Part 7

"Lisää 30:een asteesen", käski katteini. "Carlsund antaa aina lahjaksi jonkun tusinan hevosvoimia yli sen, minkä sopimus säätää. Lämmittäkää lisää!"

"Se tehdään."

Koneenkäyttäjä sukelsi koneruumaan takaisin. Siellä alkoi kuumuus tulla kauheaksi, pistoonit lensivät ylös ja alas niinkuin hurjat paholaiset. Venttiilistä, putkista ja viemäreistä pihisi höyryä. Konemiehet olivat riisuneet vaatteensa ja kuumuus oli niin kova, että kun uunin luukut avattiin, hiilien lisäämistä varten, heidän täytyi kääriä märkiä hurstia ympärilleen kestääkseen kuumuutta. Purakallinen vähän rommilla sekoitettua vettä oli asetettu koneruumaan miesten virkistykseksi. Aina tavan takaa täytyi miesten muutamaksi minuutiksi juosta kannelle saadaksensa raikasta ilmaa keuhkoihinsa.

Katteini käski ensimäisen varamiehensä heittää lokiköyden.

"Vauhti runsaasti 12 solmuväliä", antoi hän tiedoksi.

"Se on liian vähän", jupisi katteini, "takaa-ajajaimme suuret purjeet auttavat heidän koneittensa voimaa niin, että he voittavat meidät. Willner hoi!"

"Herra katteini!"

"Ota miehiä, menkää lastiruumaan ja sovittakaa painoa laivan keskelle, niin paljon kuin suinkin saatte sitä sinne sopimaan."

"Se tehdään, katteini."

Miranda ja Dragon ajoivat nyt takaa Salamaa sekä purjeilla että höyryllä. Ne huomasivat sen tarkoituksen olevan paeta saaristoon, vaan kun molemmilla sotalaivoilla oli luotsi Suursaaresta, ne eivät arkailleet tehdä samoin. Nämä luotsit olivat väkisin otettuja suomalaisia, joita pakotettiin johtamaan vihollisia sillä uhkauksella, että he heti hirtetään mastoon, jos eivät rehellisesti tee, mitä käsketään.

Miranda antoi Dragonille merkin ja heti muutti korvetti suuntansa. Dragon käänsi, suuntasi lounaista kohden ja katosi pian näkyvistä, Miranda yksin pitkitti takaa-ajamista, päästäen silloin tällöin laukauksen vaikka liian pitkän välin takia kuulat putosivat veteen tekemättä mitään vahinkoa.

Luotsin tarkka silmä huomasi kaikki. Hän näki Dragonin suuntaavan saaristoon ja arvasi sen aikovan päästä Salaman eteen estääksensä tätä pakoon pääsemästä. Pekka Nord hymyili; tämä kunnon merikarhu oli nyt raitis ja hilpeä kuin nuorukainen. Hän tunsi, mikä suuri vastuunalaisuus hänellä oli. Laivan hyvä tai paha kohtalo oli kokonaan hänen käsissänsä, hänen taitonsa, tarkka silmänsä ja tyyni mielensä oli tässä oleva kaiken ja kaikkien pelastus.

Salama kiiti saaristoon, missä lukemattomia saaria, luotoja ja karia oli kaikkialla ja kaikilla puolin. Näytti niin sokkeloiselta, ettei siinä luullut kulkuväylää olevankaan eikä kenenkään sieltä osaavan ulos. Vielä lainehtiva meri ja aallot pauhasivat ruskeakivisiä rantoja ja vedenalaisia salakaria vastaan, joitten osotteena oli vaahtoava vedenpinta. Hyrsky nousi rannalla kasvavien puitten latvaan asti. Parvittain kalalokkia lensi kirkuen ympäri. Laiva pujahteli niin lähellä kareja, että rohkeimmatkin miehet ehdottomasti ummistelivat silmänsä, mutta luotsin ilmeinen jäykkyys rohkaisi katteinia, joka tähän asti ei ollut mokomaa retkeä yritellyt. Myötänsä; kuului Pekka Nordin huuto: "Oikealle" tai "vasemmalle." Miranda pääsi Salamaa yhä lähemmäksi. Höyrypaineen lisääminen olisi saanut pannut räjähtämään. Paino lastiruumassa oli parhaimmin tavoin sovitettu keskelle ja se oli lisännyt vauhtia puolen solmun väliä.

Silloin nähtiin luotsin ensimäisen kerran vaalenevan. Mitä hän oli nähnyt? Dragonin, joka tuli vastaan keulapuolesta ihan kohtisuoraan. Se oli mennyt erään kapean salmen lävitse ja esti nyt Salamaa pääsemästä edemmäksi. Uhkapurjehtija oli hukassa. Pekka Nordin silmät leimuivat ja jyrisevällä äänellä huusi hän:

"Peräsin vasemalle, tiukimmasti vasemmalle, tulisesti! Vallan niin se on oikein. Ei tuumaakaan ylemmäksi; vauhti kiukkuisin, minkä voimme saada; haljetkoot vaikka pannut, meidän täytyy päästä väistymään, sen minä sanon."

Katteini toisti luotsin käskyt. Silmänräpäyksessä väistyi Salama ja pujahti purjein höyryin kapeaan merisolaan kulkuväylän vasemmalle puolelle. Dragonista vastaiseen suuntaan. Salaman höyrypannut puhkuivat raivoisasti ja hurjana lensi laiva eteenpäin. Saaret, luodot ja karit pyörivät katselijan silmissä. Vieläkin korotti luotsi äänensä:

"Olkaa varuillamme miehet kannella, ja pitäkää kiinni, sillä nyt koetellaan Salaman kestävyyttä. Sillä on vedenpitävät vararuumat ja Ruotsin rautaa kupeissansa. Katteini, minä ajan yli tuon matalikon, joka sulkee meiltä tien. Siinä on kahdeksan jalkaa vettä ja Salama makaa keulassa yhdeksän jalkaa. Niin nytpä koetellaan Ruotsin rautaa."

Kaikki miehet kannella loivat katseensa eteenpäin. He vaalenivat. Valkeavahtoinen matalikko tai salakari näkyi suoraan edessä vain muutaman sadan sylen päässä laivasta ja ihan sitä kohti kiiti nyt Salama. Meri ajaa suoraan sinne päin ja heittää laivaa kahdenkertaisella voimalla. Se lentää oikein hirvittävää vauhtia. Ratkaiseva hetki on tullut. Jättiläisaallon harjalla viskautuu Salama yli tyrskyn. Vauhti on niin väkevä, aaltojen kuohu, koneen rätinä niin huumaava, ettei huomatakaan laivan emäpuun koskevan karia, tuntuu vain, että laiva ikäänkuin horjahtaa ja vavahtaa. Matalikon yli on onnellisesti päästy ja nyt ollaan puhtaassa vedessä. Luotsi oli nerokkaasti laskenut kaikki ja nyt hän hymyili anteeksiannettavasta ylvästelystä. Dragonin on kääntyminen takaisin sama tietä kuin tulikin, se ei rohkene seurata Salaman jälkiä. Itse Froubrigde ei voi, olla ihmettelemättä uhkapurjehtijan rohkeutta. Hän jupisi: hyvin tehty, all right, mutta sen täytyy upota.

Froubrigde ei tietänyt, miten oivakuntoista Ruotsin rauta on ja kuinka verraton laivanrakentaja Carlsund. Katteini; käski peilata pumppuja; Willner ilmoittaa, ettei vettä ole pisaraakaan enempää kuin ennen. Salama on ihan eheä, vaikka puoli sen irtoanturasta jäi karille.

Kun Salama pääsi väljempään veteen, käski luotsi vähän muuttaa suuntaa, niin että se teki kolme neljännestä ympyrän kaaresta ja ajoi laivan Piispasaaren ja Torsaaren väliseen salmeen. Siitä päästyä suunnattiin koilliseen ja pohjoiskoilliseen. Tuo yhtä nerokas kuin taitava johto saaristossa ajoi laivan suoraan kohti Viipurin satamaa ja saaristo jäi tykkänään sen taakse.

Nyt astui luotsi alas etumastosta ja meni katteinin luokse komentosillalle. Miehet katsoivat hetken ajan terävästi toisiansa, sitten yhtyivät heidän kätensä rehelliseen kädenlyöntiin.

"Hyvin tehty, luotsi!"

"Hyvin tehty, katteini!"

He eivät sanaakaan sen enempää haastelleet tuosta tapauksesta. He nyt jo perinpohjin tunsivat toinentoisensa, he kunnioittivat! toinentoistensa jaloa rohkeutta, merimieskuntoa ja jäykkää mielentyvenyyttä vaarassa. Pekka Nord pyyhkäsi nuttunsa hihalla muutaman suuren hikipisaran otsaltaan.

"Käskekää stevartin tehdä minulle virkistysjuoma, katteini; kuten tiedätte, minä en rakasta väkeviä juomia, mutta nyt on virkistävä naukku paikallaan", sanoi Pekka Nord.

Katteini suostui heti hänen pyyntöönsä.

Salaman molemmista takaa-ajajista näkyi nyt vaan Miranda tulevan saaristosta. Nähtävästi Dragon ei enää tietänyt minne Salama oli mennyt ja haki sitä vielä saaristossa. Tuo Salama, joka jo kaksi kertaa perinpohjin oli pettänyt Mirandan, onnistuisiko se vielä kolmannenkin kerran, johan se olisi kuulumatonta. Yritettiin kaikkia mitä purjeet ja höyry aikaan saivat, jotta saavutettaisiin Viipuria kohti pakeneva Salama, ja Mirandan miesten iloksi vähenikin vähenemistään näitten laivojen välimatka. Asia oli näet sellainen, että kun Salaman irtoantura oli särkynyt, sen vauhti väheni 9:ksi tai 9,5:ksi solmun väliksi, siis vähemmäksi kuin Mirandan, jonka kanuunat rupesivat tähtäämään kuulia Salamaan. Uhkapurjehtijan tila alkoi käydä arveluttavaksi. Painon keventämiseksi heitettiin pois ankkurit ja kettingit, vesiastiat työnnettiin mereen ja samoin veneet, paitsi yksi. Se kevensi laivaa ja vauhti lisääntyi vähän. Nyt oltiin jo niin lähellä satamaa, että linnoituksen ampumareiät olivat paljain silmin nähtävissä. Yksinäisellä karilla näkyi se vanha torni, jonka holveissa kitui ruhtinas Daniel Barinsky, hän, jonka katteini oli luvannut pelastaa. Milenius ajatteli sitä ja hymyili katkerasti. Oma ja laivansa pelastus oli enemmän kuin epätietoinen. Mirandan kuulat putoilivat jo aivan lähellä Salamaa. Pian ei enää ollut muuta tehtävää kuin antaa ampua itsensä upoksiin taikka antautua viholliselle. Äkkiä jouhtui katteinille tuuma mieleen.

"Luotsi", sanoi hän, "minä lasken suoraan Ravansaarelle ja laiva ajautukoon rantaan, se on ainoa keino välttääksemme nuoraa, sillä varmaan meidät hirtetään, jos joudumme vainoojiemme käsiin. Me ehkä saavutamme rannan ennenkuin sotalaivan kanuunat upottavat meidät syvyyteen."

Tyvenmielisenä siirsi luotsi tupakka mällin toisesta poskesta toiseen ja kääntyi perää kohden vieläkin katselemaan Mirandaa.

"Suunnataan suoraan Viipuriin, minne ei nyt enää ole muuta kuin 18 virstaa", sanoi hän tyhjentäen lasinsa pohjaan. "Teidän maljanne, katteini! Kun hätä on pahin, on apu lähin."

Katteini katsoi kummastellen luotsia. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän. Luotsi osotti kädellänsä Mirandaa. "Meille tuli ihan odottamaton apu", vastasi hän. "Näettekö, Miranda on pysähtynyt, miehet ovat köysissä kiinnittämässä sen purjeita, sen veneet ovat lasketut vesille, ja se kaikki tietää sitä, että korvetti on tarttunut vedenalaiseen helvetinkoneesen, jommoisia on laskettu sinne tänne tähdellisimpäin satamain suihin turmelemaan niihin pyrkiviä laivoja. Nyt saamme mennä vallan mukavasti loppumatkamme."

Totta olikin mitä luotsi sanoi. Miranda oli arvaamatta törmähtänyt torpedoon. Korvetti sai kovan tärähdyksen niin että osa kannenpäällisiä rakennuksia särkeytyi, kuulat poukkoivat kehistänsä ja itse laiva sai tuntuvan reiän, josta se rupesi vuotamaan. Väestä ei kukaan vahingoittunut. Veneet laskettiin vesille, jotta jos mahdollista torpeedo saataisiin ylös.

KAHDEKSAS LUKU.

Salaman tulo Viipuriin. -- Kenraali Streboff. -- Santta Annan torni. -- Salaman katteini ei saakaan luvattuja kymmentätuhatta ruplaa, mutta rahtinsa maksuksi ottaa hän valtiovangin.

Siitä hetkestä kuin Salama tällä viimeisellä erällä nähtiin merellä, oli Mirandan päällikkö ja upseerit, mutta eteenkin luutnantti Cutler ankaran innokkaasti ajaneet uhkapurjehtijata. Koston hetki oli lyönyt ja Cutler oli takaa-ajossa oikein kiihkoisa. Ilkeä pursuri herra Jones oli saanut tietää syyn, minkä vuoksi luutnantti vihasi uhkapurjehtijaa, ja hän käytti kaikkia tilaisuuksia ivataksensa Cutleria ja saadaksensa hänet raivoon. Jones ynnä tohtori ja vanhin aliupseeri herra Studart olivat asettuneet laivan perään katsellaksensa ajoa.

"Kylläkai Cutler nyt antaa höyrypannujen haljeta kun hänellä on toivo saada otetuksi se mies joka on tehnyt hänelle hauskimman kepposen minkä eläissäni olen kuullut", sanoi Jones seurakumppaneillensa. "Minun olisi pitänyt saada nähdä hänet silloin kuin hän silmittömästi rakastuneena suuteli merimiehen kättä. Ha, ha, ha, minä oikein pakahdun naurusta joka kerta kuin sitä ajattelen. Oikein oiva mies, tuo Cutler; hän on hankkinut minulle hyvin monta naurujuhlaa. Mieleni tekisi päästä sen hauskan uhkapurjehtijan tuttavuuteen."

"Toivonne käynee kylläkin toteen", vastasi lääkäri, Farnham. "Hän kai saaristossa juoksi uuvuksiin ja on nyt väsyksissä. Tällainen kilpa-ajo on täysin yhtä hauska ja viehättävä kuin kilpa-ajot Epsonissa tai Derbyssä. Kymmenen puntaa lyön vetoa, Jones, että uhkapurjehtija tunnin kuluttua on vankimme."

"Cutler on syntynyt huono-onniseksi ja minä panen vastaisen vedon" vastasi pursuri. "Uhkapurjehtija ei ole väsynyt, hän vain juonittelee. Sen saatte nähdä, että hän vieläkin näyttää ystävälleni Cutlerille pitkää nenää."

Jones oli tuskin ennättänyt lausua tämän salaisen toivonsa, kun jo Miranda tarttui torpeedoon, sillä seurauksella kuin vasta kerrottiin. Osa miehiä kaatui kynsillensä laivan kannelle. Aliupseerin koivet nousivat pystyyn ja lääkäri poukahti Joneksen syliin.

"Mitä tuhattulimaista tämä on?" huusi lääkäri säikähtyneenä.

"Se nyhjäys siirsi teidän kymmenen puntaa minun taskuuni", vastasi Jones, silittäen punottavaa nenäänsä. "Sanoinhan minä että Cutler'illa on huono onni. Ei hän tällä kertaa sitä huvia saa, että pääsisi kostamaan uhkapurjehtijaa käden suutelemisesta."

Tapahtumasta oli säikähdys laivassa yleinen. Kone pysäytettiin heti paikalla ja veneitä pantiin varovasti koettamaan saada torpeedo ylös. Varovaisuutta siinä tarvittiinkin, se tiedettiin jo siitä onnettomuudesta, minkä samanlainen torpeedo oli tehnyt Exmouth nimiselle englantilaiselle laivalle. Mainittu laiva oli näette Kronstadtin vesillä tarttunut samanlaiseen helvetinkoneesen. Torpeedo oli tuotu kannelle, muuan merimies nosti sen ja piti sen käsissänsä, joll'aikaa amiraali Seymoyr tarkasti sitä, mutta miten hän pitelikin _tätä_ salaperäistä konetta, tuli hän sulkeneeksi jonkun putken ja koko kummitus räjähti heidän keskellänsä. Amiraali pääsi palohaavoilla kasvoissa ja toisen silmän vahingoittumisella, mutta eräälle toiselle kävi pahemmin. Erään upseerin molemmat kädet paloivat pahasti ja hänen toinen jalkansa repäistiin pois. Ihmeellistä oli, että ensin mainittu merimies, joka piti konetta, ei saanut pienintäkään vammaa.

Se torpeedo, johon Miranda tarttui, saatiin onnellisesti ylös ja sitä katseltiin tarkoin.

Miranda laivalla oltiin iloisia, kun oli päästy kovemmasta pahasta. Salamaa ei nyt enää kannattanut ajaa takaa ja Cutler sai sanomattomaksi harmiksensa nähdä miten hänen vihollisensa liehuvine lippuineen höyrysi Viipurin satamaan.

"Toivotan parempaa onnea toisten, herra Cutler", sanoi lohduttaen, katteini Hall ensimäiselle luutnantillensa. "Eihän helvetinkoneita aina apuna ole. Luotetaan me Jumalan apuun ja siihen, että tuo rohkea uhkapurjehtija kerran joutuu käsiimme ja saa rangaistuksensa Englannin lipun pilkkaamisesta."

"Amen, niin tapahtukoon", ajatteli Cutler, vieläkin kerran luoden silmäyksen viholliseensa päin, jonka runko nyt näkyi vaan pienenä mustana pilkkuna syvällä satamassa.

Viipurin kaupunki on 12 virstan paikoilla satamasta ja siellä käydään vilkasta puutavara kauppaa. Kaupungin asukkaat tervehtivät uhkapurjehtijaa yhtä suurella, milt'ei suuremmalla riemulla kuin helsinkiläiset tai lovisalaiset. Vaino, jota se oli kärsinyt, se nero, millä katteini oli pelastanut laivansa ja se huono onni, mikä oli kohdannut Mirandaa, tuota vihattua englantilaista, kaikki tuo kiihotti väestön riemua oikeaksi raivoksi. Katselijat ihan piirittivät Salaman ja missä vain tavattiin joku sen miehistä, oli se kadulla tai muulla, osotettiin sille suosiota. Linnoituksen komentaja kenraali Streboff lähetti yhden ajutanteistansa onnittelemaan Salaman katteinia ja kutsumaan häntä seuraavaksi päiväksi kenraalin luokse päivälliselle.

Sotapäällikkö asui linnassa. Kun katteini oli kutsua noudattaen sinne saapunut, vastaanotti kenraali rouvinensa hänet hyvin kohteliaasti. Pieni joukko vieraita, enimmäkseen sotaherroja, oli niinikään kutsuttu vieraiksi ja isäntä ylisti katteinia siitä että oli päässyt vainoojittensa käsistä. Hän sanoi saaneensa kirjeen eversti Sudoroff'ilta Lovisasta, joka oli hänelle antanut tiedon Salaman tulosta ja mitä lastia sillä oli.

"Te olette monipuolisesti tervetullut tänne", sanoi kenraali, "sillä linnan varat ovat kovasti kuluneet niin että lisäys oli tarpeellinen. Sitä paitsi odotamme joka päivä liittolaisten laivaston ryhtyvän rynnäkköön. Hekin ovat tervetulleet ja me otamme heidät parhaalla tavalla vastaan. Vihollistemme raakalaistapainen käytös useammissa Suomen varustamattomissa rantakaupungeissa, missä he ovat polttaneet ja ryöstäneet yksityisten tavaraa, on suuresti yllyttänyt Suomen asukkaita. Muun muassa ovat he polttaneet turvattoman Raahen, Oulussa panneet tulta laivarakennusaineisiin ja tervaan. He ovat, kuten sanoin rosvoja ja murhapolttajia."

Kenraali puhui äreästi ja hätäisesti. Hän oli pitkä ja laiha mies, lyhyttukkainen ja pienet viiksensä kuin harjakset. Päivällisateria oli herkullinen; kenraali ja rouvansa olivat vieraanvaraiset. Pöydästä noustua viittasi kenraali katteinille seuraamaan häntä erityiseen huoneeseen. Sinne tultuaan lausui kenraali:

"Huomenna lähetän väkeä purkamaan lastinne, ettehän sitä vastustele."

"Enpä suinkaan, kun vain te, herra kenraali, ensin suoritatte minulle luvatun rahdin 10 tuhatta ruplaa."

Tämän kuultuansa venäläinen näytti ujostelevan.

"Juuri tuosta rahdista tahdoin teitä puhutella" sanoi kenraali hetkisen vaiettuansa. "Nykyhetkellä ei ole sotahallinnolla selvää rahaa maksuksi. Minä en siis voi teille maksaa toisin tavoin kuin velkakirjalla, joka lunastetaan sodan loputtua. Venäjä on rikas ja sen varat äärettömät teille ei tule muuta vahinkoa kuin odottaminen."

"Siihen en voi suostua, sillä minun on laivan omistajille vastaaminen rahdista ja kaikesta, jos nyt ottaisin arvottoman paperin niin suuresta summasta menettelisin petollisesti häntä kohtaan", vastasi katteini. "Lasti jää laivaan, kunnes minä saan rahdin joko puhtaasta rahassa taikka sen sijaan kelvollisen vekselin."

Venäläisen silmät salamoivat kiukusta. Tuo halpa-arvoinen katteini rohkeni puhua "arvottomasta paperista"; hän epäili mahtavan Venäjän rehellisyyttä ja hyvää tahtoa maksaa rahat. Olihan se hävytöntä ja tarvitsi rangaistusta.

"Teidän _täytyy_ vastaiseksi ottaa velkakirja", sanoi kenraali kuivasti. "Teidän lastinne oli odotettu ja me tarvitsemme sen; ymmärrättekö minua?"

"Ymmärrän kyllä ja toivon teidänkin, herra kenraali, ymmärtävän minua", vastasi katteini. "Lastia ei pureta, jos en saa suoritusta selvässä rahassa."

"Onko tämä teidän viimeinen sananne?"

"On", vastasi Milenius.

Pilkallinen hymy näkyi venäläisen huulilla, mutta hän hillitsi kiukkunsa. Tätä virnailemista Milenius ei huomannut. Hänen olisi kuitenkin pitänyt olla varuillansa, sillä hän oli tekemisissä venäläisen virkamiehen kanssa, joka pitää kaikkea luvallisena, kun hän vain luulee toimellisesti palvelevansa keisaria.

"Minun sitte kai täytyy hankkia rahaa, vaikkapa se minulle käykin vaikeaksi", sanoi kenraali. "Viipurin pankin on annettava laina. Olkaa hyvä, viipykää muutama minuutti, minä tulen heti takasin."

Kenraali meni taas vierastensa luokse ja jätti katteinin yksinänsä. Vierashuoneesen tultuansa viittasi hän kahdelle ajutantillensa tulemaan lähemmäksi. Näitten herrain kanssa puheli kenraali hiljaa, sen jälkeen menivät molemmat ajutantit ulos. Kenraali tuli takaisin huoneesensa.

"Käskin valjastaa hevoseni, tullakseni teidän seurassa pankkiin tiedustelemaan voiko se antaa sen summan", mikä teille tulee rahdista, sanoi kenraali iloisesti. "Muussa tapauksessa saavat Viipurin kauppamiehet osottaa isänmaallista mieltänsä ja koota sen summan. Tottahan te seuraatte minua, katteini?"

"Vallan mielelläni, sillä mitä pikemmin saadaan tämä asia selväksi, sitä parempi minulle", vastasi katteini. "Muistanettehan, herra kenraali, minun uskaltaneen laivani ja henkeni päästäkseni tänne Viipuriin. Työmies on palkkansa ansainnut."

"Niinpä niinkin ja minä vakuutan, että te saatte palkkanne, eikä ole aikomus suinkaan pidättää ainoatakaan kopeekkaa rahdista", vastasi kenraali. "Mutta kuulen vaunujen jo olevan rappujen edessä. Kun pankista tullaan, pyydän teidät luokseni kahville."

Katteini kumarsi, kenraali oli itse kohteliaisuus. Yhdessä mentiin etehiseen ja puettiin päällysvaatteet sitte astui kenraali ja hänen vieraansa pihalle. Umpinaisten vaunujen eteen oli valjastettu pari virkkua hevosta. Kenraali ja katteini astuivat vaunuihin. Samaan aikaan tuli toiselta puolelta kenraalin kaksi ajutanttia, jotka istuivat takaistuimelle katteinia vastaan, jonka oikealla puolella oli kenraali. Kuski sulki vaunujen oven ulkoa ja heti lähtivät hevoset täyttä vauhtia linnasta.

Katteini alkoi tuntea vähän levottomuutta ja hänessä syntyi epäluulo, ettei tuo matka ollut oikein, rehellistä. Hän tunsi etteivät vaunut liikkuneetkaan, kaupungin kivikaduilla, vaan pehmeämmällä tiellä, arvattavasti maantiellä. Vaunujen ikkunasta näki hän puita vilkahtelevan ja korvansa kuulivat meren kuohun.

"Minnekä viette minut?" kysyi hän kenraalilta.

"Pankkiin", vastattiin hänelle.

"Eiköhän se ole kaupungissa?"

"Ei, me olemme siirtäneet sen pois kaupungista; varovaisuudesta, peläten että viholliset ehkä rupeavat pommittamaan kaupunkia."

"Omituinen varovaisuus, kun te, herra kenraali, epäilette, ett'ei siinä muka olisi tuota mitätöntä 10 tuhannen ruplan summaa", vastasi katteini.

"Älkää olko millännekään, siellä on jotain muuta, jota kyllä kannattaa varoa ja varjella; pian saatte nähdä meillä olevan arvaamattomia aarteita", vastasi kenraali hymyillen.

Ajutantitkin nauroivat. Katteinin levottomuus ja epäluulo kasvoivat. "Minnehän häntä vietiin?"

"Minä tahdon astua ulos, käskekää vaunujen pysähtyä", sanoi katteini laskien kätensä vaunujen ovelle. Mutta samassa silmänräpäyksessä näki katteini kummankin ajutantin kurottavan pistoolin hänen päätänsä vastaan.

"Elkää liikkuko paikastanne, muuten ammumme kumpikin kuulan kallonne lävitse", sanoi toinen upseerista.

Katteini huomasi joutuneensa ansaan.

"Teidän on siis aikomus murhata minut", sanoi hän tyvenmielisenä, "näinkö Venäjällä kohdellaan vieraan valtakunnan alamaisia?"

"Niin kohdellaan esivallan käskyille tottelemattomia henkilöitä", vastasi kenraali. "Teidän uppiniskaisuuttanne rahdin suorittamiseen nähden on rankaistava."

Katteinin oli aikomus vastata, mutta samassa huusi vartijamies ajajille ja hän kuuli portin avautuvan. Vaunut vierivät kivitetyllä tiellä tai pihalla ja seisahtivat jonkun minuutin kuluttua.

"Olemme perillä", sanoi kenraali, "astukaa ulos, hyvät herrat."

Vaunujen ovet avattiin ja herrat astuivat ulos. Katteini huudahti kauhusta. Hän oli saman linnan sisäpihalla, minkä korkeita muuria ja kanuunain reikiä hän vähä ennen oli katsellut meren puolelta. Samain muurien sisällä kitui onneton Barinsky ruhtinas. Mitähän aiottiin hänelle itselle?

"Mitä tarkoitatte tällä koiranleikillä?" kysyi hän kenraalilta.

"Saada teidät masennetuksi", vastasi venäläinen äreästi. "Te jäätte tänne vangiksi kunnes laivanne on purettu. Kun lastiruumat ovat tyhjennetyt, pääsette te vapaaksi ja saatte mennä, minne tahdotte."

"Teidän käytöksenne on inhottavan ilkeä ja häpäisee sitä maata ja hallitsijaa, jota palvelette", vastasi katteini säikähtyneenä, "mutta se tietäkää, ett'ette suinkaan rankaisemalta saa näin kohdella vieraan vallan alamaista."

Tähän ei kenraali huolinut mitään vastata. Hän lähetti noutamaan linnan päällikköä, joka pian tulikin, vanha harmaapartainen upseeri.

Osottaen katteinia, sanoi kenraali upseerille: "Tämä herra tulee olemaan täällä muutaman päivän. Antakaa hänelle joku parhaimmista suojista; ruokaa ja juomaa lähetän hänelle omalta pöydältäni, hän saa liikkua linnan sisäpihalla, mutta te vastaatte siitä, ettei hän pääse tornista."

"Minuun saatte huoleti luottaa", vastasi vanhus. "Kolmekymmentä ajastaikaa olen vartioinut tämän linnan vankeja eikä yksikään vielä ole päässyt karkuun eikä saanut vanhaa Petrovits Augustoffia petetyksi. Tänne tullaan, mutta täältä ei lähdetä ilman keisarin armollista lupaa."

"Minä panen vastalauseen tällaista kavalaa menettelyä vastaan, jota minulle osotetaan", sanoi katteini ähkyen vihasta. "Vapaaksi tultuani valitan hallitsijallenne. Näin julkeaa mielivaltaa ei toki sallittane, kenraali Streboff."

"Uhkauksistanne en ole millänikään, minulla on tarpeeksi valtaa, jotten tarvitse pelätä häviäväni", vastasi kenraali, joka uudesti kääntyi Petrovits Augustoffin puoleen.

"Onko teillä mitään muuta sanottava?"

"Ei muuta kuin että Barinsky on sairastunut ja että minä lääkärin neuvosta olen antanut hänen joka päivä jonkun hetken nauttia raikasta ilmaa täällä linnan sisäpihalla", vastasi päällikkö. "Vankihuoneen ilma tekee hänelle pahaa."

"Hänen pitäisi jo olla siihen tottunut", vastasi kenraali nauraen. "Hyvästi, katteini, hyvästi vanha Petrovits, tulkoon teistä hyvät ystävät."

Kenraali ajutanttinensa astui vaunuihin, jotka heti vierivät pois. Katteini oli kuin kiveksi muuttunut. Hänelle oli tapahtunut jotain, mitä hän ei olisi voinut aavistaa eikä uneksiakaan. Petrovitsin ääni herätti hänet unelmistaan.