Part 5

-- Sinä olet hyvin ilkeä poika, enkä minä lähde koskaan sinua kanssasi enää, sanoi Ruth kovemmalla äänellä, mutta hillitsi samassa itsensä. Loppumatkalla vastaili hän hyvin lyhyesti Tedin huomautuksiin.

Heidän kotiin päästyään tulivat pian toisetkin, mutta Ruthin ja Edvardin toimista ei puhuttu mitään.

Kun Ruth iltasella vierashuoneessa luki erästä satukirjaa, ja Ted oli jossain ulkona, kuuli hän Valterin sanovan: -- Toivon, että huomenna on kaunis ilma, äiti. Tahtoisin viedä Sinut Sedburyyn ponivaunuilla.

-- Luulin, ettei Taffya voisi käyttää.

-- Kyllä, William sanoi eilen, että sen polvet ovat aivan terveet, ja minun tekisi mieleni näyttää sinulle, kuinka paljon olen edistynyt ajamisen taidossa.

-- No niin, poikani, jos tahdot, ja jos ei ilma ole liian kylmä minulle.

Ruthin oli paha olla. Mutta luonnollisesti hän ei voinut sanoa mitään Tedin salaviittausten tähden. Hän ei kuitenkaan voinut lukea, ajatukset työskentelivät.

-- Olen iloinen, ettei täällä ole niinkään vaikea olla hyvä, kuin luulin! Luulen, etten ole tehnyt vielä mitään sopimatointa. Mutta Ted en tahtoisi olla. Minun mielestäni hänen olisi pitänyt kertoa se, mutta sehän on hänen asiansa, eikä minun. Olisin kertonut sen, koska he aikovat huomenna sillä matkustaa, jos hän ei olisi ollut niin paha, mutta nyt hän luulisi, että tahdon kielitellä, ja sitä en tee! Mutta olen iloinen, ettei se ole minun asiani! -- Ja hän luki kirjaansa edelleen.

Oi Ruth! Älä sekoita ylpeyttä ja rehellisyyttä toisiinsa. -- Saat ehkä katua liian myöhään.

Kun Ted tuli sisään, ruvettiin keskustelemaan kemuista, jotka lady Douglas aikoi panna toimeen muutamille koululapsille. Valter oli kuullut eräästä huvittelutavasta, jota sanottiin "postikonttooriksi", ja hän sanoi, että oli eräitä siihen kuuluvia tarpeita mentävä hakemaan Sedburystä. Ruth oli pahoillaan, etteivät he sanoneet Tedille menevänsä ponivaunulla.

Seuraavana iltapäivänä pyysi Ted Ruthia mukanaan Sedburyyn hakemaan Valterille postikonttooriin tarvittavia esineitä, Ruth suostui mielellään, sillä ilma oli erittäin kaunis.

Heidän lähtiessään sanoi lady Douglas: -- Tapaatte siellä ehkä Valterin ja minunkin, mutta älkää meistä välittäkö, tulkaa takaisin, milloin tahdotte.

-- En tiennyt, että äiti tulisi sinne tänään, sanoi Ted heidän kävellessään, -- mutta eihän se muuta asiaa. Olen varma, että kävelet mieluummin, kuin istut umpinaisessa vaunussa, minä ainakin teen sen.

Ruth oli vaiti ja Ted alkoi innokkaasti kertoa, mitä he tuolta pikkukaupungista ostaisivat, eikä hän ollenkaan huomannut, että Ruthin ajatukset harhailivat muualla.

Kun he tulivat sille paikalle, missä jalkapolku yhdistyi maantiehen, seisahtuivat he kuunnellen.

-- Joku tulee mäkeä ales hirveätä vauhtia, huudahti Ted.

Ruth kalpeni.

-- Kuule! -- sanoi Ted, -- se tulee yhä nopeammin! Etkö kuule huutoa? Pian se tulee näkyviin. Tällä puolella olet turvassa, Ruth, mutta minä menen portaan yli, ehkä voin pysähdyttää sen.

-- Oi, älä mene! Hyvä Ted, älä mene! Mitä sinä voit? Oi, sinä voit menettää henkesi.

Ted aikoi astua ojan yli vievälle portaalle, mutta se oli myöhäistä. Jotain kiiti ohi, mitähän se oli? Ted syöksyi mielettömänä portaan yli ja mäkeä alas huutaen: -- äiti! äiti! Valter!

Ruth peitti kasvonsa käsillään. Mutta kuule! Äkkiä lakkaa rätinä. Oi, pysähtyikö se? Ruth juoksi portaalle. Pysähdys kesti vaan silmänräpäyksen -- eteenpäin riennetään taas, mutta hitaammin, mikähän siihen lie syynä? Hän näkee vaunun heiluvan puolelta toiselle ja hidastuttavan ponin kulkua, hän näkee, että pyörä on rikki, mutta huomatessaan, että se on tyhjä, pöyristyttää häntä, eikä hän voi paikalta liikahtaa. Vaunu pirstautuu askel askeleelta, mutta missä ovat _he_? Silmät etsivät koneellisesti jotain. Tuossa on tumma pilkku tiellä, se on pyörä. Mutta mikä tuo on? Kuka se on? Ted rientää, kuin lentäen eteenpäin, ja hän kuulee hänen huutonsa. Mutta tuo liikkumaton, musta kasa! Hän hyppää tielle ja rientää, -- ei huutaen -- hänen säikähdyksensä on liian suuri. Eikö hän nyt sitä saavutakaan? Tuossa näkyy se. Vihdoinkin on hän jo lähellä. Äkkiä huomaa hän, että Edvard ja lady Douglas siinä ovat kumartuneena Valterin yli. Hän se siis oli -- onko hän kuollut? Kasvot ovat hyvin kalpeat, silmät kiinni eikä hän liikahda.

-- Juokse, Ruth, tuonne tupaan hankkimaan vettä ja apua!

Edvard hänet lähetti. Lady Douglas istui maassa ja piteli haavoittunutta päätä sylissään. Säikähdys oli huumannut hänet, hän ei tuntenut kipua, vaikka kasvot olivat täynnä verinaarmuja. Ruth koetti juosta, mutta jalat tuntuivat liikkuvan kuin unessa, ja tupa oli niin kaukana. Mutta apua tuli -- kaksi miestä ja vaimo tulivat juosten. He olivat kuulleet huudon. -- Kuka se on? -- kysyivät he nähdessään Ruthin. -- Mitä on tapahtunut? Onko joku vahingoittunut?

-- Sir Valter Douglas -- hän on kuollut -- ei maksa vaivaa -- mutta, oi, tuokaa vettä!

-- Menkää te, sanoi vaimo toisille, -- ja tuokaa nuori herra meille, minä hankin vettä ja lähetän Sallyn hakemaan lääkäriä. Tulkaa kanssani, rakas lapsi, sanoi hän Ruthille, ette voi itse käydä, tarttukaa käsivarteeni.

-- Ei, minun täytyy mennä hänen luokseen! Ette tiedä, se oli minun syyni, ja hän on kuollut, tiedän, että hän on kuollut! Oi, hakekaa pian vettä ja antakaa minun viedä sitä hänelle! -- Jospa hän vaan avaisi silmänsä!

-- Lapsi-raukka! Minun täytyy kantaa teitä. Kas niin, älkää nyt olko niin hädissänne, rakkaani! Hän kyllä siitä virkoaa, hän on varmaan vaan pyörtynyt.

Ystävällinen vaimo kantoi Ruthin huoneeseen. Hän jaksoi tuskin seisoa, mutta hän huusi: -- Minun täytyy viedä vettä! Minun täytyy -- minun täytyy! Ted sanoi!

-- Kyllä, kyllä ystäväiseni, odottakaa yksi minuutti, että noudan sitä.

Hän jäi yksin eikä vaimo tullut takaisin. Hän kuuli hänen menevän oven ohi, mutta hän oli liian heikko voidakseen lähteä hänen jälkeensä. Hän ainoastaan istui ja odotti. Hetken kuluttua kuuli hän useiden tulijain askelia. Hän ei voinut mennä heitä vastaan, vaan hiipi erääseen nurkkaan, josta hän voi nähdä heidät ja istuutui lattialle. Hän kuuli nyyhkimistä. Oi, jospa se olisi ollut Valter! Mutta ei, hän makasi kahden miehen käsivarsilla yhtä kalpeana kuin siellä maantiellä. Hänen äitinsä itki. Ruth peitti kasvonsa käsillään, mutta hän tiesi kaikki mitä tapahtui. Hän tiesi, että he kantoivat hänet yläkertaan ja nostivat sänkyyn, hän kuuli raskaat askeleet, miesten poistuessa, mutta hän ei liikahtanut. Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, mutta yhä istui hän siellä hämärässä yksin. Kaikki olivat siellä ylhäällä -- lady Douglas, Edvard ja vaimo -- hän kuuli heidän siellä liikkuvan väliin.

Yht'äkkiä kuuli hän Edvardin tulevan alas ja hän ryntäsi ylös ensi kerran.

-- Elääkö hän? -- kysyi hän arasti? Onko hän parempi? Oi, sano!

-- Kyllä, hän elää, mutta hän ei ole avannut silmiään. Voi, milloin lääkäri tullee?

Ruth tunsi tuskin tuota syvää, pidätettyä ääntä. -- En tiennyt sinun olevan täällä, lisäsi Ted, -- tulin hakemaan sinua, Ruth. Hetken perästä sanoi hän:

-- Tiesitkö, että he aikoivat ajaa tässä vaunussa?

Hän myönsi tuskin kuuluvasti.

-- Oi, Ruth, miksi et sanonut, että se oli rikki?

-- Sinähän kielsit, Ted.

-- Kielsinkö? Niin, nyt muistan -- se oli siis minun syyni! -- Ja hän peitti käsillään kasvonsa.

Kavioiden kopse havahdutti heidät, ja Ted huudahti: -- Voi, lääkäri tulee vihdoinkin -- Jumalan kiitos!

Lääkäri tuli huoneeseen ja Ted saattoi hänet sanaakaan lausumatta yläkertaan. Ruth jäi taas yksin. Hän ei voinut vielä oikein ajatella -- ei ollut vielä varma, oliko syy hänen vai Tedin. Mutta hän rukoili vakavasti Valterin puolesta. Ja sitten tuli kyynelten vuoro. Samassa tuli lääkäri alas. Hän hypähti seisaalleen.

-- Voi, paraneeko Valter? Sanokaa, olkaa hyvä!

-- Toivotaan, sanoi hän, -- hän on virvonnut tainnoksesta, mutta hänen täytyy jäädä tänne yöksi ja ehkä huomiseksi. Sinun täytyy mennä kotiin, lapsi -- lisäsi hän, pannen kätensä hänen olalleen, -- lähetän vaunun, ja sinun täytyy palata Beachfieldiin.

-- Ei, antakaa minun olla täällä! Istun täällä hiljaa, jos vaan saan.

-- Ei, ei, tyttäreni, voisit tulla sairaaksi, eikä se sovi -- hän katsoi Ruthin silmiin.

-- Koetan olla kiltti, jos minun täytyy mennä, sanoi hän.

-- Sinä olet hyvä lapsi! Aamulla aikaisin voit tulla ja ottaa mukaasi mitä Valter tarvitsee. Olen varma, että hän on mielissään tietäissään tuollaisen pienen vartijan olevan läheisyydessään.

Ruth oli vaiti.

-- Ted jää tänne, jatkoi tohtori, hän on tarpeellinen, sillä lady Douglas ei jaksa paljoa.

-- Eihän hän ole haavoittunut, vai?

-- Ei paljon toivoakseni, mutta töyttäys oli hyvin ankara. Luulen hänen pudonneen pensastoon, mutta sir Valter-raukka lienee pudonnut pää edellä kovaan tiehen.

Ruthia pöyristytti.

-- Kas niin, kas niin! Älkäämme puhuko siitä, huomenna on hän jo parempi ja ylihuomenna voi hän jo kiittää sinua ja toisia. Tohtori ratsasti pois, Beachfieldiin päin.

Vaunua odotellessaan Ruth mietiskeli tuota hirveätä tapausta. Hän huomasi, että hänen ylpeytensä oli ollut kaiken syynä. Silloin hän kiitti Jumalaa, ettei Valter ollut kuollut hänen rikoksensa, hänen suuren rikoksensa tähden. Ja muistaessaan sen anteeksiantamuksen ja rakkauden, joka ei koskaan lopu, sanoi hän sydämensä syvyydestä: -- Oi, Jumala! Anna suuri syntini anteeksi ja tee minut nöyräksi Jesuksen tähden.

Ennenkuin hän lähti kotiin, tarjosi ystävällinen vaimo hänelle teetä ja koetti lohduttaa tyttöraukkaa. Mutta kauhunsekainen ilme oli jo kasvoilta kadonnut ja taivainen rauha antoi hänelle levollisen unen noissa tyhjissä huoneissa. Hän tiesi että Jesus vielä rakasti häntä, ja tämänkin surullisen tapauksen kautta tahtoi tehdä häntä nöyremmäksi ja valppaammaksi itsensä suhteen.

YHDEKSÄS LUKU.

Tunnustus.

Lähes viikko kului, ennenkuin Valter voi palata kotiin. Tänä surullisena aikana täytyi Ruthin olla paljon yksin. Hänellä ei ollut tilaa tuvassa, sillä sen omistajienkin täytyi olla naapurissa. Lady Douglas ajatteli lähettää hänet miss Longin luo, mutta Ruth pyysi niin hartaasti saada tehdä, mitä tarvittiin ja juosta asioilla Beachfieldissä, että se aije raukesi. Ted kävi joka päivä kotona, mutta Valter ei voinut olla kauan ilman häntä. Onnettomuuden jälestä oli Ted jättänyt kaikki elkeensä, ja koetti hoitaa sairasta sekä säästää äitinsä vaivoja niin, että oli vaikea tuntea häntä entiseksi räyhääväksi ja ajattelemattomaksi Tediksi.

Tällä ajalla kirjoitti Ruth miss Longille pitkän kirjeen kertoen hänelle niin hyvin, kuin hän osasi koko tapauksen ja ilmaisten syyllisen, ja kysyi, oliko hänen tunnustettava syyllisyytensä lady Douglaalle ja Valterille. Pian sai hän hyvin ystävällisen vastauksen, jonka tuloksena oli pitkä keskustelu Tedin kanssa, kun tämä tuli Ruthille ilmoittamaan, että Valter oli paljon parempi ja saisi muuttaa kotiin seuraavana päivänä, sekä että Ruth saisi mennä hetkiseksi hänen luokseen.

-- Mutta älä puhu sanaakaan hänelle siitä päivästä, Ruth, lisäsi hän, se voisi vahingoittaa häntä.

-- Toivoisin, että kertoisit sen äidillesi, Ted, vastasi hän, että rikoimme vaunun, tarkoitan.

-- Ei hyödytä nyt, Ruth; luulen, ettemme tee sitä toistamiseen.

-- Ei, mutta minusta se olisi oikein, ja olen varma, että sinunkin olisi hauskempi jälkeenpäin. Tiedän, että tahdot sen mieluummin sanoa itse, muussa tapauksessa olisin minä tarjoutunut.

-- Niin, luonnollisesti se oli minun syyni.

-- Vaunun rikkoutuminen oli sinun syysi, mutta se oli pieni asia verrattuna siihen, etten edes sinulle sanonut, että he aikoivat lähteä sillä ajelemaan. Onnettomuus oli kokonaan minun syyni, Ted. Älä koetakaan saada minua ajattelemaan muuta.

-- Minä en voi käsittää oikein, miksi et sanonut sitä, Ruth.

-- Oi, Ted, en voi ajatella, kuinka paha silloin olin. -- Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. -- En tahtonut puhua, kun sanoit minun haluavan kielitellä -- se oli ylpeyttä kaikki.

-- Hyvä, sanoi hän ystävällisesti, nyt huomaan oman syyllisyyteni selvästi. Oi, Ruth, ajattele, että Valter olisi kuollut!

-- Se olisi todella ollut kauhea rangaistus! Kuinka Jumala on hyvä, Ted! Nyt sen huomaan selvemmin, kuin koskaan ennen.

Ted ei heti vastannut. Sitten hän sanoi äkkiä:

-- Eikö olisi paras kiitollisuuden osoitus hänelle, jos koettaisi tulla paremmaksi? Minä koetan olla kiusoittelematta Valteria tyhmällä huolimattomuudellani. Jospa tietäisit, kuinka kärsivällinen ja lempeä hän on nyt sairaana. Luulen, että koetan hänen tähtensä tulla gentlemanniksi, kuten hän sanoo, -- ja tuo tavatoin ajatus pani Tedin hymyilemään.

He lähtivät yhdessä Valterin luo. Ruthia värisytti heidän astuessaan kapeita portaita. Olisivatko hänen kasvonsa yhtä kalpeat, kuin viimeksi nähdessä? Huone oli jotenkin pimeä. Hän istui sängyssä, Ruthin mielestä melkein yhtä kalpeana, mutta hänen silmänsä olivat nyt auki, ja hymyillen ojensi hän kättänsä ja sanoi väsyneellä äänellä:

-- Mitä ajatteletkaan minusta, Ruth, kun pilaan sinun vierailusi tällä tavalla?

Ruth-raukka! Mitä hän osasi vastata! Hän toivoi saada tunnustaa hänelle kaikki ja pyytää anteeksi, mutta hän muisti Tedin varoituksen. Ja tuskin voi huomata hänen sisällistä taisteluaan, kun hän hätäisesti sanoi: -- Olen iloinen, että paranet.

-- Huomenna tulemme kotiin jos Jumala suo, sanoi lady Douglas. -- Laitathan kaikki kuntoon meitä varten, hyvä Ruth?

Ruth ei vastannut, eikä huomannut, kuinka kalpealta ja surkastuneelta lady Douglas näytti, sillä hänellä oli täysi työ pidättää itkuaan. Ja hän oli oikein iloinen, kun Edvard taas saattoi hänet alas, sillä tuo heikko ääni, kalpeat kasvot ja huoneessa oleva puoli hämärä vaivasivat häntä.

Seuraavana päivänä muutettiin onnellisesti Beachfieldiin, ja Ruth oli seuraavan viikon melkein aina Valterin huoneessa lukien ääneensä ja huvittaen häntä parhaan kykynsä mukaan.

Eräänä iltana, kun he kaikki olivat kokoontuneet sinne, ja toiset luulivat hänen nukahtaneen, sanoi hän yht'äkkiä:

-- En voi käsittää, kuinka se pyörä meni rikki, äiti, Taffy ei sitä kumminkaan mihinkään loukannut.

Ruth ei voinut enää pidättää itseään. Hän heittäytyi polvilleen sängyn viereen ja huudahti: -- Oi, Valter, oi lady Douglas! Voitteko antaa minulle anteeksi? Se oli minun syyni!

-- Mitä nyt, Ted? Mitä tämä merkitsee? -- sanoi lady Douglas. Eilen sanoit, että olit rikkonut vaunun ja kieltänyt Ruthin kertomasta sitä. Mitä hän nyt tarkoittaa?

-- Ei, ei, sanoi Ruth, -- hän ei tiennyt, että aioitte mennä ajelemaan, mutta minä tiesin. Se oli aivan minun syyni, ja minä olen toivonut saavani pyytää sinulta anteeksi, mutta ethän sinä voi, Valter -- ei, olen varma, ettet voi!

Mutta Valter kohotti hänen päätänsä ja suuteli häntä otsalle.

Pian kerrottiin tarkoin koko tapaus. Lady Douglas oli liian kiitollinen poikansa parantamisesta voidakseen olla vihainen rikollisille. Vihdoin Ted kysyi:

-- Mikä pelästytti Taffyn?

-- Se kulki aluksi hyvin, sanoi Valter, ja luulen, että minussa lopultakin on suurin syy. Me tulimme erään mustalaisleirin ohi -- -- --

-- Lyönpä vetoa, että ne olivat juuri samat, joita me etsimme Sandy Lanessa, keskeytti Ted.

-- No, niin, tiedät, että Taffy vihaa kaikkea, mitä se ei ole ennen nähnyt eikä ymmärrä. Se rupesi arastelemaan, ja jos minä olisin taluttanut sitä tyynesti, olisi kaikki käynyt hyvin, mutta minun piti välttämättömästi näyttää äidille, kuinka hyvin minä osaan ohjata sitä, ja niin minä sitä pakotin ruoskalla. Mutta säikähdys ja piiska saivat sen alkuun. Olimme juuri mäen harjalla, ja -- lopun tiedät. Mutta mihin Taffy on joutunut, äiti?

-- Taffylla ei ole mitään hätää, sanoi Ted, -- se pysähtyi pian. Se ei ole mikään pahaluontoinen, sen vaikutti varmaan pelästys. Vaunu, eli ainakin suurin osa siitä, jäi pieninä paloina maantielle, kuten voit arvatakin.

-- Miten olet menetellyt koululasten suhteen, kysyi Valter pienen vaitiolon perästä.

-- Olen lykännyt juhlan tuonnemmaksi.

-- Mutta sehän tulee ennen Ruthin lähtöä, eikö niin, äiti?

-- Jos niin tahdot, mutta meidän täytyy sitä viivyttää niin paljon, kuin voimme sinun tähtesi.

-- Älkää minua ajatelko. Jos en jaksa olla joukossa, niin voinhan sen aikaa oleskella yksin yläkerrassa. Pidetään se ennen, kuin Ruth matkustaa, jos ei äiti vastusta.

-- Odottaako miss Long sinua koulun avauspäivänä, Ruth?

-- Lupasin tulla siksi. Siihen on viikko ensi keskiviikosta.

-- Silloin määräät ehkä tiistain, äiti, minulla on siihen hyvää aikaa vahvistua.

Niin päätettiin. Ja viikko kului kaikenmoisessa puuhassa niin nopeasti, että Ruth oikein ihmetteli.

Hänestä oli kovin hauskaa tavata miss Longia, Alicea ja Lizzietä, mutta ikävä oli jättää Edvard ja Valter. Hän ei tiennyt oikein, kuka häntä nyt enimmän miellytti. Alice oli kirjoittanut hänelle ja kertonut, että Pollyn kirjarahat olivat kerätyt, ja että hän Debyn kanssa oli vienyt Johanneksen evankeliumin, jonka miss Long oli Pollyn toivomuksesta ostanut hänelle. Polly oli ollut kovin iloinen lahjasta. Hän lisäsi, että miss Long epäili Pollyn isän elävän entistä pahemmin, mutta mitä hän oli tehnyt, sitä ei Alice tiennyt. Kaikkia näitä Ruth ajatteli tiistaiaamuna pukeutuessaan.

Koko päivä käytettiin juhlan valmistuspuuhiin. Valter oli mukana antamassa määräyksiään Ruthille ja veljelleen. Lady Douglas toimitti joka talvi juhlan koululapsille. Edellisenä talvena oli suuri joulukuusi tuottanut suurimman hauskuuden, tällä kertaa vaihdettiin se postikonttooriin, jonka Valter tahtoi itse järjestää.

Neljän tienoissa menivät pienet ystävämme palvelusväen huoneeseen tarkastamaan, oliko kaikki kunnossa vieraita varten. He laskivat kolmella kapealla, valkoisella liinalla päällystetyllä pöydällä olevat astiat, riittivätkö ne noille neljällekymmenelle kutsutulle. Tuntui uskomattomalta, että neljäkymmentä lasta voisi tehdä lopun noista voileipä- ja kaakkuvuorista, sekä höyryävien teekattiloiden sisällyksistä. Ted ja Ruth saivat kahden jäädä ottamaan vieraita vastaan. Pian kuulivat he kaukaa hiljaista hyminää, joka vähitellen selveni niin, että siinä voi eroittaa erään tunnetun koululaulun sanat. Muutaman minuutin kuluttaa marssi tuo pieni seurue tyyneesti ja hyvässä järjestyksessä opettajattarensa seurassa huoneeseen. Ne olivat enimmäkseen tyttöjä, joukossa joku aivan pieni poika, eikä Ruth ollut mielestään koskaan nähnyt niin puhtaita talonpoikaislapsia. Neljännestunnin kuluttua olivat kaikki ahkerassa toimessa tehden kukin parastaan pienentääkseen noita syötävistä aineista muodostettuja pyramiideja ja tyhjentäen suuria teekattiloita. Ted riensi kertomaan Valterille olevansa varma, että niillä oli hauskaa, sillä ne nauroivat kaikelle, mitä hän sanoi, olipa se sitten naurettavaa tahi ei. Lapset eivät tarvitse paljoakaan ennenkuin heillä on kylliksi naurun aihetta, mutta tällä kertaa oli Tedillä loppumaton varasto sukkeluuksia. Ja vaikka ne eivät olleet niin suuriarvoisia, että niitä tässä kannattaisi kertoa, voimme sanoa, että -- jos otamme huomioon ystävämme iän -- ne siihen katsoen olivat kyllä täys ikäisten keksimien arvoisia.

Hän tahtoi, että Valter olisi ottanut osaa heidän huviinsa, ja sentähden tuli hän hänen luokseen veitikkamainen ilme kasvoillaan.

KYMMENES LUKU.

Postikonttoori.

Valter! -- huudahti Ted, sinun pitäisi nähdä tahi oikeastaan kuulla Phoebe Smithiä. Minun täytyi tulla pois saadakseni oikein nauraa. Hän on kummallinen, pieni olento. -- Ted nauroi vielä muistellessaan häntä, ja hänen iloisuutensa tarttui Valteriinkin. Tedin sanojen mukaan oli hän omituinen siten, että hän luuli aina pitävänsä niiata ja soinnuttomalla äänellään sanoa: "jos suvaitsette, sir," ja että hän tunsi vaan _yhden_ laatusanan, jota hän vuoroon käytti laatu-, vuoroon määrä-sanana, se oli "hirveästi". Jos kysyn, sanoi Ted, -- tahtooko hän enemmän kaakkua, niksauttaa hän ja sanoo: "jos suvaitsette, sir," jos hän tahtoo enemmän teetä, samoin, ja tämän on hän uudistanut jo lukemattomia kertoja. Hän on nähtävästi oikea sutkapää, sillä niin pian kuin minä sanon hänelle jotain, lakkaavat toiset syömästä ja kuuntelevat. Mutta hänen vakava naamansa ja silmissä oleva veitikkamainen katse se naurattaa.

-- Sinun täytyy vähitellen tehdä meidät tuttaviksi. Mutta miksi et koeta toisten ominaisuuksia saada selville.

-- Hän huvittaa minua enimmän. Hän on kummallinen pieni kapine, ja yhtä ruma, kuin omituinen. Kun kysyin, mitä hän piti teestä, pani hän pois kupin, nousi seisomaan, niiasi ja sanoi: "Se on hirveän kuumaa, jos suvaitsette sir." -- "Pitäisitkö enemmän kylmästä vedestä?" -- kysyin. Hän koetti sanoa "ei", mutta tulikin: "jos suvaitsette, sir." Ja kun kaasin hänelle vettä ja kysyin, oliko se hyvää, sanoi hän: "se on hirveän kylmää, jos suvaitsette, sir." -- "Ottaisitko mieluummin haaleaa?" -- Sama vastaus, ja minä toin sitä hänelle.

-- Ted, sinun ei olisi pitänyt, sitä hän ei voinut tarkoittaa.

-- En tiedä, tarkoittiko hän, vai ei, mutta hän sai sitä -- mutta nyt on minun mentävä katsomaan, miten ne siellä voivat.

-- Mitä Ruth tekee?

-- Hän koettaa parastaan omalla, hiljaisella tavallaan. Luulenpa, että hän on valinnut kaikki ujoimmat joukosta, siellä on eräs pieni, hauska olento, jolla on pitkät, valkoiset kiharat... mutta minun täytyy nyt mennä, saat pian nähdä ne kaikki.

-- No, niin, neuvoisin sinua seuraamaan Ruthin esimerkkiä ja antamaan miss Phoeben hoitaa itsensä, hän ei ole ujo.

-- Ei, mutta hän on mitä hauskin pikku tyttö. -- Ja Ted poistui.

Hetken perästä kutsuttiin koko seurue vierashuoneeseen. He tulivat sinne katsellen pelästyneinä ympärilleen ja miettien, mitä heille siellä tehtäisiin. Kaikista peloittavimmalta näytti huoneen yhdessä nurkassa oleva pieni, valkoinen teltti. -- Mikä tuo on? Missä on sir Valter? Luulin, että tulimme katsomaan häntä. -- Tällaisia kuiskauksia kuului joukosta. Silloin Ted huusi miehekkäällä äänellä: -- Lapset, tämä on postikonttoori, ja mikä hauskinta -- se on paras postikonttoori, minkä koskaan olette nähneet, sillä jokainen saa sieltä juuri sellaisen kirjeen, kuin tarvitsee. Hän lisäsi matalammalla äänellä: -- Phoebe Smith, se on hirveän hyvä postikonttoori, toivon, että saat hirveän hyvän kirjeen. -- Sanotaan Phoeben punastuneen ja mumisseen: -- Jos suvaitsette, sir. -- Kuka nyt tahtoo, -- lisäsi Ted, -- mennä ensiksi hakemaan kirjettä?

Hänen ja Ruthin ihmeeksi tarjoutui se pieni, pitkäkiharainen tyttö, hän, joka oli niin ujo, ensiksi menemään. Hän astui rohkeasti telttiin ja soitti pientä kelloa, mutta juoksi samassa takaisin huutaen: -- Oi, musta mies, musta mies! Kauhu valtasi pienokaiset, mutta eräs aikoi tuumia, että se oli varmaan naamioittu, ja eräs toinen tarjoutui koettamaan. Hän soitti kelloa, eikä pelästynyt tuota punaiseen päähineeseen ja vihreään takkiin puettua mustaa miestä. -- Mitä tahdot? kysyi karkea ääni. Vähän pelon alaisesti ilmoitettiin haluttavan kirjettä. Nimi ilmoitettiin, ja pian palasi hän suuren kirjeen onnellisena omistajana. Se sisälsi kauniin neuloma-askin kaikenmoisine tarpeineen ja kirjeen. Se oli todellakin ihmeellinen postikonttoori, sillä tällä tyttösellä oli tapana tulla kouluun yllään repeytynyt esiliina ja päässään nauhaton myssy; ja kirjeessä selitettiin, että "yksi oikealla ajalla tehty neulanpisto säästää kymmenen." Mutta ennenkuin tämä kirje oli luettu, palasi yksi toisensa perästä loistavin silmin teltiltä, jokaisella mukanaan liian suuri paketti sisältääkseen vaan kirjeen. Siinä sitä oli paperin rapinaa ja ihastushuutoja! Vihdoin uskalsi se valkokiharainen kerran "mustan miehen" luo, eikä hän yritystään katunut, sillä kun kirje avattiin, sisälsi se pienen "Kristuksen ihmetyöt"-nimisen kirjan. Sen joka sivulla oli kaunis taulu, joista yksi esitti pientä, makaavaa tyttöä, minkä vieressä seisoi henkilö, jonka hän ymmärsi tarkoittavan Vapahtajaa, koska hänen päänsä ympärillä oli valokehä, ja koska hän niin lempeästi ja rakkaasti katsoi tyttöä pitäen häntä kädestä. Hänen tyytyväisyyttänsä lisäsi se, että kirjeessä puhuttiin juuri tuosta taulusta. Kun hän ei saanut kaikesta oikein selkoa, kysyi lady Douglas, tahtoiko hän, että se hänelle luettaisiin, ja siinä hän huomasi, että Valter oli joku päivä sitten näyttänyt hänelle tämän ilmoittaen sen laatineensa juuri tätä tilaisuutta varten. Sanat kuuluvat: