Part 6

Kuin kuihtunut toivo on tyttönen, Niin kylmä, kaamean hiljainen, Mut Jesus hänt kätehen tarttuen Nyt lausuvi: "nous ylös, tyttönen."

On kylmä, kuollut mun sydämein, Vaik lapsesi saan olla, Jesuksein. Sä lämmitä kolkko syömeni mun, Mä tahdon elää lapsena sun.

-- Noh, Phoebe, sanoi Ted mennen hänen luokseen, mitä sinulla sitten on?

-- Jos suvaitsette, sir, luulen, että se on elävä. Se on hirveän -- tarkoitan _hyvin_ ruma, jos suvaitsette, sir.

Hän nauroi. -- Miksi et käyttänyt mielisanaasi, Phoebe?

-- Jos suvaitsette, sir, se on kauhean... se on hyvin pitkä kirje. Hän ojensi lahjan ja kirjeen hänelle. Edellinen -- hirveän suuri hämähäkki, joka jousen avulla ponnahti laatikosta ulos -- ei häntä miellyttänyt, mutta kirje, se hämmästytti häntä. Ted tuskin uskoi silmiään nähdessään kolme sivullista "neuvoja hirveälle lapselle." Siinä oli selitetty syy, miksi hän ensi kerran eläissään sai nähdä jotain todella hirveää, ja neuvo, että hän vastaisuudessa käyttäisi sitä sanaa ainoastaan tästä hirveästä puhuessaan.

Tedin aluksi hämmästynyt katse muuttui hymyksi ja hän sanoi itsekseen: -- Kas, niin, Valterhan onkin sukkelampi mies, kuin olin luullutkaan.

Luettavia kirjeitä ja ihailtavia lahjoja riitti aivan ylenmäärin. Eräs pieni poika sai lasisoittimen ja neuvon, että hän vastaisi yhtä lempeästi, kuin sekin. Eräs pieni tyttö sai nuken ja seuraavat rivit:

Hollannin lapsi tekee ja laittaa, Englannin lapsi rikkoo ja taittaa.

Mutta meillä ei ole aikaa tehdä selkoa joka esineestä. Siinä oli kirjoja, palloja, hyrriä, neulakoteloita, kynänteriä ja kaikellaisia tavaroita, mutta vaan _yksi_ hämähäkki! Kun kirjeet olivat luetut ja lahjat tarkastetut, siirryttiin jälleen teehuoneeseen leikkimään "sokkoa", "kätken kiveä" ja viimeksi "Isoa Muftia," missä leikissä Ted erityisesti kunnosti itseänsä. Lausuttaessa sanat "näin tekee Iso Mufti" he hyppäsivät, loikkasivat, pyörivät ympäri, konttasivat, löivät käsiään, nipistelivät nenäänsä, huusivat, kirkuivat ja nauroivat. Viimeisestä täytyi antaa pantti. Kun nämä olivat lunastetut, seurasi uudistettu laitos ruokia ja juomia -- eikä se ollut leikkiä, vaan täyttä ja selvää totta.

Vasta maata mennessään oli Ruthilla aikaa ajatella. Koko illan oli hän tuntenut sisäistä iloa Valterin parantumisesta, mutta nyt hän sen sanoiksi puki.

Lupa-aika oli kulunut nopeasti ja -- lukuunottamatta tätä tuskallista viikkoa -- sangen onnellisesti, ja hänestä tuntui hauskalta saada tavata miss Longia, Alicea ja niitä muita. Hän huokasi tahtomattaan ajatellessaan, ettei saa nähdä Duncania, ja rukoillen Jumalaa suojelemaan häntä, nukahti hän.

YHDESTOISTA LUKU.

Kahden vuoden perästä.

Kolmatta vuotta on kulunut. On taas kesä. Miss Longin portin edusta on niin puhdas, ettei maksa vaivaa etsiä Joea luutineen... pistäymme siis sisään löytääksemme jonkun vanhoista ystävistämme.

Puutarha on jotenkin samanlainen, kuin ensi kerran sinne Ruthin kanssa astuessamme, mutta muutoksia on täytynyt jossain tapahtua. Pienokaiset ovat kasvaneet ja jättäneet sijansa toisille. Tuuheiden puuryhmien varjosta kuuluu nuoria ääniä.

Siellä on kolme tyttöä, mutta kukaan ei niistä ole Ruthin näköinen. Kaksi näistä näyttävät sisaruksilta, sillä ne ovat puetut yhtäläisesti. Toisella heistä ovat pienet iloiset kasvot ja suuret miettiväiset, vakavat sinisilmät. Mutta keitä ovat nuo pitemmät tytöt? Onkohan tuo Alice, joka istuu tuolla? Kyllä, aivan varmaan. Kuinka herttaiseksi hän on tullut! Lapset ovat koristelleet hänen kullankeltaiset hiuksensa sinikukilla. Ne ovat tosin hiukan kuihtuneita jo, mutta se tekee ne vaan kauniimmaksi vastakohdaksi hiuksien kimmeltelevälle ja poskien terveelle, eloisalle värille. Mutta jos Alice on kasvanut, emme Ruthiakaan voi pienten joukosta löytää. Tuoko Alicen vieressä seisova tyttö, jota toiset noin rukoilevin silmin katselevat, on Ruth? Hän se todellakin on. Ja tarkastellessamme häntä huomaamme, että, lukuun ottamatta pituutta, on hän sangen vähän muuttunut, -- sama kalpea iho, samat suuret, tummat silmät, ja niissä sama ujo, puoleksi surumielinen ilme. Mutta nyt hän hymyilee ja katsoo ihaillen Alicea.

-- Kuka sinut on noin koristellut, Alice? -- kysyy hän.

-- Nämä nuoret neitoset tahtoivat saada minut uhrikseen, vastasi hän, -- ja kun minä olin erittäin hyvällä tuulella ja kun nyt on liian lämmin jaksaakseen vastustaa järjettömintäkään pyyntöä, antausin minä heidän hellään hoitoonsa. Ja nyt, Ruth, kun tämä hauskuus on lopussa, on sinun kerrottava heille satu. Kas niin, tulehan istumaan tänne ja tee meidät onnellisiksi. Meillä on vaan puolen tuntia ulkona-oloaikaa. Mutta ehkä sinulla on kiire, tahi et ole vielä lukenut kirjettäsi, lisäsi hän nähdessään Ruthin empivän.

-- Ei, se on tavallista pitempi, eikä minulla ole ollut iltapäivällä aikaa; olen koettanut saada laiskaa pikku-Fannya lukemaan läksynsä.

-- No, sitten en pyydä sinua, Ruth. Näette, lapset, ettette nyt voi saada satua, mutta jos kilttiä olette, luen minä huomenna teille jonkun.

Mutta kolmet pienet kasvot näyttivät niin alakuloisilta, ettei Ruth voinut vastustaa heidän sanatonta pyyntöänsä.

-- Kas niin, Alice! Luulen, että minun on suostuttava. Kirjeestä olen lukenut niin paljon, että tiedän hänen voivan hyvin, loppu saa jäädä, ajattelen. Hän istuutui ruoholle Alicen viereen.

-- Kuinka ystävällinen sinä olet, Ruth, sanoi Alice. -- Et koskaan ajattele itseäsi; toivoisin olevani sinun kaltaisesi.

-- Älä sano niin, Alice. Mutta mistähän minä nyt kertoisin? "Jack jättiläisen tappajasta," "Hubbardin muorista" vai mistä?

-- Ei, ei, Ruth, kerro joku omiasi, aivan omasta päästäsi, ne ovat kaikista hauskimpia, huusivat kaikki kuulijat.

Ruth asettui mukavasti istumaan pienet sisarukset molemmilla puolillansa. Pikku "Brownie" tahtoi aina istua häntä vastapäätä nähdäkseen hänen kasvonsa kertoessa. Ruth alkoi:

Kerran lähti pieni tyttö -- hänen nimensä oli Aimée -- pitkälle matkalle yksin -- ainakin luuli hän olevansa yksin. Matka oli pakollinen, ja vaikka hänen usein teki mielensä seisahtua odottamaan jotain matkustajaa, ei hän kuitenkaan voinut sitä tehdä. Oli melkein pimeä, ja hän pelkäsi, itkikin vähän väliä, mutta seisahtua hän ei voinut. Äkkiä sattui hänen jalkansa johonkin kovaan, ja hän kaatui pitkäkseen maahan. Hän ei loukannut itseänsä, mutta pukunsa oli hän tahrinut saveen. Ylös hän ei koettanutkaan nousta, sillä hän oli kovin väsynyt. Hetken kuluttua tarttui pehmoinen käsi häneen ja nosti ylös. Oliko siis joku hänen kanssaan? Oi, jospa niin oli! Hän kääntyi katsoakseen, mutta -- kaikki oli pimeätä hänen ympärillään, vaikka hän oli samalla näkevinään pienen, kummallisen valovirran polullansa. Nostiko, joku minut? -- ajatteli hän. Mutta se ei voinut olla mahdollista, miksipä hän olisi sitten kadonnut? -- Se oli varmaan harhaluuloa, -- sanoi hän, -- olen kai itse noussut. -- Hän käveli edelleen. Siinä oli kaksi polkua, jotka himmeässä valossa olivat niin yhdenlaiset, ettei hän tiennyt, kumman valitseisi. Hän valitsi vihdoin vasemman, se näytti tasaisemmalta. Matta pian hän katui, sillä keskellä polkua makasi käärme kiehkuraan kääriytyneenä. Aimée ei uskaltanut astua sen yli, hän pelkäsi herättävänsä sen. Hän katsoi taaksensa, mutta siellä oli niin pimeätä, ettei hän voinut takaisin palata. Askel vaan oli matkaa hirmuiseen eläimeen. -- Se liikkuu, -- ajatteli hän, hui, en voi astua sen yli! Samassa kohosi hän korkealle ilmaan ja laskeusi käärmeen toiselle puolen. Oliko todellakin joku nostanut hänet? -- Oi, ei, hyppäsin varmaan itse niin keveästi, että luulin nostettavani. -- Mutta ehkä hän kuitenkin oli koskenut siihen, koska hän huomasi sen liikkuvan -- ruoho kahisi, ja sitten hänen hameensa. Hän kirkasi ja tunsi ankaraa kipua kädessään, joka ajettui ja muuttui mustaksi. Samassa tunsi hän siinä jotain kylmää kosketusta, ja tuska lakkasi. Hän katsoi äkkiä ympärilleen ja tuli kovin iloiseksi nähdessään hohtavan valkoisiin vaatteisiin puetun olennon takanansa kuroittavan kättänsä häntä kohden. Mutta kun hän koetti tarkastaa sitä lähemmin, katosi se kokonaan. Pistos oli kokonaan parantunut, ainoastaan pieni, punanen pilkku oli jälellä, ja hän astui rohkeasti edelleen. Mutta hän ei kuitenkaan luullut olevansa oikealla tiellä, sillä siellä tuli aina pimeämpää ja pimeämpää, ja hän päätti kääntyä ensimäiselle oikeaan vievälle sivutielle uskoen siten pääsevänsä sille polulle, jota hän ensiksi ei ollut tahtonut kulkea. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla, ja hän oli vähällä mennä huomaamatta toivomansa sivutien ohi, mutta ennenkuin hän huomasikaan, johti näkymätön käsi hänet muutamia askelia eteenpäin sitä myöten. Hän kääntyi äkkiä nähdäkseen uudelleen sen loistavan olennon, mutta ei voinut eroittaa mitään. Silloin hän ajatteli: -- se oli varmaan mielikuvitusta. Etsiessäni polkua tulin sille aivan huomaamattani. Jos joku olisi taluttanut minua, olisin varmaan hänet nähnyt, kun käännyin ympäri. -- Sitten juolahti hänen mieleensä, että hän oli nähnyt tuntemattoman oppaansa, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmäksi se muisto tuli. Tie oli nyt epätasainen ja ohdakkeinen, mutta hänen ihmeekseen eivät hänen paljaat jalkansa haavoittuneet huomattavasti. -- Ehkä Hän kantaa minua, etten astu niille niin raskaasti, -- ajatteli hän. -- Ja Hän on kanssani, en tarvitse pelätä. -- Tie tuli nyt tasaisemmaksi, ja hän astui entistä nopeammin. Mutta hetkisen unohti hän katsoa jalkoihinsa, kompastui terävään kiveen ja kaatui. Tällä kertaa koetti hän kaikin voimin nousta, mutta ei voinut: Hänen mieleensä johtui rukous: -- Johda minun jalkani sinun tiellesi. -- Taas nosti näkymätön käsi hänet maasta, ja taas näki hän saman kauniin olennon, mutta tällä kertaa paljoa selvemmin. -- Oi, älä jätä -- minua, huudahti hän vakavasti. Samassa kuuli hän äänen: -- En koskaan jätä enkä hylkää sinua. -- Pikku Aimée oli kovin iloinen, ja hän ojensi kätensä taivaalliselle opastajalleen. Hän tuli hänen rinnalleen ja tarttui ojennettuun käteen. Tie tuli selväksi ja hauskaksi. Aimée katseli Hänen ystävällisiä kasvojaan ja kuunteli Hänen sanojaan. He tulivat jyrkän kukkulan juurelle. Aiméesta oli kovin työlästä kiivetä sitä ylös. Oli niin pimeä, ettei hän nähnyt opastansakaan, mutta hän nojasi Häneen entistä enemmän, ja vihdoin olivat he kukkulan huipulla. Toisella sivulla oli jyrkkä rinne. Äkkiä kuuli hän kahinaa ruohosta, käärme syöksähti sieltä esiin ja koetti purra häntä, mutta peräytyi vihaisesti sähisten takaisin. Silloin katsoi Aimée seuraajaansa, ja se katse uhkui rakkautta ja luottamusta. He lähestyivät nyt erästä laaksoa, joka alempaa katsoen näytti hyvin pimeältä. Sen takana oli Aiméen matkan määrä. Hän pelkäsi kuitenkin sitä pimeätä laaksoa ja pyysi seuraajaansa mukaan. Hän lupasi olla hänen mukanansa ja käski hänen muistaa, että hän pimeässäkin seurasi häntä. Aimée astui rohkeasti edelleen. Laaksoa lähestyessään tuli hänen hameensa valkoiseksi, joka hohteli hopealta hänen kadotessaan puiden varjoon. -- En pelkää mitään pahaa, sillä sinä olet kanssani! -- sanoi hän silloin.

-- Enempää en voi kertoa teille Aiméesta. Hän pääsi matkansa perille, ja kaikki on hänelle onnistunut sen jälkeen.

-- Loppuiko se tähän, Ruth?

-- Kyllä, siinä oli kaikki.

-- Oi, kerro toinen, yksi vaan!

-- Ei, ei nyt, te unohtaisitte tämän.

-- Ruth, sinun kertomuksillasi on aina joku erityinen tarkoitus, eikö ole? -- kysyi Brownie.

-- Joskus -- tällä ainakin. Mutta Alice saa puhua teille siitä, minun täytyy todellakin rientää nyt.

Ennenkuin hän ehti näkyvistä, saarrettiin Alice joka puolelta.

-- Alice, sanoi eräs. Luuletko, että Ruth kertoi tämän aivan omasta päästään.

-- Kyllä, olen kuullut hänen kertovan monta tällaista kertomusta.

-- Minä pidän tästä enemmän, kuin muista hänen kertomistaan, sanoi Brownie -- pidän niin paljon tarkoituksesta, Alice.

-- Ymmärrätkö sen oikein?

-- Toivoisin sinun selittävän minulle muutamia seikkoja. Mutta luulen tietäväni, kuka Aiméen opas oli -- se oli Jesus, eikö ollut?

-- Kyllä, mutta mitä se merkitsee, ettei Aimée näe Häntä pitkään aikaan selvästi?

-- Eikö se merkitse sitä, että Jesus joskus johdattaa ihmisiä, vaikk'eivät he sitä tiedä, vaan luulevat yksin toimeen tulevansa.

-- Aivan, Brownie. Ja muistatko, että Aimée rupesi selvemmin näkemään oppaansa silloin, kun hän huomasi, ettei hän itse voinut varoa jalkojansa ohdakkeilta. Mutta minä en voi selittää sitä niin kuin Ruth.

-- Tiedän mitä tarkoitetaan lankeemisella, käärmeellä ja väärälle tielle eksymisellä, sillä Ruth on kertonut ennen jotain saman tapaista, muistatko, Alice? Luulin hänen tarkoittavan, että Jesus nostaa silloin; kuin ihminen lankee, se on, tekee jotain pahaa.

-- Ruth tulee hyvin iloiseksi kuullessaan, että hänellä on niin tarkkaavainen pieni kuulija, joka muistaa kaikki niin hyvin.

-- Alice, tarkoittiko Ruth itseänsä sillä pienellä tytöllä, jota Jesus johti, ja joka Häntä niin paljon rakasti? Minusta se oli niin hänen kaltaistaan.

-- En luule hänen tarkoittaneen itseään, Brownie, luulen hänen koettaneen saada meitä etsimään samaa johtajaa.

-- En ole koskaan kuullut puhuttavan siitä pimeästä laaksosta ennen, mitä se merkitsee, Alice, kysyi pienokainen hetken vaiti oltuaan.

-- Etkö muista virrenvärsyä: "Vaik maassa kuolonvarjojen mä yksin vaeltaisin, en pelkäis valtaa pahuuden..."

-- Kyllä, sitten se merkitsee kuolemaa, mutta --

-- Mitä mutta?

-- Minä en pidä siitä, että Aimée kuolee pienenä.

-- En usko Ruthin sitä tarkoittaneen. Matkahan oli hyvin pitkä, ja vaikka häntä kertomuksessa sanottiin pieneksi tytöksi, koskapa kaiken otaksutaan tapahtuneen yhtenä päivänä, voidaan sillä tarkoittaa täysikasvuista, jopa vanhustakin.

Keskustelun kestäessä katselivat pienet sisarukset ihmetellen toisiaan, sillä he eivät olleet niin tottuneet Ruthin kuvaannollisiin kertomuksiin, kuin Brownie, eivätkä aluksi ymmärtäneet niillä olevan mitään tarkoitusta. Mutta nyt soi kello, ja kaikki riensivät sisään.

-- Vihdoinkin voin lukea kirjeeni, ajatteli Ruth lähdettyään toisten luota, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, saavutti hänet vanha ystävämme Jane Harding, joka näytti aivan täysikasvaneelta naiselta, ja jonka koulunkäynti oli päättyvä muutaman kuukauden kuluttua.

-- Ruth, huudahti hän, -- tahdoin juuri tavata sinua! Tulin juuri sinua hakemaan!

Ruth-raukka! Ei vieläkään siis! Hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan kärsimättömältä.

-- Huomenna on minun soitto vuoroni, ja mr Webbin antamassa kappaleessa on muutamia tahtia, joista en saa selvää. Toivoisin, että tulisit kuulemaan, kun soitan ne.

Ruthin soitannolliset lahjat olivat hyvin kehittyneet, ja Jane tiesi, että Ruth oli ainoa, joka kykeni häntä auttamaan.

-- Koetan parastani, sanoi hän. -- mutta tiedäthän, etten ole sitä kappaletta harjoitellut.

He menivät yhdessä pianon luo, ja Janella oli niin paljon kysyttävää, että kesti kauan, ennenkuin Ruth pääsi vapaaksi. Jälellä oleva osa iltapäivästä oli hänen lupauksensa mukaan käytettävä erään kirjan lukemiseen pienokaisille. Annien muistiinpanojen ja valmistuksen varalle jäi aikaa tuskin ollenkaan.

Hän ja Alice asuivat edelleenkin samassa huoneessa, mutta siellä oli nyt kolmaskin vuode, millä pikku "Brownie", jonka oikea nimi oli Margaret Ferguson, rauhallisesti nukkui käsi posken alla. Hän oli Ruthin erityinen suosikki. Huoneeseen tultuaan ei hän malttanut olla suutelematta hänen suloisia kasvojansa. Hänen hämmästyksekseen ja harmikseen heräsi Margaret ja kietoi käsivartensa Ruthin kaulaan. -- Minä rakastan sinua niin kovin, Ruth! Kerrotko huomenna enemmän Aiméestä?

-- Joskus, kultaseni. Nuku nyt heti!

Mutta hän oli täydellisesti valveilla. -- Tiedätkö Ruth, minä nukahdin vasta hiukan. Ajattelin sitä kertomusta ja koetin pysyä valveilla kysyäkseni sinulta siitä. Luuletko minulla olevan opastajaa, Ruth?

-- Kyllä, rakas lapsi, olen varma siitä -- koeta aina muistaa se -- tahdotko?

-- Tahdon koettaa, mutta se on toisinaan niin vaikeata. Unohditko sinä koskaan, Ruth?

-- Sangen usein, mutta puhukaamme huomenna siitä enemmän. Kuulen Alicen tulevan. Jumala sinua siunatkoon!

Saatuaan suutelon, kääntyi hän ja nukahti.

Vihdoinkin voi Ruth lukea kirjeensä. Se oli Duncanilta. Hän oli ollut kerran kotona. Viime kesäluvan oli Ruth suureksi ilokseen saanut viettää hänen seurassaan. Hän huomasi Ruthin siinä ajassa edistyneen enemmän, kun hän oli luullutkaan, ja Ruth tiesi nyt olevansa hänelle parempi toveri, kuin koskaan ennen. Mutta hän matkusti taas, sillä vuoden oleskelu Bermudassa oli hänen toimelleen välttämätön.

Ruth arveli olevan sangen luultavaa, ettei Duncan palaisi Englantiin ennen hänen koulunkäyntinsä lopettamista, mutta hän toivoi hänen pistäytyvän kotona toistamiseen. Ja vaikka sitä kirjeessä ei sanottukaan, uskoi hän saavansa pitää hänet luonaan muutamia viikkoja lähestyvän luvan ajalla, jonka ajan hän toivoi joka tapauksessa saavansa viettää Beachfieldissä.

Vaikka kirjeessä ei tästä tärkeästä aineesta puhuttukaan mitään, huvitti se kuitenkin Ruthia. Veli kertoi siinä toimistaan, huvituksistaan ja ystävistään, niistä pienistä kirkkaan sinervään tyveneen mereen sirotetuista satumaisista saarista, jotka muodostavat Bermudan ja monista löytöretkistään siellä, lopuksi kalastajista, jotka olivat täydellisesti tyytyväisiä pieneen alueeseensa. Joskus löysi hän vaan lintuja ja kukkia, jotka kaikki olivat yhtä kauniita, mutta aina siellä oli joku varjoisa paikka, jossa voi viettää puolituntisen kirjoineen, tahi maalata jonkun luonnoksen Ruthille, joka piti niitä erittäin suuressa arvossa.

KAHDESTOISTA LUKU.

"Minä pidän huolta sinusta, Polly!"

Polly istui tapansa mukaan odottaen ja kuunnellen samassa vanhassa huoneessa kuin kaksi vuotta sitten. Hän on vanhentunut, ja hänen kasvoissaan on levoton ilme. Hänellä on suuri, kulunut kirja polvillansa, ja sormet liikkuvat nopeasti pitkin riviä hänen mumistessaan: -- Ja kaikki, mitä te rukoilette minun nimeeni, teen minä teille, -- ja, -- Rauhan minä jätän teille, minun rauhani minä teille annan, en minä anna teille niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne murheellinen olko, älkää myös peljätkö. -- Hän keskeytti kuiskaten: Ei, en pelkää. -- Onhan hän sanonut: "Ja kaikki mitä te anotte minun nimeeni, teen minä teille!" Hän polvistui, kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili.

Hän ei kuullut lähestyviä askeleita. Tulija oli Debby. Hän näki hänet polvillaan ja kääntyi ympäri odottaakseen. Hän katseli ympärilleen puutarhassa. Yhtä ja toista oli sinne istutettu, mutta rikkaruoho oli ne tukehuttamaisillaan. Debby pudisti surullisesti päätänsä. Kun hän taas kurkisti sisään, oli Polly noussut, ja hän meni sisään.

-- Olen iloinen, että tulitte mrs Burton, sanoi sokea tyttö; -- tunsin tarvetta saada puhella jonkun kanssa.

-- Sinulla on parempi lohduttaja, kuin minä, mutta sano, onko sinulla joku uusi huoli.

-- Ei, se on se vanha. Isä on taas ottanut Joen mukaansa, ja minua peloittavat ne vaarat, joiden alaiseksi hän joutuu. Joe ei ole entisensä, sen näette puutarhasta.

-- Minä katsoin sitä tullessani. Mutta etkö sinä voi vaikuttaa Joeen ja pitää häntä kotona.

-- Mitä minä voin? Isä käskee, eikä hän uskalla vastustaa. Eivätkä he koskaan puhu teoistaan, jotta minä voisin Joelle todistaa, että olisi oikein olla tottelematta. Olen polvillani rukoillut, että hän antaisi pojan odottaa ja koettaa saada toisen paikan.

-- Miss Long auttaisi häntä varmaan.

-- Sen tekisi hän, se rakas miss Long. Hän on ollut minulle ystävällisempi, kuin osaan sanoakaan teille, mrs Burton, ja ne nuoret neitoset myös. Monta kertaa en olisi voinut maksaa vuokraa ilman heidän apuaan.

-- Kuinka Joe menetti paikkansa?

-- Oi, se oli hänen oma syynsä. En saanut häntä menemään säännöllisesti. Ja isä sanoi, ettei hänestä tule mitään niinkauan, kun hän istuu siellä takana, ikäänkuin jonkun ison herran palvelija-lurjus. Poika raukka! Ette tiedä, mrs Burton, kuinka paljon hänestä pidän. Ja minä luulin voivani häntä ohjata oikealle tielle -- ja tyttö raukka purskahti itkuun.

-- Mitä osasi Debby sanoa? Eihän sokea tyttö voinut mitään isää vastaan. -- Polly, sinun täytyy jättää tämä asia korkeimman huostaan -- sanoi hän hetken perästä. -- Koeta vaan vaikuttaa häneen niin paljon kuin voit, lapseni.

-- En koskaan ajatellut puhua huoliani kenellekään maalliselle ystävälle, mutta nyt olen iloinen, että ne tiedätte. Jumala tietää, että rukoilen heidän molempien puolesta. Mutta vastausta on niin vaikea odottaa, kun Joe noin turmeltuu.

Miss Long oli usein kehottanut Joea työskentelemään hänen puutarhurinsa johdolla, voidakseen kunnollisesti hoitaa maansa, mutta Joe ei ollut huolinut tarjouksesta.

Debby kysyi tahtoisiko Polly, että hän lukisi hänelle jonkun kappaleen tahi virren, sillä Johanneksen evankeliumi oli ainoa, mitä Polly itse voi lukea, eikä Joella enää ollut tapana hänelle lukea. Mennessään sokean ystävänsä luota ajatteli vanha Debby tyttöraukkaa sekä Joen rehellisiä kasvoja ja toivoi että hänestä pian oli tuleva sisaren turva ja lohdutus jälleen.

Polly jatkoi vieraan mentyä lukemistaan, odottaen joka hetki isän ja Joen tulevan kotiin. He olivat harvoin säännöllisiä, mutta Joe tuli kuitenkin aina huolimatta isästään, sillä hän tiesi Pollyn häntä odottavan. Kerran oli Polly polttanut kätensä koettaessaan yksin tulla toimeen, ja silloin oli Joe luvannut aina tulla ja oli tähän saakka sen tehnytkin. Mutta hän ei ollut koskaan viipynyt näin kauan. Tuli pimeä, mutta Polly ei voinut sitä nähdä. Hän luki jonkun rivin ja meni aina välillä ovelle kuuntelemaan. Ilma alkoi muuttua kylmäksi. Hän meni vielä kerran veräjälle kuunnellakseen. Hän kuuli ääniä etäältä ja luuli eroittavansa niistä Joen; mutta kun ne tulivat lähemmäksi, olivat ne kaikki vieraita. Varmentuakseen odotti hän siksi, kunnes ne olivat menneet ohi. Väsyneenä ja tuska sydämessään meni hän sisään sulkien oven. Mutta hän ei voinut saada rauhaa, usein avasi hän sen taas kuunnellakseen.

Vihdoinkin avattiin ovi varovasti mutta nopeasti ja sulettiin jälleen. Se oli Joe. Polly nousi ja ojensi kätensä tulitikkuja hakeakseen, mutta Joe kuiskasi hätäisesti: -- Polly, älä sytytä tulta! Isä tulee kotiin. -- Ja hengästyneenä jatkoi hän: Hän on nyt kujassa; hän on ollut pari tuntia piilossa poliiseilta, jotka menivät juuri tästä ja hakevat nyt häntä kaupungista.

Polly kalpeni. Hän oli tätä odottanut kauan. Hiljaa kysyi hän: -- Joe, sano, mitä hän on tehnyt? Eihän vaan murhannut, oi, sano, ettei hän ole murhannut ketään! Metsävahti -- -- --

-- Ei, ei, Polly, ei se sellaista nyt ole, heillä on ollut jotain yhteistä Ben Brownin kanssa. Mutta minä en tiedä mitään. Olen ollut poissa koko päivän, viiden penikulman päässä täältä. En olisi tiennyt mitään, jollen olisi tullessani nähnyt isää piiloutuneena kalkki-uuniin.

-- Milloin hän tulee, Joe? kysyi hän hätäisesti.

-- Hän odottaa siksi, että kaikki on rauhallista. Yksi poliisi meni juuri tästä ohi kaupunkiin päin. Ihmettelen, ettei hän tullut tänne. Kuule, Polly! Joku avaa veräjän.

-- Juokse katsomaan, Joe! Käske hänen pian tulla, minä kätken hänet -- isä-raukan! Täällä ei kukaan häneen koske.

Joe avasi oven ja näki lyhdyn valon veräjällä ja kuuli lyhyen käsikähmän jälkeen poistuvia askeleita. Pollykin kuuli kaikki.

-- Juokse, Joe, ja katso oliko se hän. Voi, minä luulen, että he ovat vanginneet hänet juuri, kun hän pääsi kotiin.

Hän ei uskaltanut liikahtaa, sillä pelästyessään hän aina unohti suunnan. Joe juoksi niin nopeasti kuin ehti, ja vaikka poistuvat kävelivät rivakasti, saavutti hän pian heidät. Niin, se oli totta. Keskimäinen oli isä -- toiset poliiseja. Vanki kuuli hänen askeleensa ja sanoi päätään kääntäen: -- Joe, oletko se sinä? Mene kotiin ja pidä huolta Pollysta.

Poika empi. -- Kuuletko, mene! -- Tuo hurja ääni pakotti nyt, kuten ennenkin tottelevaisuuteen. Joe palasi hitaasti. Polly kuuli pian hänen askeleensa ja huusi: -- Onko se isä, Joe, onko?

Joe ei vastannut heti, hän kietoi kätensä hänen vyötäisillensä ja ohjasi hänet tupaan.