Part 2

ALPO (lukee). "Me allekirjoittaneet myymme ja luovudamme Vallinkorvan perintötilan numero yksi Vallinkosken kylässä Jääsken pidäjää, veroltaan neljäsosa manttaalia, end. jumaluusopin ylioppilaalle herra Alpo Leiniölle, kaikkine --"

KAISA. Tarkkaa'pas hää tietää manttaal'osat ja kaikk'!

VALLINKORVA. Oha konttuoriss kirjoi.

ALPO. "-- kaikkine siihen kuuluvine eduineen ja oikeuksineen, joista tässä erittäin mainitaan viisi kuutestoista-osaa Vallinkoski nimiseen koskeen ja sen vesivoimaan, --"

VALLINKORVA (puoli-ääneen). Mitä hää siint nimittää?

KAISA. Kaikk' hää tietää!

ALPO. "-- välillämme sovitusta kuuten tuhannen markan kauppahinnasta, joka eri välikirjoja vastaan maksettuna kuitataan." (Kuuluu kolinaa porstuasta.) Maksuajat ja määrät näissä velkakirjoissa ovat sitte sillä lailla kuin suostuttiin.

(Lyyli tulee, riisuu päällysvaatteensa. Kohta hänen jälkeensä tulee keski-ikäinen pariskunta, mies työpuvussa, vaimon vaatteet koreat, vaan rikkinäiset, päässä "natsiira". He ovat Jäntti ja hänen vaimonsa Leena, joka ensin sieppaa lakin miehensä päästä, sitte käy Alpon eteen ja niijailee.)

LEENA. A työks ootta mei uus' opettaja? Ni nuor' viel nävöltää ja kaunis ku yks' marja justii! Parikkalass olitta saarnannt: hyvi tykkäsiit. (Matkivinaan.) "Ei oo mein kirkiss niin synkiitä soarnamiestä näht", sannoit.

VALLINKORVA (sill'aikaa Lyylille). Kasso sie Lyyli, onks nää kirjat kaikk' paikallaa!

LYYLI (tarkastaa summat). Paikallaan taitavat olla.

ALPO. Sitte ei muuta kuin nimet!

VALLINKORVA. Jaakko Matipoika mie oon ... Vallinkorva.

KAISA. Ja mie oon Kaisa Antitytär.

ALPO. Kirjoita Lyyli nimet, että tulevat eri käsialalla!

LYYLI (kirjoittaa).

ALPO. Tehkää itse puumerkkinne vierasmiesten läsnäollessa!

VALLINKORVA (tekee puumerkkinsä). Tuolla'ne "vuu" puustain miull on puumerkki.

KAISA (samoin). Miull on "koo".

ALPO. Kirjoita taas Lyyli totistajain nimet!

LYYLI (kirjoittaessaan). "Eero Jäntti".

JÄNTTI. Nii, "Eero".

LYYLI (samoin). Ja "Leena Jäntti".

LEENA. Ka "Liena" ... oikee ristitt Matlienaks', ja Mansikka ommaa sukujain.

VALLINKORVA. Sen arvas'ki!

ALPO. Kaunis nimi. (Antaa Lyylille toisen paperin.) Tähän vielä samalla tavalla. Näitä pidää olla kaksi kappaletta.

LYYLI (kirjoittaessaan). Ompas siinä!

ALPO (panee ensimmäisen kauppakirjan taskuunsa). Tämä jää minulle, ja nämät jäävät teille, sekä viisikolmatta markkaa käsirahaksi.

(Antaa Vallinkorvalle muut paperit ja rahoja.)

VALLINKORVA. Viis kymment eiks se olit?

ALPO (antaa lisää tahaa). Niin, oikein, viisikymmentä! Sanoinko ajatuksissani "viisikolmatta"?

JÄNTTI. Paljopas pittää herro'll kirjoi yhess asuno hyyryyss!

VALLINKORVA. A viel ois muuan paper'.

ALPO. Kun nyt tässä mieditään.

VALLINKORVA. Onks niiss paper'loiss, jott se männöö mitättömäks', jos siint ei tule tolkkuu --?

JÄNTTI. Ka mitättömäks'hä se sillo männöö.

VALLINKORVA. Mitä sie tiijät! (Erikseen Alpolle.) Näät siint Lyyli' assiist?

ALPO. Sehän on selvä luonnostaan. Ei sellaista sovi panna kirjoihin.

KAISA (Vallinkorvalle). Mitä sie määt häpäsemmää' issiäis!

LYYLI. Johan minun asiastani nyt pitäisi tulla valmis (Kuin itsekseen.) Pian aika rientää ja joutuu juhannusaatto.

Viides kohtaus.

Tupaan astuu lyhyenläntä vanha herra, virkalakki päässä ja laukku kainalossa. Hän on piirin nimismies Eric Illberg. Puhuu suomea huonosti.

Häntä seuraa kookas, roteva mies, hänkin sivu keski-ijän.

Hänellä on pulska ruskea täysparta; valkoisilla liiveillä näkyvät paksut kultaiset kellonvitjat. Hän on Vallinkosken tehtaan omistaja, patruuna Antero Vallas.

ANTERO. Alpokin täällä?

ALPO (korjaa joutuun kirjoitusneuvot). Kirjoitin heille asunnon vuokrasopimuksen.

ANTERO. Syrjään tämä tulee sinun asua. (Jäntti ja Leena sill'aikaa menevät. Leena kuitenkin hetken kuluttua kuuntelee ja kurkistaa akkunan takaa.)

ALPO. Satuin tänne. En minä itselleni -- (Viittaa meneviin.)

ILLBERG. No Välikorva, millos Te fundeera maksa se sakko?

ANTERO. Niin, kuinkas vaimosi viinasakon laita on?

ALPO (Katsoo kysyvästi Lyyliin, joka koettaa kuiskuttaa hänelle, vaan Alpo pudistaa päätään).

VALLINKORVA. Mitäs mie häne sakkojaa? Ei hää miu tahostain oo myönt. Totta yks' pää vastaa, minkä kaks' kättä tekköö.

ANTERO. Voisin minä sen nyt maksaa, jos sinä rupeisit mihinkään lopulliseen --

VALLINKORVA. Ka kun lie nii halu, em mie kiellä maksamast. Miehä täss oon luullt issiäin likisimmäks', mut miu tilliin' sitä vaa ei panna!

ILLBERG (ottaa paperia laukusta). Oleks teittill mite elukat?

VALLINKORVA. On kissa, jos kelpaa! Muut täst ei ni joutas' sako syöntää'.

ILLBERG. Tekeks Te jekku esivalda kanss? Mine yks kappala esivaldast!

VALLINKORVA (uhkaavasti). O miusski muru miest! Joutavast täss sakot ja linnat!

KAISA. Ei mei tavaroist ennää mitä lähe.

ILLBERG. Te saa sitt maista se kruunu' buljong!

KAISA. Mikä täss muukaa neuvoks' tulenoo?

(Pukeutuu.)

ANTERO. Vallinkorva, sinä voisit sen niin vähällä!

VALLINKORVA. Mut ku Vallinkorva ei puutu, ei tartu! Saap' patruun miu maan' avissuonistki.

ANTERO (Kaisalle). Onhan tämä ikävänlaista, jos muistat vanhoja aikoja.

KAISA. Viel sieki muistat yhen kerra'!

(Kääntää selkänsä.)

ANTERO. Mene sitte, kun niin tahdot.

LYYLI (sill'aikaa). Alpo! Etkö millään lailla voisi pelastaa äitiäni!

ANTERO (katsoo epäluuloisesti heihin).

ALPO. Minäkö! Mitä minulla olisi tekemistä siinä asiassa -- sivullisella?

ILLBERG (Kaisalle). Jassoo, Te on valmis?

(Menee ovelle.)

LYYLI (lankee Kaisan kaulaan). Äiti ... minun takiani!

ANTERO (Vallinkorvalle). Kylläpä vähä välität vaimostasi!

VALLINKORVA. Ketkä välittäät, ni maksakoot! -- Tuikku murheese!

(Ryyppää, sitte istuu vuoteen laidalle, käsi leuvan alla.) (Kaisa, Illberg ja Antero menevät.)

ALPO. Tämä oli minulle aivan otottamatonta!

LYYLI. Olenhan kaikin voimin koettanut selittää sinulle, että äiti oli sen tehnyt vaan minua auttaakseen.

ALPO. Kaikissa tapauksissa --

LYYLI. Pelasta hänet, jos yhtään pidät minusta! Puhu patruunalle!

ALPO. On isälläsikin rahaa aluksi. Hän tundee asianlaatun paremmin kuin minä.

VALLINKORVA (nousee, oikaseksen. Lyylille). Ei se ni siukaa tauttas' ollt. Aina'set kestinpiot ruuki akkoin kanss.

ALPO. Missään tapauksessa ei minun asemaani sovellu tässä julkisesti esiindyä viinanmyyjän suojelijana. Etkö käsitä sitä?

LYYLI. Alan käsittää!

VALLINKORVA (Alpolle). A nytkös käyvää' tekemää' sitä viljelyskonrahtii?

ALPO. Eikö jätetä sitä toiseen päivään? Isäntä taitaa vähä olla väsyksissä.

VALLINKORVA. Mites se "settäis" ol' virkku äskö kauppaa tehess?

ALPO. Olisi tarpeen siinä olla emännänkin saapuvilla.

VALLINKORVA. Et enne' sanont! O siinn nyt vuottamist! Tokko pysytkää puhheessais?

ALPO. Miks'en pysyisi, vaikka en vielä ole selvillä kaikista yksityiskohtista.

LYYLI. Sinä olet taas toisenlainen, niinkuin siellä!

ALPO. Minun täytyy ottaa lukuun ulkonaisia seikkoja: miltä asiat näyttävät ihmisten silmissä.

LYYLI. Aijot siis jättää minut?

ALPO. Jättäisinkö sinut, kyyhkyseni!

VALLINKORVA (asettuu hajasäärin Alpon eteen). _A sie taijatki oll niit yksit ruukkilaise halunkkii_?

LYYLI. Isä!

ALPO (kumartaa) Pyytän andeeksi, minä puhuin Lyyli neidille!

VALLINKORVA. Mut mie puhunki siull! En koko siu kauppois' mie en käy, em märkääkä!

ALPO. Jospa minä en muulla ehtolla katsoisi olevani sitottu Lyylin suhdeen?

LYYLI. _Niinkö_, Alpo?

VALLINKORVA. "Tie tahtois, tapa akkais", sannoo Syyrakki!

ALPO. Eipähän sano!

VALLINKORVA (ei sitä kuulevinaan). Mut viekki sie kihlais kaikk' männessäis! Viel mie siulla'set kutukalat jaksan ruotii!

ALPO (ottaa päällystakkinsa). Näyttää siltä, ettemme kaikista kontista tällä haavaa pääse yksimielisyydeen. Voimme nyt tyydyä vaan kauppakirjaan. Siinä on alla minun nimeni sekä Teitän ja Teitän vaimonne nimikirjoitus (panee hatun päähänsä ja kääntyy ovelle) ynnä puumerkit!

VALLINKORVA (tarttuu hänen olkapäähänsä). Vai _patruuna'_ neuvost sie Lyylinki narrasit! Eik hää ennää pysty isse?

KAISA (tulee).

VALLINKORVA. No?

KAISA. Patruun kuitenki aiko' maksaa --

VALLINKORVA. _Pyysit sie_?

KAISA. Enkä! Ei se _siu_ sottaas' tule.

VALLINKORVA. A siunkos? Oispa _miu_ näkyvissäin tarjonnt! Ei! (Ottaa rahat taskuistaan kouraansa.) _Sinn_ astikka ei männä! _Vuota ruukki: viel ei olla mieron varass!_ Vaikk isse käisin linnaa', jos nää ei riitä!

(Menee kiivaasti. Alpo pujahtaa hänen jälestään. Kaisa riisuu päällysvaatteensa. Lyyli raottaa akkunaa, josta katsoo mietiskellen.)

Toinen kuvaelma.

Sali tehtaan konttorikartanossa. Perällä kaksoisovi ja kaksi akkunaa verannalle, jolla on reheviä huonekasveja. Oikealla ovi salin ja tehtaan konttorin välillä olevaan konttoriin. Vasemmalla ovi naisten huoneihin. Sisustus komeaa. -- Lasien edessä uutimet. Seinillä maalauksia kullatuissa puitteissa. Sohva, jonka edessä on soikea pöytä ja tuoliryhmä, etualalla oikealla.

Ensimmäinen kohtaus.

Vasemmalta tulee keski-ikäinen rouva, kävelee edestakaisin, selaillen käsinkirjoitettua vihkoa: patruunan rouva Elsa.

Samassa astuu pitkin verantaa vasemmalta jonkun verran häntä vanhempi vaimoihminen, kantaen kahviastioita tarjottimella. Elsa avaa hänelle ovet, jotka silloin jäävät auki. Vaimo asettaa kahvivehkeet pöydälle: patruunan emännöitsijä Martta Sikiö.

Vähä jälemmä näkyy verannalla nuori nainen polkupyöräilijän puvussa, jättää polkupyöränsä ulkopuolelle ovenpieleen. Salissa hän ei ollenkaan pysähdy, vaan heti tultuaan menee vasemmalta. Hän on Elsan sisar Aino.

ELSA (kuin itsekseen). Kansatieteellinen osa melkein valmis, samoin sivistyshistoriallinen. Mutta nämä toiset vielä heikot: "yhteiskunnallinen asema" ja "siveyskanta", arin kaikista. Jos siinä ei onnistu! (Ääneen.) Kuulkaapas Martta, ettekö Tekin tahtoisi auttaa Ainoa hänen tutkimuksessaan kansan naisesta? Antaa aineksia? Olettehan itse --

MARTTA. Ka oom mie pyykiss ollt, mieki. Määtiiä syntys' minkälaine kirja, jos kaikk' kirjutta'sin.

ELSA. Sen voin uskoa. Meille se sittenkin on vieras ala, vaikka sen luulisi olevan niin lähellä.

MARTTA. A mitä hää niist tutkii, prostoi naisist?

ELSA. Naisyhdistyksen julkaisuihin ... tai jos pääsee ylioppilaaksi, niin vaikka väitöskirjaa varten.

MARTTA. Väittämää' viel käisiit täss, nuoret ihmiset! Mittää tiijä mailmast!

(Menee perältä. Hetken kuluttua palaa verannalle pesemään kasveja. Usein pysähtyy kuuntelemaan keskustelua.)

(Antero ja Vilho tulevat perältä, innokkaasti puhuen, sitte istuvat kahvia juomaan.)

ANTERO. Niin uhkaavaksi minä sitä en usko.

VILHO. Uskokaa pois, eno! Niillä on totta tekeillä. Laivojakin vielä kesken!

ANTERO. Hm -- sakkoa tuhat markkaa kappaleelta joka päivä, minkä viipyvät yli määrästä.

VILHO. Siis ei muuta kuin taipua, jos ottaa kovalle?

ANTERO. Ei ikinä! Niin kovalle ei ota.

VILHO. Mutta jos ottaa?

ANTERO. Ei, sanon minä! _Tällä työlakolla ei ole tarpeeksi pohjaa_.

VILHO. Kuinka niin?

ANTERO. Palkat ovat kohtuulliset, työväki ei kärsi mitään kurjuutta. Kiihotus silloin on keinotekoista, lakko yllyttäjäin varassa.

VILHO. Tällä kertaa yllyttäjät ovat vaaralliset.

ANTERO (miettii). En sittenkään tehnyt viisaasti, että otin sen Vallinkorvan pajaan. Onko hän nyt sen paremmin vallassani?

VILHO. Päinvastoin voitte itse joutua hänen käsiinsä.

ANTERO. Hm -- _jos_ hän onnistuu. Siinä on näet "jos" välillä. Kaikissa tapauksissa on hänestä päästävä ensi tilassa. Mutta mitään työväenkysymystä meillä itse asiassa vielä ei ole.

VILHO. Vasta aika sitte, kun se oikein tulee! -- Meillä on jo nyt eräs toinen kysymys. Anteeksi, että sanon suoraan mielipiteeni: tällä tehtaalla on heikkous perusmuurissa.

ANTERO. Mikä heikkous?

VILHO. Saanko ensin kysyä, mistä syystä Vallinkorva kantaa vihaa enolle?

ANTERO. Hm -- vanhaa, vanhaa.

VILHO. Mutta sen sitkeämpää.

ANTERO. Suittaa olla, vaikka -- (Elsalle.) Tahtoisitko tehdä hyvin ja jättää meidät hetkeksi kahden!

ELSA (laskee vihkon sohvalle, nousee). Mistä te puhuitte?

Vilho (katsahtaa vihkoa). "Kansan nainen, tutkimus..."

ANTERO. Työlakosta, joka on aikeissa --

ELSA. Meilläkö?

ANTERO. Niin.

ELSA. Sepä hauskaa! Naisetkin mukana?

VILHO. Etukynnessä tietysti. Aina valmiit kuin lukkari sotaan.

ELSA. Uusi piirre työväen naisessa! -- Kyllä minä kohta taas tulen. Se aine huvittaa minua nykyjään erityisesti.

(Menee vasemmalta.)

ANTERO. Niin, olin aikoinaan Vallinkorvan kilpakosijana.

VILHO. Eikö muuta?

ANTERO. Muuta, muutakin vielä. Menin liijan pitkälle ... tarpeettomasti. En kumminkaan sitä tilaa saanut irti. Jatkui sivu häitten ja --

VILHO. Sukuvika meissä.

ANTERO. Sanoppa muuta! Miten mulla on ollut vastuksellista suojella veli-vainaankin muistoa.

VILHO. Oletteko varma, että Daniel-eno --?

ANTERO. Täytyy olla, vaikka niin vaatimaton, ahkera kirjatoukka kuin hän oli --

VILHO. Ja nyt olette pääsemättömissä?

ANTERO. Tervassa, Herra nähköön. En kärsisi silmäini eteen enemmän äitiä kuin poikaa, vaan -- (Pysähtyy) ... kun --

ALPO (tulee oikealta ja antaa hänelle kaksi kirjettä tarkastettavaksi).

ANTERO (silmää kirjeitä). "Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta!" Onko tämä täysjärkisen ihmisen tekoa? Bochumiin, Vinternhuriin! Kiusallasiko sinä semmoista teet?

ALPO (hymyillen). Koetteeksi, ei muuta varden. Näkevät vakavan kantamme. Luottamuksemme Jumalaan tulee palkituksi sillä, että itse saavutamme ihmisiltä luottoa.

(Menee juomaan kahvia).

VILHO. Taivaallisen isän luottoa on jo liijan moni käyttänyt. (Miettii.) Kuinkas se olikaan --?

(Naurahtaa.)

ANTERO (sill'aikaa Alpolle, antaen kirjeet). Ei muuta kuin tilaus: kolme terässorvia ja kymmenen veturin akselia! Käännä saksaksi, jos osaat. (Vilholle.) Mitä?

VILHO. Johtui mieleeni soma juttu, jota kertoivat talvella Helsingissä. Hyvin kuvaava. Jumaluusopillisen tiedekunnan kassan oli kassanhoitaja hävittänyt --

ANTERO. Pistänyt poskeensa ... juonut?

VILHO. Niin kait. Oli sitte lohduttanut tiedekuntaa sillä että Jumala kyllä palkitsee vahingon.

ANTERO. Ja sillä päästivät?

VILHO. Oli sitoutunut vähitellen täyttämään vajauksen, ja kun hankki takuut, ei häntä annettu lain kouriin. Ero kumminkin oli tullut yliopistosta.

ANTERO. _Milloin_ se on tapahtunut?

VILHO. Arvatenkin viime talvena.

ALPO. Ei, siitä on jo vuosia. Olen minäkin kuullut sen asian.

VILHO. En minä varmaan tiedä, enkä muista tuon perineron nimeä, jos lienen kuullutkaan.

ANTERO. Alpo kait sen tietää. Etkös sinäkin ollut teoloogien kasöörinä?

ALPO. Olin kyllä, mutta vaan menneen vuoten. Ja tuo oli tapahdunut useita vuosia sitten. Oli ollut joku Hyydiäinen tai Hyypeläinen... Joel Hyyteläinen muistaakseni.

VILHO (nauraen). Eikö "Hyytelö" vihdoin viimmein?

ALPO. Ei tule ivata uutenaikaisia suomalaisia sukunimiä. Kansallinen harrastus. "Sikiö" minusta tuntui loukkaavalta, jonka tähten muutin. Eihän _sielunpaimenena_, niinkuin aijoin, vaikka mielipideitteni vuoksi --

(Menee oikealta, mutta hiipii takaisin kuuntelemaan.)

ANTERO. Taittiinpa sieltä löytää muuan _salaoja_!

VILHO. Tuskin se on niin tyhmä kuin tekeytyy.

ANTERO. Ei. Koettaa eksyttää. Hm -- on mulla nyt aavistus ... langan pää.

VILHO. Mutta siihen äskeiseen --

ANTERO. Niin, Vallinkorvaan? Siinä seikkailussa ovat jo parin kymmenen talven lumet peittona. "Ylimuistoinen nautinto", sanotaan lakikielellä; pitäisi jo olla jäljetkin nurmettuneet.

VILHO. Enpä minä oikeastaan tarkoittanut sitä puolta asiassa, vaikk'ei sekään hyvä ole.

Toinen kohtaus.

ELSA ja AINO (kurkistavat vasemmalta). Joko saa tulla, joko?

VILHO. Ihmeesti!

ANTERO (Vilholle). Mitäs sinä sitte tarkoitit?

VILHO. Lakon virittäjänä ei luullakseni itse asiassa olekkaan palkkakysymys, vaan --

TOISET (uteliaina). Mikä?

VILHO. Enon maakaupat.

ANTERO. Hm.

(Nousee kävelemään.)

VILHO. Palkkavaatimukset ovat vaan näön vuoksi. Pohjalla kytee kosto maananastuksista.

ANTERO. Mitä ... mitä sanoja sinä käytät? Onko minulla tässä ollut englantilaiset, saksalaiset tai venäläiset pääomat upotettavana Vallinkoskeen, niinkuin monessa tehdasliikkeessä meillä? Ovatko muut maksaneet maista semmoisiakaan hintoja kuin minä?

VILHO. Enhän minä sitä ole sanonutkaan.

ANTERO (ei kuulevinaan). Yksiraaminen saha mulla oli, konkurssin alainen, ja kaksi tyhjää kättä, kun läksin maailmaa vastaan. Nyt tuoss' on tuhansien henkien elantosuoni, _siunaus paikkakunnalle_.

ELSA. Aineellisessa suhteessa kyllä, mutta siveellisessä katsannossa --

VILHO. Niin, eihän tänne näy tehtävän pyhiinvaelluksia, vaikka on täälläkin marttyyrinsa.

ELSA. Työn orjia?

VILHO. Ja liikkeen alle sortuneita ... _liikkeen uhreja_, joitten haudoilla kannattaisi rukoilla.

ANTERO. Oikein, Vilho! Ei kenenkään yksityisen, ei minkään yhteiskuntaluokan, vaan _liikkeen_. Afeeria ei voi tehdä katkismus kädessä. _Meikäläiset pääomat_ täytyy ottaa lukuun, että saa huokealla vesivoiman ja --

VILHO. Totta kyllä --

ELSA. Mutta kaikella on rajansa.

ANTERO. Rajansa! Jos minulla ei itselläni olisi ollut rajaa, tiedättekö mitä olisin voinut tehdä täällä karjalan talonpoikain parissa -- ja mitä olen tehnyt? Kaikki maaostoni kestävät päivän valon -- ja sitä ei voi sanoa joka mies minun paikallani, uskokaa jos tahdotte.

VILHO. Vaikka niin on, suree kuitenkin vapaa talonpoika mennyttä maataan.

ANTERO. Huolettomampi heillä nyt on elanto, paljoa paremmat tulot tehtaan palveluksessa. Kovempi työ ehkä, vaan lyhempi päivä.

ELSA. Mutta niin eri asema. Sen minäkin käsitän. Ei entistä perhe-elämää: sielullinen häiriö, hyppäys -- Uusi piirre!

AINO. Niin, Elsa: uusi piirre.

VILHO. Ja _se on juuri heikkous_ tällä tehtaalla, että vanhimmat, vaikuttavimmat miehet ovat entisiä maanomistajia, salaisia vihamiehiä kaikelle liikkeelle ... joko tieten tai tietämättään.

ANTERO. No, Vallinkorva esimerkiksi? Enhän saa häntä kauppaan, vaikka kuinka koettaisin.

VILHO. Arvaa, että asia on kipeä enolle.

ANTERO. -- ja tahtoo kiskoa, ei muuta. Tuskin itse ymmärtäisikään oikeuksiensa arvoa: suurin vedenomistaja täällä, neljäsosa ... ylikin, kosken voimasta. Ja aikoinaan olisin sen saanut kohtuhinnalla. Mutta nyt --! Sillä on joku neuvonantaja.

VILHO. Ken se olisi?

ANTERO. Kukas muu kuin se meidän "Hyytelö" ... mikä se nyt oli: "Joel Hyyteläinen"?

VILHO. Ei se peijakas ole tyhmä.

ANTERO. Hänellä on asioimisia sillä taholla. Tyttärenkin kanssa jotain väliä.

VILHO. Tavoittelee sitte myötäjäisiä?

ELSA (hiljaa). Tarkoitatteko Alpoa?

ANTERO. Häntä. Niin -- kukapa maailman menon arvaa.

AINO. Entäs Saarelan Hilja?

ANTERO. Sehän hänellä nyt on olevinaan kierroksessa.

VILHO. Mutta minä en suo sitä hänelle.

ANTERO. Siin' on koira heinäkuorman päällä: itse ei huoli eikä anna muille.

VILHO. Muille kyllä joutaa minulta, vaan ei hänelle.

ANTERO. Miksi niin "joutaa"? Kaksisataa tuhatta Saarela aina vastaa. Käyt mulle yhtiömieheksi.

VILHO. Kelpaisihan sillä jo yrittää.

ANTERO. Totta puhuen, minä olen helisemässä, jos kurssi yhä laskee. Nyt jo on työ ja tuska suorittaissa sitoumuksia.

ELSA. Etkö saattaisi jättää koko pörssikeinottelua, kun sinulla siitä on niin paljo huolta ... näin etäällä?

ANTERO. Mielelläni jättäisin, mutta mitä ajattelisi Pietarin liikemaailma? Kaikki afeeriystäväni siellä, melkein. Vielä en ole saanut tappioita, mutta aina silloin on vaara tarjona, kun täytyy toimia silmät ummessa, onnenkaupalla.

VILHO. Palkkoja siis ei edes voitaisi nostaa?

ANTERO. Ei tuntuvasti.

AINO. Tehkää setä kulta, mikä suinkin on mahdollista! Heillä on niin raskas työ.

ANTERO. Ja sinulla niin hyvä sydän, pääskyseni. (Silittää hänen hiuksiaan.) Ei, tehdasta on pakko laajentaa, ennenkuin voitto tuntuu missään.

VILHO. Teollisuuslaina?

ANTERO. Niin .. taikka Saarelan Hilja. Kiinnityslainaa näet en voi saada, jos tehdas osaksi on vieraalla maalla, ja toisella sananvaltaa koskessa. Oletko perillä asiasta?

VILHO. Kyllä. No, kun enolla on siksikin suuri saaminen --

ANTERO. Mitä voin sillä nyt? Haenko hänen tilansa vasaran alle -- tulee joku rahamies, joku kilpailija ... ostaa sen hinnalla millä tahansa.

VILHO. Omituinen pulma. Ja enon ei juuri kannattaisi ... olen minä sen nyt niin tarkkaan mitannut ja laskenut, ei kannattaisi mennä yli sadan tuhannen, vaikka kyllä siinä on hyvät ryöpyt.

ALPO (tekee liikkeen piilopaikassaan).

ANTERO (epäluuloisesti kuunnellen). Niistä älä puhu näillä tienoin! Ehkä hänelle kelpaisi enemmänkin. Mutta nyt siellä on köyhyys ylimmillään. Ilman hän ei olisi tuolla takomassa.

VILHO. Ei tiedä, mitä hän oikeastaan "takoo".

ANTERO. Kuuleppas Vilho! Onko sinulla mitään ehdotusta?

VILHO. On.

ANTERO. Siitä "heikkoudesta" --?

VILHO. Etupäässä siitä.

ANTERO. Ettei uudistuisi tuo lakon uhka joka kevät?

VILHO. Niin, toivoakseni _Että työmies ei aina vaan olisi vaativalla puolella_, että liikkeen etu olisi myös työmiehen etu, että kumpikin puoli niin kantaisi kuin maksaisi palkkansa --

ANTERO. Siis siihen Englannin malliin?

VILHO. On paikoin käytännössä muuallakin. Ei tietääkseni ole keksitty parempaa, pysyväisesti vaikuttavaa varokeinoa.

ANTERO. Hm -- ottaa työmiehiä osalle liikkeesen?

AINO. Sehän on tulevaisuuden aate, jalo.

ELSA. Kaunis aate.

VILHO. Sen kun toteuttaa, ovat vanhimmat ja parhaat työmiehet uskollisimpana tukenamme kaikkea kiihoitusta vastaan.

ANTERO. Suittaa olla.

VILHO. Ja yleensä saisi pysyvämmän, valitumman työväen.

ANTERO. Suuri asia se olisi. Mutta niin laajassa liikkeessä kuin minun, ei ole hyvä ryhtyä kokeilemaan. (Miettii.) Maltahan aikaa! Uskaltaisitko sinä?

VILHO. Miks'en uskaltaisi! Esittäisinkö sitä muuten?

ANTERO. Niimpä osta _sinä_ Vallinkorvan paikka ja laita omantakeinen liike sinne ylemmä!

VILHO. Millä varoilla?

ANTERO. Kyllä sitte rahoja lähtee. Toimitaan yhdessä! Minulta saat aluksi ja autan nimelläni. Näytä, kestääkö aatteesi käytännössä! Ja tiukan tullessa, löytyyhän Saarelan Hilja.

AINO. Sellaisiinko tarkoituksiin?

ELSA. Että parhaatkin teistä voivat puhua naisesta kuin olisi hän mikä kauppatavara miesten käsissä!

AINO. Niin -- se on nöyryyttävää!

ANTERO. Leikkiä, leikkiä, typykkäni! Ihanteitten puhdas lapsi!

ELSA. Täällä liijan usein unhotetaankin ihanteet.

VILHO. Mutta jos Vallinkorva ei myö minullekaan?

ANTERO. Miks'ei möisi? Hän ei ole niinkään outo mies, kelle ei pidä vihaa.

VILHO. (lyö hänelle kättä). Minä koetan. -- Mutta nyt on ensi työnä saada lakon hanke asettumaan.

ANTERO. Kyllä se nukkuu alkuunsa, niinkuin aina ennenkin.

VILHO. Minä en ole varma.

ELSA. Missä on tuon tyytymättömyyden pesäpaikka, niin sanoakseni "ahjo"?

VILHO. Siellä missä tehtaankin pääahjo: valssipajassa.

ELSA. Onko teillä mitään vastaan, jos minäkin koettaisin voimiani?

ANTERO. Ei suinkaan! Niin tekee kelpo vaimo!

VILHO. Nyt siellä ei mieliala ole soveliain. Vasta sitte, kun ensi kiihtymys on ohi.

ELSA. Minä taas ajattelin päinvastoin, ettei olisi ensinkään menetettävä aikaa.

AINO. Sitä minäkin. Jos se saa kauvan kyteä, niin kiihtymys yhä yltyy.

ANTERO. Typykkä voi olla oikeassa: joka tyynen lepää, se tuulen soutaa.

AINO. Mitä aijot Elsa?

ELSA. Järkevän, asiallisen puheen pitäisi heihin vaikuttaa.

VILHO. Mutta osaatteko asettua heidän katsantokannalleen?

AINO. Oi, se on niin helppoa! _Ajattelee vaan, että puhuu lapsille_.

VILHO (nauraa). Vai niin!

ELSA. Mitä naurat? Minusta se oli sekä sattuvasti sanottu että terävästi huomattu. Kansan ajatustapa on jotakin niin alkuperäistä, niinkuin lastenkin. Todella sattuvasti sanottu!

VILHO. Miks'ei, kun vaan pitäisi paikkansa.

AINO. En minä sillä tarkoittanut, että he olisivat lapsia kuitenkaan. Heissä on paljon syvää, yksinkertaisen kuoren alla.

ELSA. Niin, kun tutkii ja osaa vetää sen esille.

ANTERO. Useat ovat sellaisia salalaatikoita.

VILHO. Niin ... salalaatikoita. Ajattelet: "tuossa on pohja". Mutta siellä on vielä toinen pohja alla.

AINO. Mitä aijot, Elsa?

ELSA. Ajattelen näin: ketkä olivat vaikeammat lähestyä kuin aseelliset plebeijit pyhällä vuorella? Yksi sattuva vertaus sai heidät palaamaan.

VILHO (nauraen). Hyvä! Meillä miehet tuskin aikovatkaan tarttua aseihin.

AINO. Sinä taidat ottaa asian pilaksi? Menenius Agrippan vertaus on kuitenkin jo kestänyt tulikoetuksensa ihmiskunnan historiassa.

ELSA. Niin onkin. Miksi se nyt olisi menettänyt kärkensä?

ANTERO (hymyillen). Koeta onneasi!