Part 7

-- _Minä pidän huolta sinusta, Polly_, -- sanoi hän. Se oli kaikki, mutta heidän kyyneltensä vuotaessa tunsi Polly, että hän oli taas löytänyt oman rakkaan veljensä, ja hän rakoili ja toivoi, että tämä suru johtaisi hänet pois huonolta tieltä.

He istuivat kauan pimeässä puhellen. Polly silitteli hänen viereensä polvistuneen veljen hiuksia. Hetken vaitiolon jälkeen sanoi hän: -- Joe, minä rukoilin tänään isän puolesta, ja ehkä Jumala on vastannut tällä tavalla. Se oli ehkä ainoa keino saada häntä kääntymään. Rukoilemmeko taas hänen puolestaan?

Nyyhkytysten seasta eroitti hän veljen "kyllä." Ja hän rukoili kauan ja palavasti isälle anteeksi antoa ja lohdutusta Joelle ja itselleen.

Sitten pyysi hän Joea käymään levolle.

-- Polly, kuiskasi hän, sanoessaan sisarelleen hyvää yötä -- huomenna täytyy minun tehdä työtä.

Ja hän teki, ei ainoastaan sen päivän, vaan monta muuta.

Bill Steel, hänen isänsä, oli jo kauan sitte jättänyt salametsästyksen. Hän jätti ansansa ja loukkunsa aikaisin kehittyneelle Joelle, yhtyäkseen erään huonomaineisen Ben Brownin kanssa varastamaan lampaita. Ben suunnitteli varkaudet ja Bill, joka sai suhteellisesti pienen osan "voitosta," otti osalleen vaikeimman ja vaarallisimman tehtävän. Ben oli kauan ollut epäilyksen alaisena, ja nyt oli hänen syyllisyytensä tullut todistetuksi hänen omassa asunnossaan. Kiinniotettaessa ilmoitti hän Billin, joka silloin oli lähimmässä ravintolassa. Eräs ystävä kertoi hänelle vaaran, ja hänen onnistui paeta taka-oven kautta ja piilottautua. Nähtyään Joen, lähetti hän tämän tarkastelemaan, oliko seutu turvallista, ja päätti mennä kotiin muutamiksi tunneiksi -- pitikö hän sitä turvallisimpana, tahi tahtoiko kenties vielä kerran nähdä sokeata tytärtään, on vaikea sanoa. Hän hiipi ja pääsi juuri veräjälle kohdatakseen ne poliisimiehet, jotka luultavasti erehdyksessä olivat menneet mökin ohi ja palasivat nyt sitä hakemaan.

Lopun tiedämme jo.

Seuraavana päivänä todistettiin onneton mies rikolliseksi ja hänet asetettiin tuomioistuimen tutkittavaksi.

Seuraavana aamuna meni Joe miss Longin luo. Hän kertoi kaikki hänelle ja lupasi kyyneleet silmissä koettaa kaikin voimin pitää huolta sisarestaan. Miss Long antoi hänelle työtä ja väliajat työskenteli hän omassa puutarhassaan. Polly oli tullut kalpeammaksi, mutta hän ei valittanut. Hän oli aina iloinen Joen kotiin tullessa, vaikka hän viettikin unettomia öitä ja päivin vuodatti kyyneliä.

KOLMASTOISTA LUKU.

Syntymäpäivä.

Alice oli sanonut Ruthia epäitsekkääksi, ja siinä oli hän oikeassa. Mutta hänen vanha ylpeytensä ja tulisuutensa tuotti hänelle monta huolta ja tuskaa -- vaikka hän ei usein sitä näyttänyt. Ei liene koulussa ollut monta, joka ei olisi sanonut, että Ruth oli yhtä rakastettava kuin Alice, mutta kohteliaampi. Ja kuitenkin hän tiesi, että oli oltava varuillaan, ettei vihollinen valtaa saisi, ja Jumalan avulla päätti hän taistella saadakseen siitä lopullisen voiton. Toisinaan tahtoi hän aivan väsyä taisteluun, sillä luullessaan jo olevansa voitolla, tuli kiusaus siinä, missä hän vähimmin sitä odotti.

Nämä ajatukset kiertelivät Ruthin mielessä hänen kolmannentoista syntymäpäivänsä aamuna -- muutamia päiviä puutarhakertomuksen jälkeen -- mutta niitä seurasi toisia onnellisempia, toivorikkaampia, kun hän muisti sen avun, joka häntä oli tähän saakka tukenut. Ja hän tervehti iloisesti Alicea ja miss Longia kirjastohuoneessa, mihin heille kolmelle oli aamiainen järjestetty. Syntymäpäivän ja samaksi päiväksi sattuneen luvan johdosta aikoi miss Long viedä pienet ystävämme erääseen piispankaupunkiin, jonne juuri oli Mellestowista rantatie valmistunut.

Se oli kaunis päivä kesäkuun alussa, valoisa, mutta ei liian kuuma, yksi niitä päiviä, jotka kaikkia miellyttävät, jolloin raikas tuuli vilvoittaa heloittavaa auringon paistetta ja tumman sinisellä taivaalla liitelee jokunen pilven hattara. Ruth ei ollut koskaan nähnyt tuomiokirkkoa, ja hän toivoi matkastansa todellista nautintoa. Lähdettiin aikaisin ja ehdittiin perille aamujumalanpalvelukseen tuomiokirkkoon.

Kun he astuivat sisään läntisestä ovesta, teki rakennuksen suuruus ja majesteetillisuus Ruthiin sellaisen hämmästyttävän vaikutuksen, jommoista hän ei ollut koskaan tuntenut. Siinä seisoi hän silmät ihmettelystä loistaen, huulet liikkuivat, vaikka sanaakaan ei kuulunut, ja heikko puna kohosi hänen kalpeille poskilleen. Miss Long ajatteli katsellessaan häntä, että minkä maalarin hyvänsä täytyisi tunnustaa Ruthin kauniiksi. Samassa saapuivat valkopukuiset kuoripojat, joiden askelten kaiku heidän kiivetessään portaita ylös tuntui vierivän loppumattomaan avaruuteen.

Jumalanpalveluksen jälkeen jäi Ruth seurueineen katsellakseen tuon kauniin rakennuksen eri osia. Kun he jälleen pääsivät läntiselle ovelle, oli heidän vaikea muistaa, mikä kappeli ja kuvapatsas oli kuninkaan, mikä pyhimyksen, mikä valtiomiehen, oli vaikea toisistaan eroittaa ne monet pyhimystarut, joita heille kertoi eräs sodassa rammaksi tullut ristiretkeilijä.

Mutta sen pyhäinjäännösarkkusen, jota heille erityisesti näytettiin, muisti Ruth sangen hyvin. Sen ympäri käyvät portaat olivat täynnä syviä koloja, joita tuhansien pyhiinvaeltajien polvet olivat niihin kuluttaneet, rikkaiden, jotka tulivat uhraamaan puolet omaisuudestaan, ylhäisten naisten, jotka tarjosivat arvokkaimmat jalokivensä ja köyhien, jotka antoivat viimeisen roponsa.

Heidän käveltyään hetkisen äänettöminä Ruth huokasi syvään.

-- Mitä se huokaus merkitsi, Ruth?

-- Sitä tuskin voin sanoa! Luulen miettineeni, miss Long, ovatko ihmiset nykyään yhtä hyviä, kuin ennen.

-- Miksi sitä tulit ajatelleeksi?

-- Vaadittaisiin nykyään pitkä aika, ennenkuin portaat kuluisivat rukoilijain polvistumisista; ja miten suuria rikkauksia he antoivatkaan!

-- Se on totta, Ruth, mutta ajat olivat taikauskoisia, ja tuhannet näistä pyhäinjäännösten rukoilijoista ymmärtäisivät nyt Jesuksen sanat samarialaiselle vaimolle, että tulee aika, jolloin Jumalaa ei yksin Jerusalemissa eikä pyhällä vuorella rukoilla, vaan hän etsii niitä, jotka häntä hengessä ja totuudessa lähestyvät.

-- Mutta kummalliselta tuntuu, kun ajattelen, että tänään oli vaan kourallinen ihmisiä siinä, missä miljoonat ovat polviaan notkistaneet.

-- Varmaa on, että taikauskon sijaan on tullut paljon uskottomuutta ja välinpitämättömyyttä, mutta kuitenkin minä uskon, että löytyy paljon todellista uskoa ja oikeaa itsensäkieltämistä, mistä meidän tulee kiittää Jumalaa ja saada rohkeutta. Kaikki voimme tehdä jotain sitä levittääksemme, Ruth.

Ruthin kasvot hehkuivat innostuksesta, mutta hän oli vaiti. Siinä iässä suuret tulevaisuuden unelmat panevat sielun väräjämään -- usein unohtuakseen aikaisen nuoruuden kanssa.

Virkistettyään itseään ja levättyään, lähtivät he katselemaan kaupungin ympäristöä. He keksivät monta kaunista paikkaa tuomiokirkon ulkopuolella ja ympäristössä. Erästä kohtaa piti Alice tarpeeksi yksinkertaisena voidakseen sen piirtää. Miss Long oli myös taiteilija, ja sillävälin kun he piirustelivat, etsi Ruth aina jotain uutta ja koetti painaa kaikki näkemät tarkoin mieleensä, voidakseen tehdä niistä selvää veljelleen.

Lähellä sitä kenttää, mihin piirustajat olivat asettuneet, oli hautausmaa, minkä monet käytävät houkuttelivat tarkemmin ottamaan selkoa sen kauneudesta. Hänen huomionsa kiintyi heti yksinkertaiseen marmoriristiin, missä riippui tuore kukkaseppele, jonka alapuolella näkyivät sanat: _kolmentoista vuotias_. Ruth nosti seppeleen reunaa nähdäkseen, kuka oli juuri hänen ikäisenään kuollut. Hän säpsähti nähdessään nimen

FLORA FERGUSON.

Ferguson oli Brownien nimi ja Ruth muisti, että hänen kotinsa oli tässä lähellä, ja että häneltä oli kuollut sisar kaksi vuotta sitten. Tämä oli siis se lyhyt muistokirjoitus. Ruth taittoi ristin juurelta kielon viedäkseen sen muistoksi pienelle ystävälleen. Ja sitten hän ajatteli olisiko hän mielellään kuollut kolmentoista vuotiaana ja oliko hän oppinut ymmärtämään, että "kuolema on voitto." Hän oli niin täynnä elämänhalua, terveyttä, tulevaisuuden suunnitelmia ja tuulentupia, että tuntui aivan mahdottomalta niistä vapaaehtoisesti luopua. Mutta hän muisti Jumalan sanoneen, että hänen armonsa oli riittävä, ja olihan hän sen itse kokenut monta kertaa. Hän aikoi juuri kääntyä pois, kun hänen huomionsa kiintyi jaluskiven kaiverrettuihin sanoihin.

_Minä rakastan niitä, jotka minua rakastavat, ja jotka minua varhain etsivät, ne löytävät minut._

Tässä siis oli Floran elämän tarina. Hän oli varhain etsinyt ja löytänyt, ei ainoastaan Jumalan, vaan ijankaikkisen elämän ja autuuden.

Ruth kulki ristiin rastiin aina välillä pysähtyen lukemaan jonkun hautakirjoituksen tahi heittääkseen etanan tai kiven haudalta. Hän aikoi juuri kääntyä hakemaan miss Longia ja Alicea, kun hän pienen matkan päässä kuuli äänekästä valitusta. Hyvin repaleinen ja surkean näköinen nainen seisoi siellä avonaisen haudan reunalla väännellen tuskissaan. Ruth seisahtui. Menisikö hän hänen luokseen? Ehkä oli parempi, ettei häiritse surua, jota hän kuitenkaan ei voi lievittää. Vaimo seisoi nähtävästi lapsensa haudalla.

Hän astui jonkun askeleen -- vielä seisoi vaimo siellä. -- Ruth ei voinut vastustaa haluansa: jos hän ei voikaan lohduttaa, voihan hän ottaa osaa hänen suruunsa. Hän lähestyi. Vaimo ei nostanut päätään, mutta Ruth eroitti sanat:

-- Oi, lapsukaiseni, rakastettuni! Menitkö äitisi luota, joka sinua niin rakasti!

Ruth ei tiennyt, mitä hän sanoisi ja alkoi jo katua, että oli tullut, kun vaimo samassa nosti silmänsä.

-- Oi, miss, sanoi hän murtuneella äänellä -- minua on suuri suru kohdannut. Minun lapseni on täällä -- enkä minä voi häntä jättää. Viisi tuntia sitten toin hänet tänne, tänä ihanana aamuna.

-- Kuinka vanha hän oli? -- kysyi Ruth kainosti.

-- Neljän vuoden ensi Mikonpäivänä, miss -- ainoa poikani! Eikä hänen haudalleen tullut ketään muita kuin hänen äiti-raukkansa ja pappi, Jumala häntä siunatkoon!

-- Minä olen hyvin pahoillani, sanoi Ruth, tarttuen vaimon käteen, ja, tämä vaikutti häneen enemmän, kuin pitkät puheet.

-- Pyhä neitsyt teidät palkitkoon, miss. Mutta lapsi raukkani! Kuinka voin jättää sinut, rakastettuni! Hän heilutti ruumistaan edestakaisin. Hän ei itkenyt enää mutta hän oli aivan väsynyt seisomisesta. Ruth ei ollut koskaan nähnyt sellaista surua eikä hän tiennyt mitä olisi tehnyt. Vihdoin sanoi hän:

-- Lapsenne on nyt onnellinen -- hän ei enää tunne mitään puutetta. Eikö se lohduta teitä?

-- Niin, niin, minä tiedän. Hän ei tule minun kanssani kotiin, missä ei ole leipää, ei puita pesään -- ja kaikki on tyhjää. Ei, ei, minä en voi tulla, älkää pyytäkö. Tahdon jäädä tänne, levätä hänen haudallaan. Oi, rakastettuni, jalokiveni, mitä minun on tehtävä?

Ruth joutui epätoivoon. Hän tarttui taas vaimon käteen. -- Ettekö tule istumaan tähän kivelle? Tästä voitte nähdä haudan. Se tuottaa teille lepoa. Tulkaa, minun tähteni!

Hän oli liiaksi väsynyt vastustellakseen. Ruth asetti hänet kivelle ja kysyi: -- Ettekö tahdo jättää poikaanne Jumalalle ja mennä kotiin?

-- Jättää niin, pyhälle neitsyelle! Täytyykö minun jättää? Ei, antakaa minun jäädä! Ja taas hän purskahti katkeraan itkuun.

-- Koettakaa jättää hänet Jesukselle, sanoi Ruth. -- Hän rakasti häntä ja siksi on hän hänet ottanut pois.

-- Niin, niin, hän rakasti häntä! Ja minä rakastan häntä -- ja hän rakasti minua, niin, paljon, paljon!

Ruth kuuli nuo sanat kuiskauksena. Hän ei voinut viipyä kauempaa. Hän pisti vähän rahaa vaimon käteen ja lähti lausuen: -- Toivon, että Jumala teitä lohduttaa!

Hän tapasi piirustajat samalla paikalla. He olivat juuri lopettaneet, eivätkä olleet ollenkaan ajatelleet ajan kulkua. Nyt huomasivat, että oli jo kiirehdittävä asemalle. Alice huomasi Ruthin vakavuuden, ja tämä kertoi matkalla kohtauksensa hautausmaalla. Alice ei kuitenkaan osannut aavistaa toisten surua ja pian unohti koko asian.

He ennättivät juuri hädin tuskin asemalle. Junaan tultuaan muisti Ruth katsoa oliko hänellä tallella kielo, vai puristiko hän tyhjää noin kovin. Olihan se, vaikka lakastuneena. Mutta Brownie kyllä sen mielellään semmoisenakin ottaisi.

Tämä oli ollut hyvin hauska syntymäpäivä. Sitä muistellessa liiteli ajatus edellisiin. Ja nyt hän muisti ensimäisen syntymäpäivänsä koulussa -- saman päivän, jolloin hänen suojelijattarensa Lizzie jätti koulun, hän, jonka vaikutus ja neuvot olivat paljon vahvistaneet niitä hyviä ajatuksia ja päätöksiä, joihin miss Long oli perustuksen laskenut. Lizzie oli nyt ulkomailla eikä Ruth ollut hänestä pitkään aikaan kuullut mitään, mutta hän muisti häntä aina rukoillessaan ja uskoi varmasti joskus saavansa nähdä hänet. Vieläkin aikaisemman syntymäpäivän hän muisti -- hänen piti mennä Duncanin kanssa katsomaan dioraamaa, mutta oli menettänyt huvin sentähden, että oli samana aamuna ollut paha. Hän oli kieltänyt hoitajaansa sanomasta sitä veljelle, ei dioraaman takia, sillä sinne hän ei nyt tahtonut mennä, mutta siksi, ettei veli olisi saanut tietää, kuinka paha hän oli ollut syntymäpäivänänsä. Hän oli sen kuitenkin kertonut itse, sillä hän ei voinut muuten saada Duncania ymmärtämään, miksi hän olisi mielellään mennyt hänen kanssaan eikä kuitenkaan voinut. Silloin oli veli puhunut hänelle niin kauniisti, mutta ei kuitenkaan ottanut mukaansa. Se rakas Duncan! Hän oli aina tehnyt parastaan sisaren kasvattamisessa, mutta Ruth tunsi, että hänen sisäistä elämäänsä oli johtanut toinen, korkeampi, kuin hän tai joku muu maallinen ystävä.

Hän heräsi unelmistaan junan pysähtyessä.

-- Mellestow! Mellestowin matkustajat!

Kotona odotti kaksi kirjettä -- toinen Ruthille Duncanilta. Syntymäpäiväkirje, jossa kerrottiin, että laatikko, joka sisälsi lahjoja, oli myös tulossa, sekä että Duncan luultavasti tulisi kotiin kesäluvan ajaksi tai ainakin ennen sen loppua. Toinen kirje oli Alicelle. Se oli Intiasta, mutta keltä? Käsiala oli vierasta ja se oli sulettu mustalla lakalla.

Hänen isänsä oli kuollut.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Alice jättää koulun.

Taasen, kuten kertomuksemme alussa, istuivat Alice ja Debby yhdessä. Kirjeen saapumisesta on kulunut neljätoista päivää, ja huomenna matkustaa Alice holhoojansa, erään isänsä entisen ystävän luo. Hän viettää viimeistä iltaansa Debyn luona. Lapsiraukka. Hän on muuttunut paljon. Hän näyttää kalpealta surupuvussaan eikä itse Debbykään saa häntä iloisesti puhelemaan.

Se oli hänen ensimäinen surunsa ja se oli sangen katkera. Miss Longin on vaikea erota hänestä nyt, mutta hän tietää että olinpaikan vaihdos voi parhaiten hänen suruansa lievittää.

Alice ei ollut nähnyt isäänsä sen jälkeen kun hän oli palannut Intiaan. Äiti oli kuollut muutamia vuosia aikaisemmin. Huolimatta isän liiallisesta hemmottelusta säilytti Alice rakastettavan luonteensa pilaantumattomana, ja siksi hän olikin isän mielestä täydellinen. Se toivo, että hän koulunsa lopetettuaan olisi päässyt isän luo, oli nyt murskaantunut, ja vaikka hän sangen vähän muisti äitiään, suri hän nyt heitä molempia katkerasti.

Debbykin näytti hyvin surulliselta, mutta se oli varmaan Alicen tähden, sillä hän ei juuri paljon tuntenut mr Athertonia.

-- Debby -- sanoi Alice -- olen niin mielelläni täällä, aivan kuin kotona. Oi, kunpa en olisi liian suuri istumaan polvellasi, kuten ennen.

-- En usko, että olisitte liian raskas, pikku Alice.

-- Kyllä, väsyttäisin sinua, mutta minä istun tähän pikkutuolille, -- ja hän pani päänsä hänen polvelleen -- pane nyt kätesi pääni päälle ja puhele, rakas Debby! Olen niin pahoillani, kun täydyn matkustaa huomenna.

-- Noo, mutta te tulette iloiseksi jälleen, olen varma, että se tekee teille hyvää.

-- Mutta se ei ole tarpeellista. Tahtoisin mieluummin jäädä tänne pitkäksi aikaa. En välittäisi, vaikka kuolisin, Debby, minulla ei ole ketään, jonka tähden eläisin.

-- Oi, miss Alice, älkää sanoko niin! Mutta eihän se ole ihme, että teistä tuntuu semmoiselta nyt aluksi, rakas lapsi.

-- Debby -- sanoi Alice hetken perästä --, miss Long sai tänä aamuna kirjeen siltä herralta, jonka luona minä tulen asumaan, ja hän sanoi, että minusta tulee rikas -- niin, hyvin rikas, sanoi hän. Se ajatuskin peloittaa minua. Miksi hän sen nyt juuri tänään sanoi?

-- Ehkä hän tahtoi sen sanoa itse, hän tiesi, ettette siitä nyt ylpeäksi tulisi.

-- Ylpeäksi! Oi, ei, se tekee minut nöyremmäksi, kuin osaan sanoakaan -- että minä, joka olen aina ollut niin heikko -- se surettaa minua. Jospa Ruth olisi nyt minun sijassani, Debby.

-- Ei kenelläkään muulla olisi sellaista syytä koettaa oikein käyttää näitä rahoja.

-- Mitä tarkoitat?

-- Niin, eivätkö ne ole teidän rakkaan isänne rahoja, ettekö tahdo koettaa käyttää niitä juuri niin, kun hän olisi käyttänyt.

-- Voi, kuinka iloinen olen, että ajattelit niin! Mutta enhän niitä saa vielä moneen vuoteen, ehkä en eläkään niin kauan, että ne saisin, Debby.

-- Mutta teidän täytyy sillä aikaa oppia, kuinka ne ovat käytettävät. Enkä liene vielä sitä tärkeintä syytä sanonutkaan.

-- Mikä se on?

-- Ne ovat uskottu tavara Häneltä, jolle te olette suuremmassa kiitollisuuden velassa, kuin isällenne. Rikkaus on Jumalan antama laina. Luulen, että se on yksi niistä leivisköistä, joista Jesus puhuu.

-- Mutta minusta on hauskempi ajatella, että isä on ne uskonut minulle, Debby, minun ei pitäisi ajatella niin, mutta en sitä voi auttaa.

-- Lapsi-raukka -- sanoi Debby, silitellen hänen hiuksiansa, -- no, no, pieni ystäväni, minä olen vanha, niin etten ehkä ymmärrä oikein, mutta, minusta tuntuvat Jumalan antamat kaikista rakkaimmilta. Ehkä tekin joskus niin ajattelette.

-- Debby, yhden asian minä kuitenkin tiedän -- hänen kasvonsa olivat iloisemmat kuin moneen päivään -- tiedän, että _sinä_ saat kaikki, mitä tarvitset -- ei mitä ansaitseisit, sillä sitä en voisi antaa, vaikka olisin kuinka rikas.

-- Noo, silloin minulla on kyllä _kaikki_, mitä tarvitsen -- hän sanoi sen enimmän itselleen. -- Minä voin odottaa Jumalan aikaa, sillä tiedän, että se on paras.

-- Enkö voi antaa mitään sinulle, Debby nyt, ennenkuin lähden. En tule kotiin ennen luvan loppua, kuten tiedät.

-- Ei, rakas Alice, ei, minulla on kaikki, mitä tarvitsen, mutta toivoisin, että lupaisit minulle yhden asian.

-- Sen teen kyllä, mikä se on?

-- Että ette unhoita rukoilla joka päivä Jumalaa, että Hän opettaisi teitä käyttämään rikkauksianne Hänen kunniakseen.

-- Lupaan sen, Debby. Mutta oliko sinulla joku erityinen syy sen lupauksen pyytämiseen.

-- Ei muuta, kuin se vaara, että voitte unohtaa, että rikkaus on jotain pelättävää. Älkää antako ihmisten pilata itseänne, pikku Aliceni.

-- Minä pidän siitä, että sanot minua pikku Aliceksesi. Mutta sinä et tarvitse pelätä, että joku pilaisi minut, sitä ei kukaan vielä ole yrittänyt.

-- Ehkä -- sanoi Debby hetken perästä -- ajattelen liiaksi vastuunalaisuutta. Minä unohdan, että on ero vanhalla muorilla, joka ei ole saanut oppia muualta kuin raamatusta ja nuorella neitosella, joka on saanut hyvän kasvatuksen.

-- Rakas Debby! Et saa sanoa niin. Toivoisin, että minä osaisin puoletkaan siitä, mitä sinä. Ja kuinka miss Long nauraisikaan sille ajatukselle, että minä olen _saanut_ kasvatuksen! Hän sanoi minulle juuri tänään, ettei se vielä ole alkanutkaan, ja että meidän pitää toiste puhua siitä asiasta enemmän. Mutta nyt minä pyydän sinua -- jatkoi hän hyväillen -- kertomaan äidistä. Pelkään, että meillä on liian vähän aikaa.

Debby otti pöydältä vanhan nukkakantisen raamatun, avasi sen ja otti sieltä kellastuneen kirjeen, ohuelle ulkomaalaiselle paperille kirjoitetun.

-- En ole koskaan näyttänyt teille tätä kirjettä, mutta nyt toivon, että luette sen ääneen.

-- Onko se minun rakkaalta äidiltäni? Oi Debby, kiitos, että näytät sen minulle!

Hän alkoi lukea sitä vapisevalla äänellä. Toisinaan täytyi hänen keskeyttää, sillä silmät himmentyivät, eikä hän voinut eroittaa sanoja. Vihdoin pääsi hän loppuun. --

-- Debby, -- sanoi hän -- sinä olet nähnyt minun armaan isäni, kuten äiti toivoi. Olen iloinen siitä, sillä minä voin nyt puhua hänestä kanssasi, ei nyt, mutta sitten kun tulen takaisin. Onko sinulla muita kirjeitä, joita voit näyttää minulle?

-- On yksi, rakas Alice, ja se on aivan erilainen, kuin se ensimäinen. Sain sen silloin kun hän tuli kouluun. Debby otti esiin sen pyöreällä lapsen käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa puhuttiin neulatyynystä, sekä pienen käärön, jossa tuo lahja oli. Alice katseli sitä kauan. Kun he olivat hetkisen puhelleet muista asioista, sanoi Alice yhtäkkiä:

-- Lainaisitko Debby minulle tuota neulatyynyäsi. Pitäisin sitä hyvin varovasti, tahtoisin niin mielelläni katsella sitä poissa ollessani.

-- Mielelläni, jos annatte sen muistuttaa teitä lupauksestanne ja jos annatte sen minulle takaisin kun kylläännytte siihen tahi tahdotte rikkoa lupauksenne.

-- Minä pidän sen muistuttamassa äidin kirjeestä ja lupauksistani, kuten sanoit, ja annan sen takaisin, jos rikon lupaukseni. Muistelen mielelläni, mitä olemme tänään puhuneet, sitäkin, että sinä opettaisit minua, Debby, kuten kirjeessä oli.

-- Toivoisin, että olisin voinut tehdä sen paremmin, rakas Alice. Kunpa minä olisin saanut paremman kasvatuksen!

-- Ei, ei, Debby, en tahtoisi sinua hituistakaan toisenlaiseksi -- sanoi hän suudellen häntä ja silitellen vanhuksen kasvoja, ja lisäsi: Pelkäisin ehkä sinua, jos olisit oppineempi, etkä silloin olisi minun vanha, rakas Debbyni.

Alicen mentyä jäi Debby miettimään. Hän oli lukenut tuon kirjeen kolme vuotta sitten, ja hän koetti saada selville, kasvoiko Alice todellakin sellaiseksi, kuin hänen äitinsä toivoi ja Debby myöskin.

Debby oli, kuten luulemme lukijan jo huomanneen, ymmärtäväinen ja terävä-älyinen nainen. Hän oli huomannut, ettei suurikaan suru aina jätä kovin syvää vaikutusta sellaisiin luonteisiin, kuin Alicen oli. Se voi olla raju, mutta se haihtuu usein jättämättä pysyvämpiä jälkiä.

Hän iloitsi vilpittömästi kuullessaan Alicen perinnöstä. Olisi melkein luullut sen uutisen päinvastoin häntä peloittavan. Mutta Debyn mielestä liittyi rikkauteen niin suuri vastuunalaisuus, ettei hän luullut kenenkään voivan sitä taakkaa ajattelemattomasi kantaa. Sen lisäksi hän oli varma, että Alice miss Longin hoidossa saisi oikean käsityksen sen taakan painosta ja tulisi johdetuksi hänen luokseen, jolta voimia tulee.

Pääasia oli, ettei Alice unohtaisi "pelätä," kuten Debby oli hänelle sanonut, ja että hän pitäisi lupauksensa. Lopun jätti Debby Jumalan haltuun.

Alice matkusti, jättäen yleisen kaipauksen "kotiin", kuten hänen oli tapana nimittää koulua, ja sai lähtiessään monta varoitusta, että hän kirjoittaisi hyvin pian.

YHDESTOISTA LUKU.

Kilpailu.

Pelkään, ettei Jana Harding ole ensimäisen tutustumisemme jälkeen paljon edistynyt. Hän on kyllä kasvanut ja muutamien mielestä on hän ensi näkemältä kauniskin. Soitossa on hän edistynyt aika tavalla. Muuta parannusta ei ole tullut. Toisinaan näyttää hän pitävän Ruthista, mutta sekin on vaan itsekästä, Ruthin avuliaisuuden hyväkseen käyttämistä, sillä hänen poissa ollessaan sanoo hän, ettei hän ymmärrä, missä suhteessa Ruth olisi toisia parempi, ja että hänen hyvyydestään pidetään liian suurta melua.

He ovat nyt samalla luokalla, ja Jane, joka on kolmea vuotta vanhempi, saa usein tuntea nöyryytystä kun Ruthia kiitetään ja häntä vielä usein muistutetaan laiskuudesta ja tarkkaamattomuudesta.

Saman päivän aamupuolella, kun Alice matkusti, sanoi Jane erään tunnin loputtua: -- Noo, Ruth, otaksun, että ajattelet saada palkinnon.

-- Koetan kyllä parastani, Jane, mutta eihän minulla siihen ole suurempaa oikeutta kuin sinulla tai jollakin muulla.

-- Kyllähän jokainen tietää, että sinä olet mr Taylorin lemmikki, ja sopiihan sitä olla vähän valtioviisas. --

Ruth aikoi vastata, mutta hillitsi itsensä ja järjesteli kirjojaan ja vihkojaan.

-- Mistä palkinnosta sinä puhut, Jane? -- kysyi Maggie Ferguson.

-- Mitä sinä sillä tiedolla teet, pikku utelias? Kyllähän Ruth sinulle sanoo -- mitä hyvänsä saadakseen hyväilyjä, syleilyjä ja suuteloja teiltä, pienet mukulat, tiedänhän sen.

-- Jane -- sanoi Ruth punan kohotessa hänen poskilleen -- kerran kaikkiaan -- hän hillitsi taas itsensä.

-- Jatka -- mitä tarkoitat "kerran kaikkiaan?" Saammeko kuulla komean ja lennokkaan puheen?