Part 23

Seuraavana päivänä sain talon rengin soutajaksi Närsjön yli Ronkalaan. Matkalla halusin nähdä _»Ampiaisen pöydän»_, mutta soutajani ei sitä löytänyt ja sanoi, ettei hän sitä ollut koskaan nähnytkään. Olin vihainen ja äkäinen, mutta minkäpä hänelle mahdoin. Kiven pitäisi olla järven eteläpäässä lähellä Ampiaisten vanhaa asuinpaikkaa. Se on nelikulmainen, kuutiomainen sylen levyinen ja pituinen, pinta on sileä kuin pöytä ja puoli kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Siinä Ampiaiset muinoin juhannusöinä uhrasivat, toivat sinne ruokaa ja pitivät pyhää. Soudimme saarirenkaan lomitse, sillä järvessä saaria lienee 53. Sitten kuljimme jokea pitkin, kunnes astuimme maihin, kävellen ⅛ penikulmaa kylään.

_Ronkala_ (Kölaråsen) on alkuaan _Pennaisen_ perkaama. Häntä oli sanottu Nikki (Nils) Pennaiseksi. Mutta hän myi sen _Matti Ronkaiselle_, joka tuli Norjan rajoilta pakolaisena sen vuoksi, että erään piian vuoksi oli joutunut tappeluun ja lyönyt vastustajansa kuoliaaksi. Mihin Pennaiset joutuivat, ei varmuudella tiedetä, mutta luullaan heidän muuttaneen Suomeen. Matti Ronkaisella oli kolme poikaa: _Olli_, _Heikki_ ja _Matti_. Matti muutti Myllymäelle, Heikki ja Olli jäivät kotitaloon. Heikillä oli kaksi poikaa: _Heikki_ ja _Juhani_. Heikki muutti Hinkfalletiin ja Juhani Olli Ronkaisen talon pohjoispuolelle. Tämä oli syntynyt Myllymäellä, oleillut kolme vuotta Suomessa, palannut ja raivannut uutistilan. Hän oli 70:n ikäinen ja puhui sujuvaa suomea.

Täällä kuulin toisenkin ja ehkä edellistä todenmukaisemman tarinan »Nikistä». Nimittäin, että Niki Pennainen oli nainut Närsjöstä ja että Juhani Ollinpojan isoisä Olli Ollinpoika Ronkainen oli tullut Norjasta ja ostanut Niilo Pennaisen talon ja että syynä siihen, että hän pakeni sieltä oli, että hän päästi miehentappajan irti. Hän oli elänyt tavattoman vanhaksi ja kutistunut aivan pieneksi. En enää muista keltä kuulin, että muuan suomalaisukko oli tullut niin vanhaksi ja hinteläksi, että hän makasi kehdossa, jossa häntä tuuditeltiin kuin lasta.[13] Kerrottiin, että kun joku vieras oli tullut sisälle jotakin ostamaan, oli ukko sanonut: »Kysy pojaltani! _Hörötä, hörötä!_» Jäkimmäisillä sanoilla hän tarkoitti: tuudita, tuudita! — Olli Ollinpojan poika oli Matti Ollinpoika, joka asui siellä ja tämän poika muutti Håniin.

En tavannut miehiä kotona, mutta kaikki vanhat eukot puhuivat hyvää suomea. Täältä kuljin ½ penikulmaa _Laalaan_ tapaamatta muita miehiä kotona kuin n. 50—60 vanhan _Heikki_ Paulinpoika _Hyyryläisen_, joka oli vankka suomalainen ja jolta kirjoitin muutamia loitsuja. Hän osasi myöskin ruotsinkielisen laulun: »Vackra jungfru, lilla vensko». — —

_Laala_ (Flaten) on saanut ruotsalaisen nimensä lähellä olevasta järvestä, suomalainen nimi on väännös ruotsalaisesta. Ensiksi asettui tänne n. 200 vuotta sitten _Eskil Manninen_ asuen pohjoisimmassa talossa. Kylä on saanut asukkaansa vähän myöhemmin kuin Ronkala. Eskilin poika _Matti_ jäi taloon, mutta hänen sisarensa _Margareta_ joutui naimisiin Tyngsjöhön. Matilla oli kolme lasta, _Erkki_, _Matti_ ja _Margareta_, joista Erkki tuli kuoliaaksi ammutuksi. Matilla taas oli kahdeksan lasta, joista Matti Matinpoika jäi tilalle asumaan ja hänen poikansa Lasse Matinpoika asuu siinä edelleenkin.

Toiseen taloon tuli ensin _Pertti Hyyryläinen_ ja vähän myöhemmin _Eskil Manninen_, joka osti edelliseltä puolet talosta. Hänellä oli kolme poikaa: Juhani, Pauli ja Heikki. _Heikki Pertinpoika Hyyryläinen_ joutui sotaväkeen ja sai siellä nimen »Knipa» eli kuten suomalaiset ääntävät »Niipa». Hän meni Slättenissä naimisiin ja tuli siellä murhatuksi. Veljekset Juhani ja Pauli jakoivat tilan kahtia. Juhanilla oli neljä tytärtä ja kaksi poikaa, nimittäin: Anna, Maija, Kirsti ja Kaarina sekä Heikki ja Juhani. Heikki muutti Flatbergiin ja oli lapseton. Juhani Juhaninpojalla oli kaksi lasta Pekka ja Maija, jotka muuttivat Äppelbohon. _Pauli Pertinpoika Hyyryläisellä_ oli neljä lasta, joista Heikki elää ja puhuu hyvin suomea. Hän on raivannut itselleen uuden tilan. Kylässä on kaikkiaan 4 taloa ja 21 asukasta. Tuon vanhan miehen 20-vuotias tytär tuli kolme päivää sitten mielenvikaiseksi. Hän houraili, vaikkei vielä paljon. Vanhemmat olivat sen vuoksi kovin huolissaan. Hänellä oli ollut toista vuotta korva- ja päänsärkyä. Neuvoin heitä aamuin illoin valelemaan päätä kylmällä vedellä. Ja kun tyttö oli pullea ja verevä, neuvoin iskemään suonta, etenkin päästä, jos nimittäin joku taitava iskijä oli saatavissa. Sitä paitsi lupasin heille antaa espanjankärpästä, jota oli pantava päälaelle, kun ensin hiukset oli juuria myöten leikattu ja sen jälkeen oli heidän sijoitettava sitä niskaan. He lähettivät poikansa sitä noutamaan kirkonkylästä ja käskin ottamaan pullon mukaan ja pyytämään pastorinrouvalta vähän etikkaa, missä espanjankärpänen liuotettaisiin.

Minun oli mentävä takaisin Ronkalan kautta, kun tahdoin tulla _Leijeniin_, jossa olin kuullut asustavan _Erkki Juhaninpoika Kettuisen_, jonka sanottiin osaavan joukon suomalaisia runoja. Muutenhan olisin voinut mennä suoraan kirkonkylään. Koko tien tassuttelin paljain jaloin.

Nytkään ei Ronkalassa ollut miehiä kotona. Kylässä oli 6 taloa ja niissä 35 henkeä. Muuan talo oli joutunut Fredriksbergin tehtaalle siten, että sen isäntä Olli Antinpoika oli velkaa 300 taalaria, jonka vuoksi tehtaanherra haastoi hänet käräjiin. Hän tahtoi maksaa velkansa, mutta herra petkutti ja sanoi: »Olkoon sillään! Sinä voit luovuttaa talosi minulle sillä ehdolla, että saat sen lunastaa samasta hinnasta minä päivänä vain haluat.» Talonpoika oli siksi typerä, että uskoi. Herra otti lainhuudatuksen ja piti sen, vaikka se suurjaossa arvioitiin 1600 taalarin arvoiseksi. Se voi hyvin elättää hevosen ja 10 lehmää, sillä siinä oli hyvät pellot ja niityt.

Puolitoista neljännestä kylästä pohjoiseen on _Poalaisen autio_, jossa muinoin on asunut _Poalainen_, joka muutti takaisin Suomeen. Ronkalasta oli ¾ penikulmaa Leijeniin. Kuljimme Hinkfalletin ohi, missä eräs nuori mies puhui kanssamme suomea. Sieltä menimme Adderbergiin, josta oli astuttava vielä puoli penikulmaa Leijeniin. Hyvä tie kulki järvenrantoja pitkin halki lehtimetsien. Oli jo pilkko pimeä, kun tulimme _Kettuisen_ luo. Hän oli reipas ja kaunis mies ja noin 55:n vanha, puhui paljon ja oli tulostani hyvin iloinen. Hän oli ollut Näsin kirkolla ja kuullut minusta puhuttavan. Kaikki olivat pitäneet suurena kummana, että sellainen mies vaelteli suomalaismetsissä j.n.e. Paljo hän puhui, mutta tokkopa puoltakaan totta. Hän kertoi, että Hånin Honkaiset kerran matkalla olivat tavanneet suomalaisen herrasmiehen, joka ei ensin illalla puhunut suomea, mutta jo toisena päivänä kestitsi heitä viinalla. Ja kun he toisiltaan tiedustelivat kotipaikkoja, oli herra ollut Savosta ja samasta pitäjästä, mistä ensimmäiset Honkaiset — he olivat vielä silloin muistaneet pitäjän nimen. Myöskin Kettuinen sanoi sen tietävänsä, vaikkei sattunut juuri nyt muistamaan. Aloin luetella Savon pitäjiä. Ja kun mainitsin _Joroisen_, selitti hän, että sepä se juuri oli. Hän sanoi saaneensa sukunimen Kettuinen sen vuoksi, että hän oli ampunut paljon kettuja, mutta että hänen oikea nimensä oli _Helsoinen_. Hän oli osaavinaan runoja, mutta minun oli mahdotonta saada häntä niitä lukemaan. Luultavasti ei hän mitään osannut. Hän puhui myöskin paljon eräästä kirjasta, jonka hän oli antanut lainaksi jollekin. Siinä muka olisi ollut vanhoja runoja, enimmäkseen latinaksi, mutta vähän ruotsiksikin. (Ehkä joku vanha väitöskirja). Hän ei ilmoittanut kenelle sen oli lainannut eikä hän myöskään muistanut tekijän tai kirjanpainajan nimeä. Hän asui pienessä savupirtissä, jossa oli siistiä ja puhdasta, mutta rakennus oli niin vanha, että pelkäsin sen millä hetkellä tahansa luuhistuvan. Hän puhui pahaa lähimmästä naapuristansa: Miten tällä oli suhde piikaansa, joka oli hänen tytärpuolensa ja kun hän yritti estellä, niin oli siitä syntynyt vihaa ja vainoa. Siksipä hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt heillä. Naapuri oli usein kaahannut hänen paimenpoikaansa uhaten tappaa tämän, ruoskinut hänen piikaansa j.n.e. Siitä tulin vain uteliaammaksi, ja vaikka he olivat jo nukkumaan menossa, lupasin mennä naapuriin. Mutta Kettuinen siitä kielteli peloitellen sen talon vihaisella koiralla. Minulla oli syytä epäillä siinä piilevän jotakin salaperäistä; ehkä oli tarkoitus minut ryöstää, kun yritettiin estää naapuriinmenoani. Otin käteeni vankan sauvan, ja vähätpä niin ollen välitin koirasta, olipa se sitten kuinka hyökkäilevä tahansa. Lupasin tulla yöksi takaisin ja otin Flatenista tulleen pojan mukaani. Emme pimeässä olleet löytää taloa, vaikka se oli aivan vieressä, mutta koira, joka hyökkäsi kimppuumme, osoitti kyllä haukkuen tietä. Ja se olikin totta puhuen tavattoman kiukkuinen. Enpä viitsinyt viipyä kauan talossa, sillä huomasin Kettuisen puhuneen totta. Toraisia ja riitaisia olivat mies, tyttö ja äiti. Piika oli emäntänä; hän oli karkeasuinen ja häijynilkinen. Lähdimme siis tiehemme. Syötyäni Kettuisen kanssa illallista menin niitylle hänen heinälatoonsa nukkumaan.

Kylässä on 9 taloa. Ne on rakennettu rantamalle ja kuuluu niistä 8 tehtaalle. Täältä kuljimme ¼ penikulmaa toiseen taloon, josta saimme veneen, jolla soudimme Hånin järven yli Hånin kylään. Valitsin tämän tien enkä suorinta Granbergin kautta kirkolle sen vuoksi, että Kettuinen sanoi siellä olevan miehen, jonka setä oli muuttanut Savoon, ja että siellä kyllä tiedettäisiin mihin sinne, sillä tuo setä oli ollut kahdesti täällä sukulaisiansa tervehtimässä. Mutta havaitsin Kettuisen valehdelleen. Setä kyllä oli paikkakunnalta muuttanut, mutta ei tiedetty, oliko hän muuttanut Suomeen vai muuanne.

Hånista menimme kirkolle, jonne oli ½ penikulmaa. Tiistaina kello 12 saavuin lukkarin taloon. Pitäjäntupa oli täynnä rippikoululapsia ja apulainen Engberg heitä parhaillaan kuulustelemassa. Menin lukkarin kamariin, kunnes kuulustelu päättyi kello 1:ltä, jolloin menin lukkarin kanssa Säfsenin järveen uimaan. Vesi oli jo melkoisen kylmää, mutta siitä huolimatta olin kauan vedessä.

*Rippikoulua* käydään tässä pitäjässä siten, että nuoriso kirkossa kuuluttaen määrätään saapumaan maanantaina kirkonkylään, missä kuulustellaan tiistai-iltaan asti, jolloin heidät lasketaan kotiinsa koko viikoksi. Seuraavana maanantaina heidän on taas samoin saavuttava tiistai-iltana päästäkseen kotiin. Niin he saavat juosta edes takaisin aina pyhäin miesten päivään saakka, kaikkiaan 6 tai 7 viikkoa, kunnes pääsevät ripille. Kuinka ahkerasti heitä kuulustellaan, huomaa siitä, että kirkkoherra eilenkin aloitti toimituksen vasta klo 4 ip. ja lopetti sen jo klo 6. Tänään apulainen nousi yöpuilta vasta klo 10 lasten odotettua häntä useita tunteja. Iltapäivällä hän tuli toki klo 3, kun oli määrä aloittaa klo 2. Minä juuri aioin ryhtyä tyttöjä laulattamaan, kun apulainen tuli. Kuuntelin hetkisen hänen kuulusteluansa. Hän teki n.s. järkeiskysymyksiä. Mutta ne olivat niin yksinkertaisia ja typeriä, että minua oikein sapetti. Silti hän kauan kävellä teiskuroi lattialla, ennenkuin keksi uuden kysymyksen. Lapset olivat joko tylsiä tahi niin suuria veitikoita, että vastailivat aivan päin honkia sellaista, mitä ei kysytty. Pappi selitti jälkeenpäin minulle olevansa vielä tottumaton kyselemään ja lasten olevan vekkuleita, jotka tekeytyivät tietämättömiksi. Hän kuulusteli klo 6:een asti, jolloin lapset saivat palata kotiinsa, jonne monellakin oli 3:n penikulman matka. Samalla tavoin pidetään muissakin pitäjissä rippikoulua. Näsissä luetaan vain maanantaisin, muualla keskiviikoisin.

Kuulustelun päätyttyä menin apulaisen kera pappilaan. Siellä ei ollut muita kotona kuin Hedda mamsseli, joka heti rakensi minulle hyvän väliaterian, joka maistuikin, kun olin aika nälkäinen, sillä en ollut syönyt muuta kuin aamulla Leijenissä. Sitten menimme kävelemään rantoja pitkin ja tapasimme siellä kirkkoherran, joka oli ollut kalassa. Hänen seurassaan palasimme kotiin. Pappilassa söin vielä illallistakin klo ½ 10. Palatessani kävelin kirkon tienoilla. Sillä aikaa sammutettiin valot lukkarin talossa. Pääsin kumminkin sisälle ja oli siellä laitettu minulle yötila pöydälle. Tyttö sulki luukut ja kömpi ullakolle nukkumaan.

[Kuva: _Entisiltä kaskimailta._]

Seuraavanakin päivänä oli kaunis ilma. Aloin ensin lähteä tieheni ja ainaiseksi jättää tämän pitäjän, mutta päätin sitten käydä _Skifsenin_ ja _Krafsenin_ kylissä, jotka ovat pitäjän vanhimpia. Tahdoin myöskin tavata muuatta akkaa Solbergissä. Hänen piti olla suuri tietäjä ja osata suomalaisia loitsuja. Läksin siis aamuvarhaisella sinne käsin. Mutta tein ensin pitkän polvekkeen läntiseen _Solbergshöjdenin_ kylään tavatakseni erästä renkiä, jota pitäjällä kehuttiin suureksi runoilijaksi. Hänen nimensä oli Hannu Ollinpoika Spjut, syntynyt Gåsbornin Löfåsenilla. Minun oli vaikea saada ruotsalaiselta isännältä lupaa laulattaa renkiä. Ja kun luvan olin saanut, niin oli renkiä kauan maaniteltava, ennenkuin hän ryhtyi laulamaan. Minusta eivät hänen runotuotteensa olleet suuren arvoisia. Kirjoitin kumminkin pari muistiin. Toinen oli sepästä, joka kosi Säfsenin tyttöä. Se alkoi: »Jan Ers, de hade en dotter» — — — — Toinen koski nostoväkeen kutsuntaa: »Nu hafver jag fått veta, att jag måste ut! — —» Annoin hänelle 18 killinkiä juomarahaa.

Täältä kuljin suoraan metsän halki läntiseen Solbergshöjdeniin ja jouduin eksyksiin — mutta löysin korkealta mäeltä niin paljon ja suuria puolukoita, etten muista sellaista runsautta nähneeni. Minä niitä söinkin ihan haljetakseni. Tässä pitäjässä kasvaakin paljon puolukoita; ruotsiksi nimitetään niitä täällä »kröson», vattuja »bringbär»iksi. Luultavasti ne kasvavat muinaisilla kaskimailla.

Vihdoin tulin etsimääni taloon ja tapasin kotona eukon, _Kreeta Lassentytär Puuroisen_. Hän näytti niin muodottomalta, että aluksi häntä aivan inhosin enkä halunnut edes puhutella. Hän oli laiha, tummanpuhuva ja mustakulmainen, nenä oli hirveän pitkä, otsa matala ja silmät ruskeat. Aluksi hän sanoi, ettei osannut mitään. Mutta käytin nyt samaa menetelmää kuin usein ennenkin. Jätin sen asian toistaiseksi sikseen ja aloin puhua kaikenkaltaista muuta, sovitellen sanoihini vähä väliä loitsujen säkeitä saaden hänet siten piristymään niin, että hän lopulta luki minulle kaikki osaamansa loitsut. Niitä ei tosin ollut monia eikä kovin merkillisiä, mutta näin Ruotsin sydämestä saatuina ovat ne tärkeitä ja ansaitsevat tulla muistetuiksi. Ruotsalaisista loitsuista, joita tavataan Fernowinkin julkaisussa (ss. 252—3), en välittänyt. Suomalaisia kirjoitin kaikkiaan neljä.

_(Pakkaisen jälkiä:_

Pakkainen Pukurin poika Talven naitu poikasesi, Kesän naitu tyttäresi. Likaisella suopalla pestiin (pästättiin). Etpä sinä oo aivan koriast tehty Etkä aivan aivinasta. Aivin tulit ilkiästä ilkiäseen. Valkea vanttuis vanuttua).

Täältä menin _Skifseniin_, jonne oli puoli penikulmaa. Kun tulin ensimmäiseen taloon järven tällä puolella, tapasin kotona talon kaksi nuorta poikaa, jotka äskettäin olivat palanneet Filipstadin markkinoilta tuoden sieltä omenia sekä lahjaksi äidilleen ja kauniille 17-vuotiaalle sisarelleen pieniä kaulaliinoja. Ukko, jonka sanottiin osaavan suomea, oli pellolla viljaa niittämässä. Menin sillä aikaa toiseen taloon, jossa niinikään oli vanha ukko. Mutta sen väki oli Hälleforsista äskettäin muuttaneita ruotsalaisia. Nautin täällä aterian ja palasin illansuussa edelliseen taloon. Siellä ukon kotia tuloa odotellessani seurustelin tyttären kanssa. Tyttö, Saara Maria, oli tullessani menossa veljensä kanssa toiseen kylään, mutta jäi nyt minua katselemaan antaen veljensä mennä yksin. Siitä päättelin, että hän joten kuten oli minuun mieltynyt. Ja olihan harvinaista nähdä kylässä sellaista vierasta. Ukko ja eukko olivat hyväntahtoisia. He valittelivat tehtaan alustalaisena oloa.

Kerrottiin Skifseniin ensimmäisenä Suomesta tulleen _Jaakko Buren_, jota suomalaiset nimittivät _Puuroiseksi_. Hän oli muka piispan poika Suomesta, toisten tarinoiden mukaan itse piispa, joka oli ensin muuttanut Eskilsbergin metsiin ja sieltä tänne Skifseniin. Toinen poika Matti — rikkautensa vuoksi »Rik Matts» — muutti täältä Krafsenin kylään ollen sen ensimmäinen asukas. Toinen poika Sakari jäi Skifseniin. Toiset taas sanoivat, että Jaakko Buresta tuli maaherra — luultavasti Faluniin — sillä eräs pappi oli pitänyt jollekin Puuroiselle, joka lienee ollut Laggsundista, ruumissaarnan ja sanonut, että joku tämän esi-isä oli ollut Falunin maaherra. (Eräs Jaakko Joonaanpoika Bure tuli von Stejrnmanin mukaan 1676 vuorikollegionasessoriksi, 1691 Länsi-Norrlannin ja Länsipohjan laamanniksi, 1698 Turun ja Porin läänin maaherraksi sekä 1706 Stora Kopparbergin maaherraksi ja kuoli 1709. Luultavasti nimien yhtäläisyys antoi aihetta sukulaisuuden olettamiseen. Mutta Puuroinen on vanha suomalainen sukunimi, joka muinoin tavattiin Preussissakin ja sen kanssa Bure-nimellä ei ole mitään tekemistä. Sen huomaa jo siitäkin, eltei Puuroisten suvussa ole ollut Jaakko ja Joonas nimisiä. Bure-nimistä suomalaista piispaa ei ole ollut, mutta kyllä Bero (Björn), Balk sukua. Siis tavallinen n.s. papin pakina on ollut kansantarinan pohjana).

Kylän vanhin talo on ollut se, missä ruotsalaiset nyt asuivat. Isäntäni Olli Samulinpoika oli vanhaa Puuroisten eli Buren sukua. Hänen isänsä oli Samuel Sakerinpoika ja tämän isä Sakeri Sakerinpoika. Mutta Sakerin isän nimestä ei oltu selvillä — vaikka se olisi ollut itse Jaakko. Säfsenin pitäjän tällä kulmalla ei enää moni ymmärtänyt suomea, eikä myöskään tavata savupirttejä, vaikkakin ne heidän mielestänsä olivat hyviä asuntoja. Tämä Skifsenin kylä oli niin kauniilla paikalla, että se ansaitsisi tulla kuvatuksi. Kylän keskellä oli kaitainen järvi ja kaksi taloa sen kummallakin rannalla. Muinoin käytettiin etäämpänä olevia tiloja karjamajapaikkoina. Järveen pistäikse pitkä ja kapea niemen kieleke, joka ikäänkuin jakaa järven kahtia.

Ukolle ja eukolle tuotti päänvaivaa, mihin minut sijoittaisivat yöksi. Tuvassa arvelivat he olevan kirppuja ja minun ehdottamassani huoneessa liian kylmää. He siis kysyivät, enkö tahtoisi mennä makaamaan tyttären kanssa vaateaittaan. Eihän tuo kysymys minusta enää tuntunut aivan odottamattomalta, mutta en siihen sentään ollut valmistautunutkaan. Niin mielelläni kuin olisin siihen suostunutkin, sillä tyttö oli nuori ja kaunis, hävetti minua siihen myöntyä, kun vanhemmat kehtasivat sitä ehdotella. Annoin heidän tehdä vuoteen tallinparvelle. Mutta myöhemmin illalla tirkistelin ovenraoista, mihin aittaan tyttö meni makaamaan aikoen muiden nukuttua hissukseen hiipiä hänen luoksensa. Heittäydyin sitten heiniin odottelemaan, mutta nukahdinkin makeasti väsyneenä päivän vaivoista. Kello 11 heräsin. Sakea sumu peitti tienoon, mutta ei toki niin sakea etten minä tytön aittaan löytänyt. Avain oli kylläkin poissa ovesta, mutta kun tunnustelin, huomasin, ettei se ollutkaan lukittu, joten näytti siltä kuin hän olisi odottanut minua tahi jotakin toista yövieraakseen. Olihan luonnollista, että menin sisälle ja hiivin hänen kupeellensa. Minulla olikin hyvin hauskaa ja rupattelin hänen kanssansa iloisesti aina kello 3:een asti, jolloin taas kömmin tallinparvelle.

Mutta paras kaikesta oli se, että kun vanhukset aamulla kyselivät, miten olin nukkunut, eivät he ottaneet uskoaksensa, kun sanoin nukkuneeni hyvin. Ja tyttöletukka vieressäni oli myöskin olevinaan ja kysyi veitikkamaisesti hymyillen, oliko minulla ollut kovin lämmin. Ja ajatelkaahan sellaista näsäkköä! Hän oli varmasti ennättänyt vanhemmillensa kertoa, että olin maannut yön hänen vieressään. Sillä hän selitteli samaan menoon aivan julkisesti, että hän usein oli maannut poikien kanssa ja että tutut, hyviksi tunnetut pojat paikkakunnan tavan mukaan saavat maata tyttöjen vieressä.

Kun minä syötyäni olin lähdössä, ei eukko tahtonut ottaa mitään maksua. Lopulta määräsi hän yhden killingin, mutta minä annoin kaksitoista. Sain mainitun tyttären saattajaksi aina Brackofalletin toiselle puolelle. Hän oli notkea ja soreavartaloinen, käytti korvakellukoita, virkkasi kalvokkaita eikä siis ollut mikään talonpoikaistöllerö. Vaikka kuinka pyytelin, en saanut häntä laulamaan; mutta erottuansa minusta ja päästyänsä kappaleen matkaa metsään hän korotti kauniin äänensä ja lauloi niin riemuisin rinnoin, että kaiku kiiriskeli vuoria ja vaaroja — ja minä seisoin pitkän tovin kuunnellen. —

Kun polkua monin paikoin ei voinut erottaa, eksyin taaskin ja jouduin suohon, johon olin hukkua. Puolitoista neljännestä matkattuani saavuin _Krafseniin_, jossa tapasin useita suomea puhuvia. Täällä viivyin koko päivän, pääasiallisesti kirjoittaakseni päiväkirjaani, sillä olin sen viime päivinä lyönyt laimin. Krafsenista palasin iltapäivällä kirkolle, jonne oli penikulma melko hyvää tietä. Kuljin Högsjöbergin kautta. Säfsenissä tiedustelin, kenen saisin seuraavana päivänä Ulriksbergiin kyytiin. Lautamies Jussi Kallenpoika _Rautiainen_ lupasi tulla. Hän kertoi minulle suomalaisten itsepäisyyttä kuvaavan tapauksen:

Suomalainen _Lasse Lassenpoika_, 70-vuotias ukko Dunderbergistä, oli käynyt 11 vuotta käräjiä Gravendalin tehtaan isännän Boströmin kanssa. Tapaus oli seuraava: Hänen tilansa oli alkuaan vanha verotalo. Hänen isoisänsä oli joutunut velkaan, joten tehdas oli saanut tilan hoidettavaksensa, mutta ei oston kautta tahi käräjissä, sillä Lassenpoika oli ollut puolihöperö ja lopuksi hirttäytynyt. Nyt oli Rautiaisen kertomuksen mukaan Lasse kaskennut sellaisen alueen, jossa varhemmin oli polttanut tehtaalle sysiä. Boström oli määrännyt hänet siitä maksamaan kirkolle sakkoa 5 taalaria. Mutta Lasse kieltäytyi. Hänen poikansa väitteiden mukaan johtui tuo 5 taalarin sakko siitä, että hän Boströmiltä lupaa kysymättä oli laittanut padon, josta oli johtanut vettä niitylleen. Käräjänkäyntiin ei ryhdytty. Kun Lassenpoika ei maksanut, määrättiin hänet muuttamaan tilaltansa. Mutta kun hän ei muuttanut eikä sanonut aikovansakaan muuttaa, haki Boström lääninhallituksesta häätötuomion. Lassenpoika ei katsonut olevan syytä vastata sellaiseen anomukseen eikä luullut sellaista vääryyttä mahdolliseksi. Sillä hän oli niin viljellyt tämän tilan, että se oltuaan ennen sangen kehno nyt oli varakas ja hyvin toimeen tuleva. Hänellä oli 12 lehmää, 2 hevosta ynnä muuta karjaa. Tehtaalla ei ennen eikä myöhemmin ole ollut sellaista työmiestä, sen todisti koko kylä, eikä kukaan ollut polttanut niin paljon sysiä kuin hän. Kun hänen talossaan pidettiin katselemus, arvioitiin hänen raivanneen 100 kuhilaan alan peltoa, useita niittyjä ja laidunmaita ja rakentaneen miltei kaikki talon rakennukset uudelleen. Mutta kun Boström oli saanut häätöpäätöksen, lähetti hän sinne nimismies Elias Lidströmin ja Näsin ruunuvouti Daniel Vestlingin, jotka heittivät kaiken irtaimiston pihalle. Suomalaisella oli useita vankkoja poikia, jotka koettivat ehkäistä toimitusta. Näistä pantiin Pekka köysiin, kunnes saatiin talo tyhjäksi ja ovet sinetöidyiksi. Mutta kun ruununpalvelijat olivat poistuneet, revittiin sinetti ja mentiin sisälle. Kahdeksan päivän kuluttua (v. 1806) tuli nimismies Bokholm neljättäkymmentä miestä mukanaan uudelleen häätämään. Mutta tuskinpa miesjoukko oli mennyt, kun Lassen joukko taas otti talon haltuunsa. Neljäätoista päivää myöhemmin tulivat viranomaiset sunnuntai-iltana kolmannen kerran ulosheittoa suorittamaan. Vaimo ja nuorin lapsi olivat maanneet kovin sairaina, mutta heidät oli vuoteineen kannettu ulos ja päällepäätteeksi oltu heille kovin ilkeitä. Kaikki vilja, maitoastiat j.n.e. heitettiin pihalle ja eräs ruotsalainen Jan Jansson asetettiin tilalle asumaan. Myöhemmin illalla nousi rankkasade ja ankara ukonilma. He olivat kantaneet kuumeessa makaavat pirttiin, mutta uusi asukas oli niin kovasydäminen, että ajoi heidät uudelleen ulos. He olivat päässeet vanhaan latoon, johon olivat vieneet irtaimistonsa. —

[Kuva: _Ruumiskirstu purilailla._]