Part 9

Upseeri käski katteinin seurata apulaistansa ja sen saattamaan häntä Dragonin päällikön luokse. Oven edessä oli merisotamies vartioimassa. Suuren valkoiseksi kiillotetun pöydän ääressä istui avarassa ja siistissä kajuutassa kaksi meriupseeria. Ne olivat katteini Seymour ja Froubrigde, hänen luutnanttinsa.

Molemmat katselivat suurella mielenkiinnolla katteinia, joka nyt astui sisään. Se seikka että maalta tuli vene näin myöhään ja siinä kolme miestä, joista yksi sanoi tahtovansa tuoda hyvin tärkeitä tietoja Dragonin päällikölle, se kaikki oli tehnyt hänen uteliaaksi, jonka vuoksi hän oli kutsuttanut Froubrigdenkin kuulemaan mitä semmoisella miehellä olisi sanottavaa.

Mileniuksen koko ryhti ja huolellinen vaatetus osotti herrasmiestä ja kohteliaasti vastasivat upseerit hänen tervehdykseensä.

"Te, sir, olette sanonut haluavanne puhutella minua; minä olen katteini Seymour, tämän laivan päällikkö", sanoi vanhempi herroista.

"Asiani soisin saavani suorittaa teille, sir, kahdenkesken; se on perin tärkeää laatua" sanoi katteini.

"Ainoastaan luutnanttini läsnä-ollessa otan kuullakseni mitä teillä on sanottava."

"Olkoon sitte hänkin läsnä, kosk'ei se muuten käy", vastasi katteini. "Teidän laivanne ajoi kaksi päivää sitten toisen englantilaisen laivan kanssa takaa erästä ruotsalaista uhkapurjehtijaa."

"Ei se mikään uutinen meille ole, sir, vastasi katteini Seymour. Uhkapurjehtija pääsi pakenemaan siksi että onnettomuus kohtasi toista sen takaa-ajajista, mutta me olemmekin täällä estääksemme tuon uhkarohkean Englannin lipun halveksijan pääsemästä pois Viipurin satamasta, vaikka sentakia jäisimme vetelehtimään tänne talveen asti."

"Olkoon onneksi, hyvät herra!; siitähän tulee teille oikein hauska virkatoimi", vastasi katteini naurahtaen. "Mutta te, sir, ette tietäne mitä lastia sillä uhkapurjehtijalla oli."

"Luultavasti ruokatavaroita; niitähän suomalaisraukat paraiten tarvitsevat", arveli Froubrigde, joka kiukkuisesti katseli katteinia.

"Ruokatavarana oli sillä oivallisia kanuunia ja kuulia Viipurin linnoitusten tarpeeksi sekä lisäksi ruutia, kivääriä ja muita aseita; lyhyesti sanoen: uhkapurjehtijalla oli sotatarpeita vähintään sadantuhannen ruplan arvosta. Olisihan teidän, hyvät herrat, sopinut ne ottaa; se olisi ollut teille kunniaksi, sillä jos ei vihollinen olisi saanut tuota apua linnaansa, ei se olisi voinut sitä puolustaa. Viipurin linna oli kehnosti varustettu; jos osasto teidän laivastoanne olisi ottanut sitä pommittaaksensa, olisi sen täytynyt antautua. Viipuri on Suomen itäisin rajakaupunki Venäjää vastaan eikä muuta kun 12 penikulman päässä Pietarista, mutta uhkapurjehtija toi apua juuri hädän hetkellä ja nyt on linnotuksen tila aivan toinen."

Froubrigden silmät säikkyivät kiukusta.

"Hiiden hornaan tuo mies; saisin sen vain käsiini, roikkuisi hän vähemmän kuin kymmenen minuutin kuluessa maston huipussa."

"Uhkapurjehtijanko katteinille tuon hyvän suotte", kysyi Milenius levollisena.

"To be sure, sir, juuri sitä pirulaista minä tarkoitan enkä ketään muuta."

"Silloin saatte toivonne täytetyksi", vastasi katteini uljaasti; "uhkapurjehtija-laivan päällikkö olen minä."

Seymour ja hänen luutnanttinsa hypähtivät kumpikin sijaltaan, töllistelivät mykkinä hämmästyksestä Mileniusta, joka vain naurahti sille kauhuntapaiselle ällistykselle, jonka hänen uhkarohkeat sanansa heissä olivat aikaan saaneet.

"Te jätätte minut hirttämättä; päin vastoin palkitsette minua ystävyydellänne ja suosiollanne", sanoi katteini. "Uskokaa pois, meistä tulee vielä hyvät ystävät."

"Sepä saadaan nähdä, jos vain olette se, joksi itseänne sanotte", vastasi Seymour. "Froubrigde, käskekää vartija-upseerin kiinnittää isomaston huippuun erityinen vetonuora; kohta näytän teille millaiset ystävät meistä tulee."

Froubrigde astui ovea kohden. Katteinin ääretön rohkeus teki tavattoman vaikutuksen vanhemman Froubrigden pojanpoikaan. Olihan tuon miehen luonnossa terästä, noin rohjeta tulla vihollistensa keskelle oli enemmän kuin rohkea teko; hän ei semmoiselle käytökselle osannut nimeäkään antaa.

"Viivyttäkää hetkinen aiheenne täytäntöönpano", sanoi katteini tyvenesti. "Ensiksikin on parempi, että väkenne näkee minut hirtettävän päivällä; silloin voivat he tarkoin oppia, miten pelkäämätön mies menee kuolemaan, ja toiseksi teitä ehkä huvittaisi tietää syy, minkätähden minä tulin tänne ja näin arvelematta annoin henkeni teidän käsiinne. Sillä tietysti minulla oli hyvin tärkeä syy tullakseni tänne teidän laivallenne."

Tämä järkevä puhe sai katteinin kuulijat malttamaan mielensä. Olihan selvää, että jos ei uhkapurjehtijalla ollut jotakin erinomaisen tärkeää sanottavaa, jopa niin tärkeätä, että hän oli varma pahaa kärsimättä pääsevän tiehensä, hän ei olisi tullutkaan.

"Odottakaa, Froubrigde, jotta ensin saamme kuulla, mitä tällä miehellä on meille sanomista", keskeytti katteini Seymour. "Kun hän on puhunut suunsa puhtaaksi saatte hirttää hänet."

"Te olette erinomaisen hyvänsuopa, sir, ja minä kiitän teitä", vastas katteini. "Sallikaa minun tehdä teille muutama kysymys. Te sanotte haluavanne saada uhkapurjehtijan laivan haltuunne?"

"No, hiisi vieköön, niinpä kyllä; toistan vielä että juuri sitä varten olemme tässä ankkurissa", vastasi Seymour.

"Toinen kysymykseni on tämä tällainen: jos sen saaliin saisitte, eiköhän olisi teille kahdenkertasesti tervetullut, jos laivassa vielä olisi koko lastinsa eli sotatarpeita noin sadan tuhannen ruplan arvosta?"

"Se kysymys on niin yksinkertainen ja selvä, ettei sen vastaukseksi muuta tarvita kuin yksitavuinen _on_."

"Aivan niin, sir, ja kun on päivän selvää, että te urhoollisena upseerina halusta palvelette maatanne, koetatte tehdä vihollisellenne kaikenlaista vastusta j.n.e., niin myöntänette, että se henkilö, joka osottaa teille keinon saada uhkapurjehtijan ja sen kallisarvoisen lastin, ansaitsee kiitollisuutenne ja palkkaa eikä rankaisua."

"Sekin myönnetään, mutta missä semmoinen henkilö on ja mitenkä se onnistuisi?" kysyi Dragonin päällikkö hilpeästi. "Onhan uhkapurjehtija teidän laivanne, jos niin todellakin olette sen katteini -- se on Viipurin satamassa linnan kanuunain turvissa; eihän sitä sieltä helpolla saa, sehän on mahdotonta."

"Se mies, joka vastaa asian onnistumisesta olen juuri minä", vastasi katteini, joka sitten kertoi kuulijoillensa, mitenkä Streboff oli häntä pettänyt ja sulkenut Santta-Annan torniin, kuinka hän sieltä karkasi, otti ruhtinas Barinskyn ja kasakan mukaansa sekä miten hän kostonhimosta tuli vihollisensa laivalle tarjoomaan sille palvelustaan.

Suurimmasti ihmetellen kuulivat upseerit katteinin kertomusta. Seymour ja Froubrigde olivat kumpikin urhoollisia miehiä ja ymmärsivät arvostella katteinin rohkeutta ja tavattoman nerokasta tekoa. Heidän täytyi häntä kunnioittaa, vaikka olikin hän halveksinut heidän lippuaan, jonka vuoksi Dragonin päällikkö kysyi ystävällisellä äänellä.

"Mikähän olisi palkka, minkä pyydätte avustanne?"

"Muuta en pyydä kuin saada laivani takaisin antaakseni sen ehjänä omistajallensa, sittekuin ensin olette purkaneet sen lastin kuormalaivoihinne. Minä puolestani taas lupaan, etten enää käytä Salamaa satamasulunsärkijäksi", vastasi katteini. "Minä olen luonteeltani hyvin uskalias. Olen nuori, ja merimiesmainettani kutkutti yrittää uhkapurjehtimista. Olkoon että se on vika, mutta minä sovitan sen antamalla teille tilaisuuden tehdä pienen urostyön, -- kauniimman, minkä mikään laiva on tehnyt koko sodanaikana. Antakaa kunniasananne ja lupauksenne, sir, että Salama pääsee vapaaksi, kun olette saaneet ne sotatarpeet, mitkä sillä ovat lastina, silloin olen teidän palveluksessanne. Muistakaa, sir, että minä vapaasti ja kutsumatta tulin tänne, että minä vapaasti ja vaatimatta, tarjoon apuani kallisarvoisten sotatarpeitten ottamiseksi teidän vihollisiltanne ja sekin muistakaa että jos emme jo tänä yönä ole toimessa, se huomenna on myöhäistä, sillä kuten jo sanoin, silloin ryhtyvät venäläiset purkamistyöhön."

Tarkoin mietti Seymour kaikkea mitä katteini oli sanonut ja ehdottanut. Hän nousi ja lausui:

"Viipykää tässä muutama hetki, minä ja ensimäinen luutnanttini tahdomme asiasta keskustella. Vastaukseni saatte heti kohta."

Upseerit lähtivät kajuutasta kannelle, missä ruhtinas Barinsky ja Bestysjeff kovin levottomina odottivat katteinin takaisin tuloa. Seymour ja Froubrigde menivät molemmat ruhtinaan luokse ja tutkivat häntä mitä tarkimmasti. Kaikesta siitä, minkä saivat kuulla huomasivat he katteinin puhuvan totta kumminkin sen verran, mikä koski hänen vangitsemistansa sekä hänen ja seuralaistensa karkaamista linnasta. Barinskylle tarjottiin lepopaikaksi upseerin kajuutta ja kasakka vietiin laivamiesten suojaan. Upseerit sitte vielä neuvottelivat kauan keskenänsä, mutta menivät vihdoin hekin kajuuttaansa.

Siellä katteini Seymour lausui. "Teidän erittäin omituinen käytöksenne saa minutkin tekemään omituisesti ja poikkeamaan sota-aikana tavallisista määräyksistä. Jos meidän onnistuu teidän avullanne saada laiva ja sen lasti, niin annan teille kunniasanani, että te ja laivanne olette vapaat hetikohta, kun lasti on hallussamme, sillä välipuheella kuitenkin, ett'ette nykyisen sodan aikana enää yritä laivallanne satamasulkua särkemään. Oletteko siihen tyytyväinen?"

"Olen, sir, sillä englantilaisen upseerin ja gentlemanin sana on pyhä", vastasi katteini; "mutta kuulkaa sir, mitä minä nyt kunnioittavasti ehdotan. Viivyttelemättä laskekaa vesille ja miehittäkää veneenne. Pimeyden avulla ja koska minä tarkoin tunnen nämä vedet, vältämme helposti linnan ja pääsemme Salamalle, joka on kaupungin laiturin ääressä lähellä rantaa. Varamieheni kirjeestä päätän, ettei laivalla ole paljo sotamiehiä. Ne me voitamme helposti. Kun laiva kerran on vallassamme, hinaamme sen pois rannasta. Tuuli on koillinen, siis myötäinen purjehtia satamasta. Englantilaisten merimiesten avulla, rohkeudella ja nerolla saadaan Salama varmaankin päivän nousun ajaksi ankkuriin tähän Dragonin lähellä. Jos minä en täytä, mitä lupaan ja nyt olen tarjoutunut toimittamaan, saatatte ajaa kuulan kalloni lävitse; nuorassa roikkumasta säästäkää minua suosiollisesti."

Mitä katteini ehdotti, ei suinkaan ollut mahdotonta. Seymour oli varovampi, sillä hän oli päällikkö ja vastuunalainen miestensä hengestä, jonka tähden hän tekikin useampia vastaväitteitä. Mutta toisaalta oivalsi hän hyvin mikä kunnia tulisi hänelle jos yritys onnistuisi. Ei yksikään laiva ollut vielä koko sodan aikana tehnyt mitään erityistä urostyötä ja Bomarsundin valloittaminen oli, kuten Jones-purseri Cutlerille oli sanonut, yhdistetyn laivaston ainoa sankarityö vuoden 1854 kuluessa. Puuttui matalakulkuisia laivoja eikä sen vuoksi päästy Suomen ja Venäjän satamiin. Siinä oli syy Fighting Charleyn ehdottomaan toimettomuuteen, mikä tuotti tuolle mainiolle sankarille merisotahallituksen epäsuosion, josta syystä hän seuraavana vuonna erotettiin Itämeren-laivaston päällikön virasta, joka annettiin amiraali Dundas'ille.

Mutta sitä vastoin puolusti Froubrigde innokkaasti katteinin ehdotusta. Ryöstää laiva ihan venäläisten patterien alta, kas se oli urostyö ihan hänen mieluisensa. Hän muistutti päällikköänsä, miten englantilainen sotalaivasto Itä- ja Länsi-Intian hyvin varustetuissa satamissa oli voittanut paljon pahempia vastuksia ja onnellisesti suorittanut mainehikkaita töitä. Pätevillä syillä kumosi hän ne väitteet, joita Seymour teki katteinin ehdotusta vastaan ja siitä seurasi, että Dragonin päällikkö lopulta antoi suostumuksensa. Veneitten piti lähteä Froubrigden johdolla ja katteini ruveta hänelle luotsiksi; englantilaisen merimiehen pontevuudella pantiin yritys heti toimeen.

Kaikki miehet herätettiin heti ja väkeä muistutettiin olemaan ihan vaiti ettei vihollisen huomio kääntyisi heihin. Kaikki tehtävän täyttämiseen tarpeelliset käskyt annettiin laivapilleillä. Vähemmän kuin puolen tunnin kuluessa olivat veneet laivan kupeilla täysin varustettuina upseerinsa johtamina. Ensimäinen luutnantti, joka Mileniuksen kanssa oli päällikkönä, istui isoveneessä. Kello 11 yöllä lähtivät veneet hiljaan retkellensä, seuraten Uuraansaaren rantaa. Jottei pimeässä hajottaisi eri suunnille, olivat veneet keskenänsä yhdistetyt hienoilla köysillä. Jo tultiin Santta-Annan tornin kohdalle, joka jättiläiskummituksen tapaisena seisoa törötti yön pimeässä. Kynttilä paloi siinä suojassa, mistä katteini äsken oli lähtenyt ja komentaja nukkui yhä vielä, itse nyt vankina. Venäläisten linnoitusten pitkä rivi oli näkyvissä ja venäläinen vartijaväki nukkui sikeästi, aavistamattakaan vihollisen olevan niin lähellä, jos englantilaisilla olisi ollut tarpeeksi väkeä, olisivat he väkirynnäköllä ehkä saaneet valloitetuksi koko linnan, niin vähän oli vihollinen varuillansa ja niin vähän odotti se hyökkäystä. Muistettakoon, mitä kokemus useasti on todistanut, että rohkein saa useimmiten voiton, jos hän vain on taitava ja seuraa onnen ohjausta.

Dragonin veneet olivat jo itse satamassa. Saattoi jo nähdä Salaman ja ihmeeksensä huomasi katteini venäläisten siirtäneen laivan pois laiturin äärestä, luultavasti sen vuoksi ett'eivät heidän omat sotamiehensä pääsisi kapakkoihin juomaan ja sitten juopuneina aikaan saamaan hämminkiä. Milenius ilmoitti Froubrigdelle tuon havaintonsa, joka oli aivan tärkeä, sillä nyt kun laiva ei ollut laituriin kiinnite pääsi sen kimppuun, kaikilta puolelta eikä tarvinnut pelätä estettä kaupungista eikä linnasta. Päätettiin tehdä hyökkäys kaikilla veneillä yhtä haavaa.

Salamasta oli jo huomattu veneet ja yksi venäläisistä sotamiehistä huusi niille, saamatta kuitenkaan vastausta. Pimeässä luultiin ne kalastajain veneiksi. Huudettiin vielä toistamiseen. Milenius tunsi sen ensimäisen varapäällikkönsä Willnerin ääneksi.

Katteini vastasi, että laivaa nyt tultiin valloittamaan, että Willnerin ja miesten pitäisi aseiksensa hankkia kirveitä, kalikoita ja mitä muuta käsiinsä saisivat ja että hekin auttaisivat tulijoita. Tuo kaikki oli silmänräpäyksessä tehty. Tällainen ryntäys oli tehtävä pikaisesti ja pontevasti. Vallan hiljaa kiipesivät englantilaiset laivalle ja pääsivät vastustelematta sen kannelle. Milenius huusi väellensä, että englantilaiset olivat heidän liittolaisiaan, joille tulisi olla apuna. Willner ja katteini vaihtoivat muutaman sanan. Katteini sai kuulla että venäläisiä oli kolmattakymmentä miestä, joista useammat kannen alla ja niillä päällikkönä yksi upseeri ja pari aliupseeria. Kannella olevat vartijat joko surmattiin taikka pyysivät he armoa. Kannen alla olijat melskeestä säikähtyneinä, pakenivat salonkiin ja antautuivat siellä voittajain armoihin, kun olivat saaneet Froubrigdeltä vakuutuksen, että heidän henkensä säästetään. Sillä aikaa kuin englantilaiset toimittivat tämän, oli Milenius antanut väkensä irroittaa laivan ja levittää purjeet. Ankkuri nostettiin ja hinaten englantilaisten veneet mukanansa, Salama lähti täysin purjein satamasta vanhan Pekka Nordin taatulla johdolla. Linnasta ei kuulunut ainoatakaan laukausta; siellä oli ihan pimeää ja hiljaista. Kello 3 aamulla pääsi Salama veneineen Dragonin ankkuripaikalle, jossa niitä tervehdettiin raikkailla hurraahuudoilla korvetista. Katteini Seymour vastaanotti Mileniuksen suurimmalla kohteliaisuudella. Arvokas lasti, josta miehille oli tuleva hyvät palkkiorahat, lisäsi sekin yleistä mielihyvää laivalla.

Ensimäiseksi tiedusteli Milenius, miten oli käynyt Yrjö Evertin ja hänen vangiksi otettujen kumppaniensa. Froubrigde sanoi, että he olivat lähetetyt Napierin päällikkölaivalle "Duke of Wellington." Silloin kun Miranda ja Dragon ajoivat takaa Salamaa, olivat he kieltäyneet palvelemasta kanuunien luona ja niinikään hurranneet ja osottaneet sopimatonta iloa, kun Miranda törmähti torpeedoon ja Salama onnellisesti, pääsi pakoon. Froubrigde vakuutti, ettei heille tapahdu mitään pahaa, mutta kuitenkin pidettiin sopivana lähettää heidät päällikkölaivalle palvelemaan.

Barinskyä oli mitä ystävällisimmin kohdeltu Dragonilla, Bestysjeffiä samoin. Ruhtinaan ja Mileniuksen kesken sovittiin, että hän ja kasakka Salaman mukana tulisivat Gefleen. Ennen kaikkea halusi ruhtinas saada tavata puolisonsa, joka Haaparannan kautta kyllä helposti pääsi Gefleen.

Ruhtinas sanoi: "totta kyllä, että te, katteini Milenius, kansalaiseni vilpin kautta jäitte ilman rahtipalkkaanne, mutta siitä saatte olla varma, ett'eivät kaikki venäläiset ole Streboffin tapaisia, ja kun minä kerran kuten varmaan toivon, saan ryöstetyt tilukseni ja tavarani takaisin, olen teidät palkitseva. Tätä en sano siksi, että kullalla voisi palkita sitä, mitä te minun hyväkseni olette tehneet ja uskaltaneet, vaan osottaakseni hyvää tahtoani ja korvatakseni reitaajallenne hänen tappionsa."

Sill'aikaa kuin veneet onnellisesti suorittivat tehtävänsä, oli satamalaivan vartijavene ottanut kiinni erään selejä lastin hinnaksi ja tiedon Suderoffin kanssa sopimastansa rahtimatkasta Viipuriin, oli patruuna Wulff saanut, mutta sittemmin ei kuulunut mitään tietoa laivasta. Mimmin murhe ja tuska oli ääretön, etenkin kun hän oli saanut kuulla mihin tarkoitukseen Salamaa käytettiin. Hän soimasi isäänsä, että hän katalasta voitonpyynnistä oli houkutellut Mileniusta sellaiselle vaaralliselle retkelle. Hänen valituksensa ja voivotuksensa karkoittivat ilon ja rauhan patruunan kodista, ja patruuna, aivan yhtä levoton ja mielipahoillaan kuin tyttärensäkin, teki sen järkähtämättömän päätöksen, että jos Salama onnellisesti tulee takaisin, sitä ei enää käytetä alkuperäiseen tarkoitukseensa.

"Ei sovi uhkarohkeudella karkoittaa onneansa", oli hän sanonut itselleen. "Minä olen tällä toimella ansainnut niin paljon, että jo sopii tyytyä. Hm, en luullut Mimmin asiata niin paheksivan. Olkoon menneeksi, saakoon hän vain minun puolestani rakastamansa katteinin, jota minäkin suuresti kunnioitan ja muita mieluummin otan vävykseni. Tulisi vain sulhanen tänne, kyllä minä häät pitäisin. Oli sitä Mileniuksella sisua kun otti mennäksensä Viipuriin. Kuin vain ei hänelle olisi mitään tapahtunut. Jos hän joutuu vihollistensa käsiin, niin -- hiisi vieköön, en tahdo ajatellakaan, miten silloin käy."

Mutta sittekin ajatteli hän sitä yöt päivät ja jos hän koettikin päästä levottomista ajatuksistansa, muistuttivat Mimmin huokaukset ja punoittavat silmät häntä ehtimiseen Salamasta. Patruuna tuli yhä synkemmäksi, laivan ja sen väen kohtalo eivät lopulta suoneet hänelle hetkenkään lepoa. Näin synkkämielisenä ollessaan tuli häntä tervehtimään raatimies Evert.

"Minä tulen", sanoi raatimies, "antamaan sinulle tietoja, joita olen saanut kirjeessä Yrjö-pojaltani. Ikävä tapaus, hyvin ikävä."

Patruuna hypähti kirjoituspöytänsä äärestä, kasvoiltansa kalman kalpeana.

"Sanoit: ikävä tapaus, veikko Evert", jupisi hän värisevin huulin, "sano onko Salama ryöstetty? joutuin; muuten tulen hulluksi."

"Niin hullusti kai ei sentään ole, mutta ikävästi sittekin", vastasi raatimies niin pitkään, että patruunalla oli hyvin aikaa tuskistella. "Jos olisin aavistanut, että laivaa käytettiin sulunsärkijäksi, ei Yrjö milloinkaan olisi saanut astua sen kannelle. Se vain on varma..."

"Keskustellaan sittemmin siitä, oliko se oikein vai väärin", keskeytti hänet patruuna. "Nyt kysyn sinulta, veikko, ihminen, sano selvään, tiedätkö onko Salama säilyssä vai eikö, elääkö sen katteini vai ovatko englantilaiset hänet hirttäneet; armosta sano se minulle."

"Poikani kirjoittaa, että Salama onnellisesti pääsi Lovisaan, mutta että Yrjö ja kaksi muuta sen miehistä olivat joutuneet englantilaisten vangiksi. Yrjön kirje oli kirjoitettu englantilaisella päällikkö-laivalla 'Duke of Wellington.' Hän on ollut useammassa pienemmässä tappelussa, ja Jooseppi-setä ennusti sittekin väärin, kun sanoi, että joku minun kolmestatoista lapsestani tulee hylkiöksi. Yrjöstä ei ainakaan sellaista tule, sillä hän on käyttäytynyt miehentavoin ja osottanut niin ylevän jaloja tunteita, että saatan olla ylpeä kelpo pojastani."

Patruuna rohkeni taaskin hengittää. Sen että Yrjö ja kolme muuta miestä oli joutunut englantilaisten valtaan, oli Milenius hänelle kirjoittanut, vaikka patruuna ei sitä ollut raatimiehelle sanonut, jott'ei tämä suotta surisi. Olihan siis vielä toivoa Salaman olevan vapaana. Siitä iloisena puristi hän raatimiehen kättä ja sanoi:

"Minä olen Yrjön kummi enkä häntä unohda. Vankina hän ei voi kauan pysyä, ja kotiin päästyä saa hän ruveta lukemaan varapäällikön tutkintoa, minun kustannuksellani tietysti. Eikä se haittaa, että hän saa oppia englanninkieltä sekä kuria ja järjestystä sotalaivalla. Jumala suokoon, että minäkin nuoruudessani olisin jotakin hyödyllistä oppinut, eipä silloin olisi ollut niin vaikea hankkia tietojani vanhemmalla iällä. No, mitä poikasi kirjottaa?"

Raatimies asetti silmälasit nenälleen ja rupesi lukemaan Yrjön kirjettä, joka oli sekä pitkä että ainehikas. Sulimmalla hellyydellä puhui hän siinä vanhemmistansa. Hän kertoi tapahtumat Salamalla, vangitsemisensa ja palveluksensa Dragonilla. Vielä kertoi hän osallisuudestaan useammassa pienessä tappelussa, etenkin maallenousu-yrityksistä Suomen rannalle laivaston pienemmillä aluksilla. Kerromme tässä kohtauksen yhdestä sellaisesta kahakasta, joka osottaa, miten jalointa ihmisyyttä voi tavata keskellä sodan kauhuja. Se on todellakin kaunis urostyö sodanaikana. Siitä kirjottaa Yrjö Evert seuraavasti:

-- -- -- "Jok'ainoa laivan miehistä tarjoutui vapaaehtoiseksi, mutta päällikkö valitsi mielensä mukaan parhaimmat ja minäkin lähetettiin merimiesten muassa maalle. Rantaa kohti soutaessamme näkyi maalla sotaväkeä, mutta laukaus 'Bloodhoundin' kylkitykistä karkoitti ne tykkänään. Meidän miehiä hajaantui kappaleen matkan päähän rannasta sill'aikaa kuin venemiehemme valloittivat muutaman vihollistemme jättämän kanuunan. Viholliset seisahtuivat metsän suojaan ja alkoivat ampua. Minä tähtäsin tarkoin yhtä heistä, laukasin ja mies kaatui kuin kannaltansa hakattu puu. Samalla erää laukasi 'Cruiser' koko kylkirivinsä, kuulat sinkoilivat metsään ja vastustajamme pakenivat. Joku vastustamaton halu pakotti minua käymään katsomaan sitä miestä, jonka olin ampunut, elikö hän vielä vai oliko hän jo kuollut. Hän makasi liikkumattomana ja minä pelkäsin häntä enemmän sellaisena kuin äsken seisovana ja aseellisena. Hyvin kamala tunne on katsella ihmistä, jonka tietää surmanneensa. Hän oli avannut nuttunsa ja puristi kättä rintaansa vastaan, siihen kohtaan, mihin kuula oli sattunut. Hän hengitti raskaasti ja verta pursui joka hengenvedolla sekä suusta että haavoista. Muotonsa oli kalman kalpea; suurilla kirkkailla silmillänsä tirkisti hän minua. Sitä näkyä en milloinkaan voi unohtaa. Hän oli kaunis nuori mies, ei ainakaan yli viidenkolmatta ikäinen. Minä asetuin polvilleni hänen viereensä ja sydämeni sykki niin kovasti kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan. Hän oli oikein ruotsalaisen näköinen eikä ensinkään näyttänyt viholliselta. Mahdotonta on kertoa mitä tunsin povessani, mutta jos oma henkeni olisi voinut pelastaa hänet, luulen että olisin sen antanut. Minä panin hänen päänsä polvilleni, hän tarttui minun käteeni ja koetti jotain sanoa, mutta ei saanut ääntä. En minä häpee tunnustaa olleeni häntä heikompi, sillä hän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, mutta minä en voinut pidättää omiani. Hän ummisti silmänsä, mutta samassa paukahti laivastamme kanuunan laukaus, joka kutsui meitä takaisin ja se herätti hänet. Hän osotti sormellaan rantaa ja metsää kohti, minne hänen toverinsa pakenivat. Mies poloinen, hän ei varmaankaan aavistanut, että juuri minä olin hänen surmaajansa. Olin epätietoinen, miten erota hänestä. Sitä ei kuitenkaan kauan kestänyt, sillä samassa tuli häneen kova kouristus, silmänsä särkyivät ja huoaten heitti hän henkensä. Minä toivon jumalan ottaneen hänet ikuiseen rauhaansa. Hänen päänsä laskin minä hiljaa maahan ja jätin hänet siihen."