässä ja heitteli yhä saven palasia, mutta Dominique ei kuullut. Vihdoinkin, kun Fränzchen jo luuli voimiensa pettävän ja suinpäin syöksyvänsä jokeen, avautui ikkuna hiljaa.

»Minä se olen», kuiskasi Fränzchen, »auta minua nopeasti, minä en jaksa enää pysyä täällä».

Dominique kumartui eteenpäin, tarttui häneen ja nosti hänet huoneeseen.

Nyt pääsi hänen liikutuksensa valloilleen ja hän alkoi nyyhkyttää suonenvetoisesti, mutta ajateltuaan, että hänen itkunsa voitaisiin kuulla, hillitsi hän itsensä.

»Vartioidaanko sinua?» kysyi hän hiljaa.

Dominique oli yhä sanatonna hämmästyksestä; hän nyökäytti vain päätään ja viittasi ovelle. Ulkoa kuului selvästi kuorsausta, vartioiva sotilas lienee käynyt maahan pitkäkseen ja nukahtanut siihen. Hän arveli kai, että kun hän makasi poikkipuolin oven alla, ei hänen vankinsa voinut päästä pakoon.

»Sinun täytyy paeta», kuiskasi Fränzchen hätäisesti, »minä olen tullut pyytämään sinua pakenemaan ja sanomaan sinulle hyvästi».

Mutta Dominique ei näyttänyt käsittävän hänen sanojen tarkotusta, hän oli yhä suunniltaan hämmästyksestä.

»Sinäkö se olet, sinä», änkytti hän, »ja millaisessa vaarassa olit! Hirveätä! Kun ajattelen, että olisit voinut syöksyä alas jokeen -- ah!...»

Hän värisi, tarttui Fränzchenin käsiin ja peitti ne suudelmilla.

»Oma Fränzchenini, oma rohkea, hyvä Fränzchenini, jospa tietäisit; miten tulisesti sinua rakastan! Ah, yhtä vain pelkäsin, sitä, etten saisi nähdä sinua ennen kuolemaani! Mutta nythän sinä olet luonani, nyt ammuttakoot minut, jos heitä haluttaa!»

Hän veti Fränzchenin luokseen ja painoi päänsä hänen olkapäätään vastaan. He seisoivat kiihkeästi syleillen toisiaan ja unohtivat tässä autuaallisessa silmänräpäyksessä koko maailman.

Mutta äkkiä riistäytyi Fränzchen hänen käsivarsiltaan, kauhea todellisuus oli jälleen selvinnyt hänelle.

»Sinä et saa kadottaa hetkeäkään», huohotti hän, »sinun täytyy paeta, heti, viipymättä!»

Dominique ojensi käsiään syleilläkseen häntä uudelleen, mutta hän sanoi: »Rukoilen sinua, kuule mitä sanon; jos sinä kuolet, kuolen minäkin, sinun täytyy paeta!»

Ja nyt esitti Fränzchen hänelle pakenemissuunnitelmansa. Portaat johtivat myllynrattaalle, ja niitten avulla voisi hän saapua piilopaikkaan, minne vene oli kätketty, mennä veneellä joen toiselle rannalle ja päästä onnellisesti pakenemaan.

»Ja vahtisotamiehet?» kysyi Dominique.

»Joen toisella puolen on yksi ainoa, joka seisoo suuren pajun luona».

»Ja jos hän huomaa minut? Nostaa melun?»

Fränzcheniä vapisutti, mutta päättävästi veti hän esiin veitsen, jonka oli tuonut mukanaan, ja ojensi sen ääneti Dominiquelle.

Dominiquekin oli hetkisen vaiti, sitten kysyi hän: »Ja sinä? Ja isäsi? Mitenkä teille käy?... Ei! Minä en voi, minä en saa paeta! He kostavat teille! Oi, sinä et tunne heitä! He olisivat armahtaneet minua, jos olisin suostunut olemaan heidän oppaanaan Sauvalin metsässä -- --. Mutta minä en ole petturi!»

Fränzchen ei tähän vastannut muuta, kuin huohotti vain: »Sinun täytyy paeta! Jos minua rakastat, niin älä tuhlaa silmänräpäystäkään!»

»Ja sinä, mitenkä sinulle käy?» kysyi Dominique yhä.

Hän lupasi mennä huoneeseensa. Kukaan ei voisi aavistaakkaan, että hän oli auttanut hänen pakoaan.

»Mene, rakkaani», sanoi hän, syleillen Dominiquea hellästi, »mene, tee minulle mieliksi, koska minä sitä _tahdon_!»

»Minä menen, koska se on sinun tahtosi. Mutta vanno minulle, että isäsi tietää tämän, että hän on suostunut tähän».

»Kyllä», sanoi hän hiljaa, »isä lähetti minut».

Hän valehteli, sillä vain _yksi_ ajatus täytti hänen mielensä: Dominique oli keinolla millä hyvänsä pelastettava. Aamu lähestyi jo, tuo hirveä hetki, joka veisi hänet kuolemaan; sen vuoksi täytyi hänen kiiruhtaa... Mitä sitten tapahtuisi, oli hänestä yhdentekevää; kohdatkoon onnettomuus häntä jos kohtaa, kunhan vain Dominique oli pelastettu!

»Hyvä», sanoi Dominique, »sitten teen kuten tahdot».

Hän astui ikkunan luokse, avatakseen sen, silloin kuulivat he äkkiä kauhukseen kolinaa. Ovi narahti, ja he luulivat sen seuraavassa silmänräpäyksessä avautuvan. Peloissaan kuuntelivat he henkeään pidättäen. Ovi narahti uudelleen, mutta se ei auennut.

Heiltä pääsi helpotuksen huokaus, se ei ollutkaan kiertopatrulli, minkä heidän kuiskutuksensa oli kutsunut paikalle, niinkuin he olivat pelänneet, vaan vahdissa oleva sotilas oli unissaan kääntynyt ympäri. Pian alkoi oven takaa jälleen kuulua kuorsauksia.

Dominique ei tahtonut lähteä ennenkuin tiesi morsiamensa olevan varmassa turvassa huoneessaan. Hän sulki hänet vielä kerran syliinsä, nosti hänet sitten ulos ja auttoi tikapuille. Sitten heilautti hän itsensäkin ulos, mutta jäi seisomaan paikalleen, kunnes Fränzchen onnellisesti oli saapunut ylös ja pujahtanut sisään ikkunastaan.

Dominique katseli hänen jälkeensä, näki hänen kumartuvan ulos ikkunastaan ja kuiskaavan hiljaa: »Jää hyvästi, rakkaani, jää hyvästi!»

Hän viipyi yhä ikkunan luona ja koetti seurata Dominiquea katseellaan; yö oli yhä vielä pimeä, joen vastaiselta rannalta näki hän ainoastaan pajupensaan häämöttävän, mutta sen alla olevaa vahtisotamiestä ei hän erottanut. Hän kuuli murattien rasahtelevan Dominiquen jalkojen alla, sitten vingahti myllynratas ja vihdoin ilmoitti hiljainen vedenloiske, että Dominique oli löytänyt veneen. Silmänräpäys tämän jälkeen näkikin hän sen mustan varjon tavoin kiitävän veden pinnalla. Silloin valtasi pelko hänet uudelleen, ja joka hetki odotti hän kuulevansa vahdin huudon. Hänen korvissaan humisi, hänestä tuntui, kun olisi hän kuullut aseiden kalsketta ja kiireisiä, kaikuvia askeleita.

Mutta hetket kuluivat, ja kaikki pysyi rauhallisena ja äänettömänä.

Dominique oli varmaankin saavuttanut vastaisen rannan, sillä Fränzchen ei enää nähnyt veneestä jälkeäkään. Silloin kaikui askeleita yön hiljaisuudessa, kuului käheä huuto ja ruumiin kumahtava kaatuminen -- sitten oli kaikki hiljaa.

Fränzcheniä värisytti, hänestä tuntui, kuin olisi kuolema koskettanut häntä jäisellä kädellään, ja kauhistuneena tuijotti hän pimeään yöhön.

IV.

Päivän koittaessa kuului äänekästä melua Fränzchenin korviin. Isä tuli avaamaan hänen huoneensa oven, ja hän lähti pihalle. Hän oli kalpea, mutta aivan rauhallinen. Mutta huomattuaan ulkona preussilaisen sotilaan ruumiin, minkä toverit olivat laskeneet levitetylle viitalle, ei hän voinut olla hätkähtämättä.

Ruumiin ympärillä olevat sotilaat näyttivät olevan tavattoman kiihkoissaan, he huusivat ja kohottivat nyrkkejään uhaten kylää kohden.

Upseeri kutsutti isä Merlierin luokseen.

»Te olette kylän pormestari», sanoi hän, ja hänen äänensä oli käheä raivosta; »me olemme löytäneet yhden miehistämme joen rannalta murhattuna, ja teidän täytyy auttaa meitä saamaan kiinni murhaajan, joka ei ole pääsevä rangaistustaan pakoon, rangaistusta, joka on muille oleva varottavana esimerkkinä».

»Minä olen tekevä voitavani», vastasi mylläri tavallisella tyyneydellään, »mutta tuskinpa on helppo löytää häntä».

Upseeri kumartui alas, käänsi syrjään ruumista peittävän vaipan liepeen ja osotti hirveätä kaulassa olevaa haavaa, missä puukko vielä oli jälellä.

»Katsokaa tätä veistä», sanoi upseeri, »ehkä se on helpottava etsimistänne».

Vanhus kauhistui, mutta tointui heti ja vastasi aivan rauhallisesti: »Se on aivan tavallinen kyökkiveitsi, jollaisia täällä maalla tapaa kaikkialla. Muuten -- -- ehkä on mies tehnyt tämän itse -- -- onhan tapahtunut, että joku taistelun pelosta on ottanut hengen itseltään».

»Vaiti», huusi upseeri vihan vimmoissaan. »Ei tosiaankaan olisi liikaa, vaikka sytyttäisin kylänne joka kulmasta tuleen!»

Onneksi esti hänen raivonsa häntä huomaamasta Fränzchenin mielentilaa. Tämä oli vajonnut kivipenkille istumaan, eikä voinut kääntää katsettaan ruumiista, joka lepäsi maassa hänen jaloissaan. Se oli kaunis, kookas mies, joka vaaleine hiuksineen suuresti muistutti hänen Dominiqueansa, ja tämä yhtäläisyys vihloi hänen sydäntään. Ehkä hänelläkin oli kotona morsian, joka häntä itki ja kaipasi. Ja nyt oli hän kuollut; ah, ja hän tunsi liiankin hyvin tuon veitsen -- se oli sama, jonka hän oli antanut Dominiquelle, ja hän itse oli murhaaja, eikä kukaan muu!

Upseerin yhä kiroillessa ja raivotessa ja uhatessa polttaa koko Rocreuse, kiiruhti paikalle muutamia sotilaita, ilmoittaen vangin paon, minkä he vasta nyt olivat huomanneet.

Upseeri kiiruhti heti vankihuoneeseen, näki avoimen ikkunan ja arvasi heti, missä yhteydessä pako ja murha olivat keskenään.

Isä Merlieriä harmitti tuo »tuhma kepponen», kuten hän sitä nimitti.

»Nyt se tyhmyri pilasi kaikki», sanoi hän päätään ravistaen puoliääneen tyttärelleen.

Tämä istui paikallaan pelosta vapisten. Isä ei tosin, aavistanut tyttärensä kanssasyyllisyyttä, mutta tämä vapisi ajatellessaan, mitä nyt seuraisi.

Ja hänellä olikin syytä pelkoonsa, sillä upseeri oli kauhea vihassaan.

»Se konna!» huusi hän. »Se on kai jo ennättänyt metsään, mutta minun täytyy saada hänet kynsiini, taikka saa sitten koko kylä hänen rikoksensa sovittaa».

Ja mylläriin kääntyen jatkoi hän: »Sanokaa, minne olette miehen kätkeneet! Tänne hänet! Teidän täytyy tietää missä hän on!»

Mylläri viittasi kädellään metsiin, jotka silmänkantamattomina ympäröivät kylää, ja vastasi rauhalliseen tapaansa: »Mitenkä noitten kätköstä voi löytää ihmistä?»

»Löytyy kai piilopaikkoja, jotka te kaikki tunnette. Lähetän kymmenen miestä etsimään karkuria, ja te saatte olla oppaana».

»Mielelläni, mutta viipyy ainakin kahdeksan päivää, ennenkuin olemme tutkineet kaikki ympäristön metsät».

Vanhuksen tyyneys kiukutti upseeria, sitäkin enemmän, kun hän huomasi, että koko etsimispuuha oli naurettavan turhanpäiväistä. Sattumalta osui hänen katseensa samassa Fränzcheniin, jonka kasvoilla selvästi kuvastui kuolemanpelko. Hän katseli tyttöä hetkisen, sitten kääntyi hän jälleen isään päin ja kysyi äkkiä:

»Oliko mies tyttärenne rakastaja?»

Vanhus vaaleni vihasta, ja näytti siltä, kuin olisi hän aikonut hyökätä vieraan kimppuun, joka solvasi hänen kunniaansa, mutta hän hillitsi itsensä ja oli vaiti; Fränzchen peitti kasvonsa molemmilla käsillään.

»Niin näyttää asia olevan», jatkoi preussilainen, »ja toinen teistä on auttanut häntä pakenemaan; te olette hänen kanssarikollisiaan. Kysyn teiltä viimeisen kerran, ilmoitatteko hänen olinpaikkansa vai ette?»

Mylläri ei yhä vieläkään vastannut mitään, vaan seisoi poispäin kääntyneenä, katse välinpitämättömästi etäisyyteen suunnattuna, ikäänkuin eivät upseerin sanat lainkaan olisi koskeneet häntä. Tämä sai upseerin vihan kohoamaan huippuunsa.

»No hyvä», huusi hän, »sitten ammutan teidät hänen sijastaan».

Ja hän ryhtyi heti uhkaustaan toimeenpanemaan. Kaksitoista miestä astui esiin kiväärit valmiina. Mutta isä Merlier ei kadottanut kylmäverisyyttään, koko puuha oli hänestä ainoastaan huonoa pilaa, sillä hän ei uskonut, että niin vaan muitta mutkitta voitaisiin ampua ihmisiä. Mutta kun häneen todenteolla käytiin käsiksi sanoi hän: »Onko tämä tosiaankin täyttä totta? No, olkoon menneeksi minun puolestani -- jos teidän välttämättömästi täytyy joku ampua -- niin minä tai joku muu, sehän on yhdentekevää!».

Mutta Fränzchen oli kauhistuneena hypähtänyt ylös: »Armoa!» voihki hän, »armoa, isäni on syytön, tappakaa minut hänen sijastaan, sillä minä se autoin Dominiquen pakoon!»

»Vaiti, lapsi, miksi valhettelet? Älkää uskoko häntä, herra upseeri, hän ei puhu totta, hän oli koko yön huoneeseensa suljettuna».

»Ei, ei, minä en valhettele, minä kiipesin alas ikkunan kautta ja kehotin Dominiquea pakenemaan, se on totta, vannon, että se on totta!»