Part 25

Minun oli odotettava kauan hevosta, kun kestikievari oli poissa ja talonpojat väittivät, ettei hevosia ollut saatavissa. Saadakseni aikani kulumaan, otin luodikkoni ja menin vanhan ladon luo, piirsin sen seinään viidenäyrin lantin kokoisen pilkan, panin pienen puukon terän pilkan keskelle, menin 90 askeleen päähän ja ammuin vapaalta kädeltä kolme laukausta niin että luodin kappaleet menivät terän kummaltakin puolelta pilkkaan. Kyytimiehet töllöttelivät vuoroin minua vuoroin toisiaan. Lopulta luulivat he minua poppamieheksi ja silmänkääntäjäksi. Jopa tuli hevonenkin ja minun toivotettiin menevän sitä sileätä niin kauas kuin tietä riitti. Mutta nyt ei kukaan uskaltanut tulla kyytiin. He suostuttelivat viimein erään nuoren vaimon lähtemään. Hänellä oli niin hyvä hevonen, että sitä täytyi ohjia pidellen kaikin voimin hillitä. Pian suoritimme tuon 1 ½ penikulman matkan Färnebon pitäjän Islingebyn kievariin. Täältäkin sain kunnollisen hevosen Hemmingebohon, josta sain iloisen kyytimiehen Salaan. Kuljimme Sätran kaivon ohi ja tie oli tasainen kuin pöytä. Kaupungin lähettyvillä äkkäsi kyytimieheni ladon katolla suuren pöllön aivan tien vieressä. Mutta minun ladatessani pyssyä se lensi tiehensä ja huomasin, että se oli metson kokoinen.

Kello 11 illalla tulimme kaupunkiin. En saanut yösijää kievarissa, kun oli paljon matkustajia, joten minulle neuvottiin toinen paikka. Mutta kun sielläkään ei ollut sijaa, oli kievarin mamsselin noustava vuoteeltansa ja jätettävä se minun käytettäväkseni. Annoin kyytimiehen nukkua kamarini lattialla.

Seuraavana aamuna kävin af Forselleksen luona, jolta sain kivipaketin, jonka menomatkalla olin jättänyt säilytettäväksi. Vasta kello 3 läksin kaupungista tullen kievarin omalla hevosella Söröniin ja Härfstadiin. Tullessani Brunsätran majataloon oli kello jo ½ 9 illalla. Täällä sain kuulla, että metsässä oli paljo rosvoja, jopa 14—15 laumassa ja vain 3 oli saatu kiinni. Kyytimiehet neuvoivat, etten yöllä menisi edemmäksi. Mutta kun vielä samana iltana tahdoin olla Upsalassa, latasin pyssyni ja kaivoin matkalaukustani esille pistoolin. Ajoimme hyvää vauhtia 1 ½ penikulmaa Kölfvaan, jonne tulimme klo 11. Muuttaessani pihalla tavaroitani rattailta toisille tuli mies metsästä. Hän pysähtyi nähdessään minut ja näytti aikovan kääntyä takaisin. Minä ryntäsin sapeli ojossa hänen kimppuunsa ja kysyin, kuka hän oli. Kun hän ei vastannut, tartuin kaulukseen viedäkseni hänet taloon. Nyt hän alkoi puhua, ja kyytimieheni tuli rytäkkään tuntien miehen lähimmäksi naapurikseen, joka oli juovuspäissään lähtenyt nurkissa maleksimaan.

Kuu nousi ja ilma oli mitä ihanin. Ja vaikka kaupunkiin oli 2 ¼ penikulmaa niin pääsimme virmalla hevosella pian perille. Ajoin Linnankatua ja Kuningattarenkatua torille, pysähtyen apteekin edustalle. Kyytimiehen ja hevosen jätin muutamien kauppakojujen taa ja menin apteekin ovelle koputtelemaan. Weber nousi vuoteeltaan ja kysyi, mitä halusin. Minä muutin ääntäni ja pyysin vähän voidetta. Mutta hän tunsi ääneni, sytytti tulen ja laski minut sisälle.

Häneltä sain nyt kuulla, että asuntoni isäntä, kultaseppä Berg vastoin sitoumusta oli vuokrannut kolmannen kamarini professori Geijerille, joka asui samassa talossa ja että hän olisi ilman Weberin väliintuloa vaokrannut vielä muutkin huoneeni. Minulle oli tullut 8 kirjettä Suomesta: 4 isältäni, yksi sisareltani, Poppiukselta, Sjögreniltä, Arvidssonilta ja Hällströmiltä. Isäni kirjeistä näin, että hän oli saanut minun kirjeeni Salasta, Falunista ja Glitteråsta ja että hän oli lukenut minun arvosteluni Literatur-Tidningistä sekä runoni Poetisk kalenderista. Niitä hän ei moittinut eikä kiittänyt, luulipa vain, etten niitä itse ollut kirjoittanut.

Kun tänään vatsani oli tuntunut vähän kipeältä, otin aimo ryypyn vatsaa vahvistavia tippoja, se olikin ensimmäinen ja viimeinen koko matkallani. Weber kertoi myöskin, että leipuri Lund oli minua varten pitänyt pienen villakoiran pennun, Saukon. Ajoin sitten kortteeriini, annoin nostaa tavarani kamariini, missä kyytimiehenikin sai lattialla yötilan. Jumalan kiitos, katon alla oltiin; mutta mieleni oli paha siitä, että hänen hyvä hevosensa sai seisoa ulkona sateessa.

Siis olin syyskuun 26:ntena onnellisesti jälleen Upsalassa tehtyäni Taalain suomalaismetsiin matkan, jolle läksin kesäkuun 27:ntenä. Se siis oli yhteen menoon kestänyt kolme kuukautta. Mitä kaikkia tietoja minä näistä suomalaisista sain, pidän toistaiseksi omina hyvinäni, kosk'ei kukaan niistä ole välittänyt.

[Kuva: _K. A. Gottlund v. 1853._]

SUOMENTAJAN LAATIMIA LISÄYKSIÄ JA SELITYKSIÄ

_Siv. 1._ Otavan I osan esipuheessa, ss. XIII—XV, Gottlund samaan tapaan kuin tässä matkakertomuksessa tekee selkoa siitä, miten hän joutui matkalle. Gottlund oli syntynyt Ruotsinpyhtään pappilassa helmikuun 24 p. 1796, itse hän tosin teoksessaan Läsning för finnar, s. 408, kirjoittaa »på min 70:de födelsedag den 28 Februari». Ylioppilaaksi hän tuli Porvoon lukiosta maalisk. 5 p. 1814 antautuen harjoittamaan matemaattis-luonnontieteellisiä opintoja. Hän kuunteli myöskin luentoja sielutieteestä, uuden testamentin alkukielestä ja Vergiliuksesta. Kevätlukukauden lopulla 1815 G. otti Turun yliopiston rehtorilta todistuksen jatkaakseen opiskelua Upsalassa. Ennenkuin lähti Upsalaan, palasi hän kotiinsa Juvalle keräten syyskuusta 1815 kesäkuuhun 1816 siellä kansanrunoutta. Hänen tänä aikana saamansa saalis käsitti kaikkiaan n. 150 loitsua, 100 vanhaa ja 50 uutta runoa, 50 laulua sekä joukon taikoja, sananlaskuja ja muistiinpanoja häistä ja hautajaisista. Hän oli siis kerännyt suuremman kokoelman kansanrunoutta kuin tiettävästi kukaan ennen häntä. Oltuaan vuoden kotonaan lähti hän heinäk. 16 p. 1816 Ruotsiin ottaen mukaansa m.m. runokokoelmansa. Upsalaan hän saapui elokuun alussa ja kirjoitti nimensä yliopiston matrikkeliin saman kuun 13:ntena. Täällä hän jatkoi aluksi luonnontieteellisiä opintojaan, mutta kuunteli myös filosofian latinan ja kreikan luentoja. Isälleen hän kirjoittaa: »Luulen, ettei kukaan koko akatemiassa kuuntele niin monia luentoja.» Hän kertoo nousevansa klo 3:lta aamulla ja valvovansa klo 9—11 illalla. (Kirjeenjäljennös päiväkirjassa 9. X. 1816). Upsalassa oleili silloin niin suuri joukko suomalaisia, että he muodostivat eri osakunnan (nation) omine kuraattoreineen ja inspehtoreineen. Vv. 1801—22 opiskeli Upsalassa 86 suomalaista. V. 1824 lakkautettiin Suomalainen osakunta (Finska nationen).

Kirjeessään isälleen sekä Abraham Poppiukselle G. kertoo, että suomalaiset ovat »irstaita velikultia» (liderliga krabater), jotka kulkevat »kellarista kellariin», joten monesta ei ole suomalaiselle kansakunnalle kunniaa. Senpä vuoksi hän sanoo mieluummin seurustelevansa ulkomaalaisten kanssa.

_Siv. 1—2_ puhuu G. tutustumisestaan _Palmbladiin_ ja _Atterbomiin_. Vilhelm Fredrik Palmblad oli syntynyt 1788, tuli ylioppilaaksi 1806, maisteriksi 1815, dosentiksi 1822. Hän oli maantieteilijä, historioitsija, sanomalehtimies ja politikko. Osti 1810 akateemisen kirjapainon, s.v. Phosphoros lehden, Poetisk kalenderin 1811, Svensk Literatur-Tidningin v. 1813.

Per Daniel _Atterbom_ on Ruotsin kirjallisuuden merkkimiehiä. Hän oli syntynyt v. 1790, yliopp. 1805. Hän perusti v. 1808 »Aurora»-seuran ollen Palmbladin ohella sen etevin jäsen. Hän toimitti vv. 1810—22 Poetisk kalenderia ja myöskin Svensk Literatur-Tidningiä. »Phosphoros», josta G. puhuu, alkoi ilmestyä v. 1810. Se edusti uusromantiikkaa, jota Atterbom-Palmbladin suuntaa lehden mukaan nimitettiin fosforistiseksi, vastakohtana järkeilevälle kustavilaiselle ja akateemiselle kirjallisuuden suunnalle. _Friedrich Rühsin_ teos »Finland und seine Bewohner» ilmestyi alkuaan saksaksi Leipzigissä v. 1809. Gottlund arvosteli v.v. 1811—12 julkaistua ruotsalaista käännöstä »Finland och Dess Invånare».

Myöskin n.s. göötiläisen koulun aatteisiin tutustuminen saattoi antaa G:lle virikettä runonkeräyksiin ja matkoihin. Göötiläisen koulun miehet ihailivat alkuperäistä »turmeltumatonta» kansanluonnetta, voimaa ja kuntoa sekä sankarirunoutta ja tarustoa.

Päiväkirjassaan 1.3. 1815 G. kertoo ostaneensa göötiläisten aikakauskirjan »Idunin» ja paria kuukautta myöhemmin Atterbomin Poetisk kalenderin useita vuosikertoja. Upsalaan tultuaan hän osti Svensk Literatur-Tidningin ja Phosphoroksen vuosikertoja. Palmbladiin G. tutustui sattumoilta akateemisessa kirjapainossa elok. 31 p. 1816 ja kertoo päiväkirjassaan P:n kanssa puhuneensa laajasti kirjallisuudesta sekä politiikasta ja eronneensa hänestä hyvänä tuttavana. Elok. 30 p. 1816 hän kirjoittaa isälleen (päiväkirjassa kirjeen jäljennös) olevansa Palmbladin ja Atterbomin hyvä tuttava ja heidän välityksellään tutustuneensa muihinkin kirjailijoihin. Atterbomista hän kirjoittaa Poppiukselle 5. II. 1816: »Se on yxi ajvan hiljainen miesi, ja emine taidan ymertä, mitenkä hän on nin suuret kiäntymyxet (omhvälfningar) Ruotsin laulamuxessa (Poesie) matkan saatana. Hän on pannuna kumaxi, ette ne ej Turussa ovat pitänä pareman huolen, oman maan asiojsta, vajka ne kylle joka vuosi kirjuttavat disputationit Saxan ja Graekan kielen välillä, nin ej hyö millonka antavat omasta kielestä tiedon. Vaan tähä myö liiton ette ej suomen maan tietymys (Litterat.) mejden syyn kautta pitä hävittämän, vaan piteme me ajkana myöten nin paljoin kuin mejden voimassa on site julista ja ylösvalista.»

Gottlund sanoo, leikillisesti (s. 2) nelisen kuukautta oleiltuaan Upsalassa seisoneensa toisella jalallaan runotarten alueella, toisella survaisseensa syvälle viisauden lähteeseen. Syksyllä 1816 hän vei runojansa Atterbomin ja Palmbladin nähtäväksi ja sai pari savolaista maalaiselämää kuvaavaa runoansa julkaistuksi Poetisk kalenderissa. Seuraavan vuoden kalenteriin hyväksyttiin vain yksi hänen runonsa, mutta Bruzeliuksen toimittamaan »Kalender för Damer» otettiin kolme G:n runoa: »Det sista afskedet», »Mitt femtonde år» ja »Väinämöinens Harpa». Runot ilmestyivät kielivirheet korjattuina ja oudot sanat karsittuina. Pitkäveteisiä ne ovat, mutta mielikuvituksen lentoa niissä on.

Gottlundilla siis oli alun pitäen menestystä Upsalan huomattavimmissa kirjallisissa piireissä, vaikka olikin vasta 20:n ikäinen. Niissä keskusteltiin usein maamme oloista ja kansanrunoudesta. Gottlund näyttää esiintyneen suomalaisena asiantuntijana. Ei siis ole kumma, että Palmblad maaliskuussa 1817 pyysi nuorukaista arvostelemaan saksalaisen oppineen teosta. Matkaa suomalaismetsiin Gottlund näyttää suunnitelleen jo aikaisemmin ja ehkä hän oli Rühsin teoksenkin lukenut jo varhemmin, sillä jo tammik. 15 p. 1817 kirjoitti hän isälleen aikovansa kesällä matkustaa Taalaihin.

Rühs on saanut tietonsa Ruotsin metsäsuomalaisista etupäässä Porthanin kirjoituksesta: »Om de på svenska sidan boende Finnar», (Åbo Tidningar 1793, n:ot 5—8, 10, 13, 14, 32, 49, 52), Rühs esittää ne saksalaisessa painoksessa liitteenä: »Von den finländischen Colonisten in Schweden und Norwegen»: I Von den an verschiedenen Stellen in Schweden wohnenden Finländern, ss. 407—417 ja II Von den Finländern in Norwegen, ss. 417—420. Norjan suomalaisista on Rühs käyttänyt lähteitä: »A. C. Smith beskrivelse over Trysild Praestgjild i Agger huusstift i Norge» ja »E. Pontoppidan naturl. Historie v. Norwegen I.»

_Siv. 3_ sanoo G. etsineensä vain Rühsin käyttämää lähdekirjallisuutta. Sitä paitsi löysi hän Fernowin teoksesta »Beskrifning öfver Värmland» ja Hülphersin kirjasta »Dalresan» muutamia tietoja suomalaisten asuinpaikoista.

Samalla sivulla Gottlund kertoo tiedustelleensa tuttaviltansa metsäsuomalaisista. Päiväkirjassa 29. XI. 1816 lukee: »Mine mänin Pastor Sundströmin luona, hän haasteli kaikilaisista ja hänen matkansa Vermlandissa, johon asukat hän ki[it]ti ja mitänke hän on Carlstadissa löytenyt suomalaisia». Tammik. 15 p. 1817 hän kirjoittaa isälleen: »Olen tutustunut erääseen nuoreen Restadiukseen, Liman pastorin poikaan Taalaista. Siinä seurakunnassa lienee kokonainen suomalaisseutu.»

_Ss. 5—6_ ja _9_ mainittu *Höckert* on Fredr. Vilh. Höckert, synt. 16. VII. 1798, yliopp. Turussa 6. II. 1816, Upsalassa 13. X. 1816. Isä oli kauppias Vaasassa.

_Siv. 6_ ja toistamiseen _s. 281_ puhutaan Saukosta, »laajalti kuulusta» villakoirasta. Vermlannin matkallaan oli G:lla mukanaan kaksi lintukoiraa ja temppuja tekemään opetettu Saukko. Laajalti kuuluksi tuli Saukko vielä kuolemansakin kautta. Se sai väkivaltaisen kuoleman ja Gottlund riiteli tappajalta 100 taalaria, »joka summa teki Otavan julkaisemisen mahdolliseksi».

Matkavarustuksiin kuului myöskin kirjoituslaatta (plån). 1800-luvun alkupuolella käytettiin muistikirjan tapaista laattaa, jossa oli muutama levy, joiden pinnat oli niin valmistettu, että niihin saattoi kirjoittaa kuten rihvelitaululle ja sitten pyyhkiä ne uudelleen tyhjiksi.

_Siv. 9_ mainilaan, ellä G. ennen matkalle lähtöään luki viimeisen korjausvedoksen Svensk Literatur-Tidningin 25:nteen numeroon ja ensimmäisen 26:nteen. 25:s numero on päivätty lauantaina kesäk. 21:nä, joten mainittu viikkolehti näyttää ilmestyneen ainakin viikkoa myöhemmin päiväystään. Arvostelu pysähtyi 26:nteen, kesäk. 28:nnen päivän numeroon, ja jatkoi arvostelija sitä vasta matkalta palattuaan 49:nnessä, jouluk. 6:nnen p:n, numerossa. Kahdessa viimeisessä numerossa onkin jo hieman G:n matkallaan saamia tietoja.

Tämä yhdeksättäkymmentä tiheään painettua palstaa pitkä arvostelu ruotsinmaalaisessa kirjallisessa lehdessä on siksi huomattava, että on syytä sitä selostaa.

Laajimmin puhutaan siinä suomalaisesta jumalaistarustosta ja kansanrunoudesta. Onpa siinä 23 suomenkielistä otetta vanhoista runoistammekin, yhteensä 150 suomenkielistä säettä ruotsinkielisine käännöksineen. Rühs väittää, nojautuen Porthaniin, ettei suomalaisissa historiallisissa runoissa ole ainoatakaan, joka on uskonpuhdistuksen aikaa vanhempi. Gottlund kysyy, miten Rühs sitten selittää Väinämöisen, Joukkavaisen sekä Kalevan pojat, jotka viimeksimainitut sankarit tarujen tietämän mukaan tekivät retken Garda-Riikiin, Hiienväet j.n.e. Hänen mielestään ei Suomen suvun muinaisuutta ole etsittävä Ruotsin vanhoista tarunomaisista lähteistä, vaan suomalaisten omista muistitiedoista. Rühs väittää, että viisikielinen, teräskielinen kantele on vanhempi soitin kuin jouhikantele. »Ilmoittaja luulisi päinvastoin. Osaksi sen vuoksi, että jälkimmäinen tekotavaltaan on yksinkertaisempi, mikä tavallisesti on vanhemmuuden merkki, osaksi siksi, että jouhikielet Suomessa ovat vanhempia kuin teräs- tahi messinkikielet. Ja vihdoin itse kanteleen nimikin näyttää sitä todistavan. Se johtunee sanasta *kanta*, freqventatiivimuoto kantele (bära ofta). Luultavasti kantoivat ensimmäiset runolaulajat (bardit) aina harppuansa mukanansa, jolloin jokainen, joka ei tuota soitinta tuntenut, kysyi: »Mitäs kantelet?» (kannat), josta ehkä kantele nimitys sai alkunsa. Tämä on sitä luultavampaa, kun jouhikanteleessa on ikäänkuin varta vasten tehty ripa (handtag) ja sitä on mukavampi kuljettaa kuin kanteletta. Kun sittemmin keksittiin messinkikielet, oli välttämätöntä tehdä niiden välillä ero ja niin toista alettiin nimittää jouhikanteleeksi (tagelharpa). Pohjoisissa maakunnissa sitäkin vieläkin nimitettään kanteleeksi.

Tekijän kuvaamia teräskieliä ei ilmoittaja ole nähnyt Savossa eikä Karjalassa.» Sanoopa G. kuulleensa jouhikolla soitetun venäläisiä katrillejakin sekä nähneensä herrasväen käyttäneen taitavaa jouhikonsoittajaa joulukemuissaan. Niinikään hän ei pidä Väinämöistä kanteleen keksijänä, sillä tämän isä, Kaleva, opetti V:tä kanteletta soittamaan. Väinämöisestähän sanotaan vain, että hän itse teki kanteleen ja mestarillisesti osasi sitä käyttää. Jos hän olisi ollut sen keksijä, niin se olisi vasta silloin saanut nimensä. Mutta niinhän ei ollut asianlaita. Kun kaikki kokoontuivat suloista soittoa kuuntelemaan, kysyivät he: »Mist' on kantele kotoisin?». Ja kun kysyttiin samaten nauloista, kielistä ja pohjasta, niin oli tietysti ennenkin nähty tuollainen soitin, kun osien nimetkin tiedettiin eikä luultu, kuten amerikkalaiset ensi kerran nähdessään ratsastajan, että sekä mies että hevonen kuuluivat samaan eläimeen. Ja tuskinpa edes tavallisella jouhikanteleella olisi ollut sellaista viehätysvoimaa, ellei siinä olisi ollut erikoisia kieliä, jotka Väinämöinen ehkä oli saanut merimatkoillaan, metallikieliä, joista muutamat luulivat, että ne olivat »Hiuksista Hiien hirven, Karvoista Merikateen», toiset »Jouhista hyvän orihin, Lemmon varsan vahteista.» Muutamat arvelivat, että ne olivat »Siian suonista sinisen, Hiuksista Hiijen-Neijon» j.n.e.

Gottlundin arvostelu, joka muodostaa kokonaisen teoksen on suurimmaksi osaksi ikäänkuin täydennys Gananderin mytologiaan ja Porthanin kirjoituksiin ja sisältää varteen otettavia tietoja ja sen ajan mittapuuta käyttäen hyviä huomioita. Niinikään oikoo hän monilukuisia Rühsin erehdyttäviä historiallisia, maantieteellisiä ja kansatieteellisiä tietoja. Tuskinpa kukaan muu silloin olisi pystynyt kirjoittamaan sellaista arvostelua — vaikka Gottlund esittääkin monta harhaväitettä.

Tämä arvostelu on kaikkine tietoineen joutunut unhoon ainoastaan nuorukaisen profeetalliset sanat suomalaisten runojen arvosta ovat jääneet yleiseen tietoisuuteen. Hän ennustaa tuon upsalalaisen lehden 25:nnessä numerossa (palstalla 394) ennen matkaansa: »Jos Suomen nuoret kirjailijat (sillä vanhemmista tässä kohden tuskin lienee suurta toivomisen varaa) enemmän huolehtisivat synnyinmaansa tuotteista ja koettaisivat hoitaa ja kehittää kotimaansa kirjallisuutta — mikä työala aukenisikaan heidän ponnistuksilleen! He löytäisivät siitä kohtia, joita he turhaan etsivät ulkomaan kirjallisuudesta — meneepä arvostelija niinkin pitkälle, että väittää: Jos koottaisiin vanhat laulut ja niistä muodostettaisiin järjestetty kokonaisuus, syntyipä niistä sitten eepos, draama tahi mikä hyvänsä, niin siitä voisi tulla uusi Homeros, Ossian tahi Niebelungenlied. Ja ylistettynä Suomen Kansallisuus voisi omaperäisyytensä loistossa ja kunniassa, tuntien itsenäisyytensä ja oman kehityksensä kunnian sädekehän koristamana herättää sekä nykyajan että jälkimaailman ihmettelyä. Arvostelija tunnustaa, ettei hän milloinkaan ole aikaansa käyttänyt paremmin kuin silloin, kun hän keräsi näitä arvaamattoman kalliita esi-isien laulujen jäännöksiä, joissa on kätkettynä paljon elämänviisautta ja kauneutta.»

Alamuistutuksessa hän huomauttaa: »Älköön väitettäkö, että arvostelija tuntuu näkevän näissä lauluissa enemmän kuin niissä todellisuudessa on. Sillä hän, joka antoi linnulle kielen luojansa ylistämistä varten, antoi myös ihmiselle sydämen, jossa pyhimmät tunteet itävät, jossa aavistus taivaallisista mysteerioista on kätkettynä. Tunteet muuttuvat runouden kultaiseksi virraksi, laulun rusohohteisiksi aalloiksi ja sadun hämäriksi maailmoiksi.»

_Ss. 9, 280—1_ mainittu Weber lienee ollut juvalaisen majurin (ks. s. 11.) poika Berndt Gottlieb Weber, syntynyt Viipurissa 1799. Hän luultavasti v. 1817 kävi koulua Upsalassa ja ehkä samalla palveli apteekissa. Hän tuli Upsalassa ylioppilaaksi 13. VI. 1821.

_Ss. 9—10_ mainittu pieni kokoelma suomalaisia runoja tarkoittaa vasta seuraavana vuona heinäkuussa ilmestynyttä vanhoja runoja sisältävää »Pieniä Runoja Suomen poijille ratoxi I», joka sisältää 10 runoa. Toinen osa ilmestyi v. 1821 tulijaisiksi Vermlannin suomalaisille.

_Ss. 12—14_ mainittu kreivi Schwerin, Vänrikki Stoolissa ylistetyn Vilhelm von Schwerinin isä Fredrik Bogistaus oli Gottlundin Salassa käynnin aikana 53:n ikäinen. Hän oli ollut upseerina v:sta 1777, mutta erosi sotapalveluksesta v. 1784, suoritti papintutkinnon ja tuli Salan kirkkoherraksi v. 1788. Hän herätti Ruotsin valtiopäivillä suurta huomiota kuuluen n.s. oppositsioniin. Gottlund mainitsee, että kreivi v:n 1823 valtiopäivillä puolsi metsäsuomalaisten anomusta.

_Ss. 27—31._ Svartnäsin ruukki on Svartnäsin neljänneksessä, joka kuului Svärdsjön pitäjään Itä-Taalaissa. Hülphers väittää kirjassaan tuon neljänneksen kokonaan olevan »Finnmarkia» (s. 462). G. kertoo teoksessaan »Läsning för finnar» (ss. 126—7) jokseenkin samalla tavoin, miten hän tapasi ensimmäiset suomea puhuvat metsäsuomalaiset. Vieläpä muististaan lisää jonkun pikkupiirteen lähes puolta vuosisataa myöhemmin. Niinpä hän sanoo ensiksi saaneensa suomea puhumaan vanhan ukon (s. 29) ulkomuodosta, »Viimein tein saman kysymyksen suomeksi, kääntyen vanhan ukon puoleen, jolla oli vaalean kellertävä, suorrukkeinen (stripigt) tukka, aivan kuin aito hämäläisellä vanhaa juurta.» En malta olla liittämättä toista G:n tässä yhteydessä kertomaa juttua Ruotsin suomalaisten suomen kielen puhumisesta Tukholmassa:

»Olin eräänä iltana kutsunut luokseni muutamia ystäviäni, m.m. kuninkaallisen musiikkiakatemian sihteerin O. Draken y.m. tukholmalaisia. Tämä tapahtui tammik. 9 p. 1831. Olin saman päivän aamuna käynyt n.s. Helsinglannin kortteerissa (Helsinge qvarteren) heinätorilla kuulostaakseni Norrlannin talonpojilta, eikö heidän joukossaan ollut Norrlannin suomalaisia. Siellä tapasin rahvasta Helsinglannin, Ångermanlannin ja Gestriklannin suomalaismetsistä. He olivat tulleet voita, palttina- ja liinakudoksiaan kauppaamaan pääkaupunkiin. Tapasin vanhan tuttavan Itä-Taalain Orsan metsistäkin. Hänellä oli lintukuorma kaupattavana. Kaikki nämä suomalaiset Ruotsin eri maakunnista ja kansallisissa pukimissaan kutsuin illaksi luokseni — he tietysti eivät toisiaan tunteneet. Tarkoitukseni oli saada tietoja heidän kotiseuduiltansa. Luonani asui niinä aikoina Vermlannin suomalainen Erkki Juhonpoika Soikkainen Gunnarskogin Bogenen kylästä. Nämä olivat vähitellen koolla ja keskustelimme aluksi jonnin joutavia ruotsiksi. Ovi aukeni hiljaa, ja kaksi Tornion suomalaista astui sisälle. Toinen oli talollinen Tuomas Hannunpoika Poikela Rovaniemeltä (sama, joka 1863 tuli valtiopäivämiehenä Helsinkiin). Olin heiltä muutamia päiviä varhemmin ostanut lohta ja voita ja he tulivat nyt saataviansa perimään. Että minä ja hämäläinen Nordensvan, joka myös oli luonani, puhuttelimme noita Suomen miehiä suomeksi, sitä ei kukaan ihmetellyt. Mutta hupaisaa oli nähdä, miten eri maakuntien Ruotsin suomalaiset höristelivät korviaan ja jäivät suut auki töllistelemään. Luultavasti he eivät koskaan ennen olleet kuulleet n.s. Suomen suomea ja sitä paitsi he yleisesti uskoivat (kuten papit olivat uskotelleet), ettei heidän kieltänsä enää kukaan suomalainen ymmärrä. Kun olin hetkisen pakinoinut Tornion ukkojen kanssa, alkoi vermlantilainenkin suomeksi puuttua puheisiimme ja sitten Orsan taalalainen, Helsinglannin Ofvanåkerin qvarnbergiläinen; lyhyesti sanoen kaikki suomalaiset alkoivat puhua suomea. Kaikki muuttuvat kuin taikasauvan koskettamina täysin puhtaiksi suomalaisiksi. Drake ja muut herrat eivät tienneet mitä uskoa — niin oliko edes enää omiin korviinsa uskomista, sillä käden käänteissä he tunsivat olevansa »vieraassa joukossa». Helsinglantilaisten joukossa oli pari ruotsalaista rahvaanmiestä. He mahtoivat uskoa, että nyt piru oli päässyt valloilleen, kun sekä oikealta että vasemmalta kuului vain vierailla kielillä puhumista, josta ei ymmärtänyt niin halaistua sanaa. Eräs heistä kääntyi lopulta lähimmän naapurinsa puoleen, ja vaikka tämäkin oli talonpoika, sai hän nyt kielentaitoisena uuden arvonimen, kun ruotsalainen kysyi: »Suomeako *herrat* puhuvat?»

Kun huomasimme ruotsalaisen vaiteliaina joutuneen hämilleen, emme tahtoneet kauemmin koetella heidän kärsivällisyyttänsä, jonka vuoksi uudelleen aloimme puhua ruotsia. Ja kah! Oli kuin aurinko olisi alkanut heille loistaa, kuin olisivat he tavanneet entisiä kadotettuja ystäviänsä.» (Läsning för finnar, ss. 127—8).