Part 3

Ruth oli lopettanut varsinaisen päivätyönsä ja istuutunut mielipaikkaansa, avonaisen akkunan ääreen lukeakseen satukirjaa, jonka Alice oli lainannut hänelle. Mutta pian liitelivät hänen ajatuksensa kauas kotiin, Duncaniin, veljen kirjeisiin -- viimeinen oli tullut viikko sitten. -- Oli niin hauskaa saada häneltä kirjeitä, hän kertoi aina sitä mitä hän mieluimmin tahtoi tietää. Hän ajatteli, mahtoiko hän pitää häntä parempana tämän vuosipuoliskon perästä, ja hän muisti, että hän nyt juuri oli ollut koulussa kuukauden, ja että vajaan kolmen perästä hän taas saa olla hänen luonaan ja kertoa hänelle kaikki; ja hän nauroi melkein ääneen tätä ajatellessaan.

Hänen pieni ilmalinnansa hajosi kuullessaan nimeänsä lausuttavan. Eräs ylempi luokka palasi ranskan tunniltaan kovaäänisesti keskustellen.

-- Noh, sehän vaan vahvistaa minun ajatustani, sanoi eräs kovalla äänellä. -- Saatte olla varmat, että Ruth Leigh on syyllinen. Mutta minun mielestäni ei sinulla ole syytä välittää siitä, onneksi se vaan sinulle oli.

-- Mitä tarkoitat?

-- Niin, eikö se ole vapauttanut sinua ainakin kolmesta huonosta arvosanasta? Tiedäthän, että sinä siitä tavallisesti saat huonon, ja pari kolme sellaista tällä viikolla olisi tuntuvasti vähentänyt palkinnon saamisen mahdollisuutta -- ja tiedäthän, että jos viikossa saa kaksitoista huonoa, menettää viisikymmentä hyvää.

-- Siispä olet onnellinen tyttö, Jane! -- sanoi toinen, -- sinun pitäisi mielestäni kiittää Ruthia. -- Ruth, Ruth, missä olet? Tule saamaan kiitollinen tunnustus miss Hardingille tekemästäsi palveluksesta.

-- Minun mielestäni teette hyvin väärin, sanoi Lizzie välittäen, -- että syytätte Ruthia edes kysymättä häneltä. Tule tänne Ruth!

Tyttönen tuli piilopaikastaan esille.

-- Oletko repinyt lehden Janen ranskan vihosta? Kun menimme luokalle, oli hänen illalla kirjoittamansa aine siitä revitty. Sano minulle, Ruth, oletko tehnyt sen.

-- En tiedä mitään Janen aineesta, en tiennyt, että hän oli kirjoittanutkaan mitään, vastasi hän varovaisesti.

-- Älä kiertele nyt, sanoi eräs pitkä ja hoikka tyttö, -- rehelliseen kysymykseen on annettava rehellinen vastaus; oletko tehnyt sen tai et?

-- Näen, ettei sanojani uskota, enkä minä siis puhu mitään.

-- Aivan oikein, sanoi ensimäinen tyttö, kääntyen toisiin, -- olin varma, että hän on tehnyt sen. Ja sitäpaitsi, eikö se, mitä Annie sanoi, ole tarpeeksi todistusta, että hän juuri tänä aamuna oli kysynyt Janen kirjahyllyä. Mitäs siitä sanot, Ruth.

Mutta Ruth oli vaiti.

-- Vastaa, Ruth, jos voit, sanoi Lizzie ystävällisesti. -- Sano, mitä hait Janen hyllyltä?

Ei vastausta. Pienet huulet olivat päättäväisesti puristuneet yhteen.

-- Antakaa sen nyt olla, sanoi Jane, -- minä en siitä välitä.

-- Mutta minä välitän, Jane, sanoi Lizzie, -- ja olen pahoillani, ettei miss Long ole täällä ottamassa siitä selvää. -- Ruth, minä en vieläkään voi uskoa, lisäsi hän kääntyen häneen.

-- Etkö? Minä voin, sanoi eräs, -- intohimoinen ja kostonhaluinen. Ne kuuluvat tavallisesti yhteen. Sinunkin, Lizzie, täytyy tunnustaa, ettei se ole mikään rakastettava luonne.

Lizzie teki vielä yrityksen. -- Ruth, _minulle_ sinä varmaan vastaat.

Ensi hetkellä näytti hän aikovan vastata, mutta äkkiä sulkeutuivat taas huulet, hän kääntyi ja meni hiljaa entiselle paikalleen akkunan viereen.

-- Antakaa lapsiraukan mennä, sanoi Jane. -- Vakuutan, etten siitä välitä. Mutta sinua, Lizzie, pyydän, ettet siitä puhu miss Longille; en tahtoisi, että lasta toruttaisiin, enkä luule hänen sillä oikeastaan mitään pahaa tarkoittaneen.

-- En voi luvata, Jane, sanoi Lizzie vakavasti, -- sillä minä en ole yhtä varma kuin sinä Ruthin syyllisyydestä. Ja tekipä sen kuka hyvään -- miksikään erehdykseksi en minä sitä usko -- oli se niin huono teko, ettei sen voi antaa noin vaan mennä.

Hän poistui.

-- Hyvä, saammehan nähdä, kuka on oikeassa, sanoi pitkä tyttö. -- Lizzie ei usko mitään suosikeistaan, mutta miksi Ruth on yksi niistä, sitä on vaikea tietää.

-- Antakaa sen nyt olla, sanoi Jane ärtyisesti, -- totisesti, kun en minä siitä välitä, ei tarvitse muidenkaan sitä tehdä. Kas tuolla tulee kirjeen kantaja, saapa nähdä, onko hänellä minulle kirjettä.

Viiden minuutin kuluttua noputettiin ovelle. Ruth syöksähti ylös -- tässä postissa tulivat Duncanin kirjeet. -- Kirje miss Leighille, ilmoitti palvelija. Silmänräpäyksessä lensi hän poikki huoneen ja takaisin paikalleen. Ahmimalla luki hän sen sisällön.

Mutta miksi kalpeni hän ja hiljaa lähti huoneesta pitäen kirjettä kädessään?

Puoli tuntia sen jälkeen kuuli Lizzie Spencer huoneestaan tullessaan nyyhkytystä viereisestä huoneesta. Hän avasi hiljaa oven. Heikko ääni nyyhki; -- Oi miksi lähetit minut luotasi. Se oli _hyvin_ hirveätä, Duncan!

Lizzie ajatteli: -- Tekikö _hän_ sen todellakin. Hän sanoi: -- Ruth, miksi täällä makaat? Olen tullut luoksesi, sano minulle kaikki. Tämä sanottiin lempeästi, mutta kuitenkin sellaisella äänellä joka vaati tottelemista.

Ruth nosti päätään kuullessaan Lizzien äänen, ja rypistynyt, kyynelien kastelema kirje tuli näkyviin. Lizzie tuli melkein iloiseksi, huomatessaan, että Ruthin suru ei ollutkaan aiheutunut siitä, mitä koulussa oli tapahtunut.

-- Oi, Lizzie, hän matkustaa tiehensä -- hän matkustaa tiehensä!

-- Kuka matkustaa tiehensä, Ruth?

-- Duncan! Tässä on hänen kirjeensä, hän ei tule koskaan takaisin, ei kirjoita enää koskaan minulle! Hän oli aivan lohduton, vaikkei hän itkenyt enää.

-- Onko siinä todellakin niin, kysyi Lizzie.

-- Kyllä, minä luulen -- en voinut sitä oikein lukea, luetteko sen minulle? Hän antoi kirjeen Lizzielle, joka luki: -- Ehdin kirjoittamaan sinulle Ruthiseni, vaan pienen lapun tänään, sanoakseni, ettet odottaisi mitään tietoja nyt niin usein kuin tavallisesti. Liikeasiat pakoittavat minut matkustamaan Bermudaan, toivoakseni vaan vähäksi aikaa; täydyn matkustaa jo ehkä huomenna. Saat tietoja minulta, rakas lapsi, niin pian kun mahdollista. Koeta unhottaa, että olen tavallista kauempana sinusta. Tiedän, että olet pieni, kiltti tyttö; ja jos en joudu kotiin loma-ajaksi, saat viettää sen lady Douglaan luona Beachfieldissä, mihin usein olemme yhdessä aikoneet matkustaa. Kirjoita minulle, milloin parhaiten voit. Miss Long sanoo sinulle osoitteeni, kirjoitin juuri hänelle. Jumala siunatkoon pientä siskoani! Iloitsen ajatellessani, että hän on tyytyväinen ja onnellinen, ja niin hän on, jos hän on hyvä.

Lizzie lopetti ja katsoi kuulijaan.

-- Kuten näet, Ruth, ei se ole niin pahaa, kuin luulet, onko?

-- Luulin hänen sanoneen, ettei hän koskaan kirjottaisi. Mutta lupa-aika, Lizzie, olen varma, ettei hän tule siksi! Hän sanoo, kuten näet, "ehkä," ja minä tiedän mitä se merkitsee, sekin minun täytyy jättää! Ääni oli niin surullinen. -- Mutta sitä en voi unohtaa, että hän on kaukana. En voi nyt koettaa saada hyvää todistusta siksi, että hän sen jouluna näkisi.

-- Ethän aikone sentähden jättää koettamatta sitä?

-- En välitä miellyttää ketään muita, kuin Duncania, Lizzie. Ei kukaan pidä minusta sillä tavalla, kuin hän.

-- Eikö? Eikö hänkään, joka antoi sinulle Duncanin veljeksi? Eikö kukaan välittänyt sinusta tuonoin, kun rukoilit anteeksiantavaa ja lempeää sydäntä? Eikö Jesuskaan, kun hän otti lapsia syliinsä, tahi kuoli ristillä? Oi, Ruth, älä sano, ettei sinusta kukaan välitä. -- Etkö tahdo koettaa miellyttää _Häntä_?

-- Duncanin sijastako?

-- Ei niin, mutta siten, että samalla miellytät _Häntä_, kuin Duncania; ja kun Duncan on poissa, on _Hän_ läsnä; ja kun Duncan ei voi nähdä yrityksiäsi, _Hän_ näkee, ja saat olla varma, että Hän pitää sinusta.

Hetken perästä Ruth sanoi:

-- Se on ainoa, jota Polly koettaa miellyttää, mutta minun täytyisi koettaa enemmän, koska _Hän_ on antanut minulle silmät. -- Hetken perästä hän lisäsi: -- Tahdon koettaa, Lizzie. Jos voisin nyt heti tehdä jotain, en ehkä unohtaisi niin pian.

-- Ylpeyskö sinua äsken esti vastaamasta tytöille?

-- He eivät uskoneet minua, uskotko sinä, Lizzie?

-- Uskon. Tahdotko sanoa minulle?

-- Kyllä, sanon sen nyt: en ollut koskenut vihkoon, ja Janen hyllyä kysyin pannakseni sinne häneltä lainaamani kartan.

-- Sinun täytyy sanoa se heille, Ruth.

-- En voi, he eivät usko minua.

-- Älä siitä välitä. Sanonko sinulle, mitä Jesus teki, kun ihmiset eivät häntä uskoneet?

-- Sanoiko hän heille kahdesti?

-- Hän teki enemmän, Ruth. Hän paransi sairaan miehen uskottomille ihmisille todistukseksi, että hänellä oli valta, ettei hän ollut mikään petturi, ja että hän voi antaa synnit anteeksi.

-- Mutta minä en voi todistaa, Lizzie.

-- Et nyt, mutta jos tahdot olla Jesuksen kaltainen, täytyy sinun tehdä mitä voit, välittämättä siitä mitä he sanovat. Sano tyyneesti se, mitä olet minulle sanonut, ehkä Jumala lähettää todistuksenkin, ja jos ei, koettelee hän sinun kärsivällisyyttäsi. Teetkö nyt niin?

-- Kyllä, jos hän auttaa minua.

-- Rukoilkaamme sitä, rakas Ruth.

Hetken perästä meni Ruth kouluhuoneeseen Janen luo ja sanoi:

-- Jane, minä en repinyt sinun vihkoasi. Hyllyllesi panin sen kartan, jonka lainasit minulle; muistat kai että annoit sen eilen ja nyt se on paikallaan. Sinun täytyy uskoa minua.

-- Uskon sinua, Ruth, sanoi Jane, enkä tahdo puhua mitään enää koko asiasta.

-- Kylläpä olet merkillisen herkkäuskoinen, Jane, se minun täytyy tunnustaa, sanoi Annie. -- Miksei hän sitä heti sanonut? Minusta näyttää, kuin olisi hän käyttänyt aikaa keksiäkseen tuon jutun!

Kaikista yrityksistään huolimatta ei Lizzie voinut keksiä todistusta Ruthin viattomuudelle. Näytti kuin koko asia jäisi ainaiseksi salaisuudeksi.

Eräänä päivänä, kun hän jo oli lakannut sen selville saamista toivomastakin, tuli Ruth juosten häntä vastaan puutarhassa.

-- Katso, Lizzie, ole hyvä ja katso, huudahti hän näyttäen kokoon puserrettua paperipalloa, -- ehkä tämä on se lehti, oi, toivoisin, että se lopultakin selviäisi!

-- Mikä se on? Mistä löysit sen?

-- Alice ja minä heitimme palloa kouluhuoneessa, se lensi sen sinisen verhon takana olevaan uuniin, ja sitä hakiessani löysin tämän sieltä. En ole avannut sitä, ja kun näin, että se oli viivattu samalla tavalla, kuin ainevihot, toin sen heti sinulle.

Lizzie avasi sen. Se oli nyt se kadonnut lehti. -- Mutta, Ruth, vielä ei ole todistettu, kuka sen on pannut sinne, sanoi hän.

Ruthin kasvot synkistyivät. Voitettuaan ylpeytensä oli hän hartaasti koettanut todistaa syyttömyyttään. -- Odota hiukan, sanoi Lizzie epäilevästi tarkastellen uudelleen paperia, -- en ole ihan varma eikö hän nyt vapauta sinua. -- Odota täällä, menen puhumaan Janen kanssa. Lizzie riensi kouluun Ruthin löytö kädessään. Hän arveli toistenkin vanhempien tyttöjen olevan siellä, mutta sitä ei nyt voinut auttaa. Kaikki olivat Ruthia epäilleet ja kaikkien tuli tietää totuus. Hän sanoi heti Janelle:

-- Jane, olitko kirjoittanut aineen sille lehdelle, joka vihostasi revittiin joku päivä sitten?

Jane vastasi vihaisesti:

-- Kyllä, luonnollisesti, koko ranskan kirjoituksen. Mutta toivon että unohtaisit koko tuon joutavan tapauksen, vakuutan, että minä olen sen kokonaan unohtanut.

Lizzie näytti hyvin vakavalta sanoessaan:

-- Oletko unohtanut sen niin pian, Jane? Olen pahoillani, että olet niin tehnyt.

Jane purskahti itkuun. -- Tuo sinun puheesi on hyvin epäystävällistä, Lizzie. En minä sille harjoitelmalle mitään voi, se on poissa; siinä kaikki.

-- Se on löytynyt, sanoi Lizzie tyyneesti, eikä minun tarvinne sanoa sinulle, Jane, että koko aineen sijasta on siinä kaksi riviä. Meidän ei ole nyt vaikea arvata sen hävittämisen syytä, joka ainoastaan yhdellä voi olla.

Yleisen äänettömyyden ja hämmästyksen vallitessa pani Lizzie paperilipun pöydälle ja sanoi mennessään ulos: -- Minun täytyy sanoa Ruthille, että hänen syyttömyytensä on todistettu.

-- Nyt olet vapaa siitä epäilyksestä, Ruth, sanoi hän, kun he kohtasivat toisensa.

-- Voi, Lizzie, olen niin iloinen -- niin kovin iloinen! -- vastasi Ruth loistavin silmin. -- Mutta kuinka sait selvän siitä? Kuka sen teki?

-- Näin, että koko aineen sijasta oli kirjoitettu ainoastaan vähäinen osa, ja siitä päätin, että hän oli tehnyt sen itse, eikä hän kielläkään sitä.

-- Oi, Lizzie, kuinka voi hän tehdä niin? Olen niin pahoillani hänen tähtensä, etten voi olla oikein iloinenkaan. Mutta toisten ei tarvitse sitä tietää, Lizzie, vai kuinka? Se oli hirveätä Janelle, enkä minä niin paljon välitä siitä, että ne minua epäilevät -- ainakaan nyt, kun sinä sen aivan varmaan tiedät.

-- Minä tiesin sen _aivan varmaan_ jo ennen, Ruth, sanoi Lizzie hymyillen, mutta nyt sen tietävät kaikki. Olisin tehnyt vääryyttä sinulle, jos en sitä olisi kertonut heille.

-- Minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt jotain sopimatonta Janelle, toivoisin voivani hyvittää hänet, Lizzie, tahdotko puhua Janelle, kuten minullekin, tahdothan, lisäsi hän äkkiä.

Lizzie vastasi suudellen häntä: -- Tule nyt sisälle, Janen täytyy sanoa sinulle, että hän on pahoillaan, jos hän on.

-- Luulen hänen olevan, koska hän aluksikaan ei toivonut, että minua olisi syytetty, eikä olisi tahtonut puhuttavan siitä mitään. Mutta en tahtoisi pakoittaa häntä tekemään sitä toisten kuullen.

Mutta Lizzie ei näyttänyt ollenkaan laupiaalta, viedessään Ruthin kouluhuoneeseen. Siellä vallitsi hiljaisuus; ehkä paha omatunto vaivasi useampia ennenaikaisen epäluulon tähden.

En ole tahtonut, että kukaan olisi häntä syyttänyt, Lizzie, sanoi Jane vihaisesti kääntyen heihin, -- sinä tiedät sen, ja mielestäni pidät melua tyhjästä.

-- Häpeä, Jane! -- sanoi Annie. -- Ruth, sinun täytyy antaa anteeksi meille kaikille. Minä puolestani olen pahoillani, että syytin sinua. Tule lyömään kättä!

Toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Jane yksin seisoi paikallaan ja näytti happamalta. Ruth oli iloinen päästessään pois, puutarhaan, missä hän hetkisen perästä lauleli.

-- Unohdin Jane raukan. Hän on varmaan onnetoin, sanoi hän. Mutta hän oli niin iloinen, ettei hän voinut, pidättää sen ilmoille puhkeamista, ja pian kaikui taas hänen laulunsa kilpaa lintujen kera.

Äkkiä kuuli hän takanaan äänen:

-- Ruth, tahtoisin puhua kanssasi.

Se oli Jane. Hän tyrskähti itkuun ja sopersi: Ruth, olen _hyvin pahoillani!_ En tahtonut sitä äsken sanoa, mutta se on totta.

Ruth kurotti kasvonsa suudeltavaksi anteeksiannon merkiksi ja sanoi:

-- Olen varma, Jane, että nyt tulet onnellisemmaksi; unohtakaamme koko asia; ainakin -- lisäsi hän -- se mikä minua koski.

Janen mentyä mietti Ruth, oliko Lizzie mahtanut puhella hänelle.

KUUDES LUKU.

Palkinto.

Tavallista pitempi aika kului ennenkuin Alice uudelleen meni Deborahin luo, sillä Debby oli hoitanut vanhaa ystäväraukkaansa alakerroksessa ja eroitettu nyt hänestä ainaiseksi tässä elämässä. Mutta kuka voi sanoa, kuinka paljon ijäisyyteen matkaaja oli saanut lohdutusta niistä elämän sanoista, joita Debby niin kärsivällisesti oli hänelle joka ilta vuosien kuluessa lukenut? Hän oli ollut kauan aikaa väsynyt tien pituuteen, sillä kahdeksankymmentä vuotta oli hän pyrkinyt sitä eteenpäin, ja hänen viimeiset sanansa olivat: -- Olen päättänyt sen -- niin, päättänyt!

Debby istuu nyt siistityssä huoneessaan puoleksi juhlapukimissaan. Hän kaipasi kyllä ystäväänsä, mutta vanhan suru ei tunkeudu niin syvälle sieluun, kuin nuoren, sillä jos niin olisi, veisi suru pian _harmaat hiukset_ hautaan.

Ovelta kuului kovaa koputusta, ja ennenkuin Debby ehti sinne, ryntäsi sieltä Alice. Hänen takanansa näkyivät Ruthin vähän ujot kasvot. Alice riensi saamaan suutelon.

-- Tämä on Ruth, hyvä Debby! Pyysin saada ottaa hänet mukaani tervehtimään sinua. Olisimme tulleet jo ennen, mutta kukaan ei ehtinyt saattamaan meitä. Miss Long seurasi meitä portille, ja hän tulee tunnin kuluttua meitä noutamaan. Tänään emme ehdi juomaan teetä.

Alicen puhellessa suuteli Debby pientä vierastaan ja asetti esille kaksi tuolia. Mutta Alice piti vanhan paikkansa, Debbyn polven mukavimpana. Sitten alkoi hänen väsymätön kielensä taasen:

-- Ensiksikin, Debby, tulet sinä juomaan teetä meidän kanssamme lopettajaispäivän edellisenä iltana -- juuri meidän kahden. Miss Long lähettää sinulle sellaisen tervehdyksen, ja minä toivon, että tulet, tulethan? Sano nyt!

-- Miss Long on hyvin ystävällinen, ja minun tekisi kyllä mieleni, mutta ehkä ilma tulee siksi jo liian kylmäksi minulle, ja onhan lukukautta vielä paljon jälellä.

-- Ei paljoa yli kuukauden, Debby. Sitä ennen emme ehkä saa sinua nähdä.

Debby lupasi tulla, jos voi.

-- Meillä tulee olemaan hyvin hauskaa, sillä miss Long on luvannut kirjastohuoneensa meille siksi, ja toinen meistä saa tarjota teen. En tiedä kuinka voimme sopia siitä, kuka sen tekee.

-- Minun mielestäni -- sanoi Ruth ensikerran äänensä ilmaisten, -- että Alice voisi sen tehdä ensiksi, minä en ole koskaan sellaista tehnyt.

-- Mutta ettekö pitäisi siitä, ystäväiseni?

-- Voi, kyllä, paljonkin! Ja hän punastui ajatellessaankin sitä.

-- Minun mielestäni löytyy vaan yksi ratkaisukeino, sanoi Alice, nimittäin, että se, joka saa palkinnon, tekee sen.

-- Oi, Alice, kuinka hyvä keino! -- huudahti Ruth, -- kuinka sen tulit keksineeksi? Mutta jos Margaret eli Anny saa sen? En sitä kuitenkaan usko, niillähän on ainoastaan puolet sinun arvosanamäärästäsi.

-- Kuinka sen tiedät, kysyi Alice innokkaasti.

-- Minä laskin ne edellisellä viikolla. Eihän se ollut väärin, vai oliko, luuletteko? -- kysyi hän kääntyen Debbyyn.

-- En tunne oikein niitä asioita, miss Ruth, mutta luulen, ettei se juuri aivan viisasta ollut. Kuinka paljon teillä on?

-- Oh, niitä minä en viitsinyt laskea. Minulla ei ole vähintäkään mahdollisuutta, kuten tiedätte, ja vaikka olisikin, en olisi sitä sittenkään tehnyt.

-- Mutta jos olette niin varma palkinnosta, hyvä Alice, niin on mielestäni jollakin toisella keinolla määrättävä, kuka teen laittaa.

-- Ei, minä en todellakaan ole ollenkaan varma, Debby. Lupaan on vielä viisi viikkoa, ja joku toinen voi mennä minun edelleni.

-- Missä vietätte lupa-ajan? Oletteko kuullut isästänne mitään nykyään?

-- Eilen juuri sain häneltä kirjeen. Hän sanoo, että saan olla lupa-ajan koululla, ja ettei silloin ole mitään koulutyötä, olen ikäänkuin miss Longin vieraana. Mutta sallithan minun tulla tänne usein, sallitko? Ja pieni pää nojasi hyväillen Debyn olkapäätä vastaan.

-- Sallin, lapseni! Ja toivon, että saamme lupa-ajan kulumaan niin nopeasti, että hämmästytte.

-- Kuten silloin, kun avasit silmäsi sen pimeän kävelymatkan perästä, Alice, sanoi Ruth.

Debby halusi kuulla siitä ja sitten Pollysta ja Joesta. Tunti kului niin äkkiä, etteivät he olleet ollenkaan ehtineet kotimatkaa ajatella, kun miss Long jo odotti portilla. Ruthin juostessa heti häntä vastaan sanoi Debby Alicelle:

-- Rakas Alice, teidän sijassanne antaisin minä Ruthin tarjota teen.

-- Minkätähden, Debby?

-- Osaksi sentähden, että hän on nuorin, mutta erittäin siksi, että se olisi epäitsekästä, ja minä tietäisin, että tahdotte tulla äitinne kaltaiseksi, Alice.

-- Minä koetan -- ja luovun siitä, Debby, jos se sinusta on parempi, vaikka, lisäsi hän hiljaa, -- tule katsomaan. Hän juoksi toisten luo ulos.

Ruth oli koettanut tottua siihen ajatukseen, ettei hän saisi nähdä Duncania ennenkuin lupa-ajan jälestä, mutta kun toiset iloisesti keskustelivat matkasta, täytyi hänen itkuansa pidätellen juosta tiehensä. Lapsiraukka oli kuvitellut lupa-aikansa erittäin hauskaksi, ja nyt hänen täytyi viettää sen tuntemattoman rouvan luona vieraassa paikassa. Hän tiesi, että Duncan oli tarkoittanut tällä hänen parastaan. Hän ajatteli, että meri-ilma häntä virkistäisi. Miss Long ajatteli samoin, sillä hän huomasi, että koulutyö oli tehnyt hänet entistä kalpeammaksi. Muutoin olisiki hän mielellään pitänyt Ruthin luonaan. Kuitenkin jäi alkuperäinen suunnitelma voimaan, ja Ruth odotti vierailua enemmän pelolla kuin ilolla.

Ruth toivoi sydämestään ja uskoi varmasti, että Alice saa palkinnon, vaikka hän väliin pyysi, että tämä vähän hillitseisi itseään, jos voi, sillä hän oli kuullut, että harvoin saa sitä, mitä toivoo.

Neuvolla ei ollut toivottua vaikutusta. -- Alice toivoi edelleen, eikä muusta puhunutkaan.

Odotettu päivä tuli. Joulukuun ensimäisellä viikolla oli ilma niin kaunis, että mrs Burton voi täyttää pienten ystäväinsä toivomuksen. Hän arveli kuitenkin heidän tulevan hakemaan häntä, ja pani valkoisilla silkkinauhoilla varustetun päähineensä koriin odottaakseen kutsua. Silloin kuuli hän heikkoa naputusta ovelta ja pieni, vaalea pää kurkisti sisään ja sanoi hiljaisesti:

-- Hyvä Debby, oletko valmis, tulin sinua katsomaan.

Debby huomasi ettei kaikki ollut oikein.

-- Tulkaa sisään, Alice, muutamaksi minuutiksi, pelkään, että olette väsyksissä.

-- En ollenkaan! Näen, että olet valmis, joten voimme mennä, jos tahdot.

Mutta Debby pakoitti Alicen tulemaan ja istumaan polvelleen saadakseen selville, mikä suru oli vienyt hymyn hänen huuliltansa, tahi kääntääkseen hänen ajatuksensa toisaalle.

-- Kertokaa minulle palkinnosta, sanoi hän. Onko se joku kirja?

Nyt puhkesi suru ilmoille.

-- Ei se minun palkintoni ole, se on Ruthin. -- Hän sen sai.

Hän puhui vihaisesti, mutta äkkiä kätki hän kasvonsa Debyn olkaa vasten ja itki katkerasti.

-- Oi, Debby, tiedän olevani paha, mutta en voi todellakaan auttaa sitä, että olen pahoillani. Olin niin varma -- aivan varma!

Mikä toi kyyneleet Debynkin silmiin? Ehkä ajatteli hän erästä toista tyttöä, jolla oli tapana tehdä samoin, kuin hän oli pahoillaan, tai ehkä ajatteli hän, että tämä ei ollut viimeinen eikä katkerin pettymys, minkä Alice sai kokea ennenkuin hän oppi sen niin monelle vaikean läksyn, ettei saa olla mistään liian varma. Hän koetti lohduttaa lapsiraukkaa hänen surussaan.

-- Oi, niin, tiedän sen olevan hyvin pahasti, etten voi olla iloinen Ruthin voitosta.

-- Se olisi oikein, mutta en minä sitä ihmettele, ettei Alice voi tänään, sillä olettehan toivonut sitä niin kovin, mutta teidän täytyy vähitellen antaa valta paremmalle tunteelle ja rukoilla, että se onnistuisi, siten vähenee pettymyksen tunne.

-- Ruth sanoi, etten saisi olla siitä niin innostunut, mutta en minä sitä halunnut itseni tähden ainoastaan, toivoin miellyttäväni sillä isää.

-- Mutta kuinka menetitte sen?

-- Niin, tiedäthän, että tulin kouluun kuusi viikkoa ennen Ruthia, enkä luullut hänen niin vähässä ajassa enää pääsevän minun edelleni. Minulla oli jo ennen hänen tuloaan koko joukko arvonumeroita.

-- Kuinka paljon enemmän hänellä oli nyt?

-- Ainoastaan yhtä, ja jos en olisi viime viikolla saanut yhtään läksyä uudestaan, olisi minulla ollut enin.

-- Odottiko Ruth sitä?

-- Oi, ei ollenkaan! Ja alussa hän oli pahoillaan minun tähteni, sanoi hän, kun minä sitä niin halusin. Toivoisin olevani enemmän Ruthin kaltainen, Debby -- tarkoitan tekojen puolesta.

Debby hymyili, sillä hän ymmärsi siihen sisältyvän tuon turhamaisen ajatuksen: En tahtoisi olla hänen näköisensä.

-- Hän ei ole itsekäs, Alice, ja minä luulen, että tekin joskus opitte sellaiseksi. Ettekö aikonut antaa hänen tarjota teetä, vaikka olisitte saanutkin palkinnon?

-- Kyllä, siitä olen iloinen, mutta...

-- Mitä mutta?

-- Nyt hänellä on siihen oikeus eikä kukaan tiedä, että olin aikonut luopua siitä. Enkä minä sitä sano heille.

-- Ei, ei! Mutta minusta se ei tee mitään, tietäähän yksi kuitenkin sen, Alice.

Alice ymmärsi Debyn nöyrästä äänenpainosta, ketä hän tarkoitti.

-- Mutta en voi sitä auttaa, että toivoisin Ruthin tietävän sen. Hän on varmaan ihmetellyt, etten minä ilmoittanut iloani, kuten muut. En soisi, että hän pitäisi minua itsekkäänä. Tahtoisin, että hän pitäisi minusta enemmän. Luuletko, Debby, voivani puhua siitä Ruthille?

-- Kyllä, ystäväiseni, mutta eikö olisi paras mennä nyt? -- Debby asetti huolellisesti hatun Alicen päähän. Aluksi kulkivat he aivan hiljaa, mutta pian unohti Alice huolensa saadessaan vanhan ystävänsä vieraakseen, sillä miss Long oli jättänyt kirjastohuoneensa ja teehomman kokonaan Alicen huoleksi. Perille päästyä vei hän Debyn ensiksi omaan huoneeseensa. Ovessa lensi Ruth heitä vastaan niin, että hän aikoi syöstä heidät kumoon ja huudahti:

-- Oi, Alice, olen niin iloinen, että tulit, olin juuri menossa hakemaan sinua. Miss Long on suostunut, ja se on Lizzien ansio.

Alice seisoi hämmästyneenä. Mihin suostunut?