Part 8

Ruth lähti äkkiä huoneesta. Maggie voi hädin tuskin seurata häntä puutarhaan. Maggie huusi häntä. Vihdoinkin hän seisahtui äkkiä, nyökkäsi ja sanoi ihmetellen: -- Mitä, Brownie, oletko täällä? Pääsi tulee kipeäksi auringon paisteessa. Mene hakemaan hattusi.

-- Sinäkin olet paljain päin, Ruth.

-- Olenko? Unohdin sen. Odota tässä varjossa, minä haen molemmat. Kun hän palasi, sanoi Maggie:

-- Sinun olisi pitänyt sanoa Janelle mitä aioit. Hän olisi sen ansainnut, hän puhuu aina niin epäystävällisesti.

-- Olen iloinen, etten jatkanut mitä aloin, Brownie, olisin sanonut hyvin pahasti, mutta pelkään ajatelleeni sitä ja se oli melkein yhtä paha, Maggie. -- Hän lisäsi surullisesti: -- Varo, ettet suutu pienenä, siitä on isompana paljon ikävyyksiä.

Maggie katseli Ruthin kasvoja nähdäkseen oliko niissä pahan luonteen merkkiä, mutta _nyt_ ei niitä ainakaan näkynyt -- hän hymyili niin ystävällisesti.

-- Ruth, sanotko minulle, mistä palkinnosta te puhuitte? Se ei ole uteliaisuutta -- tahdon tietää kaikki mikä sinua koskee.

-- Se on eräs palkinto, jonka mr Taylor aikoo antaa parhaasta ainekirjoituksesta.

-- Toivon, että sinä saat sen, Ruth. Mistä te kirjoitatte?

-- Lukukauden alussa luimme eräitä historiallisia luennoita. Niistä on mr Taylor valinnut yhden, joka meidän on muistista kirjoitettava, luonnollisesti omin sanoin.

-- Saatteko katsoa kirjaan?

Ruth nauroi. -- Eikä! Se oli miss Longin kirja, eikä se ole ollut kouluhuoneessa sen jälkeen, kun sen luimme.

-- Tiedätkö, minusta se on kovin vaikeata! Toivon, että sinä saat palkinnon, sillä koko luokalla ei ole niin kyvykästä kuin sinä.

-- Mistä sen tiedät, pieni imartelija?

-- Kaikki sanovat niin. -- Ruth, luuletko, että minä saan palkinnon?

-- Älä siitä välitä, Brownie. Koeta parastasi ajattelematta palkintoa, Kerronko sinulle tytöstä, joka oli aivan varma palkinnosta, mutta lopuksi kuitenkin pettyi?

-- Oi, kerro!

Ruth kertoi jutun, jonka jo tunnemme.

-- Olitko sinä se tyttö, joka menetit sen?

-- En.

-- Sitte sinä sait sen.

-- Odota tässä hiukan, minä tuon sinulle jotain, sanoi Ruth äkkiä.

Ruth muisti nyt vasta kielon, jonka hän oli haudalta tuonut. Mutta hän ei muistanut, mihin hän oli sen pannut. Hän katui jo että oli sen ottanut. Yhtäkkiä muisti hän hämärästi nostaneensa jonkun kirjan kantta ja pistäneensä sen sinne varmaan talteen. Nyt oli kuitenkin vaikea muistaa, minkä kirjan väliin ja missä huoneessa hän sen oli pannut. Viimeinen kuitenkin selvisi. Etuhuoneessahan odottivat kirjeet ja siellä ne avattiin. Hän riensi ja koputti ovelle. Ei vastausta. Hän meni sisään. Siellä ei ollut ketään. Hän alkoi selailla ja pudistella pöydällä olevia kirjoja, mutta kieloa ei löytynyt. Oliko hän sen kadottanut? Se kirja oli mahdollisesti pantu kaappiin -- hän aikoi tarkastaa niistä muutamia. Sitä tehdessään luuli hän kuulleensa oven käyvän, mutta ei ehtinyt katsomaan taakseen. Hän löysi sen lopulta, mutta kun hän ei enää tavannut Maggieta puutarhassa, kätki hän sen uudestaan pannen muistiinsa kirjan. Hän unohti sen taas muiden puuhien takia.

Jane Harding oli päättänyt kaikin voimin koettaa estää Ruth Leighiä saamasta ainekirjoituspalkintoa. Hän oli hyvin mietityillä viittauksilla tehnyt toisille selväksi, että se olisi suuri nöyryytys heille vanhemmille, jos Ruth sen saisi. Janen tarkoitus oli saada se _itse_. Eikä hän valinnut keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi. Hän sai taipuvan omantuntonsa vakuutetuksi, ettei siinä mitään pahaa ole, vaikka hän silmäilee aineen vielä kertaalleen läpi, hänellä kun on huonompi muisti kuin Ruthilla. Hän ei tietystikään jäljentäisi sanaakaan, ei edes lukisi sitä, silmäilisi vaan pääkohdat, se olisi suuri apu ja pieni synti. Omatunto vaikeni, Jane riensi heti panemaan suunnitelmaansa täytäntöön. Tilaisuus oli sopiva, miss Long ulkona, tytöt luokalla, paitsi Maggie ja Ruth. Hän katsoi varmuuden vuoksi ympärilleen ja avasi sitten tyyneesti etuhuoneen oven. Hän hätkähti, pysähtyi silmänräpäyksen, pani varovasti oven kiinni ja moni hitaasti kouluhuoneeseen. -- Onko se mahdollista? -- sanoi hän itsekseen. -- En voi sitä uskoa! Hän ei ole minun kaltaiseni -- hänellä on hyvä muisti, eikä sitä kukaan usko, mutta minä en voinut erehtyä -- se oli sama kirja -- tunnen sen kansista. En ole koskaan tahtonut näyttää niin rehelliseltä -- mutta Ruth! Mikä teeskentelijä! Hän päätti olla hänelle ilmoittamatta mitään ennen palkinnon jakoa, mutta toiset saivat sen hänen mielestään tietää, sillä nythän ei enää voi olla epäilystä tuloksesta. Omasta puolestaan päätti hän kirjoittaa jotain vain muodon vuoksi, olisi turhaa vaivata itseään. Hän meni luokalle, missä toiset keskustelivat mr Taylorin opetuksesta.

-- Ette tarvitse nähdä suurta vaivaa, ystävät, sanoi hän salaperäisesti -- Ruth on nyt aivan varma.

-- Minkätähden _nyt_? -- sanoi eräs. -- Eihän hän liene kirjoittanut ja näyttänyt sinulle?

Jane kertoi inhoansa osoittaen, mitä hän oli nähnyt.

-- Mutta älkää sanoko Ruthille, lisäsi hän -- tahdon nähdä, ottaako hän todellakin vastaan palkinnon niin hävyttömän petoksen jälkeen.

-- Miksi sinä menit etuhuoneeseen? -- kysyi eräs.

Jane punastui. -- Se ei kuulu sinuun!

-- Tiedättekö, -- sanoi toinen -- minä en usko sanaakaan. Ruth on meitä kaikkia etevämpi, ja sinä kadehdit häntä. Toivon hänen saavan palkinnon.

-- Sinun on hyvä sanoa, -- sanoi Jane -- jolla ei ole itsellä toivoa, mutta toisille se ei ole niin hauskaa!

-- Miks'et sano sitä miss Longille?

-- Siksi, ettei se mitään hyödytä. Tunnustan, että Ruth on sangen hyväsydäminen, enkä minä tahdo saattaa hänelle sellaista harmia. Mutta jos hänellä on hiukankaan omaatuntoa, ei hän sitä niin pian unohda, olkaa varmat.

-- Tiedättekö -- sanoi eräs tyttö, jota toiset kutsuivat Katherineksi, -- tahtoisin kysyä Ruthilta asian laitaa. En usko sitä vaan niin.

Jane oli mennyt akkunan luo. -- Tulkaa tänne sanoi hän äkkiä. -- Noh, mitä nyt sanotte? -- Mitä voivat he sanoa? Ruth kiipesi juuri etuhuoneen kaariakkunasta ulos ja juoksi ruohokentän poikki. Epäilijät tulivat sanattomiksi.

-- Minä kysyn häneltä joka tapauksessa -- sanoi eräs.

-- Voit tehdä sen jälkeen päin -- sanoi Jane -- mutta ennen jakoa et. Se on minun asiani -- minä näin hänet, etkä sinä olisi mitään tiennyt, jollen minä olisi kertonut.

Seuraavana iltana Jane ja Ruth kirjoittivat saman pöydän ääressä.

-- Noo, Ruth, kuinka menee? -- sanoi edellinen -- olisi suuri apu, jos saisi edes kymmenen minuutin ajan tirkistää kirjaan, eikö olisikin?

Ruth ei huomannut toiselle tytölle tarkoitettua silmän iskua, ja punastumatta vastasi hän: -- Olispa todellakin. Pelkään, että olen aika tavalla unohtanut, mutta kaikillahan meillä on siinä suhteessa sama vaikeus.

-- Kuinka lie! Ehkä _kaikki_ ovat rehellisempiä kuin _yksi_, tai miten Ruth!

-- Mitä tarkoitat, Jane? -- Kysymys tehtiin tyynesti, mutta silmät salamoivat, ja se hiukan pelotti Janea.

-- Noo, ei mitään, ei mitään, vakuutan, puhuin vaan ylimalkain.

Ääni oli pilkallinen ja naapuriin heitetty silmäys pani Ruthin äkkiä katselemaan tovereihin.

-- Kas niin, älähän nyt taas suutu ja juokse tiehesi, kuten eilen -- lisäsi Jane.

Viittaus oli riittävä, Ruth hillitsi mielenliikutuksensa ja jatkoi tyynesti kirjoitustaan. Hän tiesi, että Jane tarkoitti enemmän, kuin sanoi, ja olisi mielellään tahtonut tietää mitä se oli, mutta hän ei tahtonut sanoa sitä, mitä hän jälkeenpäin katuisi. Jane ei puhunut mitään kirjoituksesta, ja vaikka Ruth toisinaan huomasi toisten tyttöjen olevan häntä kohtaan tavallista kylmempiä, ei hän joutunut tutkintokiireiden takia siitä välittämään. Kun mr Taylor toi kirjoitukset, kuiskailivat tytöt, mutta Ruth ei ollut osallinen siinä salaisuudessa. Hän punastui hiukan, kun mr Taylor kääntyen häneen sanoi: -- Minun ei ole vaikea päättää näistä papereista, jotka minulla tässä ovat. Näissä on kirjoitus, joka todistaa niin perusteellista historian totuuksien tuntemista, on niin hyvin järjestetty (Jane kuiskasi: -- ei ihmekään), sekä niin oikein, jopa kaunopuheisesti kirjoitettu, etten ole hetkeäkään epäillyt antaa palkintoa -- miss Leighille. Miss Leigh -- lisäsi hän -- minä onnittelen teitä tämän kirjoituksen johdosta.

Mutta hänen esimerkkiään ei seurattu. Katseltiin toisiaan, mutta kukaan ei puhunut. Mr Taylor jatkoi: -- Jos luulette minun menetelleen puolueellisesti, saatte itse päättää, -- ja hän luki kaikki kirjoitukset. Ei voinut olla epäilystäkään siitä, kenen paras oli. -- Enkö ole oikeassa? -- sanoi hän. Ei kukaan vastannut. -- No niin, ehkei minun pitäisi pyytää teitä tunnustamaan omienne huonommuutta. -- Mutta itsekseen ajatteli hän, ettei ollut koskaan nähnyt katehisempaa tyttöjoukkoa. -- Miss Leigh, olen hyvin iloinen saadessani antaa tämän kynän teille, ja jos te jatkatte alkamallanne tavalla, voin sanoa, että se ansaitsee tulla kerran kuuluisaksi, -- ja hymyillen hän ojensi Ruthille kultaisen, komealla hopeaisella varrella varustetun kynän. Ruth punastui ja hänen silmänsä loistivat. Mutta mr Taylorin mentyä tunsi hän pettymystä, sillä yhdenkään kasvoilla ei näkynyt iloista hymyä.

-- Kas niin, Ruth -- sanoi Jane, -- toivon, että olet tyytyväinen nyt.

-- Kyllä, enemmänkin, kuin tyytyväinen! En sitä odottanut.

-- Koetit kuitenkin kaikin voimin.

-- Luonnollisesti; kai me kaikki koetimme?

-- Ei sillä tavalla kuin sinä, toivon ma.

-- Jane, en ymmärrä sinua, viittailit jo silloin ja nyt taas -- tekisit ystävällisemmin, jos sanoisit suoraan, mitä tarkoitat.

-- Tiedät hyvin, mitä tarkoitan -- et tarvitse peloitella minua voimakkailla ja suorilla sanoillasi -- kuten niitä nimität -- sillä vakuutan, että ne ovat tehottomia.

-- Vielä kerran Jane, pyydän, sano, mitä tarkoitat! Joku teistä sanonee kuitenkin -- sanoi hän kääntyen toisiin. Hän puhui nöyrästi -- siinä ei ollut vähääkään intohimoa.

-- No niin, Ruth -- sanoi Katherine. -- Jane näki sinun samana aamuna, kuin lähdit vihaisesti luokalta, selailevan etuhuoneessa -- --'n teoksia. Emme tahtoneet uskoa häntä -- enkä minä vieläkään usko! Sano, että se on joku erehdys -- ettei se ole totta.

Äkkiä selvisi Ruthille kaikki. Hän muisti nyt, että ovessa käytiin, kun hän etsi kukkaa. Hän lienee selaillut juuri sitä kirjaa. Kummallista! Ei ihme, että he häntä epäilivät. Ja hän muisti samalla, miksi hän oli kouluhuoneesta lähtenyt. Mitä voi hän sanoa? Miten todistaa syyttömyytensä.

-- Onko se totta, Ruth? Katselitko todellakin kirjaa?

Hän vastasi hiljaa: -- Kyllä, luulen, että se on totta -- mutta --

-- Ehkette epäile sanojani ensi kerralla niin täydellisesti? -- sanoi Jane.

-- Mutta mitä, Ruth, mitä aioit sanoa?

-- Ainoastaan, että olin kadottanut erään kukan, jonka muistin panneeni erään kirjan väliin, ja hain sitä etuhuoneessa katselematta edes kirjojen nimiä, enkä aavistanut että se oli joukossa. Mutta minä en voi sitä millään todistaa -- ja siksi kunnes voin sen, vaikkei kenelläkään vielä liene ollut syytä epäillä sanojani -- ei kukaan voi saada minua vastaanottamaan palkintoa. Annan sen illalla mr Taylorilla ja pyydän kirjoitukseni takaisin, sekä että hän valitseisi toisen.

-- Se olisi melkein naurettavaa -- sanoi joku. Luonnollisesti luulisi hän silloin sinun harjoittaneen petosta ja kertoisi miss Longille.

-- En voi tehdä toisin, -- sanoi hän tyynesti. -- Se on pieni asia, mitä mr Taylor ajattelee siihen nähden että te luulette minun ottavan palkinnon, jota en ole ansainnut.

-- Minä uskon sinua, Ruth -- sanoi Katherine.

-- Kiitos, Katherine -- sanoi Ruth hymyillen.

Jane nauroi katkerasti -- toiset olivat vaiti.

Ruth pani kynän pöydälle ja poistui iloiten, ettei ollut näyttänyt eikä tuntenutkaan suuttumusta.

-- Jane, -- sanoi Katherine -- olen varma, että Ruth puhui totta, ja että hän sen kerran voi todistaa, enkä siis hyväksy sitä, että kynä annetaan mr Taylorille. Miks'ei joku meistä voisi ainakin jonkun aikaa sitä säilyttää, esim. vanhin.

Toiset suostuivat siihen, eikä Jane voinut sitä vastustaa. Hän oli vanhin ja hänen huostaansa kynä uskottiin.

Ruth meni mielipaikalleen puistoon. Lapsiraukka! Hän oli aluksi niin onneton, että häntä, Ruthia, joka oli itse rehellisyys, epäiltiin sellaisesta. Ehkäpä ei hän koskaan saisi jälleen sitä luottamusta, mitä hän tiesi nauttineensa. Hän purskahti itkuun. Ruth-raukka!

Hän oli kuitenkin varma, että totuus tulisi ilmi, että _hän_, se opas, josta hän oli lapsille kertonut, puolustaisi kyllä kunniaansa. Hän päätti heittää huolensa hänen huostaansa; olihan hän kokenut hänen rakkauttaan.

Hän koetti saada selville, mitä seurauksia tästä koetuksesta voisi olla. Se tuottaisi sangen pitkäaikaista tuskaa -- niin, voiko hän toivoa siitä koskaan pääsevänsä? Mutta hän ei ajatteleisi sitä, vaan koettaisi vihastumatta kärsiä Janen pistospuheita -- kärsiä pitkällistä epäluuloa -- kärsivällisesti kasvattaa luonnottansa totuuteen ja rehellisyyteen. Ja kaikki ilman toivoa pikaisesta avusta, sillä asianhaarat tekivät kaiken avun mahdottomaksi. Täytyi odottaa, kunnes kaikki oli kulunut toisten muistista, ja sittenkin jäisi sinne vielä tahra jälelle. Se oli raskas kuorma -- korkea vuori, jonka huipulle pääsemisestä oli vähän toivoa. Ja Ruth huokasi sitä ajatellessaan.

Ehkä hän oli ollut liian ylpeä kirjoituksen tähden, ja tämä koetus oli lähetetty nöyrryttämään häntä. Sellaisena tahtoi hän mielellään tämän ristin kantaa, ja pyytää voimaa siitä lähteestä, josta kukaan ei ole tyhjin käsin palannut.

Illalla huomasivat pienokaiset, että Ruth oli heille entistä ystävällisempi -- hän näytti nyt tahtovan kokonaan uhrautua heidän tähtensä.

Nämä pienokaiset eivät nähneet, että Ruthin mennessä paikalleen, syntyi puheliaiden toverien joukossa hetken hiljaisuus. Ruth huomasi sen. Oliko tässä koettelemuksen alku? Hänen täytyi olla kärsivällinen ja kantaa se rohkeasti!

KUUDESTOISTA LUKU.

Maggie on sairas.

Nuorempien lasten mentyä levolle, lähti Ruth hiljalleen huoneeseensa. Hän ajatteli -- ja se hidastutti hänen askeleitaan -- kirkkomaalla tapaamaansa naista ja Floran hautaa ja kukkaa, sitä kieloa, joka oli tuottanut niin paljon surua. Hän päätti antaa sen Maggielle, jollei tämä vielä nukkuisi.

Ovea avatessaan kuuli hän Maggien kovalla, levottomalla äänellä huudahtavan: -- Sinäkö se olet, Ruth. Tule puhelemaan kanssani; minä en voi nukkua -- olen niin voimaton ja kuuma.

Ruth oli silmänräpäyksessä hänen luonaan.

-- Luulen, etten puhumalla voi saada sinua nukkumaan, mutta katsotaanhan mitä voin tehdä sinulle. Lapsi-raukka, olethan ihan kuuma. Annahan otan pois yhden peitteen -- onko nyt parempi? Käänny toiselle kyljelle ja sulje silmäsi, niin nukut kyllä pian. Minä en vielä mene levolle.

-- Älä mene luotani, Ruth!

-- Mutta sinä et nuku niin kauan, kun minä olen täällä; tulen pian ja panen maata. -- Ja Ruth suuteli häntä ja meni. Hän ei uskaltanut puhua kukasta nyt, kun hän oli niin levoton, sillä siitä olisi sukeutunut pitempi keskustelu.

Puolen tunnin kuluttua avasi hän hiljaa oven. Hän kuuli taas vähemmän rauhattoman äänen: -- En voi nukkua, Ruth, en ole ollenkaan uninen, mutta ottaisin mielelläni hiukan vettä.

Ruth antoi sitä hänelle ja huomasi, että hänen pienet kasvonsa olivat vielä kuumemmat ja pelästyneemmät kuin äsken, eikä unen merkkiäkään ollut kirkkaissa silmissä.

-- Ruth, -- sanoi hän -- minä olen kuvitellut, kaikellaisia kummallisia asioita -- en tiedä, lienenkö nähnyt unta. Tuosta verhon ja akkunapielen välillä olevasta raosta näin kaksi tähteä, ja minusta toinen oli sisareni Floran näköinen. Ja ensin hän mielestäni hymyili, mutta se muuttui jonkunmoiseksi ivanauruksi. Toinen tähti oli Alicen näköinen -- leskenmyssy päässään, eikö se ollut hullunkurista? Se peloitti minua, mutta en siitä välitä, kun sinä tulit ja toit valoa. Näin varmaan unta, vaikka luulin olevani hereillä.

Ruth pelästyi.

-- Et saa kuvitella nyt enää mitään, rakas lapsi. Luulen, että on paras kutsua miss Long tänne antamaan sinulle jotain, joka ajaa sinusta joutavat ajatukset ja saa sinut nukkumaan. Ja hän riensi sanomaan miss Longille, ettei Maggie voi hyvin, ja että hän on kuumeinen.

Miss Longin tultua ei Maggie puhellut enää niin paljon, mutta hän sanoi päätänsä särkevän kovin. Hänellä oli usein hermokohtauksia, eikä miss Long ollut erittäin levoton hänen tähtensä. Hän hoiti itse häntä yön, mutta päätti aamulla hakea lääkärin, jos hän ei olisi parempi.

Miss Long sai vasta seuraavana päivänä tietää, että Mellestowin reunaosissa oli puhjennut tarttuva kuume, ja että Maggie oli muutama päivä takaperin ostoksille lähetetyn palvelijan kanssa liikkunut siellä, missä se pahimmin raivosi. Palvelija oli varomattomuudessaan mennyt samalla matkalla tervehtimään siellä asuvia omaisiaan. Jos miss Long olisi sen tänä yönä tiennyt, ei hän varmaankaan olisi viivytellyt hakiessaan lääkärin apua.

Ruth katsoi Maggieta vielä kerran ennenkuin meni levolle. Ensin hän luuli hänen nukkuvan, mutta hetken perästä kuuli hän ensin kuiskauksen: -- Niin, niin, Flora, minä tulen, mutta älä katso minua noin! -- Sitten kovemmin: -- mene pois, mene pois! -- jota seurasi kiljahdus. Ruth pelästyi kovin. Hourailiko hän. Hän hyppäsi vuoteeltaan. Maggie näytti ensin melkein hurjistuneelta, mutta tyyntyi sitten ja sanoi: -- Pelkäänpä, että herätin sinut, Ruth -- puhuinko kovaa? Luulen uneksineeni. Ole hyvä ja anna vähän vettä.

Hän oli taas hetkisen tyyni. Sitten Ruth kuuli hänen puhelevan hiljaa: -- Niin, minä istutin sen, kauan, kauan sitten! Kielo!

Ruth hätkähti ja kuunteli tarkasti. -- Se oli sinun lempikukkasi, eikö ollutkin, Flora? Mutta se ei sinua pistä -- miksi kirkaset? Etkö näe opastasi? Hän ei salli sen vahingoittaa sinua! Se on varmaan joskus ollut kaunis kukka -- mutta miksi sinun piti niin kauan sitä hakea? Miksi selailit niin monta kirjaa? (Ruthin sydän sykki kovasti, hän jännitti kuulohermojaan, mutta ääni heikkeni ja sanat tulivat epäselviksi). -- Eihän sitä niin kauan tarvitse hakea! Se kukkii aina hänen haudallaan -- aina, kesät, talvet. Mutta nyt se on rypistynyt -- ihan kuollut! Ja Flora on kuollut -- ja Alice on kuollut -- ja -- Ruth ei kuullut enää. Oliko se mahdollista! Oliko lapsi todella nähnyt hänen hakevan kukkaa, vai oliko se vain sellainen harvinainen sattumus, jommoisesta hän joskus oli kuullut puhuttavan. Jospa Maggie voisikin pelastaa hänet epäluulosta! Hän toivoi saavansa kysyä sitä häneltä, mutta huomasi olevan itsekästä häiritä hänen levotonta untansa. Hän oli päättänyt olla kärsivällinen, ja se olisi ollut huono alku, jollei hän olisi malttanut odottaa huomiseen. Ehkäpä Maggie olisi silloin terve.

Päivän valetessa tuli miss Long. Kuume oli kohonnut, ja Maggie oli melkein horroksissa, vastasi vaivaloisesti kysymyksiin ja mumisi lakkaamatta käsittämättömiä sanoja.

Kärsivällisyyttä vielä, Ruth-raukka. Miss Long lähetti hakemaan tohtori Martinia, ja tämä sanoi taudin olevan samaa, mitä kaupungissa oli levinnyt. Hän ei vielä voinut sanoa mitään sen vaarallisuudesta tämän sairaan suhteen, mutta kaksi lasta oli siihen jo Mellestowissa kuollut. Hän kehoitti miss Longin lähettämään viipymättä kaikki tytöt pois koulusta, mutta sen, joka oli maannut Maggien kanssa samassa huoneessa, luuli hän jo tulleen saastutetuksi.

Kun lukukausi oli aivan lopussa, ei ollut vaikea lähettää toisia kotiin. Miss Long ei tiennyt, mitä hän Ruthin kanssa tekisi, mutta hän suostui lopulta Ruthin pyyntöön saada jäädä, sillä lääkäri oli sanonut olevan vaarallista antaa hänen tulla toisten lasten seuraan.

Ja Ruth jäi, toiset matkustivat kotiin.

Hän ei nähnyt heitä, sillä hän oli koko aamun Maggien huoneessa. Miss Longilla oli niin paljon puuhaa, ettei hän ehtinyt kun joskus kurkistamaan huoneeseen.

Ruth istui kärsivällisesti pienen suojattinsa vuoteen vieressä. Maggie tuskin kykeni ottamaan lääkkeitä, eikä Ruth siis voinut häiritä häntä omilla asioillaan. Ei, hän valmistautui odottamaan, kunnes Maggie paraneisi -- ja jos ei -- Ruth ei ajatellut loppuun sitä.

Vaikka miss Long väliin vuorotteli hänen kanssaan, tuntui tämä ensimäinen päivä sangen väsyttävältä, ja sitä seurasi monta samanlaista päivää.

Maggie houraili usein ja puhui Florasta ja Aiméesta, mutta kukasta ei Ruth hänen kuullut mitään mainitsevan.

Kuume oli jonkun verran laskenut, mutta selvästi huomasi, ettei tohtori Martin ollut tyytyväinen taudinoireisiin. Mrs Ferguson lupasi tulla, jos tauti kääntyisi vaaralliseksi, vaikka hän olikin sairaaloinen.

Useita päiviä kului eikä mitään muutosta näyttänyt tulevan sairaan tilassa.

Eräänä aamuna oli Ruth hetkisen istunut hänen vieressään luullen hänen uinahtaneen, kun hän äkkiä avasi suuret silmänsä (ne näyttivät suuremmilta, kuin koskaan ennen) ja sanoi:

-- Ruth, annatko minulle sen kukan?

Ruth säpsähti. -- Minkä kukan, rakkaani?

-- Sen, jonka otit kirjan välistä. Se on Floran, ja hän sanoi minulle viime yönä, että saan sen. -- Ruthin kasvot synkistyivät, -- hän hourailee -- ajatteli hän. -- Se on Floran haudalta -- minä istutin sen itse, Ruth. Istutin sen hänelle, siis se on nyt hänen -- mutta hän antoi sen minulle, -- toivoisin, että löytäisit sen, Ruth. Mikset hae sitä?

-- Se on Floran haudalta, Maggie -- sanoi Ruth tyynesti.

-- Tiedän sen, Ruth; mutta se on nyt kuollut -- se ei enää kasvaisi siellä -- mikset anna sitä minulle? Flora tahtoo sen, sanon minä!

Ruth vei kukan hänelle.

-- Niin, se on se, Ruth, mutta ota se pois -- en tarvitse sitä; sinun pitää istuttaa se haudalle -- älä pane sitä vaan kirjan väliin -- se vahingoittaa sitä!

Ruth otti sen ja pani raamattunsa väliin, ja sinne se jäi moneksi vuodeksi.

Kun Maggie taas hetken perästä puhui, oli hän jälleen entisensä.

-- Ruth, sinäkö kerroit minulle Aiméesta? Oliko se vaan kertomus, vai onko se tapahtunut? En ole sitä voinut saada selville sen jälkeen kun sairastuin.

-- Se oli kertomus, rakas Maggie. Sinä pyysit minua kertomaan, ja minä keksin sen.

-- Mutta voiko se olla totta, Ruth?

-- Kyllä, se voi olla totta siinä merkityksessä, mitä se kuvasi.

-- Niin, arvasin sen. Minusta on hyvä, että se on tosi. Ruth, minä en ole voinut lukea rukouksiani sairauteni aikana. Luuletko, että minun oppaani menee pois sentähden, kuten Aiméen teki?

-- Ei, rakkaani! Olen varma, ettei hän mene! Hän on luonasi niin kauan, kun toivot -- ja sittenkin olisi hän ehkä, vaikket voisi häntä nähdä.

-- Ruth, minä luulin nähneeni hänet viime yönä -- ja sitten hän muuttui äidiksi. Eihän äiti ole tullut?

-- Ei, kultaseni! Äitisi ei ole täällä. Ilmoitamme usein hänelle, miten voit, mutta hän tulee vaan siinä tapauksessa, jos sinä kovin toivot ja ikävöit, hän on niin heikko.

-- Mutta minä ikävöin häntä niin kovin; eikä hänen tarvitsisi viipyä kauan kerralla. Olisi niin hauskaa, jos hän tulisi. Kysytkö miss Longilta?

-- Kyllä, jos nyt koetat hiukan nukkua ennenkuin sinun on otettava lääkettä.

Hän kääntyi ja koetti nukkua, mutta hän liikkui usein ja valitteli. Ruth kertoi miss Longille mitä Maggie oli sanonut äidistänsä, ja hän päätti viipymättä lähettää hakemaan häntä, jollei Maggie olisi tänään parempi lääkärin mielestä. Hän ei ollut, ja illalla kohosi kuume taas. Kun mrs Ferguson saapui, ei pienokainen tuntenut häntä eikä ketään muitakaan.

Koko seuraavan yön valvoi Ruth huoneessaan, aina väliin mennen sairashuoneen ovelle kuuntelemaan. Miss Long ja mrs Ferguson olivat molemmat siellä. Maggie nukkui ja Ruthin piti kärsivällisesti odottaa aamua. Kerran ajatteli hän: Jumala tahtoo kai tälläkin tavalla opettaa minulle kärsivällisyyttä. Aamun sarastaessa tuli miss Long hänen luoksensa. Maggie ei ollut parempi eikä pahempi. Ruth sai mennä sinne nyt -- mrs Ferguson oli mennyt levolle. Mielellään hän meni, mutta hänet valtasi toivottomuus nähdessään, miten kauheasti tauti oli kalvanut yhtenä ainoana yönä sairasta. Hän tuskin tunsi häntä, Maggie makasi hiljaa. Kerran hän sanoi:

-- Flora, miksi et minua odottanut? En tahdo käydä yksin. Milloin se loppuu? Olen niin väsynyt ja janoinen myös. -- Sitten muuttuneella äänellä: -- äiti, ole hyvä ja anna vähän vettä!

Ruth antoi, mutta hän ei huomannut hoitajan vaihdosta. Jonkun ajan kuluttua tuli mrs Ferguson ja Ruth poistui. Hän astui koneellisesti ja tuli miss Longin kirjastohuoneeseen. Kuinka tyhjältä ja autiolta se näytti!