Part 1

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

RUTH

Kertomus tytöille

Suomennos

Porissa, Gust. Ronelius'en kustannuksella, 1906.

SISÄLLYS:

Alice ja vanha Debby. Ruth matkustaa kouluun. Ensimäiset päivät koulussa. Sokea Polly. Revitty ainevihko. Palkinto. Valter ja Ted. Tunnustus. Postikonttoori. Kahden vuoden perästä. "Minä pidän huolta sinusta, Polly!" Syntymäpäivä. Alice jättää koulun. Kilpailu. Maggie on sairas. Taas Beachfieldissä. Kilpa-ammunta. Venematka. Viimeinen viikko Beachfieldissä. Taas miss Longin luona. Hyvitys.

ENSIMÄINEN LUKU.

Alice ja vanha Debby.

Vanha nainen ja pieni valkotukkainen tyttö! Kenpä ei tahtoisi kuvata heitä, kun he tuossa istuvat ja pakinoivat kuten ainoastaan lapset ja vanhat hoitajat voivat? He ovat juoneet teetä. Parhaat teekupit ja leivosten jäännökset todistavat, että tyttönen on vieraisilla; hän on tullut tervehtimään äitinsä vanhaa hoitajaa. Hän käy ensimäistä lukukautta eräässä koulussa, joka on lähellä Deborah Burtonin asuntoa, eikä hän ole ensi kertaa täällä, sillä miss Long ei koskaan kiellä häntä menemästä köyhäintalolle.

Mutta nyt odottaa Alice, että häntä pian tullaan hakemaan, ja puhelu sujuu entistä innokkaammin.

-- Ajatteles, miten hauskaa, Debby! Ihan kuin oikeassa kukkaisnäyttelyssä, soittoa vaan puuttui. Mutta meillä oli kokonainen teltti täynnä kukkia ja huipussa kaunis lippu. Paitsi omista puutarhoista saatuja kasvia, oli muutamille tytöille lähetetty näyttelyä varten oikein kauniita, ja toisilla oli hedelmiä. Ja, ajatteles, siellä oli palkintojakin, minä kirjoitin niistä muutamia!

-- Kirjoititte palkintoja, kultaseni! Kuinka se kävi?

-- Ne olivat ainoastaan lappuja, ei oikeita palkintoja; mutta yksi seikka oli siellä parempi, kuin oikeassa näyttelyssä, me annoimme kaikki hedelmät katselijoille. Ja se pieni, uusi tyttö, mistä minä kerroin sinulle, Debby, muistatko, se ruma... miss Long ei salli sanoa ketään rumaksi, vaikka minusta Ruth Leigh on todellakin sellainen. Hän on hyvin tumma ja hänen silmänsä ovat niin suuret, että minua peloittaa. Jane Harding sanoo, että vaaleat lapset ovat kauniimmat.

-- Teidänhän piti kertoa, mitä se pieni, uusi tyttö teki näyttelyssä.

-- Niin, minä jo aivan unohdin! Hän on nuorin koulussa, ja sentähden pantiin hän tarjoomaan hedelmiä vieraille. Mutta ensiksi hän valitsi kaksi kauneinta omenaa ja piilotti ne erään kukkaruukun taa. Muutamat tytöt näkivät sen ja pitivät häntä silmällä saadakseen tietää, mikä hänellä oli tarkoituksena.

-- No, mikä oli?

-- Seuraavana aamuna näkivät he hänen ahtavan ne eräälle pienelle pojalle, joka lakasi katua suuren portin ulkopuolella. Hän otti ne hyvin varovasti, mutta Jane näki kaikki akkunasta ja kertoi sitten miss Longille.

-- Mitä sanoi miss Long?

-- Mitä, kutsui Ruthin luokseen ja torui häntä niin.

-- Mistä tiedätte, että hän torui häntä?

-- Noo, kyllä, koskapa minä näin hänen tulevan miss Longin huoneesta punaisin silmin ja hän puhui tuskin mitään koko päivänä ja itki ja nyyhki illalla lukiessaan. Kun me aamulla menimme kävelemään, antoi hän sille pienelle kadunlakasijalle lantin ja sanoi: "tämä on minun omani, Joe. Minun ei olisi pitänyt antaa niitä omenia sinulle, koska ne eivät olleet omiani." Eikö hän sinustakin ole hyvin omituinen tyttö, Debby?

Mutta Debby sanoi vaan: -- ette ole kertonut kaikkia näyttelystä, miss Alice.

-- Niin, se loppui neljän aikaan ja iltapäivä oli meillä lupaa. Olen siitä saakka toivonut pääseväni kertomaan siitä sinulle, ja siitä syystä pyysi miss Long tänä aamuna sinua koulun päätyttyä noutamaan minua.

-- Oi, miss Alice! Koulut ovat nykyään aivan erilaisia, kuin ennen. Miss Eliza-raukka!

-- Kuka se oli, Debby?

-- Se oli eräs, jota minä hoidin monta vuotta sitten, paljon ennen, kun minä tunsinkaan teidän hyvää äitiänne. Mutta minä luulen kertoneeni, kuinka hän karkasi koulusta.

-- Ei! Kerro nyt, Debby, kuulisin niin mielelläni sen!

Ja taas kerrottiin ja tarkasti kuunneltiin se monta kertaa matkittu kertomus, kuinka hän -- pikkuraukka -- oli juossut aivan yksinään kotiin, enemmän kuin kaksi englannin penikulmaa, aivan paljain päin, ja kuinka sen raukan tukka riippui (se oli niin kaunis ja kihara), ja kuinka Debby oli itse avannut oven ja oli vieläkin näkevinään hänen vaaleanpunaisen hameensa, ja kuinka isä juuri silloin tuli lukuhuoneestaan ja (hän ei voinut antaa hänelle anteeksi, vaikka se olikin ollut ainoa kerta, kuin hän oli ankara lapsille) "suorastaan komensi minua", sanoi hän.

Mutta juuri tällä ratkaisevalla hetkellä keskeytyi kertomus äkkiä, sillä ovelle noputettiin ja hyvin tuttu ääni sanoi: "miss Alice, oletteko valmis, kultaseni? Miss Long sanoo, että teidän täytyy heti tulla." Alice kärsi tämän keskeytyksen ihmeellisen hyvin, erittäinkin koska hän oli montaa kertaa kuullut, että "miss Elizan" järkähtämätön isä oli lähettänyt hänet takaisin kouluun, sallimatta hänen edes äitiään nähdä, ja -- mikä oli kaikista pahinta -- että Debby itse oli pakotettu panemaan tuon ankaran tuomion täytäntöön. Mutta sillä välin kun olemme lopettaneet kertomuksen, on Debby sanonut hellät hyvästit pienelle ystävälleen ja toivottanut Jumalan siunausta hänelle äitinsä tähden.

Kun Alice illalla meni vuoteellensa, nukkui Ruth jo sikeästi hänen sänkyänsä lähinnä olevien valkoisten verhojen takana. Näyttelyn jälkeisenä yönä olivat Ruthin suuret, tummat silmät olleet selkiselällään vielä silloin, kuin Alicen lempeät, harmaat silmät olivat jo kauan olleet uneen vaipuneina, silkinhienojen ripsien luodessa varjoa hänen kauniille kasvoillensa. Ruth oli silloin katsellut häntä kesäillan himmeässä valossa ja kuiskannut itseksensä: "kuinka kaunis hän on! Toivoisin hänen rakastavan minua."

Ja mitä tekee Debby pienessä siistissä huoneessaan. Hän on pannut huolellisesti teeastiat kaappiin ja siirtänyt tuolinsa pyöreän pöydän viereen. Hän on ottanut esille suuren raamattunsa, pyyhkinyt tomun sen viheriäisistä kansista ja avannut sen. Miksi ei hän lue? Avatessaan raamatun, löysi hän sieltä talteen tahi merkiksi pannun vanhan, kellastuneen kirjeen. Sen avasi hän, asetti hopeasankaiset silmälasit nenälleen ja luki kuiskaten. "Pelkään, että tämä on viimeinen kerta, kun minä voin kirjottaa sinulle rakas, vanha hoitajani, jollei Jumala suo minulle voimia, mutta minä en viimeistä kertaa ajattele sinua ja minulle niin monen monien vuosien kuluessa osoittamaasi rakkautta ja ystävyyttä. Toivon, että tutustuisit pieneen Aliceeni, Debby, sillä tahtoisin hänet vanhan ystävättäreni miss Longin kouluun, missä itse olen viettänyt niin monta onnellista päivää. Rakas Debby, vartioi lempilastani, ja tee se siinä nimessä, joka oli aina sydämessäsi ja huulillasi. Aijoin kirjoittaa sinulle hyvin pitkän kirjeen, mutta luulen tänään olevani tavallista heikompi. Huomaan voimieni vähenevän nopeasti. Sairauteni ajalla olen surrut miestäni ja lastani, mutta nyt, Jumalan kiitos, voin heidät uskoa hänen huostaansa. Mietin usein tulla kotiin, mutta nyt on minulla toinen _koti_..." Enempää ei Debby voinut lukea, viimeiset rivit olivat niin epäselviä, mutta hän muisti ne vallan hyvin ulkoa. Hän kääri huolellisesti kokoon ohkaisen intialaisen paperin ja asetti sen vanhalle paikallensa. Hän käänteli lehtiä, kunnes löysi toisen, myöskin merkiksi pannun kirjeen. Se oli kirjoitettu pyöreällä lapsen käsialalla, ja siinä puhuttiin onnellisista kouluajoista ja eräästä neulakirjasta, joka oli melkein valmis lahjoitettavaksi eräälle -- mutta kuka se "eräs" oli, sitä "suurta salaisuutta" ei saanut millään ehdolla ilmaista. Olisi hauska tietää, onko se sama neulakirja, jota Debby niin tarkasti säilyttää parhaassa laatikossaan. En tiedä mahtoiko Debby ajatella tuota valkoista kääröä, luulen, että hänen ajatuksensa liitelivät vielä kauemmaksi menneisyyteen. Sillä hän istui siinä niin hiljaa, että olisi luullut hänen nukkuvan, jollei hän vähä väliä olisi pyyhkäissyt poskelle vierähtävää kyyneltä. Ehkä ajatteli hän sitä pientä tyttöä, jota hän oli hoitanut niin monta vuotta sitten, hiljaista, onnellista hääpäivää, surullista eronhetkeä hänen lähtiessään nuoren aviomiehensä kanssa Intiaan, kotiin saapunutta kuolon sanomaa, tämän iltaista pientä vierastaan, ja -- ehkäpä se oli joku näistä mielikuvista, joka pani Debbyn pudistamaan päätänsä ja kuiskaamaan: "ei, ei, niin kaunista ei hänestä koskaan tule" -- sitä loistoa, joka ympäröi sitä vanhaa taulua, puuttui tästä uudesta --, yhtäläinen kultatukka, mutta ei niin kiiltävä, sama ihana vartalo, mutta ei niin ailahteleva jokaisessa liikkeessä. Mutta oikeastaan lienee tuo eroitus syntynyt vanhuksen mielikuvituksessa, sillä miss Longin koulutytöt sanoivat -- joskus tuon pienen neitosen kuullenkin -- etteivät he olleet koskaan nähneet niin kaunista lasta kuin Alice Atherton oli.

Mutta vaikka Debbyn ajatukset lienevätkin olleet jokseenkin surullisia, näytti hän täksi illaksi valitsemansa virren luettuaan, jotenkin iloiselta; ja hänen kirkkaat, nuorekkaat silmänsä oikein säteilivät, kun hän lopetettuaan toisti sanat: "Kiitä Herraa, sieluni, äläkä unhoita, mitä hyvää hän minulle tehnyt on." Ja sitten meni hän sen sokean ystävän luo, joka asui juuri hänen huoneensa kohdalla alakerrassa. Hänen viipyessään siellä, tarkastelemme hiukan hänen kirjastoansa. Melkein kaikki kirjat ovat lahjoja "miss Elizalta" ja "hänen kiitolliselta isännältänsä."

Mutta pian tulee Debby takaisin raamattu kainalossaan -- hän ottaa sen aina mukaansa mennessään sen kahdeksankymmenvuotiaan rouvan luo.

Debby oli usein ajatellut sitä kirjettä, jonka hän tänä iltana oli lukenut, ja sitä toivomusta, jonka hän tiesi lähteneen äidin sydämen syvyydestä, että hän vaalisi hänen lastaan ja tekisi voitavansa opettaessaan hänelle kaikkea hyvää. Mutta mitä voi hän tehdä? Niin kysyi hän usein itseltään, saamatta kuitenkaan siihen tyydyttävämpää vastausta, kuin: "Täytyy odottaa ja katsoa. Jos voin tehdä jotain, antaa Jumala minulle varmaan siihen tilaisuutta; täytyy vartoa ja rakoilla." Ja hyvin usein Debby rukoili, etteivät lapsen erehdykset tulisi naisen synneiksi, ja että ylhäinen auttaja tekisi hänestä sellaisen, kuin hänen äitinsäkin oli.

TOINEN LUKU.

Ruth matkustaa kouluun.

Ruth ja Alice ovat noin kymmenvuotiaita, Alice muutamaa kuukautta vanhempi -- seikka, jota hän ei koskaan unhoita. Heidän pitäisi todellakin olla ystäviä, sillä paitsi yhdennäköisyyttä ovat heidän olosuhteensa muutoinkin hyvin yhtäläiset. Alicen ainoa lähempi sukulainen, isä, oli pakoitettu matkustamaan takaisin Intiaan, jätettyään hänet kouluun. Ruth-raukalla ei ole muuta, kuin veli, häntä monta vuotta vanhempi, joka häntä rakastaisi, ja hänpä se olikin pitänyt hänestä huolta niin kauan kun Ruth voi muistaa. Pelkäänpä, että hän oli lellitellyt tyttöä liiaksi, mutta eihän voi vaatia, että nuori mies, joka sai olla pienen sisarensa seurassa tunnin pari päivässä, olisi voinut huomata ylpeyden ja itsepäisyyden hänessä niin nopeasti kasvavan. Sitä olikin vaikea huomata, sillä hän rakasti veljeänsä niin täydellisesti, ettei hän koskaan tahtonut pahoittaa hänen mieltään. Mutta lasten kammarissa ei ollut mitään sellaista hillitsevää voimaa, ja niin usein tulikin sieltä valituksia "miss Ruthin hillittömästä luonteesta", että veli lopulta teki epäitsekkään päätöksen lähettää hänet kouluun. Tämän päätöksen ilmoitti hän sisarellensa heidän ollessaan kahden kesken hänen työhuoneessaan. Tyttö näytti ensin hämmästyneeltä, sitten kalpeni hän ja seisoi aivan ääneti. Veli veti hänet luokseen. -- En henno lähettää pois pientä seuralaistani -- sanoi hän.

Tyttö koetti nähtävästi hillitä itseänsä ja sanoi sitten pitkäveteisesti: Siksikö, että minä olen niin paha?

-- Ei, mutta siksi, että minä toivoisin sinun kasvavan hyväksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi.

-- Tuleeko minusta sinulle parempi seuralainen sitten?

-- Kyllä, vaikka en minä sinua voi sen enempää rakastaa, ei, minä en voi, pikku Ruth.

-- Minä lähden, milloin täytyy lähteä?

-- Kahdeksan päivän perästä.

Hän oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: -- Niin, minä lupaan sinulle.

-- Mitä, Ruth! Enhän ole sinua pyytänyt lupaamaan mitään.

-- Etkö? Sanoit, että toivoisit minun kasvavan hyväksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi, tarkoitin, että minä lupaan sen. Mutta kuka sanoo minulle mitä se merkitsee -- lisäsi hän hitaasti -- sinäkö Duncan?

-- Aikaa myöten saat sen vähitellen tietää, kun tulet suuremmaksi. Miss Long sanoo sen sinulle.

-- Minä olen luvannut -- sanoi hän vielä -- ja minä koetan aina muistaa sen -- eikä sinun sitä tarvitse -- sinulla on niin monta muuta muistettavaa, mutta minulla on vaan se yksi.

Hän juoksi nopeasti tiehensä. Veljen ihmetellessä ettei tyttö ollut kysynyt mikä koulu oli ja hänen toivoessaan, että miss Long ymmärtäisi hänen kummallista pikku sisartansa paremmin, kuin hän, tuli hoitaja pyytämään häntä tulemaan miss Ruthin luo, sillä hän makasi lattialla ja nyyhki niin, että sydän tahtoi haljeta, eikä hän tiennyt mitä tehdä.

-- Antakaa hänen olla yksin vähän aikaa, ja jos hän ei sitten tule alas, menen hänen luokseen.

Hänen oli vaikea pysyä päätöksessään, sydän heltyi ajatellessa tuota pientä orpoa ja äidin vakavaa toivomusta, että hän olisi sekä äiti että isä tuolle pienelle "ruskeasilmälle". Hänen miettiessään jotain lohdutuskeinoa avautui ovi hiljaa ja tyttö tuli sisään yhtä tyyneenä kuin äsken. Hänellä oli mukanaan kirja ja pieni jakkara, jonka hän asetti lähelle veljeä, istuen siinä aivan hiljaa ja vilkaisten vähän väliä tarvitseisiko hän jotain. Kun sitten veli sanoi hänelle hyvää yötä ja tuon tavallisen "Jumala sinua siunatkoon, kultaseni," ei hän ollenkaan vastustellut. Hän kuiskasi vaan: "sano vielä kerran." Hän teki sen ja sanaakaan lausumatta meni tyttö tyyneenä ja vakavana hoitajan seuratessa häntä.

Niin kului viikko. Ruth oli aivan muuttunut, mutta jokaisen minuutin, minkä veli oli kotona, tahtoi hän viettää hänen seurassaan. Matkapäivän edellisenä iltana kertoi veli kaikki mitä hän tiesi miss Longin koulusta -- että siellä oli neljätoista tyttöä, kaikki muut paitsi yksi häntä vanhempia. Ja tästä yhdestä toivoi hän Ruthin saavan itselleen ystävän ja toverin. Hän sanoi, että ystävällinen miss Long pitäisi hänestä, ja oli varma siitä, että Ruth pitäisi myöskin miss Longista. Ja hän puhui suuresta puutarhasta ja leikeistä. Mutta mikään ei näyttänyt häntä erityisesti huvittavan. Mutta kun veli sanoi:

-- Ja minä kirjoitan sinulle hyvin usein ja sinunkin pitää kirjoittaa.

Silloin vastasi hän innostuneesti:

-- Ja sinun pitää kirjoittaa minulle kaikki, mitä sinä olet ajatellut, kuten sinulla on ollut tapana puhella minulle, ja minä ilmoitan sinulle edistynkö vai en. Voi, siitä tulee hauskaa! Olen niin iloinen, kun muistit kirjeet!

Mellestowiin oli pitkä matka, mutta lopultakin, kahden junanvaihdon perästä, Ruth ja hänen veljensä istuivat Mellestowin ainoassa vuokravaunussa, joka rämisten kulki pikkukaupungin parasta katua pitkin. He ajoivat vanhan holvikaaren alitse ja pysähtyivät erään portin edustalle, mistä näkyi kulmikkaista kivistä tehty, hiukan jylhän näköinen, yksinäinen rakennus, johon johti kapea kreikkalainen pylväskäytävä. Vaunu avattiin ja kuljettaja ilmoitti: "tässä asuu miss Long, sir." Pian olivat he perillä. Nähtävästi tiedettiin heitä odottaa, sillä ennenkuin he ehtivät soittaa, avattiin ovi ja heidät saatettiin sangan mukavaan ja kodikkaaseen huoneeseen, minkä iloisuus ja valoisuus heitä ihan hämmästytti.

Vasemmalla oli lasinen kaksoisovi, joka johti täyteläiseen kasvihuoneeseen, perällä suuri kaari-akkuna, auki maahan saakka, ikäänkuin houkutellakseen koettamaan eikö pehmeimmän ruohon ja ruusuntuoksun vetovoima sittenkin voita tuota sisäistä viehätystä. Seuratkaamme nyt noiden kahden ystävämme esimerkkiä ja seisahtakaamme hetkiseksi tuon kaariakkunan luo tarkastelemaan näköalaa. Mainitsimme jo ruohokentän ja ruusut. Niiden takaa näemme matalan, villistä kanervista muodostuneen aidan, puutarhan ainoan näkyvissä olevan rajan. Kauempana näkyy korkea niinipuu, minkä haarojen välistä välkkyy leveä virta; sitä voisi luulla järveksi. Pienet purjeet, joita sen pinnalla joka puolella vilkkuu, näyttävät pieniltä pisteiltä. Ne ovat ainakin peninkulman tai kahdenkin päässä. Virran takana näkyvä maa on niin kaukana, että hädin tuskin eroittaa pienet asunnot ja valkoisen kirkon puiden välistä. Duncan oli juuri huomannut ne pienet purjeet ja pyysi sisarensa katsomaan, miten aurinko paistoi niihin, kun miss Long astui sisään. Ruthin valtasi pelko ja vapistus. Mutta kun miss Long veti hänet luokseen ja katsoi häntä ystävällisesti silmiin, tunsi hän ensi kerran että koulu ei ollut ainoastaan se paikka, jossa hänen piti niin pian kuin mahdollista tulla "hyväksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi," mutta että hän siellä voi saada ainakin yhden sellaisen ystävän, jolle voi uskoa huolensa ja joka rakastaisi häntä. Hän oli vaiti kun he joivat teetä ja veli puhui ensin hänestä itsestään ja sitten siitä, että hän saisi alkaa kaikki alusta, sillä hän pelkäsi, "että hän oli pieni taitamaton raukka, koska hän ei ollut saanut säännöllistä opetusta", ja sitten eräästä ystävästä, joka oli neuvonut häntä valitsemaan tämän koulun. -- Ruthin ajatukset harhailivat ympäri: lastenkammariin kotona, kouluhuoneeseen, rautatielle ja kohdistuivat vihdoin raitiovaunupoikaan, johon hän -- kummallista kyllä -- oli kovin ihastunut, vaikka tämä oli hyvin repaleinen ja likainen. Hän olisi varmaan ollut kaunis poika, jos hänen kasvonsa olisivat olleet puhtaat. Duncan matkusti heti teen juotua kotiin, hänen toimensa eivät sallineet viivyttelemistä. Vuokravaunu tuli häntä taasen hakemaan, ja kun niillä ei ole tapana odottaa, eivät jäähyväiset voineet tulla pitkällisiksi. Ehkä se olikin parempi, sillä ennenkuin Ruth ehti tuntea eron tuskaa, oli se jo tehty, vaunu lähtenyt ja miss Long yksin hänen vieressään. Ruth ei koskaan itkenyt vieraiden ihmisten nähden, nytkin hän katsoi vaan häntä silmiin ja tarttui pienellä kädellänsä hänen käteensä. Ruth teki sen niin nöyrän ja luottavaisen näköisenä, että miss Long tuskin voi pidättää kyyneliään sanoessaan: "Sinun täytyy aina tulla minun luokseni, minä autan sinua." Ja he menivät yhdessä ylös portaita ja olivat hyviä ystäviä siitä hetkestä aikain.

Miss Long avasi kouluhuoneen oven, ja Ruthista tuntui, kuin olisivat sadat silmät häntä katselleet, mutta pian jatkoivat kaikki neljätoista tyttöä taasen työtänsä; koulu oli alkanut jo kuusi viikkoa sitten. Ruth sai paikkansa miss Longin pöydän vieressä. Alice, ainoa, jonka tästä joukosta tunnemme, kutsuttiin esille, ja ne "kaksi pienokaista," kuten heitä sittemmin nimitettiin, saivat tutustua toisiinsa. Alice otti työnsä ja istuutui Ruthin viereen. He silmälivät salavihkaa toisiansa, ainoa keino, jolla he tuttavuutta rakensivat. Vihdoin kysyi Alice: -- Oletko ennen ollut koulussa?

-- En koskaan -- vastasi Ruth.

-- Minä olen ollut täällä kuusi viikkoa -- sanoi Alice, ja tarkka ihmistuntija olisi kuullut lapsellisesta äänestä, että hän luuli voivansa kertoa yhtä ja toista siitä.

Keskustelu taukosi, sillä nyt pantiin pois kirjat ja valmistauduttiin rukoukseen. Laulu, johon nuo nuoret äänet yhtyivät, kuului Ruthin korvissa kauniimmalta, mitä hän koskaan oli kuullut. Ja kun hän polvistuessaan miss Longin viereen kuuli tämän vakavalla äänellä rukoilevan Kristuksen lauman puolesta, kohosi hänenkin pikku sydämestään rukous, että hänestä tulisi hyvä ja ymmärtäväinen nainen veljen tähden. Hän ei vielä tiennyt, että oli toinenkin, vanhempi veli, jonka tähden hänen täytyi tulla hyväksi ja ymmärtäväiseksi. Kuitenkin tuli tuo vajavainen rukous aivan varmaan kuulluksi ja hyvä jumala johti pienen lampaansa oikealle tielle.

Seuraavana aamuna sai Ruth mennä yksinään puutarhaan. Hän tutki siellä kaikki sopet, ja johtui vihdoin erästä polkua myöten siihen pylväskäytävään, jonka hän eilen oli nähnyt. Katsahtaessaan portille, huomasi hän hämmästyksekseen vuokravaunu-pojan kurkistelevan portin yli. Matka ja kouluun tulo oli hänen mielestään jo kuin kaukainen uni. Ruth tuijotti häneen suurin silmin, puoliksi nuhdellen. Kuitenkin meni hän pojan luo ja kysyi, mitä hän tahtoi.

-- Tahtoisin tietää antaisiko miss Long minulle lantin, sanoi poika, -- olen lakaissut kadun ja teen sen joka päivä, jos hän tahtoo.

-- En tiedä, missä miss Long nyt on, mutta minä annan sinulle. -- Ruth avasi kukkaronsa. Siellä ei ollut kuparilanttia, mutta hän kysyi, eikö kuusi penceä olisi yhtä hyvä.

Poika sieppasi Ruthin tarjooman rahan tuijottaen häneen.

-- Kiitos miss, sanoi hän äkkiä. -- Polly tulee niin iloiseksi! -- Hänen kasvonsa kirkastuivat.

-- Kuka Polly on? kysyi Ruth.

-- Polly on minun sokea sisareni, ja minä koetan ansaita kunniallisella tavalla, kuten ihmiset sanovat, jonkun pennin isäni tietämättä, ostaakseni hänelle korkokirjaimilla painetun kirjan, vaikka ne kuuluvat maksavan koko paljon.

-- Miksi ei isäsi osta niitä hänelle?

-- Hänellä ei ole rahaa, mutta vaikka olisikin, ostaisi hän yhtä vähän, sillä hän ei pane lukemiselle mitään arvoa, ainakaan kuten Polly -- ja se on hyvä kirja, miss, jota hän toivoo. Isä ei saa siitä tietää mitään, lisäsi hän salaperäisesti.

-- Miksi ei? -- kysyi Ruth.

-- Siksi, sanoi poika kuiskaten, että isä joisi rahat, jos hän tietäisi minulla niitä olevan.

Ruth ei oikein ymmärtänyt, kuinka isä voisi sen tehdä, mutta hän uskoi, että se oli jotakin hirveän pahaa. Varovaisuuden vuoksi ei hän puhunut siitä asiasta mitään, vaan kysyi, miksi hän ei ollut nyt vuokravaunussa.

-- Joo, nähkääs, miss, näin aamusin on aniharvoin matkustajia, ja sen rahan, jonka voin ansaita ennen, kuin kuski minua tarvitsee, saan pitää, eikä isä tiedä siitä. Joskus perkaan rikkaruohoa, ja nyt, kun tiet ovat näin likaisia, ajattelin, että miss Long pitäisi puhtaasta käytävästä. Hän tuntee minut hyvin, miss Long, ja minä pyydän häntä jonakin päivänä tulemaan Pollyn luo; hän on hyvä tyttö, Polly.

-- Minä luulin, että niitä korkokirjaimilla painettuja kirjoja olisi vaikea oppia lukemaan. Kävin kerran eräässä sokeain kodissa ja siellä sanoivat, että siihen tarvitaan paljon harjoitusta.

-- Kyllä se on totta, miss, mutta Polly oppi joku aika sitten. Hän oli sokeain kodissa lähes kuusi kuukautta, mutta se rouva, joka maksoi hänen puolestaan, kuoli, eikä isällä ollut varaa, ja niin täytyi hänen tulla pois. Mutta hän osasi silloin lukea, hän oppi tavattoman nopeasti. Siitä on nyt vuosi, kun hän tuli kotiin, ja minä olen säästänyt kaksi ja yhdeksän penceä paitsi tätä kuutta penceä, jonka te annoitte.

-- Kuinka paljon kirja maksaa? Hän katsoi taas pieneen kukkaroonsa.

Mutta Joel Strel ei tiennyt, vaikka hän uskoi Pollyn sen tietävän, hän luuli tämän tietävän kaikki.

-- Oletko koskaan itse ollut koulussa?

-- En äidin kuoleman jälkeen, silloin olin pieni naskali. Isä alkoi juoda silloin enemmän, kuin ennen, ja minä olin onnellinen saadessani paikan raitiovaunussa, eikä koulunkäyntiin ollut enää aikaa, sillä isän ansioista ei riittänyt kotiin mitään.

Ruthin mielestä ei Joe ollut _erittäin suuri_ naskali nytkään.

-- Minun täytyy mennä nyt, mutta jos tulet huomenna, kysyn miss Longilta lakaisemisesta.

Joe raapasi pörröistä päätänsä ja tokaisten: "kiitos, miss," katosi ensimäisen kulman taa.

Ruth katseli hetkisen sinne päin, mihin hän oli kadonnut ja riensi sitten nopeasti huoneeseen. Pelko oli tähän saakka pidätellyt hänen kotoista vilkkauttansa, ja toiset tytöt sanoivat, että hän oli liian hiljanen ja tylsä ollakseen hauska ja iloinen. Mutta he eivät vielä tunne häntä, eivät tiedä, kuinka paljon tulta piilee hiljaisen kuoren alla. Hän näyttää nyt niin päättäväiseltä, luultavasti aikoo hän päästä puhumaan miss Longille Joesta, hänen sokeasta sisarestaan ja kirjasta. Hän aikoo saada tahtonsa toteutetuksi, emmekä huoli epäillä hänen onnistumistaan.

KOLMAS LUKU.

Ensimäiset päivät koulussa.