Part 7

Maanantaina, heinäkuun 14 p:nä sonnustauduin matkaan. Aikomukseni oli lähettää kyytimies viemään kirstuani Schwabenin tehtaalle ja itse kiertää Vårdsjöbon ja Källbon kylien kautta tavatakseni kahta suomalaista, joiden kerrottiin olevan eteviä runolaulajia: nimittäin Jon Joninpoika _Fors_ ja Källbon Ulle. Mutta tehtaan isäntä vakuutteli tekeväni turhaan 5 penikulman mutkan, jos he eivät olisikaan kotona, vaan metsätöissä, tahi mitä hän piti vieläkin luultavampana, etteivät he mitään osaisi. Nämä ja muutkin syyt aiheuttivat matkasuunnitelmani muutoksen. Annoin siis vähän juomarahoja morsiamen isälle, jonka olin palkannut oppaakseni, ja annoin hänen mennä matkoihinsa. Vaihdettuani itselleni pikkuseteleitä lähdin seuranani 14-vuotias poika Schwabenin tehdasta kohti vievää polkua taivaltamaan. Polun näki tasaisella maalla hyvin, mutta kallioilla ja vetelillä suomailla se hävisi, joten sitä oli ikäänkuin vainuttava läheisiltä kangasmailta. Saattajani oli Lon nuorin poika, joka kylläkin oli älykäs ja reipas. Hänen pienen öölantilaisen näköisen suomalaishevosensa selkään sidoimme kirstun ennen kertomaani tapaan. Itse kävelimme rinnalla. Mietiskelin itsekseni, pitikö lapsen kera lähteä metsille, mutta kun hän sanoi tuntevansa tien ja minä mielestäni olin kyllin mies puolestani, niin en tahtonut osoittaa pelkoa, semminkin kun olin hyvin aseistettu. Sain pian kyllä varomattomuuttani katua. Kello 12 jätimme Svartnäsin tehtaan kulkien luodetta kohti. Emme olleet päässeet pidemmälle kuin Munterin luo, ennenkuin oivalsimme, ettei pieni hevonen jaksaisi kuljettaa raskasta taakkaa. Meidän täytyi keksiä muita keinoja. Tavattuamme tieltä _Piiskoisen_ Nilslarsbergistä teimme hänen avustamanaan haasianriu'uista purilaat, joten hevonen sai vetää taakan sen sijaan että olisi sen kantanut. Siten kulutimme kumminkin kallista aikaa luullen silti ajoissa ennättävämme perille. Sivuutettuamme muutamia yksinäisiä torppia tulimme suureen metsään. Täällä löysin neljä mansikkaa, kesän ensimmäiset. Kun lapsena olin pitänyt mäihästä, niin kuorin tuon tuostakin mäntyjä polun poskesta. Lopulta löysin erään, josta sain runsaan sadon, kumma kyllä, kun kesä jo oli siksi pitkälle kulunut. Tässä teimmekin pysäyksen ja minä ja poika kiipesimme puuhun kuorien sen latvasta juureen asti. Meidän siinä ahnaasti hotkiessamme mehukasta mäihää seisoi hevosraukka nälissään vieressä kuivalla kankaalla, missä ei ollut muuta syötävää kuin kanervia ja puolukanvarsia. Ja niinpä taaskin hukkasimme tunnin pari. Ja kun saavuimme erään Sixten järven salmen rannalle, en helteisen auringonpaisteen vuoksi voinut vastustaa mielitekoani, vaan menin molskimaan sen laineisiin. Niin siis matkasimme enemmän huvitellen kuin ajatellen päämääräämme.

Tultuamme Sixteniin, Svartnäsin tehtaanisännälle kuuluvaan pieneen taloon, joka punaisine ulkohuoneineen oli niin erilainen kuin talonpoikaistalot, oli hevosemme sekä väsynyt että nälkäinen. Meidän oli annettava sen siis levähtää. Mekin söimme täällä myöhäisen päivällisen. Kun siis läksimme, oli jo päivä iltaan painumassa. Olimme tuskin päässeet talon näkyviltä, ennenkuin eksyimme tieltä. Poika juoksi takaisin tiedustelemaan. Hän palasi tuoden sen neuvon, että meidän kaikissa tienhaaroissa t.s. pienien polkujen risteyksissä oli varottava vasempaan käteen kääntymästä, viisaus, jonka renki oli neuvonut. Kun kysyin pojalta, miten hän oli minulle sanonut, että hän osaa perille, vastasi hän reippaasti, että hän kyllä muutama vuosi sitten oli ollut Schwabenin tehtaalla, mutta — talvisaikaan. Nytpä todella tulin levottomaksi, sillä sinne oli 1 ½, penikulmaa erämaataivalta, ja jos eksyisimme suurille saloille, niin kävisi kuten monen, jotka eivät sieltä milloinkaan osanneet takaisin. Etenkin pelkäsin suuria Helsinglannin metsiä, jotka monen penikulman mittaisina levisivät oikealla kädellä ja joiden synkkä näkökin jo meitä pelotti. Muistin nyt tarinoita, joita olin kuullut henkilöistä, jotka olivat näihin metsiin eksyneet ja sinne menehtyneet. Ja minun olisi tehnyt mieleni palata Sixteniin hankkiakseni varmemman oppaan, mutta oli olevinaan niin kiire, ettei ollut aikaa viivyttelyyn. Päätin siis luottaa kohtaloon.

Olimme kulkeneet noin puolen penikulmaa, kun vähän ennen auringon laskua tulimme pienelle aukeamalle, niittytilkulle, josta joskus lienee korjattu heiniä. Tässä meillä oli valittavanamme kaikkiaan kolme polkua, jotka kaikki samasta kohdasta haarautuivat eri suuntiin. Sanaakaan sanomatta valitsi poika keskimmäisen, joka näytti eniten poljetulta. Enkä minäkään tahtonut edes kysyä, oliko hän asiastaan varma, sillä pelkäsin saavani epäröivän vastauksen. Itsekin, jos olisi pitänyt valita, olisin sitä lähtenyt seuraamaan. Mutta tuskinpa olimme ennättäneet puolta neljännestä, ennenkuin polku haarautui monille eri tahoille, puikkellehtien ryteikköihin, niin että oli mahdotonta päästä tiheiköistä läpi. Käsitimme, että se oli pukkien ja vuohien tekemä ja että olimme noudattaneet Sixtenin pikkukarjan metsäteitä. Käännyimme takaisin ja ennätimme vielä, ennenkuin aurinko oli laskenut, äskeiseen haarakohtaan. Katselimme pelokkaasti sekä jäähyväisiään jättävää aurinkoa että ympäröivää synkkää metsää, jonka haamut tuntuivat tunkeutuvan meitä yhä lähemmäksi. Väsynyt hevosemmekaan, jota meidän hätistelemällä ja lyömällä oli yritettävä saada laahustamaan eteenpäin, ei lisännyt ilon eikä toivon tunteita. Sillä oli mahdotonta ajatella, että jättäisimme kirstun metsään ja ratsastaisimme yöksi takaisin Sixteniin. Annoimme siis kohtalon ratkaista ja laitoimme kolme arpaa, joista minä vedin yhden. Arpa ratkaisi vasemmanpuolisen polun. Mutta kun poikaa oli varoitettu vasemmanpuolisesta, ei hän siihen suostunut. Ja kun minullakaan ei ollut muita järkisyitä vasemman puolustukseksi kuin sattuma, niin lähdimme oikealle kädelle. Mutta kun olimme kulkeneet ehkä niukan neljänneksen, niin suurehko kaskiryteikkö sulki tien ja pääsyn edelleen. Minun on myönnettävä, että molemmat jouduimme pelon ja levottomuuden valtaan, eikä paljolla pitänyt, ettei kyynel herahtanut silmääni, sillä jo poikana olin saanut kokea, mitä suureen korpeen eksyminen merkitsee. Kun kaski oli joltisellakin vaaralla, kiipesin pisimmän kuusen latvaan nähdäkseni ympärilleni. Näkyä en koskaan unohda. Aurinko juuri laski vaaleanpunertavana taivaan rannan alle. Kaikkialla, niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi äärettömiä metsiä, jotka tummana merenä ympäröivät minut. Joutui lamauttavan tunnelman valtaan, kun penikulmien mittaan ei näkynyt merkkiäkään inhimillisestä viljelyksestä. Ei torppaa, halmetta, ei edes valoisaa täplää tuossa tummassa taulussa, eikä mikään ihmisen läheisyyttä muistuttava ääni kuulunut vaaniviin korviini. Oli hiljaa kuni haudassa, vain alhaalla jalkojeni alla oleva hevonen väsyneenä kuin huoahti. Kauas etäisyyksiin tähystelevät silmäni olivat kauemmin katseltuani huomaavinaan, että kaukana lännessä metsä ikäänkuin vaaleni. En ollut maahan laskeutuessani varma johtuiko se laskevan auringon sammuvista säteistä tai oliko se vain silmän harhakuva tai luulottelu. Eipä tuo havaintoni suuri ollut, mutta ehkä sentään nykyisessä tilanteessamme. Metsän vaaleammasta vivahduksesta lännessä käsin päättelin, että siellä päin on koivumetsiä. Ja kun koivumetsiä täällä kasvaa vain kasketuilla mailla, missä tuli on riehunut ja johon siis syntyy nuorempi metsäkerros, niin arvelin lähimpien ihmisasuntojen sieltä päin olevan etsittävissä. Se antoi meille lisäaiheen seurata vasenta polkua. Ja minä jo epäilin, että Sixtenin renki ehdoin tahdoin yritti narritella meidät Helsinglannin erämaille.

Palasimme siis kolmannen kerran polunristeykseen. Mutta nyt oli aurinko, joka oli ollut sekä valaisijamme että kompassimme, kadonnut. Jotta väsynyt eläin saisi edes hetken levähtää ja syödä jonkun korren polun ohesta, annoin pojan jäädä sen luo risteykseen ja itse juoksin minkä kerkisin vasemmanpuoleista polkua nähdäkseni, eikö sekin kuten nuo toiset lopahtaisi johonkin näreikköön tahi ryteikköön. Juosta hölkytettyäni runsaan neljänneksen ja palattuani oli jo hämärä, kun tulin muun matkaseurani luo. Nyt kiiruhdimme minkä voimme hakeutuaksemme ihmisasunnoille joutumatta syvemmälle korpeen. Mutta kun pimenemistään pimeni, niin oli meidän vaikea pysytellä polulla. Hevonen, jolla piti olla paras vaisto, pyrki alituiseen poikkeamaan poluilta hamuillakseen ruohonkorsia. Pojan oli siis lyönnein ja sivalluksin ajettava sitä eteenpäin minun juostessani edellä kuin vainukoira nuuskimassa polkua, jolta vähä väliä eksyimme. Monesti lankesin juuriin ja kiviin. Välinpitämättömänä mustelmista ja haavoista olisin mieluummin väsymyksen uuvuttamana heittäytynyt pitkäkseni maahan. Siten pimeässä haparoiden tulimme puron luo, jonka yli oli kahlattava. Tiukan etsiskelyn jälkeen minun lopulta onnistui keksiä hävinnyt polku, joka pian alkoi kulkea ristiin rastiin, tahi pikemminkin: joka haaraantui niin monille tahoille, että oli mahdotonta niitä noudattaa. Kuljimme kotvan yli mäkien ja vuorien entiseen suuntaan poluista piittaamatta, kunnes vihdoin väsyneinä ja pimeyden ympäröiminä päätimme pysähtyä korpeen yrittääksemme paremmalla onnella seuraavana aamuna pyrkiä sen sokkeloista pois. Seisahduimme mäen kupeelle tavattuamme vanhan miilukopin, joka ainakin todisti, että täällä joskus oli ihmisiä oleillut. Kun hevonen riisuttiin, tuntui kuin sekin olisi päästänyt syvän helpotuksen huokauksen. Tutkittuamme tienoota lähemmin tapasimme suosta, kuten meistä näytti, lahonneen aidan ympäröimän murroksen. Tänne talutimme hevosen ja kammitsoimme sen jalasta köyteen. Nyt oli jäljellä kysymys, mihin itse menisimme. Hiilikoppiin emme uskaltaneet ryömiä peläten käärmeitä, jotka tavallisesti oleilevat sellaisissa paikoissa. Silloin muistin, että minulla kirstuni pohjalla oli tulikivenpalanen ja tulukset taskussa. Ei ollut muuta neuvoa kuin pimeässä varovasti penkoa vaatteet, paperit ja kirjat niin, ettei tulikivenpala kierähtäisi nurmelle, josta se olisi jäänyt löytämättä. Kauan kopeloituani pohjalla olevia pikkusälyjä löysin mitä etsin, ja pian meillä oli loimuava nuotio, sillä kuivia risuja oli viljalti. Tunsimme itsemme onnellisiksi nälkäämme tyydyttäessämme veljellisesti jaetuilla, pojan äidin antamilla eväillä. Hänellä oli kontissaan kolme leipää, pieni rasiallinen voita ja juustonkimpale. Sitten taitoimme itsellemme kuusenhavuja vuoteeksi nuotion ääreen ja aloimme tulen loimutessa vuoron perään kertoilla metsässä joskus kokemistamme seikkailuista.

Kun poika kuuli, että suossa oli aidantapainen, tuli hän iloisemmaksi ja rohkeammaksi ja vakuutti huomenna löytävänsä korven kätköistä ihmisilmoille. Kysymykseeni, mikä antoi aihetta sellaiseen toiveeseen, kun hän vielä äsken oli sanonut pelkäävänsä, että ehkä kuolisimme nälkään korvessa, vastasi hän isänsä sanoneen: »Poikani, jos joskus eksyt metsään, etkä auringon asemasta etkä petäjien oksista voi suuntaasi määrätä, niin kävele, kunnes löydät aidan ja seuraa sitä, kunnes löydät veräjän. Veräjän puolella on aina lähin kylä tai talo, sillä ei ole niin tyhmää ihmistä, ettei hän käytä lähintä tietä tullakseen kotiinsa.» Pian sain kokea, että havainto oli oikea, ja kerron sen niitä varten, jotka joutuvat samaan pulmaan kuin minäkin. (Mainittakoon myös, että männyn oksat ovat tuuheampia etelän puolella, heikompia ja harvempia pohjoispuolella). Juteltuamme tämäntapaisia ja päätettyämme aamulla etsiä veräjää nukuimme niin hyvin kuin nuotion ääressä on mahdollista. Siinähän on usein noustava kohentelemaan riutuvaa tulta.

Aamupuolella nukuin sikeästi enkä herännyt, ennenkuin aurinko jo oli korkealla. Herätin pojan aamu-unistansa ja lähetin hänet seutua tarkkailemaan itse jäädessäni riutuvan valkean ääreen. Hän palasi pian tuoden ilosanoman, että kylä oli lähellä ja että hän oli ollut talossa ja saanut tiedon, että olimme oikealla tolalla. Olimme tulleet penikulman Sixtenistä, ja jäljellä oli puoli tehtaalle. Kun nyt nousin lähemmin tähystelemään, näin talon mäellä yläpuolellani ja että olimme viettäneet yömme haassa, vain muutaman kivenheiton päässä talosta. Ellei pimeä olisi meitä eilen illalla yllättänyt, olisimme sen nuotioltamme nähneet. Menin taloon. Se oli ensimmäinen _Viitalan_ kylässä (Björnåsen) _Altan_ suomalaismetsillä. Olin siis Helsinglannin alueella. Kun minulle oli neuvottu täällä elävän erään Juho Nuutinpoika nimisen ukon, jonka sanottiin taitavan parannuslukuja kyselin heti, missä talossa hän asui. Juuri sellaisia ukkojahan etsiskelin. Hehän olivat vanhimpia suomalaisia ja puhumatta siitä mitä loitsuja osasivat, voivat parhaiten selvitellä paikkakunnan entisiä oloja.

Täältä oli hänen taloonsa runsas puoli neljännespenikulmaa. Jätin pojan hevosineen kujan suuhun ja menin itse taloon. Ukko vielä veteli unia tullessani, mutta tytär herätti hänet. Nuori emäntä kestitsi minua lämpimällä maidolla. Sellainen tuntui olevan paikkakunnan tapa. Sillä vaikka pistäydyin suomalaispirttiin vain tietä kysymään, riensi emäntä aina tarjoomaan suuren kipollisen rieskamaitoa, jolla saatoin janoni sammuttaa. Tässä tavassa piili vanhaa vieraanvaraisuutta, jota voisi sanoa patriarkalliseksi. Sellaisen tapaa paimentolaiskansoilla, jotka elävät karjansa antimista. Kun ukko oli saanut kaatiot jalkaansa, tuli hän esille. Vanha ja harmaa hän oli kuin varis. Aloimme, kuten tavallista, ensin selvitellä kumpikin henkilöllisyyttämme j.n.e. ja vasta sitten penkoa suomen kansaa ja kieltä. Hän sanoi omistavansa pienen suomalaisen kirjasen. Se oli hyvin säilynyt, duodesikokoinen _»Vähä Catechismus, erinomaisten kysymysten ja vastausten cansa ulgosvedetty Suomen kielen Catechismuxesta, ensistä oppivaisten tähden. Ericus Erici. Episc. Aboensis. präntätty Stockholmisa Ignatius Meurerildä anno 1629.»_ Hän sanoi vanhempiensa tuoneen sen mukanansa Suomesta. Sillä hänen isänsä oli lapsena isänsä kera lähtenyt kotimaastansa venäläisiä pakoon ja tullut tänne Ruotsiin. Tämän piti tapahtuneen n. 120 vuotta sitten. Ukon isoisän nimi oli ollut _Juho Makkoinen_, ja oli hän ollut 102 vanha kuollessaan. Hän oli tullut vaimoineen ja lapsineen, mutta ukko ei muistanut mistä. Hänellä oli ollut kaksi poikaa _Nuutti_ ja _Lasse_, joista edellinen, ukon isä, oli kuollut 63:n ikäisenä, ja hänen poikansa Juho Nuutinpoika Makkoinen oli nyt 70:n vanha. Kysyin, tahtoisiko hän myydä minulle kirjansa, vaikka olinkin varma, ettei hän tuosta harvinaisuudesta luopuisi. Miten hämmästyinkään kuullessani, että hän heti suostui pyyntööni ja päälle päätteeksi pyysi siitä vain kaksi killinkiä. Niin mielelläni kuin harvinaisuutena sekä muistona matkoiltani suomalaismetsillä sen olisinkin tahtonut omistaa, ei minulla olisi ollut sydäntä anastaa häneltä aarretta, uskonnollista nautintoa ja ainoata muistoa, mikä hänellä oli esi-isistänsä ja heidän paostaan Suomesta. Mutta nyt en voinut muuta kuin olla vihoissani siitä vähästä arvosta, mikä sillä hänen silmissään oli. Mutta niinhän on ihmisen laita: mikä toiselle on arvokasta, sitä toinen halveksii — vain raha on väline, jota kaikki ymmärtävät ja joka puhuu heidän sydämillensä. Vaikka muuten olisin antanut taalarin tuosta pienestä kirjasta, annoin nyt vain neljä killinkiä, josta hän niin ilostui, kuin olisi tehnyt hyvänkin kaupan. Hänen puolustuksekseen on mainittava, ettei hän sitä osannut lukea enempää kuin ruotsalaistakaan kirjaa.

Hän oli jo puheen lomassa myöntänyt osaavansa monta loitsua, mutta kun minä kiihoittaakseni häntä tulin maininneeksi, etten minäkään niissä asioissa ollut juuri eilispäiväinen teirenpoika, vaikken noita temppuja uskonutkaan, hän joko pelkäsi minussa tapaavansa mestarinsa tahi luuli minua luopioksi — oli miten oli, mutta sanaakaan en häntä enää saanut sanomaan. Kuulin sittemmin hänen langoltansa, että ukko kyllä osasi ja että hän oli hanakka niitä oppimaan, mutta etteivät ne vielä olleet oikein päähän puuttuneet. Voidakseni oikein panna ukon tiukalle sain langon lupaamaan lähettämään ukon muka asioille tehtaalle, jossa toivoin vielä voivani häntä kuulustella. Mutta huomasin sittemmin, ettei ukko antanut vetää itseään nenästä. Omituisuutena mainitsen, että ukon kuva koko elinaikani on elävänä päilynyt mielessäni: hänen hopeahapsensa, hänen päänsä valkoinen kuin joutsen hänen vuoteen laidalla istuessaan. Olen aina miettinyt itsekseni — ollapa niin onnellinen, että saavuttaisi hänen ikänsä! Ja nythän olen jo paljon vanhempi ja sitä paitsi paljon pirteämpi.

Kujassa tapasin pitkän, laihan ja vuosien kokoon lyyhistämän ukon, joka puhutteli minua suomeksi. Hän oli Råbackan _Norin_ 80-vuotias veli. Hän pyysi, että minä loitsuillani parantaisin hänen luuvalonsa, joka oli vienyt käppyrään hänen selkänsä ja hartiansa. Kehoitin häntä kääntymään _Makkoisen_ ukon puoleen, jonne hän oli menossa, mutta hänen taitoonsa ei ukolla tuntunut olevan luottamusta. Otettuani muutamin kysymyksin selon siitä, ettei häneltä huonontuneen muistin vuoksi ollut tietoja saatavissa, erosin hänestä voimatta muuta kuin valittaa hänen raihnaisuuttaan. Koko _Viitalan_ kylässä ei juuri muita ollutkaan, jotka olisivat osanneet suomea kuin tämä harmaahapsinen ukko ja Makkoisen perhe. Käväisin muissakin jo enimmäkseen ruotsalaistuneissa taloissa. Niissäkin kestittiin sekä minua että kyytipoikaani kuoripiimällä.

Kello 10 tulimme Schwabenin tehtaille tai, kuten niitä myöskin joen mukaan nimitetään, Glitteråhon eli Fläteniin. Koko seutu on kaunis, mutta vielä kauniimpi tehtaaseen vievä tie. Herrasväestä tapasin kotona vain nuoren kirjanpitäjän Dan. Hartzellin, joka otti minut ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan ja osoitti minulle asunnoksi huoneen, jossa tehtaan perustaja Schwab eläissään oli asunut. Nykyään omisti tehtaan tukkukauppias de Ron Tukholmasta. Hän kävi ani harvoin tehtaalla. Tehtaassa, jota hoiti pehtori, tapasin vanhan sotamiehen, _Uddhvasin_, ainoan, joka täällä puhui suomea. Hän oli Svartnäsistä tullut 63:n ikäinen ja hänen oikea nimensä oli Olavi Laurinpoika _Pöntinen_. Hän oli kahdesti palvellut sotamiehenä ja saanut ensimmäisellä kerralla nimen _Udd_, toisella _Hvass_ ja siitä nimi Uddhvass. Hänkin oli 1788 vuoden sodassa ollut Suomessa. Hän tiesi vanhojen kertoneen, että ensimmäinen Pöntinen, joka rakensi _Pöntilän_ (Vestra Svartnäsissä), ennen oli ollut merimies ja käynyt monissa vieraissa maissa. Hänet olivat kerrankin tuulet kuljettaneet _»villi-turkin moahan»_. Siellä hän oli tovereineen mennyt paikkaan, missä heille tarjottiin kaikenkaltaisia juomia. Mutta hän epäili, että niihin oli sekoitettu unijuomaa tai horroksiin vievää ainetta, jonka vuoksi hän päinvastoin kuin toverit, oli sitä juovinaan, mutta vei vain huulilleen pikaria siitä mitään maistamatta. Heille osoitettiin yöksi matala, pimeä huone. Toverit heti nukkuivat sikeään uneen. Mutta Pöntisen maatessa rauhattomana valveilla kuului yön hiljaisuudesta sellaista ääntä, kuin olisi katosta jotakin tipahdellut. Hän nousi ylös ja kun hänellä aina oli tulukset vyöllään, otti hän puukkonsa, kiskaisi tikun seinästä ja puhalsi tulen. Hän näki teurastetun miehen, joka koivistaan roikkui katosta, jotta veri pääsisi paremmin virtaamaan. (Kertomus kuulostaa hieman sadunomaiselta!) Pöntinen nosti katonnurkkauksen koholle ja ryömi ulos juuri, kun ovi aukeni. Ja pian alkoi kuulua tovereitten kuolonhuutoja. Siinä oli pidettävä kiirettä. Pöntinen juoksi minkä kintuista läksi ja ryömi lopulta suuren kiven alle. Siitä kulki ohi sekä ratsastajia että jalankulkijoita. Ettei tulisi ilmi siten, että aivastaisi tai että henki hajahtaisi, piti hän koko ajan haavanlehtiä suunsa ja sieraimiensa edessä. Kun hän vihdoin viimein uskalsi lähteä piilopaikastansa, pääsi hän säälivien ihmisten pariin, jotka auttoivat hänet pois paikkakunnalta.

Eräs _»näkiä»_ oli ennustanut kerran, että hän tulisi asumaan paikassa, missä neljä puroa juoksee ristiin järveen. Sellainen pitäisi Svartnäsin oleman. Monista Uddhvassin muistamista lauluista ja runoista kirjoitin muistiin erään toisinnon tunnettua: _»Hiiri läksi hipsumaan — —»_

Iltapäivällä katselin Hartzellin seurassa tehtaan vasaroita ja ahjoja. Ne olivat täydessä käynnissä.

Kun Upsalasta lähtiessäni en ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että matka kävisi jalan, en ollut ottanut muita jalkineita kuin yhdet saappaat mukaani. Ne olivat nyt repaleina, joten täytyi jättää ne yöksi korjattaviksi voidakseni seuraavana aamuna niitä käyttää matkallani Rättvikin suomalaismetsiin. Mainitsen tämän sivumennen, kun pian saan kertoa, miten minun oli jatkettava paljain jaloin matkaani.

Herra Hartzell seurasi hyväntahtoisesti mukana ja hän oli hankkinut veneen, jolla pääsimme yli Dalstugaan Bingsjön kappelissa, jota muinoin sanottiin Rättvikin finnmarkiksi. Soutajaksi saimme pienen pojan. Ensin oli soudettava hyvän matkaa Glitterån monien mutkien kautta, kunnes tulimme Amungeniin, joka on Taalain suurimpia järviä. Matkaa oli hyvinkin puoli penikulmaa, mutta suotuisan tuulen vuoksi edistyi se hyvin.

Matkalla kertoi Hartzell eräästä Carl _Vibjörnssonista_, joka ypö yksin erakkona asui eräällä saarella. Hän oli jo n. 60:n ikäinen. Nuorena oli hän ollut mestarina ja sitten kirjanpitäjänä Dalforsin tehtaalla 30 vuoden ajan. Niinä aikoina oli hän usein talvella asunut tehtaan eräälle Viborg-nimiselle saarelle rakentamassa asunnossa. Tähän saareen vedettiin Tunasta malmi kesällä veneillä Dalforsiin vietäväksi. Kun tehdas lakkasi siltä taholta malmia tuomasta, jäi mainittu tupakin autioksi. Kun Vibjörnsson otti toimestaan eron, muutti hän tänne ja on siellä asunut monia vuosia kuin uusi Robinson. Joskus, tavallisesti sunnuntaisin, menee joku Dalstugan nainen ukon huonetta siivoamaan ja katsomaan, vieläkö hän elää. Hänellä lienee useita ja varakkaitakin sukulaisia (kasöörejä, ruustinnoja, patronessoja), jotka tahtoisivat ottaa ukon luokseen asumaan, mutta hän ei suostu saartansa jättämään. »No, millä hän elää?» kysyin minä. — »Lähimpien suomalaiskylien asukkaat vievät vuorotellen hänelle ruokaa, kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että hän ennen kohteli heitä ihmisiksi.» Lyhyesti, hän on heidän holhokkinsa ja elää armopaloista.

Tietysti tahdoin hänet nähdä, sillä erikoisuus vetää aina puoleensa. Soudimme saareen. Tarttuessani ovenripaan kuvittelin ukon hätkähtävän nähdessään vieraan astuvan sisälle ja että hän iloisesti kertoisi omituisesta elämästänsä. Eipä sinne päinkään. Ukko pisteli poskeensa parhaillaan ruokaa. Hän oli äsken tullut maalta lähimmiltä karjamajoilta, missä dalkullat olivat lahjoittaneet hänelle juustoa ja voita. Tätä saalistaan hän nyt söi antamatta meidän tulomme itseään vähääkään häiritä. Hän vain nyökkäsi meille kuin vanhoille tutuille ja jatkoi istuen ateriaansa. Huone oli saastaisen likainen, pöydällä ja lattialla oli ruoanjätteitä, paperia, kirjoja y.m. kaikki ihanana sekamelskana. Lammasnahkavällyt olivat vuoteella, joka talvella oli ukon varsinainen pesä. Hänen jokapäiväisenä työnään sanottiin olevan alituinen syömisen touhu, välillä juo hän kahvia ja ottaa silloin tällöin ryypyn, ettei maku suusta katoisi. Muuten oli ukko hilpeä ja hyväntuulinen, ehkä viinanaukkujen ansiosta. Suru ja ikävyys näyttivät hänelle olevan aivan tuntemattomia, vieläpä huoli nykyisestä ja huomisesta päivästäkin. Hän kertoi isänsä olleen Östergyllen rovastina. Isän nimi oli ollut Björnsson, mutta pojat olivat liittäneet eteen tavun _Vi_. Hän tuntui olevan kohtaloonsa tyytyväisempi kuin kukaan meistä. Mutta minä jätin hänet tuntien sääliä, miltei halveksumista hänen nykyisen eläimellisen olonsa vuoksi.