# Rynnäkkö myllyä vastaan

## Part 1

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/rynnakko-myllya-vastaan-14433/index.md

RYNNÄKKÖ MYLLYÄ VASTAAN

Kirjoitti Emile Zola

Suomensi K. N--n.

Ensimmäisen kerran julkaissut Työväen Sanomalehti O. Y. 1906

I.

Rocreusen myllyllä oli kieltämättä kaunein asema koko kylässä. Paikka itsessään oli vähäpätöinen, puoleksi rapistuneita taloja kylätien kahden puolen; mutta mylly seisoi maantien mutkassa, Morellejoen rannalla, ja sieltä oli erinomainen näköala yli koko laakson kaunisten niittyjen, mehuisten laidunten ja hedelmällisten peltojen.

Koko Lothringissa ei ole ihastuttavampaa sopukkaa. Satavuotiset metsät ympäröivät viheriän meren lailla laajaa tasankoa, jonka lävitse Morelle-joki kiemuroi hopeanhohtoisena sohisten.

Joki saa alkunsa Gagnyn metsästä ja tuo kuumina kesäpäivinä mukanaan virkistävää viileyttä. Lukuisat puroset, jotka samoin saavat alkunsa metsästä sammaltuneiden kivien alta, syöksyvät metsärinteitä alas ja yhdistävät kylmät vetensä Morelleen. Kuten lumotussa puutarhassa kohisevat ja laulavat kristallikirkkaat purot hopeanheleällä äänellä, peittäen pauhuunsa peippojen ja rastaitten äänekkään laulun.

Vedet kostuttavat ja hedelmöittävät koko laakson, ja rehevinä kasvavat maassa ruohot ja yrtit. Ikivanhat, mahtavat kastaniat levittävät ympärilleen vilpoista varjoa, pitkät poppelit reunustavat niittyjä, ja keskellä kulkee kaksoisrivinä plataanikäytävä aina Gagnyn linnanraunioille saakka.

Sievänä ja viehättävänä sijaitsee isä Merlierin mylly tässä viheriässä ympäristössä. Se on vanhanaikainen, kummallisennäköinen rakennus ja on paalurakennusten tavoin puoliksi vedessä. Morelle, joka kohisten syöksyy korkean sulun ylitse vanhaan myllynrattaaseen niin että se veden painon alla huokaa ja valittaa, levenee talon edustalla peilikirkkaaksi suvannoksi, missä kalat pitävät telmettään.

Vene keinuu ankkuroituna pienessä valkamassa, jonne talosta johtaa laudoista tehty tie. Rakennuksen ensimäistä kerrosta ympäröi rehevä muratti- ja köynnöspeite, ja köynnöskasvit kohoavat aina päätyyn saakka, kiipeävät katolle, missä ne liehuvat kuten viehkeät aallottaren hiukset.

Isä Merlier rakasti vanhaa taloaan, joka näytti näin viehättävältä ja romanttiselta, eikä tahtonut tietääkään korjauksista ja muutoksista, joita useat naapureista kehottivat häntä tekemään; hän rakasti vanhaa myllynratasta, joka oli tehnyt työtä hänen kanssaan hänen nuoruudestaan asti, tietämättä hetkenkään levosta, ja hänen kanssaan tullut vanhaksi. »Ratashan ei kelpaa enää mihinkään, se on jo aivan pilalla», sanoivat ihmiset ja neuvoivat häntä hankkimaan uuden. Mutta vanha mylläri ravisti päätään, vanha ratas oli hänen uskollinen ystävänsä, josta hän ei tahtonut erota. Ja kun se meni rikki, paranteli ja paikkaili hän sitä kärsivällisesti kaikella, mitä käsiin sattui: vanhoilla tynnörinlaudoilla, ruosteisilla rautapaloilla, tinalla, niin että vanha, sammalen peittämä ratas lopulta näytti lystikkään kirjavalta, etenkin silloin kun valkea vaahto kuohui sen ylitse. Kylätien puoleinen osa rakennusta näytti jokapäiväisemmältä; siinä ei ollut esiinpistäviä torneja tai kuisteja, vaan kaikki oli sileää ja tasaista. Tätä sivustaa antoi mylläri toisinaan valkaista kalkilla, ja juuri äskettäin oli se uudesta maalattu, niin että se auringonpaisteessa hohti häikäisevänä kuin jäätikön pinta. Ja tänä päivänä näytti mylly vielä tavallistakin iloisemmalta, jopa juhlalliselta, sillä tänään siellä vietettäisiin iloista juhlaa: myllärin ainoan tyttären kihlajaisia.

Isä Merlieriä piti koko kylä suuressa arvossa; jo kaksikymmentä vuotta oli hän ollut pormestarina, ja häntä kunnioitettiin yleisesti hänen suuren rikkautensa tähden, minkä hän oli rehellisesti ansainnut kättensä työllä. Naimisiin mennessään ei hän tuonut vaimolleen, joka oli perinyt vanhan myllyn isältään, muuta kuin kaksi voimakasta kättä. Nyt oli hän rikas mies ja olisi kyllä voinut saada levon itselleen ja vanhalle myllynrattaalleen, mutta huolimatta korkeasta ijästään tunsi hän itsensä terveeksi ja reippaaksi, eikä olisi voinut sietää joutilasta elämää; hän teki yhä työtä, ja työ se oli, joka hänet terveenä ja reippaana pitikin.

Isä Merlier oli suurikasvuinen, kaunis vanhus, jolla oli hiljaiset, totiset kasvonpiirteet. Hän ei nauranut milloinkaan, mutta luonnostaan oli hän iloinen. Hän näytti aina arvokkaalta, mutta etenkin vihkijäisiä toimittaessaan, ja tästä syystä pitivät kyläläiset hänestä aivan yhtä suuresti, kuin hänen rikkautensakin vuoksi, eivätkä lainkaan halunneet itselleen toista pormestaria.

Hänen vaimonsa oli kuollut ja oli jättänyt hänelle yhden ainoan lapsen, hänen tyttärensä Fränzchenin.

Pienokainen oli aina ollut heikko ja kivuloinen, ja ihmiset eivät osanneet kylliksi ihmetellä, mitenkä isä ja äiti Merlier, jotka molemmat olivat niin terveet ja voimakkaat, olivat voineet saada tällaisen heikon lapsen; mutta viidentoista vuotiaasta alkoi Fränzchen nähtävästi tulla terveemmäksi ja oli nyt kahdeksantoistiaana kehittynyt kukoistavaksi neitoseksi. Hänellä oli ruusuiset kasvot, hehkuvat, tummat silmät ja punainen hymyilevä suu. Hän nauroi ilahuttaakseen muita, mutta luonnostaan oli hän vakava, sillä isän äänettömyys oli hänet aikaiseen kypsyttänyt ja tehnyt hänet hiljaiseksi ja miettiväiseksi.

Luonnollisesti liehuivat kaikki kylän nuoret miehet hänen kauneutensa ja rikkautensa vuoksi hänen ympärillään, ja hämmästys olikin yleinen, kun tyttö valitsi vieraan, ulkomaalaisen, jota vielä sitäpaitsi pidettiin varattomana ja laiskana; ainoastaan tytöt olivat salaa Fränzchenin kanssa samaa mieltä, vieläpä häntä hiukan kadehtivatkin, sillä heidän täytyi tunnustaa, ettei kolmen peninkulman alalla löytynyt ainoatakaan kauniimpaa poikaa, kuin Dominique Peuquer.

Hän oli muutamia vuosia sitten muuttanut tänne Belgiasta, ottaakseen haltuunsa vanhan setänsä jälkeen jättämän pienen perintötalon, joka sijaitsi metsän reunassa aivan myllyä vastapäätä.

Hän sanoi aikovansa myydä sen ja sitten jälleen palata kotiseudulleen, mutta kaunis ympäristö varmaankin viehätti häntä, sillä hän jäi paikalleen. Hän muokkaili pienoista peltoaan, viljeli kaaliaan ja eleli huoletonna muista ihmisistä välittämättä. Mutta ihmiset puolestaan sitäkin enemmän välittivät hänestä, sillä he eivät voineet käsittää, mistä hän eli, ja kun hänellä alinomaa oli kalastusvehkeet ja kivääri mukanaan, alettiin häntä pitää salametsästäjänä, ja metsänvartijoilla oli paljon puuhaa häntä väijyessään; heidän kerrottiin jo pari kertaa olleen saamaisillaan hänet kiinni, mutta paha kyllä, ainoastaan saamaisillaan! Näin tuli hän pahaan maineeseen ja hänen mökkinsä, joka oli metsässä aivan puiden kätkössä, samoin, sillä -- »jotain salaperäistä siellä oli joka tapauksessa», arvelivat vanhat naiset, eikä paljoa puuttunut, etteivät he pitäneet Dominiquea ryövärinä. Talonpojat kutsuivat häntä laiskuriksi ja vetelykseksi, koska hän alinomaa makasi nurmikolla avaruuteen tähystellen, sen sijaan että olisi tehnyt työtä.

Mutta nuoret tytöt olivat oikeassa, kaunis oli Dominique; hän oli pitkä ja solakka kuin poppeli, hänellä oli kullankeltaiset hiukset ja parta, ja siniset, hymyilevät lapsen silmät; niin ettei oikeastaan ollut kovinkaan ihmeellistä, että Fränzchen eräänä päivänä selitti isälleen: »hän tai ei ketään!»

Isää tuo tieto kohtasi kuin salamanisku; tapansa mukaan ei hän tosin sanonut mitään, näytti vaan totiselta kuin muulloinkin, mutta sisäisen ilon hohde hänen silmistään oli kadonnut. Sen jälkeen ei Fränzchenkään enää nauranut, ja kokonaisen viikon he näin uhmasivat toisiaan. Isä Merlier ei saattanut käsittää, missä ja milloin tuon Dominiquelurjuksen oli onnistunut hänen tyttärensä lumota, kun ei hän koskaan edes ollut myllyssä käynytkään. Hän asettui väijyksiin ja huomasi Dominiquen makaavan heinikossa Morellen toisella rannalla, missä hän oli nukkuvinaan; mutta Fränzchen oli huoneessaan, jonka ikkunasta hän aivan hyvin saattoi nähdä Dominiquen.

Nyt ymmärsi isä, että he molemmat olivat rakastuneet toisiaan katsellessaan ja lähetelleet myllynrattaan ylitse toisilleen lemmen silmäyksiä!

Toinen viikko kului; isä Merlier ei edelleen virkkanut sanaakaan, ja Fränzchen kävi yhä totisemmaksi. Silloin oli isä eräänä aamuna lähtenyt ulos, ja takasin tullessaan toi hän Dominiquen mukanaan. Fränzchen, joka parhaillaan kattoi pöytää, ei näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä eikä virkkanut sanaakaan, mutta entinen hymy ilmestyi hänen suupieliinsä ja kuopat hänen punaisilla poskillaan tulivat jälleen näkyviin.

Mikä oli saanut isän mielen muuttumaan, sitä ei koskaan saatu tietää, se vaan tiettiin, että hän oli käynyt Dominiquen luona tämän kotona ja pitemmän aikaa keskustellut hänen kanssaan. Vanhus lienee löytänyt hänessä sen, jota etsi, sillä tästä lähin kohteli hän Dominiquea kuten omaa poikaansa.

Koko Rocreuse oli ihmeissään, eikä voinut jättää jauhamatta sitä kysymystä, miksi mylläri oli antanut ainoan tyttärensä niin mitättömälle miehelle; ehkä hän muisti omaa naimistaan -- eihän hänelläkään ollut pennin pyöryläistä taskussaan, mikä seikka ei kuitenkaan ollut estänyt häntä olemasta vaimolleen hyvä puoliso.

Dominique puolestaan osoitti, ettei hän lainkaan ollut sellainen laiskuri ja tyhjäntoimittaja, jona häntä pidettiin: myllärin renki oli otettu sotaväkeen, ja silloin ei Dominique pyytänytkään isä Merlieriä uutta renkiä hankkimaan, vaan sen sijaan uskomaan työn hänen huostaansa. Ja nyt hän näytti, mihinkä hän pystyi, sillä hän teki työtä kolmen edestä sellaisella innolla ja ilolla, että oli hupainen häntä katsella. Isä Merlier iloitsi itsekseen; niin, rakkaus on hyvä opettaja, se antaa voimia ja rohkeutta, se saa ihmeitä aikaan!

Fränzchen ja Dominique rakastivat toisiaan syvästi; he eivät ilmaisseet sitä sanoin, mutta se kuvastui koko heidän olennostaan ja hohti heidän silmistään.

Isä ei maininnut mitään häistä, eivätkä rakastavaiset tehneet mitään kysymyksiä; he olivat onnellisia saadessaan olla toistensa lähellä ja odottivat kärsivällisesti isän päätöstä.

Vihdoin antoi hän eräänä sunnuntaina kattaa juhlapöydän puutarhaan suuren lehmuksen alle ja kutsui ystävänsä luokseen.

Kun kaikki olivat koolla, ja lasit kilisivät iloisesti, nousi isä Merlier lasi kädessä seisomaan ja sanoi: »Rakkaat ystävät, minä ilmoitan teille, että kuukauden kuluttua tästä päivästä vietetään tyttäreni Fränzchenin ja tämän kelpo nuorukaisen» -- hän viittasi Dominiqueen -- »häitä».

Lasit kilisivät nuoren parin onneksi. Kihlautuneet seisoivat siinä hämillään, onnellisina ja sanattomina. Silloin sanoi isä: »Dominique, anna toki Fränzchenille morsiussuudelma».

Silloin suutelivat he toisiaan punastuen, ja koko seura taputti käsiään nauraen ja joi uudelleen nuorten maljan.

Vieraat istuivat kauvan pöydässä jutellen. Dominique ja Fränzchen pitivät toisiaan kädestä, eivätkä puhuneet mitään; he nähtävästi tuskin kuulivat, mistä oli puhe.

Keskusteltiin sodasta, joka juuri oli puhjennut, ja nuorista miehistä, jotka jo kaikki olivat lähteneet armeijaan.

»Onneksi on Dominique ulkomaalainen, niin ettei hänen tarvitse mennä mukaan», sanoi isä Merlier huolettomasti, »ja jos preussilaiset maahan tulisivat, niin silloin on hän kyllä puolustava vaimoaan!»

Ajatus, että preussilaiset tulisivat maahan, tuntui kaikista naurettavalta, ja he laskivat leikkiä siitä, mitenkä preussilaiset lähetettäisiin kotia, kun ensin oli heidän selkänahkansa pehmitetty.

Kihlautuneet eivät olleet mitään kuulleet; he istuivat käsi kädessä, katse kaukaisuuteen suunnattuna.

Se oli ihana kesäinen yö. Kuten lapsi äidin helmassa lepäsi laakso varjojen peitossa; Morelle-joki lauloi hiljaista kehtolauluaan, puut kuiskivat hiljaa unissaan, vanha myllynratas käännähti kitisten, talonkukko havahtui ja alkoi kiekua: hyvää huomenta, mutta huomasi sitten erehtyneensä, painoi päänsä jälleen siiven alle ja nukahti uudelleen. Hyväillen puhaltaa vieno tuulenhenki vuorilta, ja syvä, keskeymätön rauha vallitsee koko tässä onnellisessa sopukassa.

II.

Fränzchenin hääpäivä oli tullut, mutta mikään iloinen juhlatunnelma ei vallinnut Rocreusessa, pikemmin kaikkialla pelko ja kauhu, sillä preussilaiset olivat lyöneet keisarin joukot ja lähenivät pikamarsseissa niin nopeasti, että kylässä joka hetki voitiin odottaa heidän ilmaantumistaan metsän reunasta.

Ennen päivän koittoa pelästytti ihmiset ylös huuto: »vihollinen tulee!» ja naiset lankesivat polvilleen rukoillen ja valittaen, mutta rohkeammat miehistä uskalsivat lähteä ulos vakoilemaan ja näkivät silloin ilokseen, että ne olivatkin ranskalaisia.

Näiden päällikkö pyysi saada puhutella pormestaria, ja hänet vietiin myllyyn.

Aurinko kohosi juuri täydessä loistossaan, niityt höyrysivät, mutta metsien yläpuolella oli taivas kirkas ja säteilevä. Mutta kenenkään huomio ei kiintynyt luonnon kauneuteen, sillä mielet täytti tuska ja pelko. Miksi viipyi päällikkö myllyssä? »Syttyisikö täällä taistelu?» kyselivät ihmiset toisiltaan ja katselivat huolissaan sotilaita.

Päällikkö oli myllärin seuraamana kiertänyt myllyn ympäri, soudattanut itsensä veneellä joen toiselle rannalle, tarkastellut kiikarillaan ympäristöä ja saanut isä Merlieriltä tarpeelliset tiedot. Sitten asetti hän sotilaita puiden ja kivien taakse ja kuoppiin, ja pääjoukko asettui myllyn pihamaalle.

Kun isä Merlier palasi, hyökkäsivät kaikki kyläläiset hänen kimppuunsa kysymään: »Tuleeko täällä tosiaankin taistelu?»

Hän ei vastannut, nyökäytti vaan hitaasti päätään. Mutta tultuaan myllyyn ja nähtyään Fränzchenin ja Dominiquen katseen jännitettynä suuntautuvan häneen, otti hän piipun suustaan ja sanoi: »Lapsiraukat, teidän vihkiäisistänne ei tänään tule mitään».

Dominique ei vastannut mitään, vaan katseli synkkänä ja jännityksissään Gagnyn metsää kohden ikäänkuin olisi hän toivonut vihdoinkin saavansa nähdä preussilaiset. Myöskin Fränzchen pysyi vaiti, hän oli kalpea ja toimitti totisena emännän velvollisuuksiaan, pitäen huolta sotilaiden tarpeista. Nämä olivat iloisia, hyväluontoisia poikia ja odottivat ateriaansa, joka kiehui kattilassa pihalle viritetyn valkean päällä.

Päällikkö oli tällä välin tarkastellut myllyn asuinhuoneita, jotka näyttivät häntä suuresti tyydyttävän.

»Tämähän on oikea linnoitus», sanoi hän leikkiä laskien isä Merlierille, »luulenpa, että voimme puolustaa tätä aina iltaan saakka. Missähän nuo ryövärit mahtavat viipyä? Niiden olisi jo aikaa sitten pitänyt olla täällä».

Mylläri oli ääneti; hän arvasi edeltäpäin myllynsä kohtalon: tuhaksi ja savuaviksi raunioiksi olisi hänen rauhallinen kotinsa pian muuttuva, mutta hän ei valittanut, sillä mitä se olisi auttanut? Hän sanoi vaan: »Kätkekää vene, ehkä tarvitsette sitä myöhemmin. Vesirattaan takana on hyvä kätköpaikka».

Päällikkö nyökäytti hyväksyvästi päätään ja antoi käskyn. Hän oli kaunis, neljäkymmenvuotias, jolla oli miellyttävät kasvonpiirteet.

Dominique ja Fränzchen näyttivät kiinnittävän hänen huomiotaan puoleensa; etenkään ei hän kyllästynyt katselemaan Fränzcheniä ja selitti avomielisesti tämän olevan viehättävän.

Dominiquen kanssa alotti hän keskustelun ja lausui ihmettelynsä, miksi niin voimakas nuori mies ei ollut sotajoukossa.

»Olen ulkomaalainen», vastasi Dominique.

Päälliköstä ei tämä näyttänyt olevan mikään riittävä syy, hän heitti Fränzcheniin pitkän katseen ja hymyili tarkottavasti. Dominique, jota tämä hymy loukkasi, lisäsi: »Mutta kyllä minä ampua osaan; tapaan omenaan viiden sadan askeleen päästä. Tuolla on pyssyni».

»Te tulette sitä ehkä vielä tarvitsemaan», vastasi päällikkö.

Fränzchen oli kuullut keskustelun ja lähestyi vapisten ja ikäänkuin turvaa etsien sulhastaan, ja huolimatta vieraista tarttui Dominique hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä innokkaasti. Päällikkö hymyili jälleen, mutta ei sanonut mitään. Hän istuutui tuolille, käsivarret ristissä, ja katseli miettiväisenä etäisyyteen.

Aurinko oli noussut korkeammalle ja paistoi polttavan kuumasti, vaikka vasta oli kello 10 aamulla. Sotilaat istuivat aitan edessä ja söivät äänettöminä soppaansa. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä, kylästä ei kuulunut ainoatakaan ääntä, sillä asukkaat olivat vetäytyneet majoihinsa ja sulkeneet ikkunaluukut ja ovet. Ainoastaan yksinäinen, ulosjäänyt koira ulvoi kylätiellä. Metsästä ja niityiltä, joita aurinko paahtoi, kuului joitakuita ikäänkuin pidätettyjä ääniä, käki kukahti toisinaan, sitten oli kaikki jälleen hiljaa, ikäänkuin olisi luontokin pidättänyt henkeään.

Ja äkkiä, keskellä tätä syvää hiljaisuutta, kuului laukaus. Päällikkö hypähti pystyyn, sotilaat jättivät ateriansa keskeneräiseksi ja riensivät paikoilleen, hetkisessä oli mylly ylhäältä alas saakka miehitetty. Päällikkö oli lähtenyt ulos kylätielle tähystelemään vihollista; maisema lepäsi hänen edessään auringon hohteessa, mutta koko ympäristö, niin kauvas kuin silmä kantoi, oli tyhjä ja hiljainen. Kuului toinen laukaus, mutta ainoatakaan ihmistä ei ollut näkyvissä! Käännyttyään ympäri, näki päällikkö Gagnyn kohdalla, kahden puun välissä, kepeän savupilven, muuten ei mitään ollut huomattavissa.

»Ne lurjukset tiesivät meidän olevan täällä, ovat hiipineet metsän kautta ja makaavat nyt puiden takana kätkössä», virkkoi päällikkö kiukustuneena ja antoi myllyn taakse sijoitetuille sotilailleen käskyn ampua. Kuulat vinkuivat ilmassa ja lensivät Morellen toiselle puolelle maaliinsa osumatta.

Jokaisen pensaan, jokaisen puun takaa kuului laukauksia ja pöllähti esiin savupilviä.

Tätä kesti noin parin tunnin ajan, päällikköä alkoi pitkästyttää ja hän hyräili välinpitämättömästi erästä laulua. Fränzchen ja Dominique seisoivat pihalla, silmäillen utelijaina alemman rintanojan ylitse. He seurasivat erityisellä mielenkiinnolla erään nuoren sotilaan liikkeitä, joka oli asettunut joen rannalle vanhan kumoon käännetyn veneen taakse. Hän makasi vatsallaan maassa, laukasi ja liukui sitten vikkelästi vieressään olevaan kuoppaan lataamaan kiväriään, ampuakseen uudelleen. Hänen liikkeensä olivat niin tottuneet, sukkelat ja lystikkään näköiset, että tuskin saattoi olla nauramatta häntä nähdessään.

Yht'äkkiä lienee mies saanut näkyviinsä jonkun preussilaisen pään, sillä unohtaen kaiken varovaisuuden kohosi hän yhtäkkiä pystyyn ja asetti kiväärin poskelleen; mutta ennenkuin hän vielä oli ennättänyt laukaista, pääsi häneltä huudahdus ja hän vierähti kuoppaan. Poikaraukka oli saanut luodin rintaansa. Hän oli ensimäinen kaatunut.

Väristen vetäytyi Fränzchen lähemmäs sulhastaan.

»Älkää viipykö täällä», sanoi päällikkö, »luodit lentävät jo tänne saakka».

Samassa silmänräpäyksessä kuuluikin äkkinäinen rusahdus vanhasta lehmuksesta, muuan oksa katkesi ja putosi maahan. Mutta kihlautuneet eivät liikahtaneet, pelko näytti aivan kuin pidättävän heitä paikallaan, sillä metsän reunasta oli äkkiä astunut esiin preussilainen sotilas, levittänyt käsiään ja sitten syöksynyt maahan kuin salaman tapaamana.

Kiväärien pauke oli äkkiä tauonnut, mikään ei liikahtanutkaan, ja molemmat kuolleet näyttivät nukkuvan auringon paisteessa. Hiljaisuus vallitsi yltympäri; vain Morelle lauloi yksitoikkoista lauluaan.

Ihmeissään katsahti isä Merlier päällikköön, ikäänkuin kysyen, oliko jo kaikki lopussa.

»Nyt tulee päärynnäkkö», sanoi päällikkö, »älkää jääkö tänne, se olisi vaarallista».

Hän oli tuskin sanonut tämän, kun kuului voimakas yhteislaukaus. Vanhan lehmuksen latva taittui, ja sen lehdet lentelivät kuin myrskyn ajamina sinne tänne. Preussilaiset olivat tähdänneet liian korkealle, ja luodit olivat onneksi lentäneet puuhun. Dominique veti Fränzchenin mukanaan pois, ja isä, joka seurasi heitä, huusi: »Menkää kellariin, lapset, siellä olette turvassa».

Mutta he eivät kuulleet, vaan menivät isoon saliin, missä noin tusina sotilasta odotti suljettujen ikkunaluukkujen takana, tirkistellen ulos rakosista.

Päällikkö oli huolimatta yhteislaukauksista jäänyt ulos. Hän piiloutui seinän suojaan, mistä seurasi taistelun kulkua. Ulkona oleville sotilaille oli annettu käsky pysyä piilossa, jottei vihollinen saisi selville heidän lukumääräänsä, sillä heidän oli pysyminen paikoillaan ja voittaminen aikaa. Kuitenkin täytyi heidän jättää asemansa, kun vihollinen oli päässyt selville heidän piilopaikastaan. He peräytyivät askel askeleelta ja kestivät noin tunnin verran. Silloin ilmoitti kersantti päällikölle, että ulkona enää oli vain pari kolme miestä. Päällikkö katsoi kelloaan ja sanoi: »Vasta puoli kolme -- -- -- meidän täytyy kestää vielä neljä tuntia».

Hän antoi nyt käskyn sulkea pihalle johtavan portin ja olla valmiit sitkeään vastarintaan. Koska vihollinen vielä oli joen toisella rannalla, ei hyökkäys ollut aivan heti odotettavissa. Preussilaiset tuskin yrittäisivät kahlaamalla päästä joen yli, eivätkä he luultavasti myöskään tienneet, että parin kilometrin päässä ylempänä oli joen ylitse johtava silta. Päällikkö antoi siis vain pienemmän osan miehiä vartioida maantietä, kääntäen kaiken huomionsa metsän puolelle.

Luotisade oli jälleen tauonnut. Mylly oli jälleen kuin kuollut. Sieltä ei näkynyt liikahdustakaan eikä kuulunut ainoatakaan ääntä. Silloin näyttäytyivät preussilaiset metsän reunassa; he väijyivät puiden takana, uskalsivatpa tulla kokonaan esille metsästä.

Muutamat myllyssä olevista sotilaista tähtäsivät jo, mutta päällikkö huusi: »Ei, älkää vielä, antakaa heidän tulla lähemmäksi».

He lähestyivät, mutta tavattoman varovasti; tuo hiljainen, köynnösten peittämä rakennus, mistä ei kuulunut hiiskahdustakaan, näytti pelottavan heitä, mutta kuitenkin he lähestyivät. Vastapäätä olevalle niitylle oli ennättänyt noin viisikymmentä miestä, kun päällikkö komensi: »Laukaiskaa!»

Hirveä pauke vapisutti koko rakennusta, Fränzchen tukki tietämättään korvansa ja vapisi koko ruumiiltaan. Kolme ranskalaista jäi kuolleena paikalle, muut heittäytyivät pajupensaiden taakse. Ja nyt alkoi piiritys. Yli tunnin ajan ammuttiin myllyä taukoomatta, rakennuksen puuosat tulivat reikiä täyteen, mutta kivijalasta kilpistyivät luodit takaisin ja putosivat loiskahtaen veteen. Vanhaa myllynratastakaan ei säästetty, se vapisi ja ähkyi luotien käsissä. Vanhan myllärin sydän vuoti verta; nyt se varmaankin kokonaan menisi pilalle, eivätkä mitkään korjaukset enää auttaisi!

Ranskalaiset sotilaat säästivät laukauksiaan ja ampuivat vaan silloin, kun voivat tähdätä. Päällikkö katsoi tavan takaa kelloaan -- voisiko hän pitää asemaansa kylliksi kauvan?

Silloin lensi luoti, ikäänkuin vastaukseksi, sisään ikkunasta ja tunkeutui kattoon.

»Kello on neljä, me kestämme tuskin», sanoi päällikkö. Ja jälleen seurasi laukaus laukauksen jälkeen, vanha rakennus tuntui horjuvan perustuksillaan. Eräästä ikkunasta putosi luukku alas jokeen, ja päällikkö antoi heti tukkia aukon sänkypatjalla.

Dominique rukoili Fränzcheniä etsimään itselleen jonkun turvallisen piilopaikan, mutta Fränzchen tahtoi jäädä hänen luokseen. Hän istui suuren tammikaapin takana, joka suojeli häntä, mutta kun muuan kuula tunkeutui kaappiin, asettui Dominique morsiamensa eteen, suojellakseen häntä omalla ruumiillaan. Hänellä oli kiväärinsä kädessään, mutta ei ollut vielä ampunut laukaustakaan.

»Olkaa varoillanne!» huusi päällikkö äkkiä. Metsästä oli äkkiä hyökännyt esiin kokonainen lauma vihollisia, ja nyt alkoi hirveä ristituli myllyä vastaan. Toinen ikkunanluukku putosi alas, ja aukosta lentäneet luodit kaatoivat kaksi sotilasta; toinen kuoli heti -- ja koska hän oli jaloissa, sysättiin hänet seinäviereen -- toinen vääntelehti tuskissaan lattialla ja rukoili toisia tekemään lopun hänestä, mutta häntä ei kukaan kuullut; luoteja satoi yhä edelleen avoimesta ikkunasta, ja jokainen ajatteli vain omaa suojelustaan, etsien paikkaa, mistä parhaiten turvattuna voisi vihollisen tuleen vastata.

Kolmanteen sotilaaseen sattui luoti, hän syöksyi maahan ääntä päästämättä ja vain hirveä, tuijottava katse hänen silmissään ilmoitti, että hän kärsi.

Fränzchen vapisi tuskasta ja kauhusta. Tahtomattaan oli hän hypähtänyt paikaltaan ja kyyristynyt lattialle seinää vastaan, ollakseen vähemmän vaarassa. Yltympärillä oli pirstautuneita huonekaluja, käyttökelvottomiksi tulleita aseita, ja yhä lensi luoteja sisään.

»Kello on viisi», sanoi päällikkö, »kestäkää vielä hetkinen; -- luulen, että he yrittävät tulla joen yli».

Ja hän käski tukkimaan aukon parhaan mukaan sänkypatjoilla.