Part 4

PUHOS (ottaa lakin päästään, kumartaa kömpelösti). Myö täss ollaa tultu ni kumppaniloihi ku issemmökki puolest anomaa' patruunalt lissää nykyisii' työpalkkoin.

JÄNTTI. Kesält vaa.

ANTERO. Olen sitä omasta ehdostanikin ajatellut, mutta ei näyttäisi kannattavan --

ILVES. Jos jättäs' vähemäks' ne maaostot!

ANTERO. Kellä on nureksimista niissä? Puhos: etkö saanut täyden hinnan? Huuhka, Jäntti --?

USEAT (vitkastellen). Veittä huokiall!

ANTERO. "Huokealla" se on totta! Muuten minun varoillani ei olisi tehdasta tuossa. Mutta _pilkkahinnalla_ en ole --

USEAT. _Polust_ ootte ostant!

ANTERO. Aivan pilkkahinnalla en ole ottanut keltään, vaikka joku olisi antanutkin.

USEAT. _Vallinkorvalt_ --?

ANTERO (keskeyttäen). Vallinkorvan kanssa minulla ei enää ole mitään tekoa, eikä _saa olla_ teilläkään.

USEAT. Mut _meill o_.

JÄNTTI. Panniit ehoks', jott Vallinkorvaa ei pitäs' ero'ttaa työst.

ANTERO. _Siihen_ ainakaan minä en suostu.

ILVES. Kyll ne sitä vaatiit.

USEAT. Yhte'ne assii.

ANTERO. Vaikka ajattelisikin työmiesten kiinnittämistä tehtaasen, _osalle_ ... että heilläkin olisi sananvaltaa, niin _aina tässä täytyy jonkun olla isäntänä_.

ILVES. Ka patruunha isäntä lienöö.

ANTERO. Mikä isäntä se on, joka ei saa itse päättää, kenen pitää työssään, kenen ei? -- Ei, hyvät miehet! Jos minulta kerran _isännyys_ otetaan, menköön _tehdas myös_! Seiskoon ... tai kävelköön, yhdentekevä siinä tapauksessa.

(Äänettömyys.)

USEAT. A _palkoist_ --?

PUHOS. Vaikia on perree kanss tulla toimee' --

ANTERO. Suittaa olla. Tietää sen, mitä tuhlaava talous nielee.

ILVES. Tietää mar' patruun.

(Äänettömyys.)

ANTERO. Paljoko teillä on aikomus pyytää lisää?

TYÖMIEHET. Neljäis osa!

ANTERO. Viiskolmatta prosenttia! Oletteko mieltä vailla?

USEAT. Maakaupoiss tienaatte.

ANTERO. Riittää jo niistä! -- Niin suuri korotus kävisi yli voimieni, vaikka kuinka tahtoisin.

ILVES. Eiks patruun _tahokkaa_?

ANTERO. Siellä pajassa oli viime yönä sellaiset puheet, joita en ole täällä ennen kuullut.

PUHOS. Taisiit oll vähä kiihko'ssaa miehet.

JÄNTTI. Mut _assii_ on assii.

ANTERO. _Minulle_ se asia ei ole sama: korotanko palkat omasta halustani vai uhkausten pakosta.

PUHOS. A vähempää' korotuksee patruun vois' käyvä?

ANTERO. Ja tulisitte taas jonkun viikon päästä uudestaan?

USEAT, Ei het'-huomenna.

ANTERO. Saadaanpas nähdä taas tulevana keväänä. -- Yli kymmenen prosentin en voi --

JÄNTTI. Ei ne siihe tyyvy, mie pelkään.

ILVES, sitte USEAT. Ei tyyvytä. Ei!

ANTERO. Muistakaa myös muuan seikka: jos minut ajatte kumoon, saatte pian isännäksenne _ulkolaisen_.

USEAT. Tulkoo jos!

ANTERO. Silloin olisi toinen nuotti. Ihmettelisitte itsekin, minne on kadonnut _suomalaisen säveys_.

(Äänettömyys.)

JÄNTTI, sitte USEAT. A _Vallinkorva_ --?

ANTERO. Kuulitte jo. Enempään en voi taipua.

PUHOS. Siitt viijää se vastaus?

ANTERO. Saatte viedä. Vallinkorva ja muut kiristyskeinot mielestä pois!

TYÖMIEHET. _Siitt se on iess!_

ANTERO. Mikä on edessä?

TYÖMIEHET. Työlakko on iess.

ANTERO. Ajatelkaa päänne ympäri, ennenkuin ryhdytte mihinkään! _Isännän häviö: työmiehen nälkä_. (Huomaa Ijäksen, vaikka tämä on koettanut piillä.) Onko Ijäkselläkin syytä?

IJÄS. Mie vaa kassomaa'.

ANTERO. Sinulle tahtoisinkin vähä jutella.

(Menevät oikealle. Elsa ja Aino seuraavat.)

TYÖMIEHET. Siitt se on iess!

VILHO. Olen sen monasti kertonut.

USEAT. En kait mie oo kuullt.

PUHOS. Mie kerra kuulin, mut paremi on päässäin, ku kuulen kahist.

VILHO. Jos hänet sitte kerron. -- Kun palvelin kaartissa ja olin Turkin sodassa --

VALLINKORVA. Turki soass...! Olit sie viel miss! Oisit osannt syntyy aikasempaa'.

VILHO. Sivuasia. -- Oli tapeltu monta viikkoa Plevnan luona, mutta linna ei antautunut. Miestä kaatui kuin heinää --

PUHOS. Mahomett' ol' julmaa puolestaa.

VILHO. -- vihollinen esti ruokavarain tuonnin meiltä, jos mekin heiltä --

HUUHKA. A se vet' hoikaks'?

VILHO. Veti se: -- maa oli syöty puista, yksin lehdet puista ja kuoretkin --

USEAT. _Kuoretki?_

PUHOS. Ka semmo'ne sotaväe paljous.

VILHO. -- yhtenäkin aamuna kuleksin pitkin leiriä, niin miehet istuvat telttainsa edessä ja imeksivät saappaitaan --

ILVES. Jo ol'ki siitt tiukat paikat!

USEAT (näyttävät epäileviltä).

VILHO. -- kulen siinä keisarin teltan ohi, niin keisari huutaa minut luokseen --

PUHOS. Se ol' näät se vainaa, jonka murhasiit.

HUUHKA. Helssingiss kuvaki, kuuluu.

VILHO. -- keisari on aamukahvilla. "Täss' on viimmeinen voileipä mullakin", sanoo. "Kahvia saisit kupin, mutta _kermaa_ ei ole. Taitaa tässä päivemmällä vielä tulla naisvieraita minulle: Englannin kuningatar aikoi tulla, vanha ihminen. Kaikkiakin! Etkö lähde Vilho", sanoo minulle, "etkö lähde yhteen matkaan vähä kävelemään --"

JÄNTTI. Louhka mies se vainaa.

USEAT. Hitot, ku tappoit!

VILHO. -- mitäs, läksinhän minä. Astutaan ulos leiristä, niin jopas tulee metsän laidassa musta lehmä vastaan --

VALLINKORVA. Onnellaa pöllöki seilaa.

VILHO. -- maanitellaan lehmä luoksemme, ja minä senkun käyn lypsämään --

IIKKA. Sattu'ks astiaa?

VILHO (vähä hämillään). Lakkiini lypsin. -- Keisari piti kiinni, että lehmä pysyi paikallaan --

VALLINKORVA. Ossaat sie laatii.

VILHO. -- siinä pidellessään juttelee, että "ei se ole mikään ilo keisarinakaan olla: paljo suita syötettävänä". -- "Eikö vaihdeta virkoja", kysyn minä. -- "Vaihdetaan jos", sanoo keisari.

USEAT. Vai nii sano'.

ILVES. Ei pyytänt parissoi?

VILHO. Ei penniä vaatinut. -- "Lypsävät valtakunnan rahastoa", sanoi, -- "Jokainenhan sitä lypsää, niinkuin sinä siinä lehmää: minun ei auta muuta kuin _pidä sarvista kiinni vaan_", sanoi --

USEAT. Paikallee sano'!

PUHOS. Sill viisiiks inssinyör' kerto' viimeks'ki?

VILHO. En muista tarkkaan.

JÄNTTI. Ehä mie _patruuna' syyks'_ oo panntkaa!

VILHO. Kukas tässä on patruunasta puhunut?

HUUHKA. Kyll myö haistetaa!

VALLINKORVA. -- makkara pussist. Täss seisotat narrinais! Yksii --!

IJÄS (tulee oikealta). Patruunall ei ois ouvot tuumat tekkeill.

USEAT. A milla'set tuumat?

IJÄS. Taipu's, kuuluu, ottamaa' työmiehet osall.

PUHOS. Sen jos patruun tekis --

IJÄS. _Lykkäytymmää_ se pitäs' saaha, se lakko.

USEAT. Nii, lykkäytymmää'.

VALLINKORVA. Ei teist oo.

USEAT. Vois'ha vähä vuottaa.

VALLINKORVA (hiljaa Vilholle), Meinaat sie miust viijä _voito_? No, ei siint vihhaa.

VILHO (katsoo häntä ääneti).

VALLINKORVA (työmiehille). _Vuotoksee_ kerra jäänöö, voip' lauhtuu.

(Nojaa sillan kaidetta vasten, katsoen koskeen.)

IIKKA (samoin).

USEAT. Älä luule, jos _pyhäst_ yl' --.

VILHO. Eikö tässä nyt saada mitään juhannusiloa toimeen? Laulakaa edes, tytöt, jotakin!

TYTÖT (toisilleen). Laula sie! -- Ehä mie ossaa. -- Laula sie! -- Em mie.

VILHO. No, mutta Vallinkorva ... ettekös Te ole vanha laulaja? Siellä valssipajassa kyllä vetelitte "Ruomi röykkiää".

IIKKA (valmistautuu säestämään kanteleellaan). A laulakais isä!

VALLINKORVA. Ni miust _issestäin_, se laulu?

USEAT. Nii! Laula sie!

VILHO. Tosiaankin! Olemmehan Karjalassa.

VALLINKORVA (vastahakoisena, sitte oikaseksen). Se o "_hävinnee muisto_" nimeltää. (Laulaa.)

Usjast' tulloop' miull aika ettee, Ku pirttii' uutee mie kullan toi', Anno'n avvaimet kullan kättee, Ja huilut iloisest' vastaan' soi: "Siljä mailman tie!"

Takkavalkia se loimuel', Ja kulta puuhas' nauruss sui'. Silt se tuntu', siinn ku silmäel', Jott kaikk' miu kottiin' kaunistui: "Siljä mailman tie!"

Katoss orretki uuvet kiilsiit, Ku tulomaljoi myö maistettii, Seinät puhtaat vaa silmiss vilskiit, Ku syämet kirkkainn myö tanssittii: "Silja mailman tie!"

Päivä laskoo ja länteen siirtyy, A ruskon hetkeks' vaa heittelöö, Takkavalkia hiljaa hiiltyy, Kaikk' siitt pimiään peittelöö: Synkkä mailman tie!

Lemme liekki kanss usjast' sammuu, Rakkaus kauniski kattoo pois. Syäme sisuspuol' sillo tummuu -- A ken ei rintaisa riemuks' jois'? Liukas mailman tie!

Syämest huuhtelen mailman pilkat -- Mut orret päälläin om mustuneet -- Kunnes tanssin ja laulan illat: "_Jos ois miu orteni viel uuvet_!" Liukas mailman tie!

ILVES (lyö häntä olalle). Paljo siull on tehty vääryyttä. (Muille.) Eiks siitt oo?

TYÖMIEHET (liikutettuina). Nii o! -- Iess se on kuitenki! (Kokko syttyy kalliolla.)

KAIKKI (paitse Vallinkorva). Kokko! Eläköön! (Muut menevät sinne; Vallinkorva, nyrkkejään puiden, tehtaalle päin.)(Antero, Elsa ja Aino, tulevat keskustellen oikealta.)

ELSA. Suostuthan, Antero?

AINO (yht'aikaa). Suostukaa, setä!

ANTERO. Antakaa edes hiukan ajatella! (Huomaa Vallinkorvan.) Taisipas se vaikuttaa, että selitin Ijäkselle.

NAISET. Kuinka niin?

ANTERO (osoittaen Vallinkorvaa). Ettekö näe ilmapuntaria, ha -- ha!

ELSA. Mutta suostuthan siihen meidän --?

AINO (halaa häntä). Suostukaa, rakas kulta setä!

ANTERO. Paljo minulla nyt on "suostumista", yhteen aikaan kaikki.

NAISET. Meille ei muuta kuin tämä.

ANTERO. Niistä ei tiedä, _aviottomista_. Niin vaaran alaista: vielä tulee elättämään käärmettä povellaan.

ELSA. Käytän kaikki keinot, uudenaikaisimmat kasvatusopilliset --

AINO. Niin, uudenaikaisimmat.

ANTERO. _Poika_ se oli?

NAISET. Niin.

ANTERO. Ottakaa hänet sitte!

NAISET (hyväillen häntä). Kiitos, Antero -- setä!

ANTERO. Joku teillä aina pitää olla "harrastus". Muuten ette voi hyvin.

(Menevät kokolle, joka taas leimahtaa.)

YHTEISLAULU KOKOLTA. Eläköön!

Viides kuvaelma.

Pesuranta Vallinkorvalla. Oikealla talo, porstuan ovi auki; oven oikealla puolella kaksi akkunaa. Vasemmalla ulkohuonerakennuksia, vanhoja ja rappeutuneita. Perällä kosken ranta. Etualalla pata tulella, pesinpunkka ja pari vesisaavia, kaikki täynnä pyykkivaatteita. Seutu alastonta kivikkoa, joka takalikolla oikealla kohoaa mäeksi. Yksinäinen kataja kasvaa mäellä, muuten orjantappuroita y.m. rikkaruohoa.

Ensimmäinen kohtaus.

Kaisa pyykinpesussa, keittää ja huuhtoo vaatteita.

Esiripun noustessa kuuluu talosta lapsen itkua, joka heti taukoo. Lyyli tulee ovesta, avopäin ja paljasjaloin, hihat ja liepeet ylös käärittyinä, samoin kuin Kaisallakin.

Ilves tulee kiivaasti vasemmalta.

ILVES. Tuliks siu issäis kottii?

LYYLI. Ei ole näkynyt.

ILVES. Voipas perhana!

LYYLI. On kait tehtaalla, juhannuksen vietossa.

ILVES. _Eikä_, sielt mie tulenki. Inssinyör' kaikk' velloop' mieleseksee! (Aikoo palata, mutta pyörähtää ympäri. Osanottavasti.) A nii se nyt käi, Lyyli! Ku kuusee' kurkottaa, ni katajaa' kapsahtaa. Nyt se Lyylin jätti ku ammutu varikse. (Menee vasemmalta.)

LYYLI (astuu pesinpunkalle kiertämään pyykkiä). _Jätti!_

KAISA. Jo sen arvas'ki.

LYYLI. Hyljätty ... muka! Niin pimeältä kuin näyttääkin, äiti, tuntuu nyt kepeämmältä, kun välimme tuli selväksi. (Tuijottaa koskeen.)

KAISA. Pelkoha se tappaa, eikä kuolema.

LYYLI (astuu lähemmäksi koskea). Kuuletko, äiti?

KAISA. A mitä?

LYYLI. Miten se soittaa --? "Tule Lyyli ... tule pois ... pian!" Niinkuin äiti mun pienenä ollessani.

KAISA. Mitä sie hupsuttelet? Ois' siitt miullki olit koskee' mänemist: ku _sie_ synny't ... ja enne' ja jälkee'.

(Vallinkorva tulee oikealta, muassaan vanhanpuolinen pitkätukkainen ja -partainen mies, venäläisten tavoin paidan lieve housujen päällä. Puhuu itäisempää murretta, jossa m.m. s on eräänlainen suhuääni. Hän on metsäkauppias Semen Ivaska.)

LYYLI (tarkoittaen Vallinkorvaa). Eikö hän ole isäni?

KAISA. Mitäs sie kaikill tiijoill? (Katsoo tulijoihin.) Ka Ivaskan matkoiss! Taas juopotelleet.

IVASKA. Shiu mutshuis, Jakoff Matveitsh, da tytär shinun? Kak staroova? -- "Ivashkan matkoish'" _hyvä_: matkoa tehnyt ijässhäin ylen äijy, Shuomet, Ruotshit, Venähet shamonnut -- (Yht'äkkiä tarttuu jalkoihinsa.) Piesshahiset, nää jallaat! (Lyylille.) Ylen oot lempo shoma! Tässh tauvin kera da ishon ijän kera gävelet: yhtäkaikk kuteloittaa.

VALLINKORVA. A miull o assiit huonost', Semen Pavlovits. Männyt tuo huuhkaimen pesä. Puol' velast viel siittenki maksamatt.

IVASKA. Ruotshin laki, koira laki: verost, velast ryövätään. A Venähen laki moshna -- (Tarttuu jalkoihinsa.) Shieglahiset, nää --!

LYYLI (Kaisalle). Suomea sanoo Ruotsiksi.

IVASKA. Venähen laki moshna: vilussh huoneessh pietääh, da shelgääh luimitaah -- a _ei ryövätä_.

VALLINKORVA. Nää sen mänettiit, miu talloin. Jos mie mitä yritin oijast, het' ol': "häpäset isseis ... mitä sie määt häpäsemmää' issiäis". Yksii ruukkilaise halunkkii!

IVASKA (tarttuu jalkoihinsa). Shieglahiset --!

(Kuuluu lapsen itku.)

LYYLI (rientää tupaan).

VALLINKORVA (Kaisalle). Siinn o siu kiertokouluis ja kansakouluis, siinn o Helssingi huushollikoulut ja keittokoulut. Nyt onki miu vuoroin. (Menee tupaan, palaa heti, Lyylin hattu ja päivänvarjo kädessä.)

IVASKA (sill'aikaa). Tyttö ylen shomah: ei hyvä mushikall olla moinen shoma. Ruukin ääressh brihat turmeloot, shieglahiset --.

KAISA (herkiää työstä, järjestää pukuaan). Katumoiks' kauneuski toisinaa.

VALLINKORVA (pannen päähänsä Lyylin hatun, sitte matkivinaan naisten liikkeitä). Hatull häpiät peitetää. Näättäks fröökynää? -- Näi, näi sitä sipsutettaa, heilutellaa purstoo ku västäräkit. Tulloo herran ketale vastaa': (kävelee Ivaskan ohi) kas sillo silmii muljautellaa, eivät taho pääss kestää. Oom mie siks' vähä mailmaa nähnt, Ivaska, -- mieki. (Jättää kapineet nurmelle).

KAISA (menee tuvan ovelle).

LYYLI (tulee häntä vastaan). Aikooko äiti --?

KAISA. A käyn mie kokolla tok' juhannuksenn.

VALLINKORVA. Kun viissit vanhollas!

KAISA. Vanhemp sie oot. Menee tupaan, josta pukeutuneena kohta lähtee nurkan taitse.

VALLINKORVA (katsoo hänen jälkeensä).

MARTTA (sillä välin tullut vasemmalta, korjaa tulta padan alle.) Viel tosiaa viissiip'. Siut heittää yksinäis pesemää'.

LYYLI. Ehkä saan ne yksinkin, enimmät.

VALLINKORVA (Ivaskalle). Sie voitki yöpyy meill, Semen Pavlovits: ylihuomenn sie vast pääset tillii'. Kontuor' o kiin.

IVASKA. Piesshahine! Potra miesh oot ylen, Jakoff Matveitsh. (Menevät tupaan.)

MARTTA (katsoo vasemmalle). _Ottaat_ ... oo huoleta! Nyt se on valmis.

ELSA ja AINO (tulevat vasemmalta, Aino polkupyörällä).

AINO. Minä menen katsomaan. (Menee tupaan.)

ELSA. Päivää, Lyyli!

LYYLI (pukuaan häveten, vastaa tervehdykseen).

ELSA. Mieheni suostuu.

LYYLI (hidastellen). Mutta -- --

ELSA. Mitä?

LYYLI (innostuneesti). Jos kuitenkin pitäisin lapsen luonani? Muuttaisin kauvas, kauvas pois näiltä mailta ja alottaisin uuden elämän siellä?

ELSA. Se on vaikeampi kuin luuletkaan. Niin harvoin sellaiset aikomukset ovat toteutuneet. Tunnetko tilastoa siltä alalta?

LYYLI. Vieläpä minä mitä. Uskoisin vaan onnistuvani.

ELSA. Mitä sinuun tulee, en sitä tahdo enkä saata epäillä. Mutta paremmassa turvassa olisi lapsesi --

LYYLI. Niin ikävä erota.

ELSA. Ei sinun tarvitse hänestä erota, ainakaan vielä.

LYYLI. Kuinka, rouva?

ELSA. Hoitaisit häntä meillä.

LYYLI (iloisesti). Siinä tapauksessa --!

ELSA. Mutta yksi seikka: lapsesi ei koskaan saa tietää, ketkä ovat hänen oikeat vanhempansa.

LYYLI. Se on raskasta, kovaa.

ELSA. Maailma on niin kova. Lapsesi onnelle se on välttämätöntä; muuten voi onnettoman syntyperän tieto katkeroittaa koko hänen elämänsä.

LYYLI. Käsitän!

MARTTA (yht'aikaa, liikutettuna). A rouva haastaa ku enkel'. Mie sen oon nähnt käyvä' tottee omass kohassain. Usko Lyyli: siinn assiiss rouva tapas' paikallee.

ELSA (Lyylille). Tule huomen-aamuna varhain! (Menee tupaan.)

LYYLI. Kuinka hyvä Te olette!

VILHO (tulee vasemmalta). Terveheks!

MARTTA. A mie jo lähenki. (Menee vasemmalta.)

LYYLI (vetäytynyt pesinpunkan taa, järjestäen pukuaan).

Toinen kohtaus.

VILHO. Kas ahkeruutta! Muu maailma nyt pyhittää juhannusaattoa.

LYYLI. Enemmän tämä on huolimattoman työtä: pyhää vasten. -- Insinööri kait isääni --?

VILHO (keskeyttää). Sano vaan "Vilhoksi"! Tiedän minäkin nimesi, Lyyli.

LYYLI. Kuinka minä --?

VILHO. Niinkuin minäkin. Se kuuluu hauskemmalta ja lyhentää puhetta, säästää aikaa.

LYYLI. Eipä meillä niin paljo taida olla puhelemisia.

VILHO. Kuka sen vielä tietää! Etkö ole oppinut sinuttelemaan miehiä?

LYYLI. Sanoin _yhtä_.

VILHO. Häntä, joka tänään hylkäsi Lyylin?

LYYLI. Jos se olisi tapahtunut ennen!

VILHO. Rakkaus lopussa?

LYYLI. Miten lie alkujaankaan ollut _hänellä_.

VILHO. Entäs Lyylillä?

LYYLI. Miksi kyselet? (Kuin itsekseen.) Olin lapsi vielä silloin, kaikkea kuvittelin. Väkisin piti päästä pois näistä oloista, ylemmäksi muka tätä ympäristöä.

VILHO. Niin luonnollinen pyrintö! Mutta päinvastainen kuin minun haluni päästä takaisin näihin oloihin, kansaan.

LYYLI (hymyillen). Siis olin vastaantulija.

VILHO. Niimpä kyllä. Ja vastaantulijat tervehtävät, pysähtyvät pakinoimaan. (Ottaa Lyylin käden. Istuvat rantakiville.)

LYYLI. Silloin näytti niin toiselta kuin todellisuus on ollut: kaikki niin suurta ja kirkasta kuin unessa.

VILHO. Olet paljo kärsinyt?

LYYLI. Luullakseni.

VILHO. Rakastit häntä?

LYYLI. Niin uskoin.

VILHO. Kuinkas nyt?

LYYLI. Älä kysele! Se kiusaa minua.

VILHO (alakuloisesti, päästää hänen kätensä). Siis lemmit vielä?

LYYLI. En! Halveksin ... tuskin sitäkään.

VILHO. Viha vielä voisikin kääntyä rakkaudeksi. (Nousee kävelemään. Itsekseen.) Tekeekö sääli tietä rakkaudelle? (Ääneen, pysähtyen Lyylin eteen.) Se roisto: pilannut kelpo tytön!

LYYLI (kätkee kasvonsa, nytkähtää).

VILHO. Mutta kärsimys puhdistaa.

LYYLI. Miksi Te ... sinä ... herra ... Vilho ollenkaan puhut minulle -- tällaiselle?

VILHO. Älä ole katkera, Lyyli! (Äänettömyyttä.)

LYYLI (arasti). Minä vaan pelkään --

VILHO (istuu taas). Mitä pelkäät?

LYYLI. Kuinka sen selittäisin? En ole kellenkään näitä puhunut. Olen jo alkanut kotiutua hautaani, melkein kuin nauttinut siitä, ettei minusta kukaan välitä enkä itse ole kenellekään rakkauden velassa. Pelkään, että syntyisi joku tunne ... joku toivo, joka -- (vaikenee.)

VILHO. -- joka sinut nostaisi _ylös haudasta_?

LYYLI. Niin: että taas täytyisi alkaa elämään. En tahtoisi ... en jaksaisi. Pelkään --

VILHO. Toivoa pelkäät. Älä jätä toivoa! (Kuin itsekseen.) Voiko tulla niinkin pitkälle, että toivoa pelkää?

LYYLI. Tällään on helpompi.

VILHO. Entä _äidintoivo_?

LYYLI (innokkaasti). Äidintoivo! -- Niin se on! Mikä muu enää tekisi särjetyn sydämmen eheäksi?

VILHO (katsoo häntä silmiin). Rakkaus! (Lähtee kävelemään. Sytyttää paperossin, mutta vedettyään muutamia savuja, yrittää pistää palavan pään suuhunsa.) Pystyisikö se kerran minuunkin? Kuinka laulussa sanotaan! (Hyräilee.)

Vaikka me oomme niin hurjia, Niin meill' on luonto hellä: Sydän on kuin kyyhkysen, Ja pää kuin pääskysellä.

(Elsa ja Aino tulevat tuvan ovelle.)

LEENA (tulee hiljaa vasemmalta ja hiipii Vilhon taa. Makeasti hymyillen tarttuu hänen käsivarteensa). Tulit ehkes' kassomaa' käs'alojais. Hyvi onki sorjat.

VILHO (säpsähtää). Tuo pyryilman lintu!

LEENA (silmää iskien). Ka anna laulu' soija vaa, kulkun auk' olless: _valtoi_ on kuulemass.

VILHO. Ketä valtoja? (Huomaa Elsan ja Ainon.)

AINO (Elsalle). Kädet nyrkissä jo kuin vanhoilla sepillä.

ELSA. St! _Kaikilla_ niillä on. (Sitte puhuvat hiljaa Vilhon kanssa.)

LEENA (sill'aikaa Lyylille). Siu äitiis o vissii' männt jo?

LYYLI. Jo hän läksi.

LEENA. Kipa silläki. Mie kanss aattelin, oisiks sinn männä vai pysy'skö kotonaa, ikä-ihmine. Mut kerra männt Eeroki. Mikä mie oon Tuhkimus kotonn istumaa'? (Rientää vasemmalta.)

VILHO (Lyylille). Isäsi on kait sisällä?

LYYLI. Niin.

VILHO (aikoo mennä tupaan, mutta jää kuuntelemaan).

ELSA (Lyylille). Siis huomen-aamuna?

LYYLI. Eihän siitä vaan ole minulle mitään vaaraa, edesvastausta?

Elsa (hämmästyy). Kylläpä ovat syvällä teissä epäluulon juuret.

VILHO. Enemmän avomielisyyttä, lähestymistä molemmin puolin, niin moni solmu aukeneisi.

LYYLI (pahoillaan). Suokaa anteeksi, rouva hyvä! Tulen ilomielin.

ELSA. Hyvästi Lyyli! Luota minuun: kasvattaessa lastasi käytän uudenaikaisimmat kasvatusopilliset --

AINO. Niin, kaikkein uudenaikaisimmat keinot. (Menevät vasemmalta.)

ALPO (tulee oikealta. Katsoo Vilhoon ja Lyyliin). Jos en häirinne herrasväkeä?

VILHO. Vapaassa lännessä sellaiset miehet kastetaan tervaan ja vieritellään höyhenissä.

ALPO. Hoo! Mistä nyt tuulee? Siveyspuuska siltäkin ilmalta.

VILHO. Herra Leiniö! En kehoita Teitä monasti astumaan tielleni. (Menee kiivaasti tupaan.)

ALPO. Ainahan minä pitän sinusta, Lyyli, vaikka siellä täytyi -- Käsitäthän sinä? Oli myös vähä epäilyksiä vanhempiesi suhdeen. Olenhan tavallani vastuunalainen siitä, minkälaisia henkilöitä suojelen talossani.

LYYLI. Etkö yhtään häpee?

ALPO. Miksi? Ei se sinunkaan häpeäsi ole. "Ihmisen vihamiehet ovat hänen perheensä", sanoo raamattu. Nyt olen voittanut epäilykseni ja --

LYYLI. Olen jo sanonut jäähyväiseni sinulle.

ALPO. Etkö siis enää tee mitään vaadimuksia?

LYYLI. En.

ALPO (ottaa asiakirjan ja kirjoitusneuvot taskustaan). Sen varalta otin myödäni ehtotuksen kirjalliseksi --

LYYLI. Häpeemätön! (Kääntyy poispäin.)

ALPO. Puuttuu vaan nimikirjoitustasi, Lyyli. Niin, Lyyli raiska: "sekin, joka ei viadoin ole, autetaan ja pelastetaan hänen kättensä puhtauten --"

LYYLI (keskeyttää kauhulla). Älä pilkkaa pyhää!

ALPO (panee asiakirjan takaisin taskuunsa). Voi penseyttä, voi paadumusta!

Kolmas kohtaus.

VALLINKORVA (tulee tuvasta, näkee Alpolla asiakirjan). Jokos siull o konraht', halunkki? Härkä jänikse tavottaa, jos ei enne' ni kattilass.

ALPO. Teitä juuri tahtoinkin tavata. (Antaa rahoja.) Tässä ne kaksisadaa, tänään maksettavat. Ja sitte --

VALLINKORVA. Ainaks sie oot niit kiinnekirjoi vajjaann? Tiet konrahi, täyven maksat, Lyylin viet vaimokseis -- ka saat.

LYYLI. En milloinkaan mene hänelle, ennen vaikka koskeen.

VALLINKORVA (ihastuneena). -- ku tuolla'sell ... halunkill? Vot: siull onki sissuu, Lyyli.

ALPO. Pyytän hetkeksi lainata huomiodanne -- setä. Meitänhän oikeastaan tulisi olla yhtä puolta -- --

VALLINKORVA (matkii). "Pyytän andeeksi, minä puhuin Lyyli neidille"!

ALPO. Rahat toimitan pian ja sen välikirjan teen. Mutta kun ei Lyyli --

VALLINKORVA. Siitt sie maksatki patruuna' velan _kuitiks'_ ja minkä Lyyli tahtoo siint! yli osallaa.

LYYLI. En pyydä penniäkään, kun vaan pääsen --

ALPO. Hyvä! (Miettii, tekee päätöksen. Itsekseen.) Hätätilassa _laina_ isäni perindöä vastaan: ei varkaus, vaan oikotie. (Menee oikealla.)

VALLINKORVA (katsoo hänen jälkeensä). "Kassotais kanss', sano' piru ku tahkoo vääns'."

ILVES ja IIKKA (tulevat vasemmalta).

VILHO; (tulee tuvasta, Vallinkorvalle). Niinkuin sanottu: kuusikymmentä tuhatta.

VALLINKORVA. A paljaast koskest?

VILHO. Niin. Ettekö saa päähänne? _Yksistään koskesta_ ja rannasta: kaksi sataa syltä maata, ei enempää.

VALLINKORVA. Mitäs siinn o ennää tekemist? Myöty kum myöty. Saap' kärsii nahkassaa.

VILHO. Mutta kauppa ei ole pitävä, kun ette ole antanut hänelle kiinnekirjaanne.

VALLINKORVA. Miepä oon luvannt, siitt ku täyve maksaa ja patruuna' velan laittaa suoraks'.

VILHO. Milläpä Alpo ne maksaa näin yht'äkkiä?

VALLINKORVA. Ka sitä mie en tiijä, eikä se miull kuulu.

VILHO. Vaikka hän saisikin maksetuksi, niin oletteko antanut hänelle mitään kirjallista lupausta?

VALLINKORVA. Miu matko'ssain onki sana riittänt. Kerra sana ei pitäne, siitt ei kirjatkaa.

VILHO. Olkoon niin. Mutta ei hänellä kuitenkaan ole lainhuudatusta. On siis vielä tilaisuus sukulunastukseen.

VALLINKORVA. Miullako --?

VILHO. Taikka muilla. -- Minulla esimerkiksi.

VALLINKORVA. Sitä mie en ymmärtänt.

VILHO. Ei vielä olekkaan aika ymmärtää, vaan vast'edes. -- Näkemään asti! (Menee oikealta,)

VALLINKORVA (vimmoissaan toisille). Kuulittaks työ nyt? -- Kuuskymment tuhatt, ja ei ku koski. Nyt vietii kuuvell kaikk', maat ja mantereet, talot ja tantereet.

IVASKA (tullut Vilhon jälkeen tuvasta). Ruotshin laki, koira laki.

VALLINKORVA. Ei sitä laki vient, Ruossi' ei Venähe; ruukin koirat ja patruuna' halunkit.

IVASKA. Patruuna viishas herru ylen: kai mailman gashetat luki da opit gävih. A herru mi herru -- yhtäkaikk mie likviidissh rengahan shilmääh pannen. (Menee tupaan.)

VALLINKORVA. Tää ois olltki mies, tää inssinyör', mie oon kassont.

ILVES. Ka veiterämp' on tää viel vetämää' nenäst ku muut kukkaa' ... senki "keisar'".