Part 3
ELSA ja AINO. Siis valmistautumaan.
(Menevät vasemmalta.)
Kolmas kohtaus.
ANTERO (ovesta verannalle). Martta!
MARTTA (tulee perältä). Mitä nyt?
ANTERO. Minä en totisesti saa päähäni, kuinka meidän talous voi maksaa niin paljo kuin näillä viime kuukausilla?
MARTTA. Oha täss perettä ... kalliist' eletää, kaupunk'-hinnat.
ANTERO. Vaikka! Mutta meillä on oma maanviljelys, oma karja -- ja sittenkin kolmatta tuhatta kuukaudessa! Onko se laitaa?
MARTTA. Ka em mie tiijä: männeet o.
(Aikoo lähteä.)
(Antero tarttuu häneen, jolloin Alpo astuu esiin vasemmalta).
ANTERO (Martalle). Maltahan vielä! Milläs rahoilla poikasi kassavaillinkia maksetaan?
ALPO. Mitä vaillinkia, jos saan kunnian kysyä?
ANTERO. Alatko näyttää hampaitasi jo? Muutaman kuukauden ollut. Millä täyttelet teoloogien kassaa?
ALPO. Rahalla tiedysti.
(Vilho menee oikealta.)
ANTERO. Mutta varastetuilla!
ALPO. Kenenkä varastamilla?
ANTERO. Sinun ja äitisi.
ALPO. Ei osunut paikalleen: toisaalta varas etsittävä.
ANTERO. Älä luikertele!
MARTTA. Jos oiski maksant perinöllää?
ANTERO. Millä perinnöllä?
MARTTA. _Issäisä_.
ANTERO (Alpolle). _Kuka_ sun on isäsi?
ALPO. Teitän veli-vainajanne, (kumartaa) _setä_!
ANTERO. Vaiti, äpärä! Vai minun veljelläni tuollainen poika!
MARTTA. Ei mahittelemist selväss assiiss. Saam mie sannoo papill ja kaikill, jos niiks' tulloo... Patruun isseki myöntänt.
ANTERO. Mutta nyt en myönnä.
MARTTA. Ni _sentakkei_ --?
ANTERO. Minkä?
MARTTA. Eiks ollt Tanel' herrallki _tehtaast osa_?
ANTERO. Jos olikin, niin minä sen olen perinyt, eikä tuo käärme. Olisi edes toista laatua mies! Tämän perästä et kassakaappiani aukase, paitse minun silmäini alla. Avaimen otan paikalla pois ovesta.
(Menee oikealta.)
ALPO (näyttää Martalle rahoja). Ehtin kuitenkin paraiksi kaapada ne kaksi sataa, jotka lupasin juhannusaattona, (nauraen) "hääpäivänä" --
MARTTA. Älä sie ennää naura! Se ol'ki sa'antuhan tyttö, se Lyyli.
ALPO. Mutta Hilja: kaksi sadaa tuhatta.
MARTTA. A jos Vilho saap' särkeneeks' siu puuhaist' kaikk'?
ALPO. Vielä midä. Otan vaan Vallinkorvalta vanhat talonpaperit pois. Unohtin silloin ... _kiinnekirjankin_.
MARTTA. Mihi konttoo' sie ne kaks'sattaa vyöräsit?
ALPO. Reparatsuuni- ... korjaustöitten tiliin, _paikkausten_ hi -- hi, en taloustilille. (Martta aikoo mennä). Kuulkaapas, äidi! Ettekö saisi tämän talon _rouvaa ottamaan Lyylin lasta kasvatikseen_?
MARTTA. Joko hää o --?
ALPO. Jo.
MARTTA. A mitä varte sie --?
ALPO. Kyllä tietän tarkoitukseni.
ANTERO (tulee oikealta, kassakaapin avain kädessä). Vielä sana, Alpo! Mitä sinä asioit Vallinkorvalla?
MARTTA (siirtyy peräovelle).
ALPO. Luulen tehneeni Teille suuren palveluksen siellä.
ANTERO. Sinun palveluksiasi!
ALPO. Vallinkorvan tilan osto on minun toimestani siirtynyt afeerialalle ... puhtas rahakysymys nyt enää.
ANTERO. Mikäs se on ennen ollut, mielestäsi?
ALPO. Hyvin arkaluondoinen, hämärä. Ette olisi voinut esiindyä etullisimmassa valossanne --
ANTERO (astuu uhkaavasti häntä kohden). Varo sinä!
ALPO. Kukas minun puoltani pidää, ellen minä itse? On minullakin oikeus elää.
ANTERO. Mutta ei tehdä koiruuksia --!
ALPO. Kun minulle ei anneta oikeutta, otan sen itse, omaan kädeeni.
ANTERO. Sinä et saa minun lähettyvilläni harjoittaa omankäden oikeutta, minä kiellän sen. Tee selko asioimisistasi siellä, taikka --!
ALPO. Teen, jos ja kun itse tahton ... näen hyväksi.
ANTERO. Tiedätkö, kuka täss' on käskijäsi?
ALPO. En tietä muusta käskijästä tai kieltäjästä kuin oma --
ANTERO (keskeyttää). -- Omatuntoko? Joko taas on omatunto vedettävänä esiin: kaikkien roistojen ensimmäinen ja viimmeinen valtti?
ALPO. Aijoin totella sanoa "omatundo", mutta täällä, näissä oloissa, ei näy käsitettävän muuta kuin _oma edu_. Parempi tosin olisi sen sijalla omatundo --
ANTERO. Riittää! Löysit minusta vastineesi, ole huoletta.
(Menee oikealta, sulkien oven lujasti jälkeensä.)
ALPO (Martalle). Sata tuhatta, äidi! Se siellä kivistää. Satatuhatta!
MARTTA. Ja Hilja kaks' sattaa.
MOLEMMAT. Kolme sataa tuhatta!
ALPO. Minusta vielä paisuu rikas mies.
MARTTA. Oisiks siitt vääri? Ni paljo mieki saant ijässäin häpiää. Sie olit ainuva toivontähti; siell Helssingiss ku juopottelit, pilvess' ol' sekki.
ALPO (ei kuulevinaan). Nyt voin kiskoa perindö-osani ulos, sieltä kautta.
MARTTA. Ja lisän kanss. Vuoro vieraiss! Yllytät sie sitä työlakkoo?
ALPO. Ei, ei! Sittehän "setä" ei jaksaisi maksaa.
Kolmas kuvaelma.
Tehtaan valssipaja. Vasemmalla: etualalla valssi, sen takana hitsiuunit. Perällä putlausuunit. Oikealla pimeä, josta kuuluu toisinaan takomisen jyskettä ja rautojen räminää. Näkyvissä vaan etualalla pieni sepän-ahjo palkeineen ja alasimineen. Keskellä höyryvasara, höyrynjohtoputkineen ja käyttötankoineen. Valssin sivulla kasa enemmän ja vähemmän jäähtyneitä rautatankoja. Kunkin putlausuunin edessä penkki, jolla on juoma-astia ja pyyhinliina. Ahjon luona karkaisuastia. Höyryvasaran ja uunien välillä kuljetetaan hehkuvia rautaharkkoja pienillä kaksipyöräisillä rautakärryillä.
Yö. Ainoastaan ahjon ja höyryvasaran välillä katossa pieni sähköliekki. Mutta uuneista tulvaa voimakas, hiukan punertava valo, milloin niitä avataan. Alussa ovat ne kiinni, silloin valaistus etupäässä lähtee hehkuvista raudoista: höyryvasaran alla olevasta harkosta ja valssissa valmistuvasta hoikasta rautatangosta, joka sähisten luikertaa pimeällä lattialla kuin tulikäärme. Putlaajat eivät keskeytä työtään muulloin kuin harkkoja ulos otettaessa. Kulku ahjon taitse oikealle, pimeään.
Ensimmäinen kohtaus.
Sepän-alasimella Vallinkorva viimeistelee pihtiä ja sihtailee niiden suoruutta. Iikka on hänellä lietsojana. Ijäs täyttää höyryvasaraa. Puhos ja Huuhka valssaavat. Jäntti ja eräs nuorempi työmies, nimeltä Ilves, "syöttävät" höyryvasaraa. Heille tuo harkkoja putlausuuneista Leena. Kun harkko on taottu särmikkääksi möhkäleeksi, vie sen hitsiuuniin nuori tyttö Anni. Kaksi nuorta tyttöä, Kerttu ja Lillukka, tuovat ulkoa takkia paareilla putlausuunien edustalle.
Putlaajia on kaksi kullakin putlausuunilla. Toinen pitkällä rautatangolla uunin luukussa olevasta reijästä liikuttelee rautakeittoa, toinen sill'aikaa istuu, juo ja pyyhkii hikeä, ollakseen heti valmis tarttumaan työhön, kun toinen väsyy. Aina muutaman minuutin kuluttua miehet vaihtuvat. Putlausuuneista nostetaan harkot rautakoukuilla ja laajaleukaisilla pihdeillä. Valssaajat itse ottavat möhkäleet hitsiuuneista pihdeillään. Miehet, paitse Ijäs, ovat kaikki noessa, yllä työpuserot, vaan putlaajilla ainoastaan liinahousut ja kärventyneet paidat, rinta paljas. Jotkut ovat avopäin, toisilla pieni lakin rähjä takaraivalla. Kaikilla puukengät jalassa.
PUHOS. A jos ensi' pyytäs' muite vaa, lakost ei virkkas' mittää?
HUUHKA. Nii se onki meinink' täss pääss pajjaa.
VALLINKORVA (iskee vasaransa alasimeen ja lähtee kävelemään, pihdit kädessä). Siinn o miu vasarain. Tartutaa siitt parema palka aikann.
IJÄS. Mut jos mie tään ukkovasaran seisautan?
(Antaa höyryvasaran seista. Lähtee kävelemään.)
IIKKA. Soikiaks' käisiit patruunalt silmät.
(Sammuttaa ahjon.)
PUHOS. Mie sitä lakkoo rupian pelkäämää'. Jääp' täss viel hampaat naulaa'.
VALLINKORVA. Pitkääks _hää_ siitt kestää? Vahinkoo saap', jot vinkuu korviss.
JÄNTTI. Mitäs meill o ettuu häne vahingostaa?
VALLINKORVA. Miull o _vihhaa_.
HUUHKA. _Miull_ ei oo, senku nosta's palkkoi.
ILVES. Laupias samaritaan'! Mill viisii vei Vallinkorvaltki maan!
VALLINKORVA. Kaikk' o ruukki syönt ja ryövännt: maat ja mantereet, vaimot ja lapset ... miu perehein.
PUHOS. Miull ku om polo'sell ni iso pere: hirvittää.
VALLINKORVA. Eiks nyt hyöki vähä jaksas' kärsii, ku siitt tulloo pehmiämp' peräst.
HUUHKA. A jospa nostaa palkat ilma' mittää, ku pyyvetää?
VALLINKORVA. Kerjäläisiks' herkiätten, armoill.
IJÄS. Ei teist oo: akat mieless.
(Palaa työhönsä.)
ILVES. "Fundeera se ämmä' peell", sano' vallesmann'.
PUHOS. Ka täytyy. Kerra saant hankkineeks'.
HUUHKA. Kaikilt eivät jouva --
ILVES (keskeyttää). -- ni kaikkee' ruuki työhö?
LEENA (hotasee häntä suulle). Suus' kii!
JÄNTTI. A siinn muorii pala'ne.
Ilves. Vaihakki sie hammeet jalkaas' Lienalt!
ANNI (laittaa kärrit vauhdilla luotaan). Siinn o siu hammeis'!
LEENA (samoin). Miehet tääll o akkoi.
KERTTU ja LILLUKKA (heittävät paarinsa avattuun putlausuuniin palamaan). Mut ei tytöt.
ILVES. Tyttölöist niit enne' o tullt.
(Naiset jäävät joutilaina istuskelemaan ahjonsa alasimen seuduille.)
HUUHKA. Vieläks vettää kieroks' siu pihtiäis, Vallinkorva?
VALLINKORVA. Älä sie niist huoli: assiit mie kasson suoraa'.
JÄNTTI (huutaa putlaajille). Eiks oo nii, jott ensi' valitaa miehet ja pyyvetää muite?
PUTLAAJAT. _Muite enst'_.
VALLINKORVA. A jos hää ei suostu?
PUTLAAJAT, sitte KAIKKI. _Siitt tehhää_! Tehhää siitt.
Toinen kohtaus.
Antero, Elsa, Vilho ja Alpo tulevat.
ANTERO (takaa Vallinkorvalle). Eikös Vallinkorvalle riitä työtä?
VALLINKORVA (kääntyy päin, heitettyään pihdit ahjolle). Ei jaksa miu vasarain.
ANTERO. Miks'ei?
VALLINKORVA. Sill o nälkä.
ANTERO. Eikös jano? -- Teill' on täällä tavalliset palkat, niin että siivolla -- Seisottakaa siksi aikaa, kun minä puhun!
(Ijäs seisauttaa höyryvasaran. Valssaajat heittävät tangon kasaan, että rämähtää.)
VALLINKORVA. Voivat seissa kauvanki, ku oppiit.
ANTERO. Sinulle puhun jälestä. (Muille.) Palkat olen pitänyt siksi korkeina, että säästäväisellä elannolla hyvin tulette toimeen.
ILVES. Kene hyväks' säästää?
VALLINKORVA. Ka patruunall: _maa' ostoo_.
PUTLAAJAT. Ei jää säästettäväks'.
ANTERO (Vallinkorvalle). Aamulla saat käydä palkkasi konttorista.
VALLINKORVA. Voip' siell sattuu kävijöit enemp'ki.
TYÖMIEHET ja -NAISET. Voip' sattuu!
JUOKSUPOIKA (tuo Anterolle sähkösanoman, palaa heti).
ANTERO (avatessaan, Vilholle). Uhkaavalta näyttää tosiaan! -- Kurssitelegrammi tietysti. (Vilkastuaan sähkösanomaan.) Laskenut kolme penniä! Peruutettava myyntikäsky vieläkin.
(Menee kiireesti.)
ELSA (astuu esiin, korottaa äänensä). Kunnioitettavat, rehelliset työmiehet!
PUTLAAJAT. Ohoi! Tääll ollaa.
ELSA (laskien kätensä Vallinkorvan olalle). Niitten katkeruutta uhkuvain lauseitten johdosta, jotka äsken kuulimme tämän arvonmiehen huulilta --
VALLINKORVA (irtautuu). Oo tuoss!
ELSA. -- sen johdosta tuli mieleeni eräs kertomus vanhalta ajalta, jolle pyydän teitä hetkeksi kallistamaan korvanne --
PUTLAAJAT (keskeyttämättä työtään). Vastaat sie, jos mei keitokset pallaat pohjaa'?
ELSA. -- kuinka kerran ruumiin jäsenet vihastuivat vatsaan, joka ei mitään vaivaa nähnyt, vaan nautti hedelmän toisten työstä --
VALLINKORVA. Nääs hylkyy!
IJÄS. Siint ol' yhess satukirjasski.
ALPO (syvissä ajatuksissa katsoo putlausuuneihin).
VILHO (puree huultaan, pidättääkseen naurua).
ELSA. -- kaikki jäsenet päättivät kieltäytyä vatsaa palvelemasta: käsi ei vienyt ruokaa suuhun --
ILVES. Niin rampiutu'!
USEAT. -- ähmissää.
LEENA. Kuis _siitt_ käi?
ELSA. Niin -- kuinka kävi: _vatsa kuoli, mutta kuolivat kaikki jäsenetkin_.
ILVES. Meill onki vassa issell.
VALLINKORVA. Ei pyritäkkää osill patruuna' vassaa'.
PUHOS. Miull o viel seissemä vassaa kotonn, jos yks' kuolis'ki.
ELSA. Tämän vertauksen keksi ikivanhassa Rooman kaupungissa, joka paavistansa lienee täälläkin pohjoismaissa yleisesti tunnettu, tasavallan ensi aikoina --
TYÖMIEHET. Vai Ruomiss oikee!
IJÄS (panee höyryvasaran käyntiin. Aletaan ryhtyä työhön).
ELSA (vaikenee neuvottomana).
ALPO (astuu avattujen uunien ääreen, rykäsee). Rakkaat ystävät! -- --
Eiköstä tämä kitastansa liekkiä syöksevä ahjo, tämä suitsuvainen pätsi ... minä kysyn teildä, niin ylhäisiltä kuin alhaisilta, eiköstä se johtata ajatustanne siihen mereen, joka tulesta ja tulikivestä palaa?
Jo lapsuutesta on kansassamme syvälle juurtunut ijankaikkisen katotuksen kammo. Siitä tulee se hurskaus, semminkin vanhemman kansan hurskas luondo --
VALLINKORVA (samalla nuotilla). -- ja repäsevä meinink'. Mut käy sie konrahi tekkoo', halunkki! (Sulkee lähimmän uunin suun. Tavallisella äänellä.) Vähäll sie täst helvetist pääset.
ILVES. Rikast miesthä ne siell korvensiit.
IJÄS. Köyhä huraht'ki taivaase.
VALLINKORVA. Ei saannt viel veisanneeks' senkää iellimäise saarnan pääll.
(Paljastaa päänsä ja alottaa virren, johon työmiehet sekä naiset yhtyvät.)
_Ruomi_ röykkiä, kuink kättees' käynyt? Kuin olet elänn tuiki tuimann, Kaikkii' ylits korkiast korottanut Sen pahan paavin, julki julman, Alas tallann Kanss väkivallan Asujat maan piirin päällä.
(Elsa ja Alpo menevät veisuun aikana.)
VALLINKORVA. Ka, veisuutaks mei papit pakenoot?
VILHO (nauraa ääneen).
PUHOS (Vallinkorvalle). Oisit täll inssinyörill myönt tallois.
VALLINKORVA. Mintähe?
PUHOS. Ois viel rustannt meill toise ruuki. Millo' puuttunt, saant vaihtaa isäntii.
VALLINKORVA. Yhest luust o vuohell sarvet.
VILHO. Onko sitte nykyisessä isännässämme vikaa?
VALLINKORVA. Yht _vikkaa_ koko mies.
JÄNTTI. Siint ei mies paljon korjau, mie sanon. Mut inssinyörill vois' paremi riittää rahat.
VILHO. Kuinka niin?
PUHOS. Sill om patruunall liijan paljo syrjämänekkii. Nää liikkeet miu tuntiiksein tuop' sissää' rumast'.
IJÄS. Tuot'ki yht kolehtii' kerjäläist kouluuttant, eikä mittää tullt.
ILVES. Jumalan miel'harmi.
HUUHKA. Virkaa vajjaa pappi ja kärsää vajjaa -- en viissi sannoo.
IJÄS. Viel o siitt se vanha --
ILVES. -- ni hyypiä, siell.
IJÄS. -- huushollaamass: laahmaa taloss --
ILVES. -- ku Hämmee siat vatukoss.
VILHO. Siitäkin näemme, ettei syy ole patruunassa.
PUHOS. Ajas' tiehee koko parti!
VILHO. Ei käy ajaminen: omituiset seikat --
(Vaikenee.)
JÄNTTI. "Kerra saant hankkineeks'" ... kuis sie Puhos isse sano't äskö?
PUHOS. A mites se vallesmann sano' täll Jäntill? Muistat sie Ilves?
ILVES (matkii). "Ele sine purppata, ei se passa ene purkkata, kun yks kertta ole vikitty: sine saa tyytty sinu Magdaleena Mansikka kanss."
TYTÖT (nauravat).
LEENA (Ilvekselle). Tahot sie taas tälll'?
VILHO. Ei patruunalla siinä asiassa ole aivan sitä laatua syyt, vaan pätevät sittenkin.
PUHOS. Mut jos inssinyör' panis' ruukin pystyy'?
VILHO. Olisitteko miehiä osalle?
TYÖMIEHET. Sen tiijätki!
VILHO. Entäs Vallinkorva?
VALLINKORVA. Mie siitt en siihe perusta, en ni mittää, ruuki savottaa'.
VILHO. Viepi se mukanaan kuin virran nielu. (Lyö häntä olalle.) Vie Vallinkorvankin vielä.
(Menee.)
VALLINKORVA (hänen jälkeensä). _Kaikk'_ se nielis', ruukki. (Muille.) Näittäks työ nyt? Jokos korotti palkat? Ei märkääkä.
JÄNTTI. Valitaa miehet patruuna' puheill!
PUHOS. -- a viel koettamaa'.
VALLINKORVA. Mie vaa en lähe.
HUUHKA. Ei siust ois'kaa: pois potkastii töist.
PUTLAAJAT. Ei _kauvaks_ ajant, se nähhää. Taka's otettava.
IJÄS. Em miekää oo käypä sinn kerjuureisull.
ILVES. A miks'et oo?
ANNI (yht'aikaa). Onks siu pääs' kääntynt?
IJÄS. Kääntynt! Mut poikamies, yksinäine, siks'ki palkkaa ... sannoo: "et sie häpiä, viel tulet lissää --"
ILVES. -- ni "puistamaa"? (Muille.) O hää oikiass.
JÄNTTI. Oikiass o.
HUUHKA. Valitaa muit!
PUTLAAJAT. Siitt valitaa, lähtiiss.
(Työ tulee taas täyteen käyntiin, paitsi Vallinkorva ja Iikka menevät.)
VALLINKORVA (hyräilee mennessään). Liukas maailman tie!
ILVES. Mennää täält miehiss ku mustat pirut. Ja pietää jyry.
TOISET. Jyry pietää!
Neljäs kuvaelma.
Puisto kosken rannalla, uhkea koivikko. Etualalla avoin ruohokenttä. Vasemmalla koski; sen toisella rannalla tehdasrakennuksia. Kosken poikki silta, johon sulkulaitos yläpuolella nojaa. Kosken takana kallio; kauvempana takalikolla korkeat maisemat, joitten lomasta näkyy tyyni virran polvi. Oikealla huvimaja. Tie johtaa oikealta huvimajan etupuolitse sillalle, jonka toisessa päässä jakautuu kahtia: tehtaalle ja kallion taa.
Ensimmäinen kohtaus.
Lyyli on tulossa vasemmalta. Huomaa Elsan menevän huvimajaan ja Ainon samassa saavuttavan hänet polkupyörällä, pysähtyy, mutta sitte astuu edelleen, nähdessään että:
ALPO (rientää huvimajan ohi häntä vastaan sillankorvaan). Mitä sinä tänne tunkeut?
LYYLI. Kun et sinä tule, täytyy minun --
ALPO. Etkö käsitä? Mene nyt hyvä Lyyli: olin juuri aikeissa tulla teille.
LYYLI. Vai olit! Eikö sulla olisi ollut aikaa ennen tulla?
ALPO. Eipä niinkään: kevätkiireet --
LYYLI. Siitä päivin kun sait kauppakirjan, et ole minulle silmiäsi näyttänyt. On minulla _nyt_ tarkoituksesi selvillä.
ALPO. Mitä sinä oikein tahtot minusta?
LYYLI. Täytyykö minun se _sanoa_? Tässä?
ALPO. Kun kerran sinua huvittaa _tässä_ --.
LYYLI. Olkoon menneeksi: _tänään piti olla häämme_.
ALPO. Totellakin? Oikeinko olet siitä iloinnut ja tätä päivää ikävöinyt?
LYYLI. En! Vaan pakosta olisin --
ALPO. Veisinkö ketään vihille _väkisin_! Ja vielä se äidisi viinajuttu, likainen --. Salama kirkkaalta taivaalta!
LYYLI. Senkin voisit tuomita toisin, jos sulla olisi _sydäntä_. Kamala tulla sinun vaimoksesi enää.
ALPO. Mitä sitte teet täällä?
LYYLI. Sinulla on vielä toinen velvollisuus, jos yhdestä pääsetkin.
ALPO. Mikä velvollisuus?
LYYLI (hiljaa). _Isän_! Kunniaani on jo myöhä pelastaa, mutta pitääkö minun kärsiä puutettakin?
ALPO. _Kodisi_ --?
LYYLI. Kotini kavalsit ruukin alle. Isäni _ei voi_, jos tahtoisikin, kun joutui työstä pois.
ALPO. Taitanko minä sen auttaa?
LYYLI. Keneen minä käännyn, jos en sinuun? Kenen on syy, että olen joutunut näin --?
ALPO. Kaikedi oma syysi, oman syndisen lihasi.
LYYLI. On tosin omaakin syytä, en sitä kiellä. Mutta älä sinäkään --!
ALPO. Millä sen totistat?
LYYLI (kovemmin). _Tiedät_ kyllä itse, hävytön! Auta edes tämän ajan yli! Muuta en sinulta vaadikkaan. Perintö-osanikin veit.
VILHO (tulee oikealta huvimajan seutuville, Alpon huomaamatta).
ALPO. Perindö-osasi! Velkaako tarkoitat?
LYYLI (ottaa esille kirjeitä). Niimpä en tahdo säilyttää näitäkään muistoja.
ALPO (tarttuu ahnaasti niihin). Midä papereita ne ovat?
LYYLI (naurahtaa). Ei ne _talonkirjoja_ ole, vaan kirjeitäsi -- aina siltä ensimmäiseltä kesältä. _Velkakirjoja_ tavallaan.
ALPO (katselee kirjeitä). En voi näissä havaida nimikirjoitustani alla.
(Elsa ja vähä jälemmä Aino ovat astuneet huvimajasta. Vilho silloin kätkeytyy Alpolta huvimajan suojaan.)
ELSA. Alpo! Me olemme nähneet, kuinka sinä käyttäyt. Sinulla ... sinulla ei ole siihen oikeutta.
AINO (melkein yht'aikaa). -- Ei ole sitä oikeutta.
ALPO. Kelläs sitte on siihen oikeus.
ELSA ja AINO. Ei kellään.
ALPO. "Samalla mitalla, jolla te mittaatte --"
LYYLI. Hyvästi Alpo ... _ijäksi_!
ALPO. Tulen illemmalla teille, kuden jo sanoin.
LYYLI (kääntyy mennäkseen vasemmalle, mutta pysähtyy sillalla, tuijottaen koskeen hetkisen. Sitte poistuu kuin paeten).
VILHO (sill'aikaa tulee esiin, tekee liikkeen, rientääkseen apuun).
ELSA ja AINO (nuhtelevasti katsovat Alpoon).
VILHO (hilpeästi kuin ei olisi nähnyt kohtausta). No Alpo! Mitäs iloa saadaan toimeen täksi illaksi? Onhan nyt juhannusaatto.
ALPO. Eivätkö siitä nuoret pidäne huolta? Minä en ole sopiva mies niissä asioissa --.
VILHO. Se suuri _pyhyyskö_ painaa, vai murheet ja huolet niin nuorella ijällä jo?
ALPO. Minua ototetaan rukoushuoneelle. Muutoinkin luondeeni kallistuu --
ELSA (keskeyttää). Rukoushuoneelle! Voiko ajatella katalampaa? Juuri murtanut ihmiselämän.
AINO. Niin suloinen kuin hän oli!
ALPO. Ken tietää, _kuka_ oikeastaan on senkin kukkasen taittanut?
ELSA. Tosin täällä paljon tapahtuu, ruukin jaloissa -- Mutta jotakin niin hienoa kuin hänessä -- (Vaikenee.)
AINO. -- niin ylevää, Elsa: se oli ylevyyttä.
ELSA. Harvinainen esiintyminen heikäläiseksi ... ja semmoinen sydän särjetään, kylmäverisesti vaan tallataan jalkoihin --
AINO. -- syvätkin tunteet.
ALPO. Entäs _minun äidini_?
ELSA (säpsähtää, joutuu hämilleen).
AINO (lukee vihkostaan). "Älä katso kansaa halujesi leikkikaluksi: se on aviorakkaudenkin arvoinen".
ALPO. Eikö myös _minun_ äidini ollut "aviorakkauten arvoinen"?
ELSA. Naista, naisen puhtautta täällä ei pidetä minään. Ken tahansa katsoo oikeudekseen ryöstää -- (Vaikenee.) Ja mikä on suurin kurjuus: nainen itse alentuu.
AINO. -- ei tunne arvoansa.
ELSA. Nykyinen polvi on turmeltunut auttamattomiin.
AINO. Mutta uuden polven eteen vielä voimme työskennellä. Elsa, minä rupean opettamaan tehtaan lapsia!
ELSA. Se on jalo päätös, Aino kulta. Ja Lyylin lapsen me pelastamme.
AINO. Otamme, niinkuin Martta esitti.
ALPO. Enkö siis ole tehnyt enemmänkin kuin minulta voitaisiin vaadia? Turhaa tässä minulle saarnataan.
VILHO (lyö häntä olalle). "Kaikki on turhuus ja hengen vaiva", sanoo viisas Salomo.
ALPO. Pyytän, ettei Jumalan sanaa pilkata, ainakaan minun läsnäollessani!
(Menee vasemmalta.)
ELSA (hänen jälkeensä). Tekopyhä! (Vilholle.) Eikö sinua hänen käytöksensä loukannut?
VILHO. En ymmärrä: olen milt'ei hyvilläni jostain.
ELSA. Mistä sitte?
VILHO. Ettei heistä tule paria.
ELSA (katsoo kysyvästi häneen).
VILHO (välinpitämättömästi). Sen kaupan takia vaan.
AINO (kuin itsekseen). Että lapsista tulisi valistuneempia ja parempia kuin --
VILHO (tarttuu hänen käteensä). Salli minun puristaa kättäsi, Aino!
AINO (epäluuloisesti). Hm.
VILHO. Rehellisen työmiehen vilpitön kädenpuristus, kirkas kyynel kiitollisesta sydämmestä on oleva --
AINO (vetää kättään pois). Hm!
VILHO. -- ainoa palkintosi kaikesta siitä vaivasta, minkä näet tämän kansan hyväksi, kaunis sirkkuseni!
(Suutelee kättä.)
AINO (tempaa kätensä pois). Ei meidän enää sovi leikitellä!
VILHO. Ei. Juhannuskokko saatava.
(Rientää vasemmalle, kallion taa.)
PUHOS (tulee tehtaalta, huomaa kohtauksen, tervehtää Vilhoa sivuuttaissaan.).
AINO. Aika hulivili!
ELSA. Pinnalta. Hänkin on kuin kansa --
MOLEMMAT. -- salalaatikko.
AINO (huomaa Puhoksen tulevan). Jo alkavat tulla!
ELSA. Nyt siis on sinun kannettava kortesi --!
Toinen kohtaus.
AINO (astuu siltaa kohden).
PUHOS. Täällpäiks Keisar' _nyt_ liikkuu pyyvyksillää?
AINO ja ELSA. Keisari --?
PUHOS. Ka inssinyör'. Eiks siinn oo yks pitkä' huiskia, siljänaamane mies?
AINO. Mitä pyydyksiä hänellä on?
ELSA. Lohia joskus onkii huvikseen.
PUHOS. Ka lohist en tiijä, (veitikkamaisesti katsoen Ainoon) mut särkii pyytää ... kirkassilmii, supukkasuit.
ELSA (näyttää ymmärtävän).
AINO (hämillään). Löytyykö koskessa särkiä?
PUHOS. On erähii, rantamill.
AINO. Empäs minä ole saanut.
PUHOS. Ka (matkii, nenäänsä puhuen) "toisinaa syöp', ja toisinaa ei syö", sano' Joensuu' rikas.
AINO (ei huomaa tarkoitusta).
ILVES (tulee vasemmalta. Puhokselle). Yksi'ks sie tääll vast ootki?
PUHOS. Ka yksi', meikäläisiä.
ILVES. Ens'mäine ku Esa taivaass!
AINO. Olette menossa pyytämään palkkain lisäystä?
PUHOS. Ka on aije.
ILVES. Näi kessää vastekka: talve vara hankittava.
ELSA. Mutta _teillähän_ on työtä ympäri vuoden, varma tulo kesänsä, talvensa.
ILVES. A kesäst-aikaa määtiiä muuall tienaat enemp'.
AINO. Entäpä jos ette sitte talveksi pääsekkään takaisin tehtaasen? Kerronko pienen sadun, hyvin lyhyen?
PUHOS. Männööhä _lapsill_ saakkunoi!
(Huuhka, Jäntti, Ijäs y.m. työmiehiä tulee vasemmalta. Pysähtyvät kuuntelemaan, Ijäs koko ajan toisten selän takana.)
AINO. Oli kerran koira, jonka oli onnistunut siepata suuri lihapala suuhunsa. Käveli porraspuuta myöten virran yli. Katsoi veteen: luuli näkevänsä toisen koiran, jolla oli vielä isompi lihapala.
ELSA. Vesi näet isontaa kuvan.
AINO. Ahneus petti viisauden: koira hyppäsi virtaan, ryöstääkseen tuolta toiselta hänen saaliinsa. Sitä haukatakseen aukasi suunsa: pudotti oman lihakappaleensa, jonka virta vei. Samalla kuvakin katosi. Sai kylmän kylvyn päällepäätteeksi. Sen pituinen se.
HUUHKA. Parahiks' ol'ki nii ahneell!
USEAT. Koiraks vertaa!
AINO. Ei millään lailla! Tahdoin vaan kehoittaa ajattelemaan pitemmälle, tulevaisuuteen.
JÄNTTI. Tääll ollaa kuolevaisii.
PUHOS. Kuha' saap' päivän iltaa' ja henge huomisee.
(Antero tulee oikealta. Elsa ja Aino menevät huvimajaan.)
ILVES. Tuoltha patruun tullookki!
JÄNTTI (huolissaan). Männää, vellot, tasa'iest'!
HUUHKA (Puhokselle). Nyt sie paa kieleis ohueks'!
ANTERO. Miehillä taitaa olla konttoriin asiaa? Se on kiinni jo, juhlaa vasten.