Part 3

»Kuka sitten on Munter?» kysyin minä. Sain vastaukseksi, että hän oli ollut suomalainen sotilas, joka Suomen viime sodan aikana oli tullut Suomesta tänne ja jäänyt metsille. Enpä juuri halunnut tavata sentapaisia suomalaisia; silti toivoin hänen avullaan saavani lähempiä tietoja näistä metsäläisistä. Näiden kertomusten vastakohdaksi mainitsin Berglöfiltä Falunissa saamani tiedot, että nämä suomalaiset olivat tilanneet itselleen suomenkielisiä raamattuja, mikä ei suinkaan käynyt yksiin rovastin tietojen kanssa. Vastattiin, että juuri Munter oli halunnut sellaisen ja samaten hänen toverinsa, eräs _Remmer_, joka sittemmin oli muuttanut paikkakunnalta. Mitä suomalaisista muuten puhuttiin, jätän kertomatta jo senkin vuoksi, että pian tein mieskohtaisesti heidän tuttavuuttansa, joten saan siitä sitten lähemmin puhua. Mainitsen vain, että niin tyhjät kuin kirkonkirjat olivat tätä kansaa koskevista tiedoista, niin vähän tiesi papistokin heistä. Ei tiedetty, koska he olivat saapuneet paikkakunnalle, eikä miksi he olivat tänne muuttaneet eikä muutakaan heidän historiaansa valaisevaa. Kaikki päätyi vain tietoon, ettei enää nykyään suomalaisia ollut. Keskustelun lopputuloksena oli, että minua neuvottiin Svartnäsin tehtaalle hankkimaan eväitä koko matkaa varten, ellen tahtonut heidän keskuudessaan kuolla nälkään, etenkin kun Taalaissa oli ollut vaikea katovuosi. Siitä olin kuullut jo Falunissa, missä Kröningsvärd neuvoi majatalosta tilaamaan ainakin neljäksi viikoksi riittävän evässäkin. Sepä olikin ainoa opastus, jonka hän minulle antoi. Mutta silloin, kuten nytkin, minua hymyilytti tuo vatsastani pidetty huoli. Enköhän minä voisi elää siellä, missä muutkin? Paaston varalta nautin nyt sitä vankemman aterian samalla isännän tahtoakin noudattaakseni.

Sillä aikaa oli hakija tuonut matkakirstun kievarista. Aterialta päästyämme kokeili joka mies, miten tuota kummaa kojetta voitaisiin kuljettaa. Oli vain kaksi mahdollisuutta. Joko säkkisatulassa kuljettaminen, mutta silloin tarvittiin satulan toiselle puolelle yhtä suuri paino, joka pitäisi sen tasapainossa, joka taas merkitsi kiven panemista kuorman päälle hevosraukkojen kiusaksi. Toinen mahdollisuus oli kuljettaa sitä purilailla, jotka muodoltaan muistuttavat ylösalaisin käännettyjä sahroja, pari maata laahaavaa salkoa tahi aisaa, joita Savon talonpojat käyttävät tavaroiden kuljettamisessa metsien halki, mikä muuten olisi vaikeata. Talonpoika oli meistä viisain, hän tuumaili, että kirstu mahtuisi poikittain satulaan, koska se oli pohjapuolelta kapeampi. Otettiin mitat ja selvisi, että se oli kuin varta vasten siihen tarkoitukseen tehty, toisin sanoin — kuin Svärdsjöläisten satulat olisi valmistettu minun kirstuni mukaisiksi. Nyt oli vain jäljellä kysymys, miten se pysyisi niin korkealla paikalla. Siinäkin oli Anders Andersson kekseliäs. Hän naulasi pari puupalikkaa poikkipienoiksi kummallekin puolelle ja niihin sekä jykevään satulaan köytettiin kirstu. Niin oli siitä päästy ja kirstu jäi vielä niin mukavaan asentoon, että siitä haitatta voi ottaa mitä tarvitsin ja painokin jakaantui sekä hevosen selkään että kyljille. Tällä tavoin sitä sitten kuljetinkin yli vuorien ja mäkien, halki soiden ja salojen sekä tällä että myöhemmällä matkallani. Minä ja kyytimies kuljimme hevosen jäljessä jalan.

Olin heti lähtövalmis. Engvall saattoi minua, sillä hänen oli mentävä sairaskäynnille Lumphedeniin, jonne oli 1 ¾ penikulmaa. Kummankin oli soudettava Svärdsjön yli, vaikkakin eri suuntiin. Meillä oli huono onni, kun jo ennen lähtöämme alkoi rankasti sataa ja sitä jatkui pari tuntia. Se ei estänyt matkaani, mutta kylläkin nauttimasta Svärdsjön kauniista näköaloista. Minä kuljin siis kuin vetten päällä ja alla alituisessa pisaroitten loiskinassa, niiden herneinä hypellessä järven pinnalla. Soutajat kertoivat, että juuri tällä järvellä lähetit tapasivat Sven Nilsonin (toisten muistelmien mukaan Sven Elfin eli Algutsonin) Isalasta hänen viedessään olkiin kätkettynä Kustaa I:tä Marnäsiin, jolloin lähetit todetakseen, ettei ollut petos kysymyksessä, pistelivät keihäällä tai miekalla olkien läpi, tietämättä haavoittaneensa sankaria. Talonpoika leikkasi sitten haavan hevosen jalkaan, jotteivät muut siepposissit olisi mitään aavistaneet. Siitä syystä järvi oli saanut nimen Svärdsjö. Ellei toinen tieto ollut varmempi kuin toinen, niin olivat Andersin tiedot epävarmoja, sillä Svärdsjön pitäjä ja järvi olivat tunnettuja jo ennen Kustaan aikoja, joten Hülphersin antama selitys, että nimi johtuisi siitä, että järvi on miekan muotoinen, on uskottavampi.

Tultuani toiselle rannalle oli meillä vielä seitsemännespenikulman matka Böleen. Jätin Andersin huoleksi kirstun kuljettamisen kylään ja hankin miehen, joka opasti minut _Isalaan_. Tein tämän mutkan nähdäkseni sen ladon tahi riihen, jossa Kustaa I oli puinut kun emäntä tanskalaisten tupaan tultua löi häntä leipilapiolla selkään saadakseen hänet pois heidän vaarallisesta läheisyydestänsä. Olinhan siitä jo lapsena kuullut puhuttavan. Tultuani kylään näytti oppaani ladon. Minusta tuntui oudolta, että ovi oli auki tuohon, kuten olin luullut rauhoitettuun huoneeseen, ja vielä oudommalta, että sitä vieläkin käytettiin entiseen tarkoitukseensa, nimittäin riihenä viljan puimiseen. Siinä oli myös viljaa varten kaksi hinkaloa eli karsinaa. Minun mielestäni lato ei voinut olla sama vanha, etenkin kun se vielä oli hyvässä kunnossa eikä se näyttänyt talon muita rakennuksia vanhemmalta. Oppaani kertoi, että sitä oli usein korjattu ja että ainoastaan muutamat seinähirret oli otettu vanhasta ladosta. Sen edustalle Kustaa III oli antanut pystyttää pyramiidin muotoisen muistokiven Elfdalin porfyristä ja siihen kaiverrettuun muistokiveen yhdistänyt omansa ja Kustaa I:n nimet. Tämä kivi oli lautakojulla ympäröity ja se vielä lukolla suljettu. Näki selvästi, että asianomaisille kivi merkitsi enemmän kuin rakennus. Odotin kunnes mies haki puuhökkelin avaimen. Epäröin, voisiko siksi aikaa mennä, likomärkä kun olin, sateensuojaan latoon sitä häpäisemättä. Kullankimalteinen kirjoitus ei ollut syvämietteinen eikä mieltä ylentävä. Olisin sen sentään kopioinut, jos minulla olisi ollut käsillä kirjoituslevyni, mutta se oli kirstussani arkitakkini mukana. Minua painosti frakki, kaksi lievetakkia (surtuuttia) ja levätti ja olin sekä lämpimissäni että märkä, joten en ollut halukas näkemään vaivaa, joka ei ollut sen arvoinen. Hiljaisen totisena katselin siis huonetta ja poistuin siitä liikutuksen ja kunnioituksen tuntein.

Tultuani Antti Erson Ors'in luo Böleen oli minun odotettava kolme tuntia, ennenkuin saatiin hevoset kiinni metsästä. Muutin sillä aikaa kuivia vaatteita ja kuivattelin päällysnuttujani tulen ääressä. Minua vartioi koko ajan kylän tyttölauma; joukko »kulloja», kuten heitä täällä nimitetään, oli kerääntynyt minua töllistelemään. Muuten oli tämä talo sekä ulkoa että sisältä siisti ja puhdas ja väki säädyllistä ja rehellistä, niin että jos tämän talon mukaan arvostelisin taalalaisia, niin tekisin sen kovin edullisesti.

Täältä palkkasin kaksi hevosta: toisella ratsastin itse, etten perillä menettäisi kunnioitusta; toista, joka kantoi kirstuani, talutti isäntä, joka itse lähti oppaakseni. Matkasin nyt kuni kaappiukko, toki toisessa tarkoituksessa. Meillä oli metsän halki kaksi penikulmaa Svartnäsin tehtaalle, joka oli Suomalaismetsissä. Sinne johti vain metsäpolku, ja matkamme kävi v:n 1777 kulkujärjestyksen mukaan. Tuskinpa olin ennättänyt puolta penikulmaa, ennenkuin toivoin saavani kävellä enkä ratsastaa tahi, kuten nyt tein, virua hevosen selässä. Nyt se oli myöhäistä, mutta tulevaisuuden varalta päätin, että tämä tapahtui ensimmäistä ja viimeistä kertaa suomalaismetsissä. Sade, joka vielä kylästä lähtiessämme meitä kiusasi, lakkasi vähitellen ja kirkastuva taivas ennusti kaunista iltaa. Kuljettuamme penikulman verran saloja tulimme _Vinkersin_ v. 1725 perustetuille rautakaivoksille. En ole missään nähnyt niin pitkää vesijohtoa kuin täällä, se ulettui koko metsän halki. Olin jo nähnyt kaivoksia niin viljalti, etten katsonut kannattavan täällä viipyä, semminkin kun jo päivä kallistui ehtooseen ja hätiköin päästä perille. Kyytimieheni mainitsi, että vain 4 kaivosta enää oli käynnissä ja että muut olivat tuhoutuneet.

Täältä oli penikulman metsätaival jäljellä. Matkalla näimme pappilan laidunmajat. Kello oli 10 illalla saapuessamme ruukille. Kaikki herrasväki oli jo mennyt levolle, vain piiat olivat valveilla, sillä heidänhän velvollisuutensa on olla ensimmäisinä jalkeilla ja viimeisinä vuoteella. Vaikka kielsinkin, kiiruhtivat he herättämään emännän, ja toiset juoksivat kaahaamaan kirjanpitäjän jalkeille. Isäntä ei onneksi ollut kotona, muuten hänkin olisi saanut herätyskäskynsä. Hetkisen kuluttua oli koko talo jalkeilla. Luultavasti ani harvoin vieras joutuu tälle syrjäiselle seudulle, ja varmaankaan täällä ei koskaan ennen ollut käynyt niin pitkämatkainen vieras kuin minä. Kirjanpitäjät Orre ja Berger olivat ensimmäisinä minua sisälle pyytelemässä ja hetken kuluttua sain kumartaa rouva »inspehtuurskalle», talon emännälle. Minä sopersin niin monta anteeksipyyntöä kuin ikinä keksin, eikä hänkään vähemmin sievistellyt niiaillessaan ja kumarrellessaan. Hetkisen kuluttua oli pöytä katettuna ruokineen ja oluineen, enkä minä siekaillut niitä käyttää hyväkseni. Sitten minulle osoitettiin suuri ullakkokamari, jossa pian vaivuin makeaan uneen.

3. GOTTLUND TAPAA SVARTNÄSIN SUOMALAISIA

Niinpä vihdoin viimein olen suomalaismetsillä, mietin heinäkuun 7:nnen päivän aamuna herätessäni. Mietin vielä kerran matkani tarkoitusperiä ja sen mahdollisia seurauksia. Nousin nopeasti vuoteeltani, sillä uteliaisuuteni ja tiedonhaluni olivat uudelleen heränneet. Olin tuskin pukeutunut ja maksanut eiliselle kyytimiehelleni, ennenkuin minut kutsuttiin aamiaiselle. Täällä tapasin muiden muassa pitäjänkoulun opettajan, maisteri Schaerlundin, joka eilen oli pitänyt tehtaalla jumalanpalveluksen. Hän oli hyvinvoipa herra, jonka ulkomuotoa sopi suositella, ei siis noita tavallisia pedagogeja, jotka laihoina kuin kuivat karttakepit käyttelevät koulun raippoja. Päinvastoin, hän oli viihtynyt hyvin matkoillaan suomalaismetsissä, eikä hänellä niiden suhteen ollut mitään muistuttamista. Kun hänen tänään oli pidettävä rippikoulua tehtaan alustalaisten lapsille, joiden joukossa oli suomalaistenkin lapsia, niin menin hänen ja Bergerin mukana kirkolle kuulemaan heidän kristinopin tietojaan, pääasiallisesti sentään löytääkseni jonkun suomea taitavan. Oli kuin olisi paha henki minut saanut pauloihinsa, sillä en saanut rauhaa, ennenkuin olin kuullut äidinkieltäni puhuttavan.

Kirkko, joka oli koko etäällä tehtaasta, oli uusi ja puinen, miltei tavallisen talon näköinen. Ulkomuoto vastasi sisustaa, sillä siellä ei ollut edes parvia, joita ei oltu ennätetty vielä rakentaa. Sakaristosta, joka oli koko avara, oli käynti seinässä olevan aukon kautta saarnatuoliin, joka oli, kumma kyllä, alttarin yläpuolella, joten messupappi seisoi aivan saarnamiehen alla. Jos siis kuvitteli, että toinen oli alemmassa taivaassa, niin toinen oli ylemmässä. Tänne oli nyt noin parikymmentä lasta kokoontunut. Heitä oli tähän asti opettanut joku rouva tahi eukko, ja tänään heidän piti suorittaa jonkinmoinen tutkinto. Kysyin, osasiko joku heistä puhua, lukea tahi laulaa suomea. Mutta ei kukaan sanonut taitavansa. Mutta he ilmoittivat, että heidän vanhempansa osasivat. Tytöt osasivat paremmin kuin pojat, ja suurin osa oli lukenut koko katkismuksen. Mutta kun en jäänyt kuulemaan sisälukua tahi n.s. järjen kysymyksiä, jätän arvostelemisen.

Mutta kun oli papin täällä ollessa aiottu aviopariksi vihkiä eräs kartanon suomalaissyntyinen palvelustyttö ja renki, toivoin saada nähdä tuon toimituksen, johon kirkollisista menoista eniten liittyy taikauskoa tai ainakin kansallisia tansseja ja leikkejä. Mutta kun se ei voinut tapahtua tehtaanisännän olematta läsnä, niin häntä odotettiin, vaikkakin turhaan, koko seuraava päivä. Se oli kova isku nuorelle parille, ja tyttö raukka katseli itku silmissä papin lähtöä pitäjälle.

Tahdoin jo tänään lähteä lähempiin suomalaiskyliin. Mutta, kun kirjanpitäjä sanoi, että illalla täällä tehtaalla useita heistä tapaisin heidän tullessaan tehtaan työstä konttoriin saadakseen päivätyönsä kirjoihin merkityiksi, niin päätin jäädä. Suostuin ehdotukseen senkin vuoksi, että samalla kertaa tutustuisin moniin ja saavuttaisin heidän luottamuksensa, kun he näkivät, että olin heidän isäntiensäkin tuttu. Mitä heidän kansallisuuteensa tulee, niin ruukin herrat kyllä myönsivät, että heitä sanottiin suomalaisiksi ja että he luultavasti polveutuivat suomalaisista, mutta että he nyt olivat niin ruotsalaistuneita, ettei mitään jälkiä heidän alkuperästään ollut jäljellä, kaikkein vähimmän kielestä. Eivät ainakaan he olleet milloinkaan kuulleet heidän puhuvan suomea ja he epäilivät, tokko sitä enää sanaakaan osattaisiin. Sen vuoksi, kun työmiehet päivätyön päätyttyä illansuussa tulivat kartanoon, menin ukkoja puhuttelemaan. Olin jo nähnyt neljän-, viidentoista, enimmäkseen vanhahkon miehen menevän konttoriin, kun minäkin menin sinne. Ja kun olin maininnut matkani syyn, kysyin, olivatko he n.s. Svartnäsin suomalaisia. Ja-a-a, niinhän meitä nimitetään, vastasi eräs ukko, ja toinen sanoi: »Vi ska fuller vara af the gammel finn slägta — förstår jag» (Meidänhän pitäisi toki oleman vanhaa suomalaista sukua — tiedän mä). Kun nyt kysyin, eivätkö he osaa puhua suomea, niin kaikki he kielsivät ja sanoivat, että suomen puheenparsi oli kokonaan jo unohtunut. Sepä tuntui minusta omituiselta. Mutta, ajattelin, minäpä koettelen, ettekö ymmärrä sanaakaan. Käännyin vanhan suomalaiselta näyttävän ukon puoleen, jonka mongerrus hänet myös sellaiseksi leimasi. Puhuttelin häntä kiivaasti suomeksi ja kysyin samalla kielellä, eikö hän minua ymmärrä. En saanut vastausta. Ainoastaan puoleksi ammolleen jäänyt suu ilmaisi hänen äänetöntä kummasteluaan. Puhuin uudelleen. Yleinen äänettömyys. He katselivat vuoroin toisiansa, vuoroin minua, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet korviansa uskoa. Vihdoin katkesi kielen side, ja vanhus puhui minulle arvokkaasti ja kunnioittaen kielellä, joka kaunopuheisesti virtaili kuuluviin. Hän ei voinut kyllin kummastella ja ihmetellä kuullessaan vieraan — päällepäätteeksi herrasmiehen suusta — äidinkieltään. Alussa hän oli ollut epävarma luullen sen vain olevan harhaluuloa, kunnes enemmän kuuli. Hän pani kätensä ristiin ja kysyi kyynelsilmin, kuka olin, mistä olin tullut ja mikä minut oli saanut näille maille. Lyhyesti vastattuani kysymyksiin, alkoivat ympärilläni seisovat talonpojat toinen toisensa jälkeen minua suomeksi puhutella. Ja huomasin pian, että seisoin pelkkien suomalaisten ympäröimänä, suomalaisten, jotka kaikki puhuttelivat minua kielellä, joka puhtaudessa ja virheettömyydessä oli paljon parempaa kuin omani, ja jossa etenkin huomasi hitaan tahdikkaan lausunnan tarkan korostuksen niin hyvin asemaan kuin laajuuteen nähden. Ensimmäisen hämmästykseni ja iloni hieman asetuttua en voinut olla ankarin sanoin nuhtelematta sitä valheellisuutta, joka sisältyi heidän ensimmäisiin tiedonantoihinsa, ja kysyin sen syytä ja luulivatko he suomen puhumista häpeälliseksi.

»Ei jumala varjelkoon!» vastasivat he, »eipä sen vuoksi». Ja selittivät, että he ja heidän esi-isänsä jo olivat saaneet niin paljo kärsiä tämän suomen kielen tähden ja siksi, että he olivat vierasta heimoa, etteivät he enää mitenkään tahtoneet tulla ruotsalaisten vainon alaisiksi. Kysyttyäni minkälaisia nämä vainot ja kärsimykset olivat olleet, vastasivat he, että etupäässä papisto ja ruotsalainen rahvas olivat olleet heidän kiukkuisimmat vihollisensa ja häätäneet heidät paikasta toiseen sekä vanhain kertomusten mukaan välin polttaneetkin heidän kylänsä, ryöstäneet tavarat ja ajaneet heidät taloistaan ja tehneet tämän, kuten he luulivat, etupäässä heidän kielensä tähden, jota ruotsalaiset eivät ymmärtäneet ja jota he vielä viime aikoinakin uhkauksilla ja kirouksilla olivat pyytäneet ja pakottaneet pakanallisena ja jumalattomana heittämään. Nämä olivat sanoneet, ja sitä suomalaiset itsekin alkoivat uskoa, ettei heidän kielensä enää ollut suomea, vaan mongerrusta, jota ei Suomessakaan ymmärretä. Aivan tällaisella kannalla ei asia enää nykyään ollut, mutta he valittivat, että heille vieläkin annettiin monenmoisia haukkumanimiä, että heitä matkittiin ja pilkattiin siitä, etteivät kyllin hyvin osanneet tätä ruotsia, jota heille oli tyrkytetty ja, jos he ruotsalaisen läsnäollessa puhuivat suomea, tämä kohta luuli itseään paneteltavan ja rupesi kiroilemaan. Tämä oli syynä siihen, etteivät he enää ruotsalaisten seurassa milloinkaan puhuneet suomea, jota vain vanhat keskuudessaan käyttivät; kasvava nuoriso oli siitä jo niin vieraantunut, ettei se enää kunnolla ymmärtänyt sitä, jonka tähden ruotsalaiset jo kauan olivat olleet sitä mieltä, että suomen kieli oli jo aikoja sitten hävinnyt, mielipide, jota ei tahdottu poistaa.

Tästäpä minulle selvisi, mitenkä ei seurakunnan vanha rovasti eikä edes tehtaan isäntä siitä mitään tiennyt. Molemmat läsnäolevat kirjanpitäjät olivat ensin noloina, rupesivatpa sitten ilveilemään suomalaisia, mutta kun me yhä jatkoimme keskustelua suomeksi, alkoi heidän ilonsa loppua. Minä sulkeuduin suomalaisten suosioon luvaten seuraavina päivinä tervehtiä heitä käydessäni heidän kylissään ja pyysin heitä sillä aikaa muistelemaan vanhoja runoja ja tarinoita, joita he ehkä olivat esi-isiltään kuulleet, heidän Ruotsiin tulostaan y.m. sekä etsimään käsille vanhoja asiapapereja, joista ehkä saisi selvitystä. Kaikki vakuuttivat kättä iskien olevansa ystäviä, sanoivat olevani tervetullut heidän majoihinsa ja erosivat, kuten minusta näytti, liikutettuina osanotosta, jota heille olin osoittanut.

Sellainen oli minun ensimmäinen tutustumiseni tähän kansaan, jonka kanssa myöhemmin tulin niin moniin kosketuksiin ja jonka menneitä sekä nykyisiä vaiheita ja oloja halusin selvitellä sekä ruotsalaisille että suomalaisille.

Tein tavallaan toisenkin mielenkiintoisen tuttavuuden tänä iltana. Eräs herra Norrén, joka nykyään oli Vindkärnin kaivosten pehtorina, oli tullut tehtaalle, ja kun hän sai kuulla, että minä olin suomalainen, hän antautui kanssani puheisiin. Hän oli upseerina ollut Suomen sodassa v. 1788 ja silloin oleillut Savossa. Hän oli pitkähkön aikaa ollut sijoitettuna Juvalle ja muisti vielä sangen hyvin pitäjän herrasväkeä ja häntä huvitti erikoisesti tieto, että maanmittari Schéele ja tämän veli, vouti Schéele, vielä elivät. Nämä olivat hänen siellä olonsa aikana olleet hänelle hyvin ystävällisiä. Hän ymmärsi hyvin ja osasi jonkun verran puhuakin suomea, jota kieltä hän nuoruudessaan oli metsillä oppinut ja jota hän vielä rakasti nuoruuden lämmöllä. Hän oli naimisissa Pöntölästä eli läntisestä Svartnäsistä kotoisin olevan suomalaisen talonpoikaistytön kanssa ja tahtoi, että poikakin oppisi suomea, jonka vuoksi hän kyseli, miten menettelisi voidakseen hankkia suomalaisia kirjoja. Häneltä sain tietää, että ensiksi oli uutisasukkaiksi tullut kolme suomalaista Svärdsjön metsiin. Heistä oli yksi asettunut Lilla Björnmåsaan yksi Spaksjöhön ja yksi Vestra-Svartnäsiin. Kun hän sanoi omistavansa varmennetun jäljennöksen vanhasta kuninkaan kirjelmästä, jonka piti vahvistaa tämä tieto, pyysin saada nähdä sitä, mikä tapahtuikin muutamia päiviä myöhemmin. Siitä selvisi, että Kustaa Aadolf oleillessaan Stora Kopparbergetissä marraskuulla 1613 oli antanut näille kolmelle suomalaiselle luvan omistaa ja viljellä noita kolmea mainittua, heidän perkaamaansa ja viljelemäänsä taloa ja torppaa, mutta kirjeestä ei käynyt selville, että he olisivat olleet ensimmäiset tai ainoat näissä metsissä. Näyttää päinvastoin siltä, kuin he olisivat käyttäneet hyväkseen kuninkaan Taalaissa oloa varmentaakseen itselleen ja jälkeläisilleen omistusoikeuden niihin torppiin, jotka he olivat raivanneet ja rakentaneet ja joiden avulla he olivat kohonneet hyvinvointiin.

Kirjelmän toiselle puolelle oli kirjoitettu:

»Muistoksi tuleville ajoille siitä, mitä allekirjoittaneella tähän, toiselle puolelle kirjoitettuun kuninkaan kirjeeseen, on kerrottavaa:

Äitini isä Christopher Nilson oli syntynyt Svartnäsissä ja oli toisella puolella mainitun Henrik Pedersonin perillinen, tämän, joka oli tullut Suuresta Suomesta. (Stora Finland).

Äitini puolesta Spaksjöstä, nimeltä Karin Olofsdotter, joka oli vanhan Spaksjön suomalaistorpan perillinen, siis vaimoni isän-isä Anders Hindersson oli Stephan Hinderssonin lanko, Stephanin, joka myöskin tuli tänne Suomesta. Niin ovat vanhempani minulle kertoneet, ja niin olen kahdelta puolen näiden vanhojen suomalaistorppien, nimittäin Svartnäsin ja Spaksjön perillinen.

Lars Nilsson.»

Muuten luuli hän, että tuomari Gust. Beckeriltä Hövikissä Falunin lähellä olisi saatavissa lähempiä tietoja sen johdosta, että vuodesta 1795 v:een 1798 Stora Kopparbergetin ja suomalaisten kesken oli käyty käräjiä, suomalaisten koettaessa osoittaa olevansa näiden metsien oikeita omistajia. Oikeudessa lienee St. Kopparbergetiä edustanut valantehnyt Nils Ryding ja tuomarina oikeutta istunut Joh. Forstén.

Sekä Norrdén että talon väki kertoivat, että varhemmin mainitsemani _Munter_, joka viime Suomen sodan jälkeen oli jäänyt metsiin ja joka vielä asuu läheistöllä, oli tuonut mukanansa toisen toverin nimeltä Remmer, joka jonkun aikaa oli asunut täällä, kunnes hän eräänä päivänä hävisi teille tietymättömille ilman että oli saatu selville, minne hän oli joutunut. Nämä molemmat suomalaiset sotamiehet, jotka muukalaisina olivat asettuneet metsiin suomalaisten pariin menetettyänsä isänmaansa, olivat ystävyksinä eläneet kaikkien naapurien kunnioittamina ja pitäminä. Remmer meni eräänä aamuna erään toisen suomalaisen matkassa Ockelbon suomalaismetsiin lehmää ostamaan pieneen uutistaloonsa. Ja sillä tiellä hän yhä vieläkin on. Huolimatta kaikista tiedusteluista ja Munterin monista yrityksistä päästä onnettomuustoverinsa jäljille, ei ole onnistuttu saamaan pienintäkään tietoa hänestä. Kun tiedettiin, että hänellä oli mukanaan hieman rahaa, aljettiin epäillä, että matkatoveri oli hänet ryöstänyt ja murhannut, jonka vuoksi häntä oli käräjillä kuulusteltu, vaikkei voitukaan todistaa häntä syylliseksi, mutta murhaajaksi häntä vielä tänä päivänä epäillään.