Part 2

Seuraavana aamuna riensivät Alice ja Ruth, joilla oli erityinen huone käytettävänänsä, tarkastelemaan akkunasta oliko ilma kaunis. Heillä oli kummallakin omat syynsä. Alice oli puhellut edellisenä iltana yhtä ja toista kukkaisnäyttelystä, josta mekin olemme jo hiukan kuulleet. Tänään oli se odotettu päivä, ja kaunis se oli. Ruthin ajatukset eivät kuitenkaan syystä tai toisesta kohdistuneet näyttelyilmaan eikä siihen huviin, vaan olivat ne kiintyneet erääseen pennyn rahaan, joka oli hänen hameensa taskussa.

-- Voi! Minä voin antaa sen hänelle. Alice! -- huudahti hän. -- Ilma on kaunis, ja miss Long lupasi siinä tapauksessa antaa minun mennä katsomaan onko Joe tullut.

-- Mitä sinä puhut? -- kysyi Alice ihmetellen ja vähän välinpitämättömästi.

-- Unohdin aivan, ettet sinä tiedä siitä mitään. Joe kokoaa rahoja ostaakseen sokealle Polly-siskolleen korkokirjaimilla painetun kirjan. Antaisin hänelle mielelläni rahat, mutta miss Long sanoo, että on parempi antaa hänen itse ansaita ne, ja että Pollykin pitää siitä enemmän. Annas kun lasken, paljonko hänellä on. Kaksi ja yhdeksän penceä ynnä kuusi penceä on kolme shillinkiä ja... mutta pieni laskumestari mietti niin kauan, että Alicen täytyi auttaa häntä ja sanoa, että se oli kolme shillinkiä ja kolme penceä ynnä siihen yksi pence, on kolme -- ja neljä penceä.

-- Eikö sinustakin se ole jo tarpeeksi, kysyi Ruth.

Mutta Alice ei sitä tiennyt, ja hän oli iloinen päästessään puhumaan näyttelystä.

-- Ensi kesänä sinä saat oman puutarhan, Ruth, silloin on ehkä sinullakin jotain näytettävää. Minulla ei ole tänä vuonna muuta, kuin yksi fuchsia, jonka eräs tyttö antoi, ja Annie Milner saa vähän hedelmiä eräältä läheltä asuvalta tädiltä.

Ja Alice pakinoi muistamatta alkaakaan pukeutumista. Ruth oli jo valmiina ja riensi puutarhan portille. Mutta voi! Joe ei ollutkaan siellä! Pettyneenä aikoi hän palata takaisin, mutta huomasi samassa hänet siinä luuta kourassa. Iloisena pysähtyi Ruth, antoi pennyn hänelle ja kysyi, kuinka Polly voi, ja juoksi sitten kertomaan Alicelle, että hän oli antanut sen Joelle, ja että tämä lakasi katua. Hän muisti kuitenkin, että miss Long oli pyytänyt hänen kysymään Joelin asuntoa. Se oli pian tehty, ja jälellä olevan ajan ennen aamiaista luki Ruth penny-taulua, minkä hän oli huomannut huonosti osaavansa. Kukkaisnäyttelyn kunniaksi oli päivä aiottu pitää puolittain lupapäivänä, mutta ilma oli niin kaunis, ettei aamukävelyä voitu jättää. Ruth seurasi miss Longia. Mutta pahasti hän hämmästyi, kun huomasi Joelin lakaiseman käytävän olevan yhtä likaisen, kuin ennenkin.

-- Annoitko hänelle pennyn ennen, kun hän oli tehnyt työn, rakas lapsi?

-- Kyllä, mutta hänellä oli luuta kädessä ja piti juuri alkaa.

-- Pelkään, ettei hän ole rehellinen poika, sanoi miss Long, ja Ruth tunsi olevansa valmis heti hylkäämään hänet. -- Se oli rumasti tehty, sanoi hän, -- ottaa ensin rahat eikä teekään työtä. Mutta miss Long ymmärsi hyvin, ettei isän huono esimerkki voinut pojassa synnyttää erityisen tarkkaa käsitystä rehellisyydestä. -- Meidän täytyy puhua hänelle siitä, Ruth, sanoi hän. -- Ainoa keino on antaa hänen huomenna lakaista ilman maksua.

Ja tämä oli syynä siihen, että hän illalla tarjotessaan hedelmiä muutamille rouville, jotka olivat pieniä ystäviä huvittaakseen tulleet näyttelyyn, tuli ajatelleeksi, ettei Polly koskaan saanut maistaa sellaisia, ja että hän sitten päätti kätkeä kaksi kauneinta omenaa lähettääkseen ne Joen mukana Pollylle seuraavana päivänä. Mutta vaikka Alicen kertomus tästä asiasta olikin osaksi oikea, oli se lisäys, että ne annettiin salaa, syntynyt Jane Hardingin mielikuvituksessa. Hänen oli määrä tavata Joea aamusella ja sanoa että miss Long tahtoi puhutella häntä, ja hän oli vienyt omenat peittelemättä kädessään, ajattelematta edes, että häntä vartioitiin.

Sillä aikaa kun Joe saa miss Longilta toria ja ankaroita ohjeita totuuden ja rehellisyyden noudattamiseen ja samalla lupauksen, että hän tulee katsomaan Pollya, kurkistamme me hiukan kouluhuoneeseen.

Nuoremmat oppilaat, ystävämme niihin luettuna, ovat keräytyneet englantilaisen opettajan ympärille lukemaan tavallista raamatun-aamuläksyänsä. Toiset odottavat miss Longia kuulustamaan heitä, ja kuluttavat aikaansa puhellen. Kolme tyttöä, yhtenä Jane Harding, kuiskailevat innokkaasti. -- Kuulin, että hän on sekä ylpeä, että tulinen, ja nyt huomaamme, että hän on petollinenkin, se pieni, ilkeä olento.

-- Tuollaiset rumat lapset ovat aina petollisia, sanoi Jane Harding, joka ylpeili pitkästä kiekkuratukastaan ja säännöllisistä, elottomista kasvonpiirteistään.

-- Hyvä, Jane, sanoi kolmas, -- luulenpa totisesti, että sinun velvollisuutesi on ilmoittaa miss Longille. Tällä nuorella neitosella oli sangen kehittynyt velvollisuuden käsitys, mitä toverien vikojen lavertelemiseen tuli.

Samassa liittyi heihin eräs pitkä, suloinen tyttö, nähtävästi vanhin heistä. Keskustelu taukosi ja vastatullut, Lizzie Spencer sanoi:

-- Älä unhoita Jane, että autan sinua vanhan historian tutkimuksen kirjoittamisessa.

-- Voi ei, Lizzie! En unhoita, ole varma, kiitoksia paljon!

Lizzien lempeä sydän ja miellyttävä käytös olivat tehneet hänet kaikkien suosikiksi, mutta lapsellisen leikillisyyden ohessa oli hänessä myös luonteen lujuutta. Aikaiset koettelemukset olivat kypsyttäneet ja vahvistaneet hänen rakastettavaa, mutta ehkä liiaksi myöntyvää luonnettansa. Oman heikkouden tunto oli opettanut hänet turvaamaan mahtavaan auttajaan, jota hän rakasti todellisen kristityn rakkaudella. Hänen vaikutusvaltansa koulussa oli suurempi, kuin hän uskoikaan, sillä hän ei tiennyt, kuinka usein hänen lähestymisensä keskeytti ajattelemattomien lasten sopimattomat puheet. Onnellinen se koulu, ja onnellinen se opettaja, jonka vanhin oppilas on Lizzie Spencerin kaltainen!

Keskustelu Ruth-raukan virheistä keskeytyi Lizzien läsnäolon ja miss Longin saapumisen takia. Kuitenkin sai Jane aamupäivän kuluessa tilaisuuden kertoa havaintonsa, mutta miss Longin vakava kasvojen ilme hämmensi hänet, eikä hän ollut oikein varma siitä, tarkoittiko se häntä vai sitä sangen _vakavaa_ rikosta, jonka kertomisen hän piti velvollisuutenaan.

-- Odotan sinua huoneeseeni, kuiskasi miss Long Ruthin korvaan lähtiessään lukuhuoneesta.

Tyttönen seurasi heti opettajaansa perähuoneeseen, ja istui hänen viereensä saatuansa viittauksen. Vähän mietittyään sanoi miss Long:

-- Tahdon puhua kanssasi hiukan, Ruth.

Ihmetellen lapsi katseli häntä vastaamatta, ja hän jatkoi:

-- Ajattelitko ennen, kun kätkit ne omenat eilen?

-- En.

-- Oletko jälkeenpäin ajatellut sitä?

-- En sen jälkeen, kun annoin ne Joelle, paitsi kerran luulen ajatelleeni, mahtoiko Polly pitää niistä, ja antoiko hän Joelle.

-- Ajatelkaamme nyt yhdessä, rakas lapsi, sitä -- miksi suutuit Joelle eilisaamuna.

-- Hän hän otti pennyn eikä tehnyt työtä kunnollisesti.

-- Siis siksi, että hän otti, mikä ei ollut hänen omaansa. Kenen ne omenat olivat, jotka annoit hänelle eilen?

Ruth nousi hitaasti, ikäänkuin nähdäkseen miss Longin kasvot, hänen kasvojensa ilme osoitti hämmennystä, mutta äkkiä selkeni se, ja silmänräpäyksessä kätki hän epätoivoisesti nyyhkien päänsä miss Longin syliin.

-- Luulen, ettei ole mitään hyötyä täällä olostani, sanoi hän nostaen päätään, -- olin usein ilkeä kotona, mutta en koskaan _varastanut_ siellä. Voi, kuinka olin niin paha! Mitä sanoo Duncan? Ja uudestaan kätki hän kasvonsa, uudestaan tulivat pidätetyt nyyhkytykset.

Kun hän oli hiukan tyyntynyt, sanoi miss Long hänen pehmeätä, mustaa tukkaansa silitellen:

-- Tyttäreni, ei saa tehdä vääryyttä itselleen, eihän ollut _tarkoituksesi varastaa_, Ruth?

-- Voi, ei, ei! Se ei ollut tarkoitus.

-- Silloin lapseni, teit sen ajattelemattomuudesta -- äkkinäisestä sisäisestä pakosta -- ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

-- Kyllä, Duncan on sanonut -- olen usein ennenkin tehnyt niin, miss Long.

Miss Long voi tuskin olla hymyilemättä oppilaansa lapselliselle avomielisyydelle.

-- Mutta ehkä et ole ennen huomannut, sanoi hän, -- että siitä voi koitua sinulle ikävyyttä. Tahdotko koettaa parantua siitä?

-- Kyllä, -- tahdon alkaa tänään, jos autatte minua.

-- Teen, mitä voin, mutta sinun täytyy saada parempaa apua, kuin minun.

-- Minun täytyy pyytää Jumalan apua, sanoi Ruth hartaasti ja vakavasti.

-- Siunatkoon hän sinua Jesuksen tähden. Ja ystävällisesti suudellen lähetti miss Long Ruthin puutarhaan leikkimään.

Oli kaunis päivä, ja pian unohti hän huolensa, ja hän olisi tahtonut laulaa ja lentää kilpaa lintujen kera. Kaikki tytöt olivat ulkona; muutamat istuivat puiden varjossa kirjoineen tahi käsitöineen, toiset kävelivät, kaksi tahi kolme yhdessä, tuttavallisesti kieltään piesten. Miss Long ei malttanut olla myös tulematta. Hän seisoi puutarhan veräjällä juuri, kun Ruth juoksi yksin mielipolkuansa. Jane Harding tuli erään toisen tytön kera häntä vastaan, pysäytti hänet ja kysyi:

-- Oletko ollut tänään auttamassa rehellistä ystävääsi Joea kadun lakaisemisessa?

Pieni ruumis suoristui äkkiä ja kuin mikäkin ruhtinatar lausui hän harvaan ja selvästi:

-- Jane Harding, kuinka uskallatte sanoa minulle noin?

-- Todellakin, sinulle! Tahtoisinpa tietää, kuka sinä olet. Mielestäni vallan sopiva master Joen seuraan! -- Kuinkas oli niiden omenain laita, he, he!

Tämän epäystävällisen puhuttelun aikana oli lapsi raukka tullut aivan kalpeaksi, ja lopuksi kähisi hän hampaittensa välistä:

-- Minä vihaan teitä. Ja, kuulematta huudahdusta: tuollainen pieni noita, juoksi hän miss Longin luo ja heittäytyi hänen syliinsä nyyhkien: -- Oi miss Long, minä olen niin paha, olin niin vihainen, mutta tarkoitukseni ei ollut tehdä sitä, ei todellakaan, oi, uskotteko minua?

Hän oli niin liikutettu, että miss Long vei hänet huoneeseen ja jätti hänet sinne, luvaten tulla hetken perästä, jos hän tyyntyisi sillä aikaa. Hän tapasi Janen tovereineen eteisessä. Jane huudahti heti:

-- Miss Long, minä en sanonut hänelle mitään, kysyin vaan leikillä, oliko hän auttanut Joea kadun lakaisemisessa -- sanoinko, Mary?

-- En tiennytkään, sanoi miss Long, että sinä olit syynä sen pikkuraukan mielenliikutukseen ja nyt hänen suruunsa. Ja vaikka Jane Harding oli usein saanut nuhteita, ei hän koskaan unohtanut, mitä miss Long tällä kertaa hänelle sanoi.

Miss Long palasi perähuoneeseen, mutta seisahtui ovelle, sillä Ruth oli polvillaan sohvan vieressä. Hän nousi äkkiä ja sanoi hiljaa:

-- Rukoilin Jumalaa auttamaan minua, en ole ennen häntä rukoillut.

He keskustelivat kauan, mutta Ruth ei kertaakaan lausunut sen tytön nimeä, joka oli aiheuttanut hänen kiivastumisensa, eikä miss Longin tarvinnut sitä kysyä.

Emme siis ihmettele, että "se pieni vastatullut tyttö" oli koko iltapäivän hiljaa ja että hän itki polvistuessaan sänkynsä viereen illalla, kuten Alice Debylle kertoi.

NELJÄS LUKU.

Sokea Polly.

Sillä aikaa, kun Alicella ja Debylla oli pieni kohtauksensa seuraavana päivänä, meni Ruth Janen luo ja sanoi kainosti:

-- Miss Harding, saanko sanoa teille jotain? -- ja sitten jatkoi hän äkkiä: -- annatteko anteeksi sen mitä eilen teille sanoin. Olin suuttunut, enkä tarkoittanut -- ainakaan en nyt tarkoita mitä silloin sanoin -- olen pahoillani, että sanoin niin.

-- Minä en vihaa ketään, sanoi Jane, -- luulen, että voimme tulla hyviksi ystäviksi, jos niin tahdot.

Ruth ei vastannut heti. Vihdoin sanoi hän:

-- Koetan rakastaa teitä, Jane, mutta pelkään, ettette välitä minusta, kun saatte nähdä, kuinka paha minä olen.

Mutta Janen ystävyyskäsite ei ollut niin vakava, kuin Ruthin, eikä hän oikein tiennyt, miten olisi vastannut tähän pieneen puheeseen. Hän ei voinut kertoa Ruthin lupausta _koettaa_ rakastaa häntä, sillä sitä hän ei ollut koskaan tehnyt eikä luultavasti yrittäisi nytkään, Ruthan oli hänen terävän arvostelunsa mukaan koulun rumin ja pahasisuisin oppilas. Mutta varo, Jane, ettei tämä "kauhea luonne" tule rakastettavammaksi sinun omaasi! Varo, ettet saa ajattelemattomuudellasi ja tylyydelläsi aikaan syvempiä haavoja, kuin Ruth intohimoisilla purkauksillaan, sillä hän koettaa sanoilla ja töillä korjata, kun sinä sen sijaan et välitä ollenkaan, että olet loukannut.

Jane alkoi tuntea itsensä kovin kömpelöksi tämän hiljaisuuden vallitessa, mutta samalla sai Ruth käskyn ottaa hatun päähänsä ja mennä ulos miss Longin ja Lizzie Spencerin kanssa.

Seuratkaamme heitä, sillä arvatenkin he menevät tervehtimään sokeata Pollya. Joen selityksen mukaan oli heidän kotinsa noin puolen peninkulman päässä. Tie sinne kulki holvikaaren kautta Mellestowin parasta katua pitkin, sitten likaista syrjäkatua parin rohistuneen huonerähjän ohi ja päättyi vieläkin likaisemman ja ränsistyneemmän töllin luo, jonka edustalla joskus näytti olleen puutarha, mutta siitä oli enää jälellä vaan pari viinimarjapensasta ja joku kukkanen, joka ikäänkuin ympäristön autiutta pilkaten kohotti päätään valoa kohden. Ovi oli auki, ja syyllä voi epäillä, voiko sitä ollenkaan sulkea. He kurkistivat sisään ja huomasivat osuneensa oikeaan. Keskellä lattiaa seisoi liikkumatonna, pää kumarassa noin kaksikymmenvuotias tyttö, toisessa kädessä kahvikuppivatineen, toisessa leipäpalanen. Hän oli nähtävästi kuullut askeleet ja äkkinäinen "kuka siellä?" ilmaisi hänen hämmästyksensä. Tyttö raukka! Hän ei ollut tottunut kuulemaan muiden vieraiden, kuin isän salametsästäjätoverien askeleita, mutta tulijat eivät olleet niin meluavia. Hänen ei tarvinnut kauan ihmetellä, sillä miss Long kiiruhti ilmoittamaan, että hän oli se rouvashenkilö, jota Joe oli pyytänyt tulemaan sisarensa luo ja että hänen toverinsa oli omenain antaja. Ruth katsoi punastuen Lizzieen, mutta tämä ei näyttänyt tietävän mitään siitä asiasta. Pollyn kalpeat kasvot kirkastuivat; hän koetti etsiä tuolia vieraillensa, mutta ennenkuin hän ehti selitä hämmennyksestään, olivat nämä jo hankkineet istuinpaikat. Tuli takassa oli melkein sammunut, mutta vieressä oli pieni varasto polttoainetta, ja teekattila odotti valmiina liedellä.

Miss Long kysyi Pollylta, kuinka hän voi toimia yksin päiväkaudet.

-- Niin, katsokaas, ma'ami, minun täytyy koettaa tulla toimeen niin hyvin kuin voin. Joe on hyvä poika minulle, saan tehdä huoneessa enimmät toimet, ainoastaan tulta -- senkin voisin -- ei hän salli tehdä, ja minä annan sen hänen mentyään iltapäivällä olla siksi, kun hän taas tulee. Ja -- en tiedä, onko se oikein -- minä ajattelen usein, että Jumala pitää sokeista erityistä huolta, ainakin on ilahuttavaa niin ajatella, lisäsi hän melkein kuin itsekseen.

-- Luulen, että olet oikeassa, sanoi miss Long; -- Jumala pitää huolta kaikista lapsistansa, se on ainakin varma. Sinä olet lukenut hänestä, joka tuli antamaan sokeille näkönsä.

-- Kyllä, jumalan kiitos! En koskaan voi olla tarpeeksi iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla sokeain koulussa. Jos en siellä olisi saanut kuulla asioita, jotka antoivat minulle kärsivällisyyttä ja toivoa, olisin aikoja kuollut epätoivoon ja kurjuuteen -- sillä kurja minä todella olin! Kaikki oli pimeätä, ei mitään tulevaisuutta, johon katse voi kiintyä -- oi, se oli hirveätä. Istuessani täällä yksin minä väliin raivostuin -- linnuille, kun ne lauloivat, Jumalan ihanalle auringolle ja lähistössä leikkiville lapsille, -- mutta en koskaan Joelle enkä isälle. Oi, en niille kahdelle! Kun Joe iltasin tuli kotiin, silitin hänen tukkaansa saadakseni hänet puhumaan -- hänen äänensä muistutti niin äiti-raukkaani. -- Nyt tiedän, että se oli Jumalan hyvyyttä, ja se esti minun kadottamasta järkeäni, vaikka en minä silloin pitänyt Jumalaa hyvänä. Mutta minun ei pitäisi näin puhua itsestäni. -- Kaikkivaltiaalle kiitos, se onnetoin aika on nyt ohi.

Miss Long katseli ympärilleen tuossa kurjassa huoneessa, ajatteli juoppoa isää ja noita pimentyneitä silmiä, ja hän ihmetteli sitä kärsivällisyyttä ja toivoa, joka vaikutti, että "se onnetoin aika oli ohi." Mutta hän toivoi Pollyn puhuvan enemmän itsestään ja kysyi, kuinka kauvan siitä oli, kun hän pääsi asyyliin.

-- Minä pääsin sinne viimeisen edellisenä talvena, ma'ami, mutta minä en voinut olla siellä kauvan, sillä se rouva, joka minun puolestani maksoi, kuoli. Mutta minä olin oppinut lukemaan ja monta muuta hyvää asiaa. Olen siitä saakka koettanut jatkaa, sillä johtaja antoi minulle raamatun -- ei sellaista korkokirjaimilla, se oli liian kallis -- mutta Joe lukee siitä aina joskus kappaleen.

-- En luullut hänen osaavan lukea, sanoi Ruth.

-- Ei se hyvin käy, mutta hän koettaa edistyä, miss. Hän kävi koulua äidin eläessä, ja kun minä osasin muutamia värsyjä ulkoa, voin ohjata häntä, mutta nyt osaa hän itse melkein kaikki. Oi, ma'ami, siinä kirjassa on ihmeellisiä asioita! Toisinaan mietin kokonaisen päivän yhtä tahi kahta värsyä.

-- Sillä tavoin sen muistaa, Polly.

-- Usein annan lukea, kuinka Jesus paransi sokean miehen Jerikossa; -- hän vaipui hetkiseksi mietelmiinsä.

-- Pidätkö niin siitä? Mutta Jesus ei ole enää parantamassa sokeita, Polly.

Hän ymmärsi miss Longin ajatuksen ja sanoi:

-- Ei täällä, mutta hän parantaa sokean kuitenkin. Hän on tehnyt minun pimeyteni valoksi. Väliin ajattelen, että jos hän olisi täällä, en sitä häneltä ensiksi pyytäisi. Ehkä en näkevänä osaisi häntä niin selvästi ajatella. Aivan varmaan on eräs asia, jota minä enemmän toivoisin.

Miss Long tahtoi tietää, oliko se sellaista, jossa maallinen ystävä voi auttaa. Mutta Polly sanoi sen koskevan isää, ja hänen kasvonpiirteensä saivat samalla niin surullisen ilmeen, että miss Long muutti puheen ainetta ja kysyi tahtoisiko hän vielä päästä sokeain kotiin, hän ehkä voisi siinä asiassa tehdä jotain hänen hyväkseen. Alaksi tämä ajatus näytti valtaavan hänet, mutta tarkemmin ajateltuansa sanoi hän.

-- Vaikka en voikaan paljoa tehdä, en kuitenkaan tahtoisi jättää kotia.

Hän oli hyvin kiitollinen miss Longille, mutta sanoi, että nyt kun hän ei enää pitänyt itseänsä vaan toisten rasituksena, oli hänestä parempi, että hän oli kotona Joen tähden, ja isäki ikävöisi, jos hän joutuisi pois kotoa.

Luvattuaan pian tulla takaisin, sanoivat he jäähyväiset tälle tyytyväiselle ja onnelliselle sokealle tytölle.

Ruth oli koko ajan ihmetellen katsellut sokeata tyttöä ja huonetta. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin köyhää kotia eikä tiennyt, että oli vieläki köyhempiä olemassa ajalliseen elämään katsoen -- ja että todellisesti rikkaita Jesuksen siunauksesta oli niin vähän.

Hän kulki kotiin päin hiljaa ja ajatuksissansa. Vihdoin hän kysyi:

-- Miss Long, onko sokean helpompi olla hyvä?

-- En usko, että Polly sanoisi niin, Ruth. Ulkonaisia kiusauksia ei olisi niin paljon, mutta sisälliset olisivat sitä suuremmat, äärettömän paljoa suuremmat. Ja ajattele, ettei koskaan saa _nähdä_ Jumalan kaunista luontoa, joka hänen rakkaudestaan todistaa, eikä voi lukea siitä eikä hänestä!

-- Oi, niin, olen niin iloinen! Olin unohtanut sen; ja tiedättekö, minusta tuntui, kuin tahtoisin olla Polly, kun kuulin hänen niin puhuvan. Mutta pelkään, että se oli väärin -- se oli kiittämättömyyttä.

Miss Long ei vastannut. Mahtoiko hänkin ajatella samoin?

Ruth uneksui yöllä, että hän leikki ja lakasi käytäviä Alicen kanssa ja että Alice tahtoi sitoa hänen silmänsä, jotta hän voisi lakaista paremmin. Hän heräsi -- kaikki oli pimeää -- ja silmänräpäykseksi valtasi hänet ajatus: "minä olen sokea!" Mutta samassa tuli kuu näkyviin ja heitti valojuovan sisään. Silloin hän hymyili ja kiitti Jumalaa siitä, että hän voi nähdä, ja nukahti jälleen. -- -- --

Emme ole vielä paljoa puhuneet eräästä kouluelämän sangen tärkeästä puolesta -- läksyistä. Mutta kukapa pieni tyttö ei tietäisi, mitä Ruthin oli opittava kymmenvuotiaana? Se oli enimmäkseen lukemista, kirjoitusta ja laskentoa, hiukan ranskaa ja saksaa, sekä aivan vähän soitantoa ja tanssia. Ruth oli jäänyt koulutiedoissa jälelle, mutta hänellä oli nopea käsityskyky, ja Alice saa varoa, ettei hänen ystävänsä mene hänen ohitsensa ja kykene vielä kilpailemaan siitä luokan etevimmälle oppilaalle määrätystä palkinnosta, josta Alice oli kertonut. Heidän luokallansa on paitsi heitä ainoastaan kaksi tyttöä, ja nämä ovat niin hitaita ja laiskoja, vaikka ovatkin vanhempia, että Alice on jo ruvennut pitämään itseänsä onnellisena kilpailijana. Ruth puolestaan ei sitä ajattelekaan, sillä hän, joka on tullut kouluun kuusi viikkoa myöhemmin, ei luonnollisesti voi sitä saada, ja kun hän sitäpaitsi on, veljen sanojen mukaan, "pieni tietämätön raukka." Enimmän huolta tuottaa hänelle ranskan oppiminen. Hän unohtaa hetkisen perästä, mitä "mademoiselle" on opettanut ja lausuu sanat väärin. Hän joutui melkein epätoivoon, saadessaan saman läksyn uudestaan niin monta kertaa. Kun sitten Lizzie Spencer rupesi pitämään huolta läksyn valmistuksesta, alkoi sekin mennä yhtä hyvin, kuin toisetkin aineet.

Mutta emme saa jättää häntä nyt enää nukkumaan. Kuutamon sijaan tuli pian auringon paiste, ja molemmat pikku tytöt olivat hyvissä ajoin ylhäällä ja puettuina sekä kävelyllä puutarhassa.

-- Tiedätkö, Alice, että sinun poissa ollessasi eilen kävimme Joen sokean sisaren Pollyn luona. Hän on ollut sokea kolmentoista vanhasta saakka ja nyt hän on kahdenkymmenen! Eikö se ole hirveätä? Mutta hän ei näytä sitä paljon surevan -- ainakaan nykyään.

-- Noo, luulenpa, etten minäkään siitä välittäisi.

-- Oi, Alice, sen sinä varmaan tekisit! Miksi noin sanot?

-- Siksi, että minä koetin kerran, sanoi hän salaperäisellä äänellä.

-- Koetit! Kuinka sitä voit koettaa?

-- Kerran pidin silmäni kiinni koko pitkän kävelymatkan ajan ja annoin taluttaa itseäni. Ihmettelin, kun huomasin olevamme kotona, vaikka luulin, että olimme puomiveräjän luona, se oli melkein hauskaa.

-- Oi, rakas Alice, älä sano niin! Unohdat, että koko ajan aioit aukaista ne, mutta ajatellaanpa, ettet olisikaan voinut -- olisitko silloin hämmästynyt?

-- Noo, arvelen, että se olisi ollut toista. Kuka taluttaa Pollya?

-- Ei kukaan. Sehän onkin pahinta. Hän on toisinaan melkein päiväkaudet yksin kotona ja hapuilee ympäri huonetta. Tuskin voin olla itkemättä, Alice, nähdessäni hänet. Mutta hän on niin hyvä!

-- Luulen, että kaikki köyhät ovat hyviä, etkö sinäkin luule, Ruth? Minä tunnen erään toisen köyhän, äitini vanhan hoitajan, Debyn, ja hän on niin hyvä, aivan varmaan ne kaikki ovat hyviä.

Mutta Ruth ei ollut aivan varma. Hän oli Joen puheiden ja omien havaintojensa perusteella tullut vakuutetuksi, että Pollyn isä oli kaikkea muuta, vaan ei hyvä. Hän ei kuitenkaan tahtonut sanoa siitä mitään, hän kertoi vaan kuulleensa kerran sanottavan, etteivät köyhät aina pääse taivaaseen sentähden, että he ovat köyhiä, eikä hänen mielestään köyhyys _aina_ tee heitä hyviksi.

Hän kuvaili Alicelle useita yksityisseikkoja Pollyn aineellisesta asemasta: kuinka siellä oli vain kaksi eheätä kuppia hyllyllä, ja ettei hän luullut heillä olevan voita illalliseksi, että lattia oli niin epätasainen, että hän ihmetteli, kuinka Polly voi siinä liikkua kaatumatta, että puutarhassa oli vaan yksi laji rumia kukkia. Polly ei tietysti voinut tätä nähdä, mutta hän ihmetteli, ettei Joe välittänyt kauniimmasta. Ja sitten hän aikoi pyytää miss Longilta, että Joe seuraavana vuonna saisi ottaa osaa näyttelyyn ja puutarhurilta vähän siemeniä hänelle, se innostaisi häntä. Aamiaisen aikana käytti Ruth tilaisuutta hyväkseen esittääkseen asian miss Longille, joka puolestaan hyväksyi hänen suunnitelmansa. Mutta kun vihannekset olisivat Joelle hyödyllisempiä, sanoi hän, että oli varattava erityinen palkinto parhaasta vihanneskorista.

-- Mutta kuka kilpailee hänen kanssaan -- kysyi Alice, meillä ei ole vihanneksia.

-- Ajattelen, että on koetettava saada useampia pieniä poikia ottamaan osaa kilpailuun. Sillä aikaa täytyy teidän vakuuttaa Joelle, että hänen puutarhanhoitotaitonsa tuottaa hänelle etua ja palkinnot ovat myös määrättävät.

Huomaamme, että Alice on jo pian voittanut ennakkoluulonsa Ruthin suhteen, ja he ovat tulleet hyviksi ystäviksi. Alice oli todellisuudessa sangen miellyttävä pikku tyttö mutta vaikka niin ei olisi ollutkaan, ei hän olisi voinut vastustaa Ruthin ystävällistä kohteliaisuutta ja avomielisyyttä, sillä yhdenikäistensä seurassa unohti hänkin vaiteliaisuutensa.

VIIDES LUKU.

Revitty ainevihko.