Part 4

-- Ai, unohdin, ettet sitä tiedä; en olisi sitä sanonut sinulle, jos ei miss Long olisi myöntynyt. Hän antaa minun vaihtaa kirjan kahteen pienempään, toinen sinulle ja toinen minulle.

Alice tuskin uskoi tuota uutista, kunnes Ruth edelleen selitti, että kun hänen mielestään Alice ansaitsi sen yhtä hyvin, todistuksethan olivat niin yhtäläiset, oli hän pyytänyt miss Longin jakamaan sen, ja Lizzien yhtyminen siihen oli vaikuttanut sen.

-- Eikö Lizzie ollutkin ystävällinen. Oi, minä olen niin iloinen, Alice! Hän suuteli Alicea ilosta säteillen. Hänen ilonsa oli ollut puolinainen Alice-raukan tähden. Hän ei sanonut, että miss Long oli kieltäytynyt Alicen laiskuuden takia, mutta hän sanoi, että Lizzie oli saanut voiton, kun oli muistuttanut, miten ahkera hän oli ollut kolmena viime kuukautena. Ja sitten selitti Alice, että hän oli päättänyt antaa Ruthin tarjota teen, vaikka hän olisikin saanut palkinnon. Mutta Ruth ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan -- ja hän osoitti olevansa niin perin taitamaton siinä asiassa, että Debbykin tuumi Alicen sopivan paremmin. Kaikki saatiin järjestykseen ja pienellä seuralla oli erittäin hauskaa. Debby kertoi vielä kerran "miss Elizan" koulusta karkaamisen ja monta muuta yhtä hauskaa kertomusta, ja aika kului niin, ettei Ruth kertaakaan muistanut ajatella peloittavaa vierailuansa.

Mutta sanottuaan Debylle jäähyväiset ja päästyään huoneeseensa Alicen kanssa valtasi tämä ajatus hänet uudistuneella voimalla.

-- Voi, Alice, sanoi hän, -- toivoisin saavani jäädä luoksesi. Täällä olisi paljon helpompi olla hyvä, kuin siellä, lisäsi hän huoaten.

Alicen mielestä ei vieraisille mennessä tämän tarvinnut olla ensimäisenä ajatuksena. Hän ei sitä kuitenkaan sanonut.

-- Luulisin, että olisi paras kysyä sitä Lizzieltä, Ruth, sillä tässä tuonoin kuulin hänen sanovan, että on yhtä helppo olla hyvä yhdessä, kuin toisessakin paikassa.

-- Sanoiko hän todellakin niin? Kenelle? Milloin?

-- Niin, näetkös, hän menee ensi kevännä ulkomaille -- olen unohtanut nimen, mutta johonkin Länsi-Intiaan kai se oli -- ja eräs tytöistä ihmetteli, että hän voi matkustaa seutuun, missä ei pidetä säännöllistä jumalanpalvelusta.

-- Ja mitä hän sanoi, sano se minulle ihan sillä tavalla, sanoi Ruth innokkaasti.

-- No, hyvä, hän sanoi juuri näin, vastasi Alice ikäänkuin kirjasta: -- etkö usko, että siellä, mihin Jumala meidät lähettää, on helpointa olla hyvä? -- Ja minusta oli hauskaa, että Lizzie osasi antaa niin kauniin vastauksen. -- Eikö sinustakin?

Mutta Ruthin ajatukset harhailivat ympäri. Äkkiä sanoi hän: -- Kiitos, Alice, paljon kiitoksia! Olen niin iloinen Lizzien sanoista ja uskon, että se on totta. -- Vasta muutaman minuutin kuluttua muisti hän kysyä, miksi Lizzie matkustaisi, ja eikö hän koskaan palaisi.

-- Ei koskaan! -- sanoi Alice. -- Kuten tiedät, lopettaa hän silloin koulunsa, mutta en tiedä, miksi hän ulkomaille matkustaa. Ehkä hänen vanhempansakin menevät.

Ruth suri sitä, että hän niin menettäisi parhaan ystävänsä vanhemmista tytöistä, mutta rukoillessaan: tapahtukoon sinun tahtosi, ajatteli hän, että matka lady Douglaan luo oli varmaan hänelle hyväksi, koska Jumala hänet sinne lähetti.

Ennen nukkumista Ruth ja Alice juttelivat hiukan Joesta. Hän oli miss Longin ystävällisestä toimenpiteestä tullut aivan eheän puvun ja kenkien onnelliseksi omistajaksi. Mutta kirjarahoja ansaitsi hän edelleenkin itse, vaikka tarvittavasta määrästä puuttui enää sangen vähän. Alice kertoi Joen luonteen kuvauksena, että hän vaivaistalolle mennessään oli nähnyt kaksi poikaa vimmatusti tappelevan, ja hän oli harmikseen huomannut, että pääpukari ja samalla voittaja oli Joe, heidän nykyinen ystävänsä. Mutta ennenkuin kertomus oli lopussa, nukahtivat molemmat.

Seuraavana aamuna hänen odotellessaan vuokravaunua ja sen konduktööriä, Joea, viemään häntä, hänen tavaroitaan ja miss Longia asemalle, tuotiin hänelle kirje Duncanilta. Mutta ennenkuin hän ehti sitä lukemaan, tuli vaunu rämisten, ja pian heilui hän Mellestovin pääkatua pitkin kirje kouraan puristettuna. Kuka olisi voinut lukea kirjettä vuokravaunussa. Hänen täytyi se säästää junaan.

Miss Long jätti hänet konduktöörin huostaan, ja matkan päässä olisivat hänen ystävänsä vastassa. Suutelo, vihellys, ja ensi kerran eläissään oli hän yksin matkalla. Mutta nyt oli kirje luettava, eikä hän huomannut ollenkaan ympäristöään ennenkuin se oli tehty -- ei ollut aikaa vastata matkatoverien, vanhan herran ja rouvan ystävälliseen puhutteluun. Mutta rautatievaunussa ei ollut yhtä helppo lukea, kuin kotona, kirjaimet hyppelivät kuin irlantilaiset porsaat niin, ettei niitä voinut lukea. Sen hän kuitenkin sai selville, ettei hän voinut saada Duncania kotiin koko lupa-ajalla, ja että hänellä oli niin paljon puuhaa, ettei voinut sanoa, milloin palaisi. Kotona ehkä olisivat nämä tiedot aiheuttaneet muutamia kyyneliä, mutta Ruthin nykyisessä asemassa oli niin paljon uutta, ettei hän joutanut ottamaan selvää oliko hän iloinen tai vihainen. Hän ajatteli, että kirjeen loputtua aika tulee varmaan pitkäksi, mutta aika kului katsellessa puita, huoneita ja eläimiä, jotka näyttivät lentävän takaperin, ja hän suorastaan hämmästyi, kuin seuraavalla asemalla konduktööri ilmoitti, että hän oli perillä ja pyysi hänen istumaan paikallaan sillä aikaa, kun hän kuulusteli oliko kukaan häntä vastaan ottamassa. Samassa kuului: "Onko siellä eräs pieni tyttö Mellestowista?" Ruth hypähti pystyyn, mutta mitä hän sitten teki, kerromme seuraavassa luvussa.

SEITSEMÄS LUKU.

Valter ja Ted.

-- Mikä aasi sinä olet, Ted! Etkö voi mennä hakemaan tavaroita? Neuvoisin sinua kantamaan ne vaunuun itse, jotta saisit siihen käyttää vähän sitä liiallista voimaasi, sillä muussa tapauksessa en tahdo vastata seurauksista miss Leighin suhteen.

Viimeisiä sanoja lausuessaan kurkisti puhuja hymyillen vaunun ovesta. Ne olivat sangen kauniit kasvot -- kalpeat ja vaaleaveriset, siniset silmät ja kreikkalaiset piirteet. Valter Douglas näytti hyvin gentlemannimaiselta, hän tiesi sen itsekin. Hän oli pitkä ja hoikka, ja näytti noin viidentoista vanhalta. Miellyttävästi hymyillen sanoi hän:

-- Saanko saattaa teidät vaunuun? Minun tuulihattu-veljeni pitää huolta tavaroista.

Ruth vastasi hyvin ujosti: "kiitos," mutta tunsi samalla itsensä oikein naiselliseksi ja suureksi, kun Valterin häntä huolellisesti auttaessa kantajat kunnioittaen hattuaan hänelle nostivat.

-- Äitini oli pahoillaan, että kylmettyminen esti häntä itse tulemasta teitä vastaan, mutta minä lupasin tehdä parhaani. -- Tämä sanottiin erittäin kohteliaasti kääntyen vieraaseen. Samassa tuli Ted vallattomasti hymyillen ja kantaen itsensä kokoista matkalaukkua hartioillaan.

-- Tule tänne, sir! -- huusi Valter, tänne, sinä poika-tolvana, puhuttelemaan miss Leighiä!

-- Minun täytyy saada tämä ensin vaunuun -- ja hymy, vielä leveämpi, ilmestyi hänen kasvoilleen.

-- Ei, seis, seis! -- huusi Ruth. Se ei totisesti ole minun.

Mutta Ted retusti sen radan ulkopuolelle ja heitti kolisten maahan sanoen: -- Mitä nyt voin vielä tehdä hyväksenne, miss Leigh.

Ruthin suojelija tähtäsi sangen kovan puustin Tedin korvallista kohti, mutta tämä väisti sen huudahtaen: -- Siinä on palkinto siitä, että melkein katkaisen selkäni teidän palveluksessanne!

-- Valter sanoi: -- Olkaa hyvä miss Leigh, nouskaa vaunuun, menen hakemaan tavaranne. Ja jos Ted kerran eläessään voi olla järkevä olento, pysyy hän luonanne, kunnes tulen.

Ruth nousi kuomivaunuun. Hän odotti, että Ted, eli kuten meidän luultavasti nyt on häntä kutsuttava, mr Edvard Douglas, olisi myös tullut, mutta tämä vastasi hänen äänettömään viittaukseensa: -- Ei, en uskalla, kun Valter on mukana! Hän sanoo aina, että olen liian likainen -- ja lienenkin, lisäsi hän nolona katsellen mustuneita paljaita käsiään. -- Mutta ulkopuolella onkin hauskempaa. Eikä teidän tarvitse pelätä, miss Leigh, kun minä ajan kotimatkalla, minä en olekaan mikään huono piiska.

Ruth silmäsi pelästyneenä kuskilaudalle, mutta hän tyyntyi, luonnollisesti siellä oli ajaja.

-- Älkää sanoko tätä Valterille, jatkoi Ted, mutta minä tiesin, ettei se ollut teidän matkalaukkunne. Se oli erään vanhan naisen, jolla oli kaksi koiraa, ja joka piti tavaroistaan sellaista melua, etten voinut välttää kiusausta kantaa yhden hänen sadasta yhdestänsä radan toiselle puolelle. Oli hauskaa kuulla, miten hän huusi kantajille ja samalla hyväili ja mämmitteli naurettavia rakkiaan.

-- Mutta, sanoi Ruth ujosti, -- minusta se ei ollut oikein. Mitä minä olisin tehnyt, jos joku olisi vienyt matkalaukkuni!

-- Niin, mutta te ette olekaan mikään vanha rouva, jolla on räkyttäviä koiria mukana, te!

-- Mutta viettehän takaisin sen, viettehän?

-- Kuinka voin oikeastaan jättää teidät? Valter käski minun pitää huolta teistä.

-- Niin kyllä, mutta minä tulen hyvin toimeen. -- Oi, olkaa niin hyvä, tehkää minun mielikseni.

-- Hyvä, menen katsomaan, mutta mitä kantamiseen tulee, niin on se liika vaatimus, -- selkääni pakottaa vieläkin.

Hän juoksi pois. Puolen minuutin kuluttua kurkisti hän ja kuiskasi Ruthille: -- Kaikki hyvin, vanha rouva on löytänyt sen, mutta Valter on täällä -- hyvästi! -- Samassa oli hän jo kuskilaudalla ja kutitteli hevosia piiskalla.

Valter istui Ruthin vieressä ja luetteli hänelle ohi kulettavien kylien ja suurempien tilojen nimiä.

-- Kurkistakaa ulos sille puolelle, sanoi hän äkkiä -- saatte nähdä meren.

Niin, siinä se oli! Ei vaalean sininen, kuin kesäjärvi, vaan auringon paisteessa kimaltelevien "vaahtopäiden" peittämä. Se oli Ruthille uutta. Hän hypähti puoleksi ylös, ja Valter luuli hänen aikovan taputtaa käsiään, mutta hän ei sitä tehnyt. Sen tien käänteessä näkyvistä kadotessa sanoi hän hiljaa huoahtaen: -- En ole sitä ennen nähnyt, -- kuinka se on kaunis!

-- Niin se on todella! Ja vaikka minä olen ollut täällä koko ikäni, en ole sitä nähnyt kahta kertaa samanlaisena. Ja kuitenkin on se vanhan ystävän kaltainen, joka minua toivottaa tervetulleeksi koulusta kotiin.

Ruth näki nuo suuret siniset silmät täyttyvän kyynelillä. -- Hän rakastaa varmaan merta, -- ajatteli hän. -- Minä en voi siitä pitää, koska se vei Duncanin. -- Mutta hän muisti, että se tuo hänet takaisin, ja sitä ajatellessa hänenkin silmänsä kyyneltyivät.

Samassa jyrähti vaunu suurta kiveä vastaan. Valter hyppäsi ylös, mutta Tedin iloinen naama peitti vaunun akkunan. -- Kaikki hyvin poikaseni, huusi hän kaikuvalla äänellään.

Pian saapuivat he suurelle valkoiselle veräjälle, ja ennenkuin he ehtivät oikein pysähtyä, avasi Ted sen muka nöyrästi kumarrellen.

-- Eikö se ole ruma veräjä? -- sanoi Valter. -- Äiti asui täällä jo ennen, kun hän joutui naimisiin. Talo oli silloin pienempi, ja tämä oli niittynä, sisäänkäytävä oli toisella puolella. Mutta kun tältä puolelta oli niin kaunis näköala merelle, tuli "valkoinen veräjä" yleiseksi mielipaikaksi. Kun sitten tie tehtiin tälle puolelle, antoi isä vanhan nimen jäädä käytäntöön. Isä-raukka! Hän muisti sen varmaan kosimisajoiltaan.

Siinä aivan lähellä oli pitkä, matala rakennus, jonka edessä oli lasiseinillä varustettu kaunis kasvihuone. Sen läpi kulettiin pääovelle. Ted oli tapansa mukaan tehnyt sen ihmeellisen urotyön, että oli ehtinyt perille ennenkuin vaunut. Valter vei Ruthin vierashuoneeseen, jonka oven hänen jyryävä veljensä oli jo ehtinyt avata. Pitkä, lesken pukuun puettu rouva otti Ruthin hyvin ystävällisesti vastaan. Hän oli niin Valterin näköinen, että heti, kun heidät näki yhdessä, tiesi siinä olevan äidin ja pojan.

Hän nousi puoleksi sohvalta, jolla hän lepäsi, suuteli keveästi Ruthia ja toivoi, ettei hän olisi kovin onneton, vaikka veli oli poissa. Sitten hän tuumi, kenen näköinen Ruth mahtoi olla, ja tuli siihen päätökseen, että hän oli itsensä näköinen, sekä lähetti kamarineitensä auttamaan päällysvaatteita hänen yltään. Ruth oli varma, että hän pitäisi oikein paljon ystävällisestä, lempeästä emännästään.

Hänen lähdettyään kysyi lady Douglas Valterilta, oliko Ted ollut kiltti poika.

Ted oli juuri mennyt ulos vierashuoneesta, mutta oli tarpeeksi lähellä kuullakseen ja tuli itse vastaamaan puolestaan: -- Niin kiltti, äiti, että jos en nyt aamupäivällä tee mitään kolttosia, niin en tiedä mitä tapahtuukaan!

Äiti hymyili ja huokasi. -- Valter poikani, sanoi, hän, -- sinun täytyy pitää huolta tuosta pienestä, tyttöraukasta. Minä surkuttelen todellakin lapsiraukkaa. Hänen veljensä on poissa ja hän on vallan yksin. Mikä vahinko, ettei hän ole enemmän äitinsä kaltainen!

-- Rakas äiti, minä en luule häntä ollenkaan onnettomaksi: mutta luonnollisesti koetan minä häntä huvittaa ja -- varjella Tedin tyhmyyksiltä, lisäsi hän nauraen.

-- Ted-raukka! Toivoisin, ettei hän olisi niin ajattelematoin, Valter, eli että teidän hyvä isänne oli elänyt ja ohjannut häntä.

-- Et tarvitse pelätä, rakas äiti, sanoi Valter suudellen häntä otsalle, -- tiedäthän, että olen kaksi vuotta vanhempi, ja luulen voivani vaikuttaa häneen.

Ruth tuli takaisin ja pian syötiin päivällinen, mutta Ted myöhästyi. Hän ei kuitenkaan siitä välittänyt. -- Ei haittaa -- sanoi hän; hän oli varma, että aina hän jotain saa suuhunsa. Äiti rupesi nuhtelemaan häntä, mutta, ennenkuin hän ehti lopettaa, kuului Edvardin ääni kyökistä, kun hän huusi palvelijoille, että hän oli aivan "tyhjä" ja täytyi hänen saada jotain "kupuunsa". Lady Douglas sulki silmänsä ja Valter sanoi nauraen Ruthille: -- Milloinkahan se poika unohtaa tuon katurakkarikielensä?

Viikko kului sangen onnellisesti, vaikka Ted saikin joka aamu Ruthin seurassa juosta "valkoiselle veräjälle" kirjeenkantajaa vastaan sillä välin, kun Valter istui pesän paisteensa runoja lukien. -- Tedhän se oli, joka voi Ruthin meren rannalle, kun se raivoten myrskysi, ja Tedhän se todellisuudessa piti huolta hänestä, vaikka Valter kuvitteli mielessään, että ilman hänen ritarillista suojelustaan olisi Ruthille voinut mitä hyvään tapahtua. Ulkona, raittiissa pakkasilmassa oleskeleminen oli tuonut ruusut hänen poskilleen, ja hän näytti sangen reippaalta joulupäivänä astuskellessaan Tedin kanssa kirkkoon. Hän olikin ulkona Tedin seurassa aivan toisenlainen, kuin vierashuoneessa Lady Douglaan ja Valterin seurassa.

Uhkuva elonvoima sai heidät suorittamaan suuren osan kirkkomatkasta juosten ja hyppien. Loppumatkalla tulivat he kuitenkin vakavammiksi ja alkoivat keskustella.

-- Eikö sinustakin ole paljon hauskempi kävellä? -- kysyi Ruth.

-- Minä puolestani, sanoi Ted, vihaan vaunua, paitsi silloin, kun saan ajaa, mutta tuo kuski-hupsu antaa minun pitää ohjaksia vaan ylämäissä.

Muistaessaan jysäyksen kiveen, ei Ruth voinut sanoa, että kuski teki siinä tyhmästi, ja hän vaihtoi puheenainetta.

-- Tunnetko itsesi aina joulupäivänä onnelliseksi, Ted?

Ted vihelsi pienen pätkän, sitten hän sanoi: -- No niin, Ruth, jos totuuden sanon, niin en pidä juuri erityisesti joulusta! En ole sitä sanonut ennen kenellekään. -- Ja taas vihelsi hän saman säkeen.

Ruth hämmästyi niin, ettei hän aluksi voinut kysyä syytä noin odottamattomaan mielipiteeseen. Ujosti ja ihmetellen sai hän vihdoin sanotuksi: -- Oi, Ted! Etkö voisi sanoa, miksi et siitä pidä?

-- Niin, näetkös, en välitä, vaikka sanonkin sinulle, mitä en kenellekään vielä ole sanonut. Tiedän, ettei ole oikein, että siitä puhun, mutta aina siitä saakka, kun isä kuoli, ei äiti ole sallinut hänelle toivotettavan "iloista joulua," -- niin että se päivä on tullut meille surupäiväksi.

-- Mutta, Ted, minä olen kuullut, ja uskon sen olevan totta, että mitä surun syitä ihmisillä lieneekin, on joulu-ilo niin paljon erilaisempi ja korkeampi kaikkia muita, että -- pelkään, etten voi lausua oikein ajatustani, Ted; mutta minusta sinun pitäisi ymmärtää, kun olet niin paljon vanhempi minua ja tiedät niin paljon enemmän.

-- Toivoisin vaan tietäväni yhtä paljon kuin sinä! -- sanoi hän avosydämisesti. -- Valter ja äiti luulevat, etten välitä siitä, mitä kirjoissa puhutaan, en hyvästä, enkä mistään, mutta todellisuudessa teen sen, Ruth. Ei aina, mutta hyvin usein. Toivoisin, että opettaisit minua. Kuka sinua on opettanut?

Ruth hymyili ajatellessaan, että hän muka tietäisi enemmän, kuin Ted. -- Älä usko, että minä voin sinua opettaa, sanoi hän ja lisäsi hiljaa: -- mutta luulen, että Jumala on opettanut minua pitämään joulusta.

Kun ei Ted sanonut mitään jatkoi hän säteilevin silmin: -- "Luonnollisesti tiesin jo aivan pienenä päivän merkityksen, mutta en ajatellut sen tuloa koskaan ennen, kuten nyt, olen niin odottanut tuota kaunista hymniä: Kuule, enkel'-laulu kaikuu."

-- Mutta Jumala ei opeta kaikkia, Ruth, sanoi Ted surullisesti.

-- Luulen, että hän sen tekee. Hän rakastaa kaikkia, Ted, mutta he eivät aina tahdo oppia.

-- Minä olen varmaan sellainen, Ruth, joka ei tahdo oppia.

-- Oi, älä sano niin! -- vastasi hän vakavasti; tulet varmaan tänään iloitsemaan joulusta kirkossa! Oi, niin, miten täynnä kirkko onkaan tänään! Eikö olekin? Olin unohtanut sen, niin, tänään täytyy kaikkien olla onnellisia!

-- Toivoisin olevani enemmän sinun kultaisesi, Ruth.

Urkujen ensimäiset säveleet kiirehtivät heidän askeleitaan. Takaisin tullessa ei puhuttu enää siitä asiasta, mutta Ruth oli huomannut, että Ted oli kirkossa paljon vakavampi ja hiljaisempi, kuin edellisenä sunnuntaina.

KAHDEKSAS LUKU.

Retkiä.

-- Rakas Ruth, haluttaisiko sinua tänään tulla ajelemaan Valterin ja minun seurassa? Aijomme vieraisille muutaman peninkulman päähän ja viivymme siellä hetkisen.

-- Meneekö Edvard, lady Douglas?

-- Ei, sanoi hän hymyillen, -- -- eikä sinun siis tarvitse pelätä. Tee, kuten tahdot.

-- Kiitos! Luulen, että jään mieluummin kotiin.

-- Ja minä, sanoi lady Douglas, -- koetan toimittaa Edvardin johonkin pitemmälle kävelyretkelle, jotta voit olla rauhassa.

Lady Douglas poistui ennenkuin Ruth ehti selittää, että hän jäi kotiin etupäässä sentähden, että Tedkin jäi. Vaunu oli tuskin lähtenyt, kuin tuo paneteltu Ted syöksyi huoneeseen huutaen: -- Hei, Ruth, mikä hauska tyttö sinä oletkaan! Tiesin sinun olevan täällä. Olen iloinen, ettet lähtenyt tuolle kymmenen peninkulman [Englannin penik. = 1,6 km] matkalle saadaksesi istua puoli tuntia tuolin syrjällä ja kuunnella äidin kertovan, kuinka hänen poikansa ovat edistyneet ja kasvaneet ja vastata kysymyksiin, kuinka monta poikaa teidän koulussa on, ja millä luokalla olet. Minä vihaan sellaista. Kerran lupasin äidin kanssa vieraisille mennessäni kirjoittaa suurilla kirjaimilla nuo tiedonannot paperille. Ja minä teinkin sen.

-- Ted, kuinka voitkaan?

-- Niin, näetkös, se ei onnistunut, sillä Valter huomasi sen juuri kun meidän piti astua huoneeseen -- enkä minä koskaan voi unohtaa hänen kiukkuista naamaansa. Minua vieläkin naurattaa. Hän on luotu vetämään vanhoja rouvia nenästä, mutta minä en ole, ja siinä se eroitus onkin. Mutta nyt, hattu päähäsi; sinä olet hyvä tyttö, ja jollei _meidän_ ajeluretkellämme ja _meidän_ vierailullamme ole hauskaa, niin en tiedä, mitä huvi onkaan!

-- Mitä tarkoitat, Ted? _Meidän ajelullamme!_ Eikö äitisi ottanut vaunua?

Ted näytti hyvin salaperäiseltä, mutta hän sanoi vaan: -- Pukeudu nyt ja tule katsomaan, niin saat nähdä. Ruth ei voinut vastustaa Tedin houkutusta. Muutaman minuutin kuluttua oli hän valmis ja meni uteliaana ulos. Hän hätkähti nähdessään Tedin pitelevän pienen avonaisen vaunun eteen valjastettua karkeaa ja väkevän näköistä ponia. Hän näki ne ensi kerran. -- No, Ruth, hyppää vaunuun, huusi Ted.

Hän kiitti. Tallirenki kysyi: -- Kuulitteko miss, että missis käski valjastaa tämän?

Mutta master Edvard sanoi: -- Uskallatko vastustaa minua? Minä sanon, että äiti on luvannut minun viedä miss Leighin ajelemaan heti, kun Taffyn polvet paranevat, ja sanoithan, että ne ovat terveet.

-- Hyvä, sir, sanoi renki, ei ole minun syyni, jos jotain tapahtuu -- ja voitte olla varma, ettei se tänään puhdistetuksi tule. Yksi vaunu päivässä on kylliksi -- lisäsi hän melkein vihaisesti.

-- Ei haittaa. Ruth, joudu!

-- Ehkä olisi parempi, jos jättäisimme tämän ja kävelisimme sen sijaan.

-- Vai niin, Ruth, en olisi uskonut sinun ryhtyvän puolustamaan nenäkästä palvelijaa minua vastaan, sanoi hän matalalla äänellä.

-- Sitä en koskaan tahtoisi tehdä, sanoi Ruth, oikaisten itseänsä, ja jos äitisi todellakin sanoi...

-- Hyvä, hyppää vaunuun, Ruth, sinä olet oikea helmi! Anna minulle ohjakset William ja mene avaamaan valkea veräjä.

-- Se on auki, sir.

-- Sitten me menemme! Eläköön Taffy ja vapaus! Eikö ole ihanaa?

Aluksi Ruth oli vähän peloissaan, mutta kun hän näki kuinka varovasti Ted ajoi, ja kuinka hiljainen ja säyseä Taffy oli, tyyntyi hän.

-- Mutta minne me menemme, kysyi hän, kun he olivat päässeet ulos valkeasta veräjästä ja kääntyivät vasemmalle.

-- Sanon sen nyt, mutta minä tahdoin hämmästyttää sinua -- menemme tietäjän luo!

-- Tietäjän?

-- Niin -- miksei? Kuulin eilen, että Sandy Lanella on mustalaisia; on hauska ennustuttaa niillä. Mutta en ole selvillä siitä, ilmaisemmeko salaisuuden kotona heti, vai vasta sitten, kun ennustus toteutuu.

-- Minä luulin, etteivät mustalaisten ennustukset koskaan toteudu.

-- Ehkei aina -- mutta joskus. John kertoi, sanoi hän salaperäisesti kuiskaten -- että kaikki mitä hänelle monta vuotta sitten ennustettiin, on toteutunut.

-- Toteutuiko? Mutta sitä saa ehkä odottaa kuolemaansa saakka. Mutta eivätkö ne sano, kuinka kauan elää?

-- En ajatellut odottamista. Noo, siinä tapauksessa ehkä kerromme; mutta saadaanhan kuulla ensin, mitä ennustavatkin.

-- Toivoisin, ettet ollenkaan antaisi ennustaa, Ted. En siitä oikein pidä.

-- Viis siitä! -- Eikö tämä ole Sandy Lanen tie? Olen vaan kerran ollut täällä, ja olen sen unohtanut.

-- En tiedä varmaan, se näyttää hirveästi kapealta. Eikö olisi paras valita joku muu tie? Tässä ei pääse ohi, jos joku tulee vastaan.

-- Etkö luule minun näkevän aitojen yli, eikä täällä kulje muita, kun joku kärryillä.

-- Mutta minä olen aivan varma, ettemme pääsisi kärryjenkään ohi.

-- Ehkei juuri tässä, mutta veräjien kohdalla on leveämpää -- ja niiden täytyy antaa tietä vaunuille.

Ruth katsoi parhaaksi olla vaiti.

-- Ehkä ne ovat menneet tiehensä, nehän muuttavat usein paikkaa, kuten tiedät.

-- Niin kyllä, mutta eilen ne vielä olivat, -- ne ovat varmaankin etäämmällä.

Mutta mustalaisia ei näkynyt.

-- Sanoitko, että he olivat täällä eilen, Ted? Siinä tapauksessa näkisimme heidän tuliensa jätteitä.

-- No, en minä nyt ole ihan varma. Niin minä kuulin Johnin sanoneen, mutta lienen erehtynyt. Jatkakaamme matkaa.

-- Eikö se ollut sadepisara, sanoi Ruth samassa. -- Varmaan -- taas!

-- Se oli harmillista! Todellakin tulee sade. Meidän täytyy kääntyä takaisin, Ruth.

-- Leveämmällä paikalla; tässä on liian ahdasta.

-- Katsotaan onko tässä liian kapeaa.

-- Ei, tässä ei voi kääntää, Ted! Aja vähän tuonnemmaksi, siellä on veräjä.

-- Minä sanon, että tässä on aivan tarpeeksi tilaa, kuinka voit olla niin itsepäinen. Eteenpäin, Taffy!

-- Varo! Me joudumme ojaan.

Raus! Raus!

-- Mitä _tämä_ on, Ted?

Raus!

-- Kuule! Vaunu on varmaan rikki.

-- Ei hätää! Pääsimmehän ympäri. -- Enkö sanonut, että tässä on tilaa kylliksi?

-- Toivoisin, että tarkastaisit, miten vaunun kävi.

-- Noh, pidä ohjaksista. -- Hän hyppäsi alas ja kurkisti hiukan vaunujen alle sanoen:

-- En näe mitään olevan rikki. Kaikki on kuten pitääkin. Harmillista! Nyt sade lakkasi, olisi sopinut mennä katsomaan mustalaisia. Kerrassaan kiusallista!

-- Eikö mitä! -- sanoi Ruth, joka pelkäsi toista vaarallista käännöstä. -- Luulen, ettemme olisi heitä nähneet, ja on jo aika mennä kotiin.

-- Mahtoiko vaunu todellakin vikaantua, Ruth? sanoi hän epäilevästi, -- Ajetaan hiljaa, ehkä siellä on joku tärkeä osa rikki. Mutta älä sano mitään äidille ja Valterille siitä.

-- Mutta ehkä, Ted; se voi olla vaarallinen käyttää. Eikö olisi paras tarkastaa sitä?

-- Noh, sano sitten, jos haluttaa, en tiennyt, että pidät juoruilemisesta, sanoi hän ärtyneesti. -- Voi, kerro kaikin mokomin, että minä rikoin vaunun, jos se sinua huvittaa!

-- Minä en koskaan juoruile, vastasi Ruth tulipunaisena.

-- Vai niin -- sangen hyvä! Nähdäänhän!