Part 6

Cutler kurotti kirjeen Elviiralle, kumarsi ja ryntäsi ulos. Hän luuli tulevansa hulluksi. Salaman katteini oli julmasti pettänyt hänet; hän huomasi olleensa juonittelun esineenä ja Salama olikin sulunsärkijä, jonka katteini viekkaasti oli käyttänyt hyväkseen hänen herkkäuskoisuuttaan ja lemmenkiihkoaan. Kenen kättä hän oli Salamalla suudellut? Kaiketikin hansikoittua miehen kättä. Jos hänen vihamiehensä, häijynsisuinen pursuri Jones saisi tuon tietää, olisi hänen arvonsa laivalla aivan hukassa. Cutler vannoi kalliin valan pitää Salaman katteinia tuoreessa muistossa. Hän meni laivaansa ja sinä päivänä sai väki kärsiä luutnanttinsa mielipahasta. Koko päivä äkseerattiin purjeilla ja kanuunilla, kivääreillä ja käsiaseilla; se päivä oli kuumempi kuin Mirandan väellä pitkään aikaan oli ollut.

Cutlerin suureksi iloksi määrättiin korvetti lisävartijaksi Venäjän ja Suomen itärannalle. Isiksen päälliköltä sai hän tietää, miten Salama oli päässyt Lovisaan ja että se oli onnistunut ainoastaan Cutlerin lupakirjaan avulla. Nyt oli vihamiehensä suljettu Lovisan satamaan ja Cutler valvoi lohikäärmen tavalla ett'ei saalis pääsisi hänen käsistään. Kärsimäänsä pilkkaa ei mikään muu voisi palkita kuin loistava kosto. Ei hän sydämessänsä enää ajatellutkaan Elviiraa. Katteini Hall tiesi, miten Cutleria oli puijattu ja hymyili nähdessään hänen yltynyttä virka-intoaan ja valppautta; pursuri Jones arveli yöt päivät mitä lienee tapahtunut ystävällensä Cutler'ille. Hän paloi uteliaisuudesta ja päätti lujasti saada tästä salaisuudesta tiedon.

Patruuna Wulffin mielestä taas oli katteinin käytöstapa niin nerokas ja oivallinen, että hän päätti lyhentää hänen koetusaikansa sekä jo syksyllä antaa hänen ja Mimmin viettää häitä. "Oivallinen, nerokas, rohkea ja toimellinen mies, tuo Milenius", huudahti hän useammat kerrat, sittekuin oli lukenut Elviiran antaman kirjeen. "Hm, paremmin en itsekään olisi osannut tehdä." Tyttärensä moniin kysymyksiin Cutlerin kummallisesta käytöksestä patruuna vastasi makealla naurulla taikka sanoen, ettei hän tietänyt mitään, pyytäen häntä odottamaan Salaman tuloa, jolloin Milenius itse varmaan antaisi hänelle parhaimmat tiedot.

Patruuna istui korkealle kirjoituspöytänsä ääreiselle tuolille, otti suuren tilikirjansa ja rupesi laskemaan. Mitä useampia numeroita hänen kynästänsä lähti sitä iloisemmaksi tuli hänen muotonsa ja lopuksi sanoi hän:

"Hyvin, vallan hyvin. Oikein oivallinen lasku. Jos Salama onnellisesti tulee takaisin, on Milenius koonnut laivan hinnan kahdenkertaisesta. Mimmille pidän komeat häät, sen lupaan. Cutler-poloinen, se nyt oli lemmon hauska, ha, ha, ha; semmoinen ei sovi vävyksi Joonas Wulffille eikä mieheksi Elviiralleni."

Mutta Salama ei tullut. Kaksi viikkoa oli se ollut suljettuna Lovisan satamaan eikä vielä ollut toivoa, että hänen vartijansa pakenisivat. Tuonlainen toimettomuus sapetti katteinia ja hänen halunsa päästä liikkeelle yltyi joka päivä. Kosimisensa riippui siitä, miten matkansa Salaman kanssa menestyivät, mutta nyt olikin hän melkein kuin vanki eikä voinut tehdä mitään, joka veisi hänet lähemmäksi elämänsä onnea. Hautoessaan tällaisia kolkkoja ajatuksia tuli sana Lovisan sotapäälliköltä översti Gregor Suderoffilta pyynnöllä että katteini heti tulisi hänen luoksensa. Översti Suderoff oli vanha äreä soturi, joka oli palvellut Venäjän armeijassa jo Napoleonin aikaisessa sodassa v. 1812. Hän käytti valtaansa innokkaasti ja vakavasti, piti keisaria jumalanansa, oli englantilaisten ja te heidän liittolaistensa leppymätön vihollinen. Översti otti katteinin niin kohteliaasti vastaan kuin hänen ärtyinen soturiluontonsa salli. Hän pyysi katteinia istumaan ja käski tuoda teetä sekä piippuja. "Kuulkaa, herra", sanoi översti, kiertäen harmaata huulipartaansa. "Te olette rohkea ja pelkäämätön mies, sen tiedän siitä, että rohkenitte särkeä satamasulun. Sellaista miestä minä nyt tarvitsen. Haluttaako teidän ansaita hyvät rahat?"

"Se on tietty, herra eversti. Millainen on tarjouksenne?"

"Seikka on se, että meillä täällä Lovisassa on runsaasti kanuunia, kuulia, ruutia ja ruokavaroja, mutta toisin on Viipurissa. Tuon meidän Suomen rannikon vahvimman varustuksen komentaja on kirjoittanut sotaministerille Pietarissa, että hän kun odottaa vihollisten hyökkäystä, tarvitsee kipeästi mainituita varoja. Sotahallinto on antanut minulle käskyn lähettää Viipuriin sen verran sotavaroja kuin luovuttaa voin. Maata myöten kulettaminen veisi liian paljon aikaa ja Viipurin komentaja joutuisi kovaan pulaan. Minä siis ehdoitan, että te katteni, otatte nämä sotatarpeet ja muonan laivaanne ja viette sen lastin Viipuriin; mitä sanotte siitä?"

"Mitä sanovat siitä englantilaiset vartijat, jotka ovat sataman edustalla", kysyi vuorostansa katteini.

"Tuli ja leimaus, niitä ei otettu lukuun", huusi översti puhaltaen suustansa koko savupilven. "Tietäkää, herra, minä olin mukana, v. 1812, kun poltimme Moskovan, olin mukana, kuin ajoimme ranskalaiset yli Beresinan ja olin osallisena Smolenskin tappelussa. Minä vannon Yrjön ristin kautta, etten pelkää niitä enkä englantilaisia. Te osaatte kyllä lumota vartijain silmät; mitä sanotte ehdotuksestani?"

"Jos siihen suostun, on se vaara tarjona, että laivani ryöstetään ja minä itse hirtetään eikä minun ole halu mennä sellaiseen kauppaan."

Översti kiivastui niin, että huomaamatta nieli siemauksen varikuuma teetä.

"Te olette rohkea, haluatte ansaita rahaa ja kuitenkin teitä arveluttaa pistää taskuunne 10 tuhatta hopearuplaa, sillä sen summan tarjoon minä teille rahtipalkaksi", sanoi översti. "Tuohon käteen, niin on asia sovittu."

Översti seisoo käsi kurotettuna niinkuin kiusaaja korvessa.

"Tarvitsen yhden päivän miettimisaikaa", vastasi katteini. "Minun on tarvis tarkemmin punnita teidän ehdotustanne, ja jos vain mahdollista on, suostun siihen."

"Se on miehen puhetta; kahden päivän kuluttua odotan vastaustanne."

Salamaan tultuansa katteini kutsui luotsin, Pekka Nordin luoksensa.

"Osaatteko luotsata Viipuriin, tunnetteko saariston ja vedet sen ympärillä", kysyi katteini.

"Osaan, katteini; Viipuriin asti kelpaan minä luotsiksi, mutta en kauemmaksi. Ollaanko sinne menossa?"

"Niinpä kyllä, jos, vartijalaivoilta vain pääsemme."

"Jos eivät kaikki vanhat merkit petä, tulee kuun syntyessä, se on 4 tai 5 päivän kuluttua itäinen myrsky", vastasi luotsi. "Tähän vuoden aikaan on tavallisesti 2 tai 3 sellaista myrskyä. Suomen lahti on silloin aaltoileva, meri käy levottomaksi ja vartiolaivain on hakeminen suojaa Ahvenanmaan saaristosta. Sitä tulee meidän käyttää hyväksemme ja laskea merelle. Salama tekee tehtävänsä millaisessa ilmassa hyvänsä, kun vain ei ole liian kovasti lastattu."

"Minä luotan teidän sanoihinne ja kokemukseenne ja päätän siis mennä Viipuriin", sanoi katteini.

Sovitulla ajalla kävi katteini överstin luokse.

"Suostun ehdotukseenne ja vien 10,000 ruplan maksusta Viipuriin sen lastin, josta puhuitte", sanoi katteini.

Venäläinen ojensi hänelle kätensä ja puristi katteinin kättä kiihkeästi.

"Te olette rohkea mies, katteini, sen sanon vieläkin. Jo huomispäivänä saatte ruveta lastamaan", sanoi översti. "Minä kirjoitan teistä sotaministerille ja toimitan teille ritarimerkin."

"Kun laiva on lastattu, otan minä mieluummin rahdiksi luvatut 10,000 ruplaa", vastasi katteini.

"Rahat antaa teille kenraali Streboff Viipurin komentantti", vastasi översti, "sellaiset ovat minulle sotahallinnosta annetut ohjeet. Minun on vain nimelläni vahvistettava sopimuksemme."

Tuohon selitykseen tyytyi katteini; hän ei voinut aavistaakaan mitään petosta siinä. Postissa, joka silloin kulki Haaparannan kautta, hän lähetti ne vekselit, mitkä oli saanut Lovisassa myymästänsä lastista, jota varovaisuuttansa hänen ei tarvinnut katua, niinkuin myöhemmin saamme nähdä.

Jo seuraavana päivänä rupesi Salama lastaamaan kieltotavaraa. Kanuunat ja kuulat sijoitettiin suuremman lastiruuman pohjaan, muut tavarat ja ruutitynnyrit pienempään. Huolellisesti jaettiin lasti niin tasan kuin mahdollista. Kun Salaman perä oli vaipunut 8 jalan syvälle, kielsi katteini lastaamisen, vaikka sitä kuinkakin vastusteli översti, joka tahtoi ruumat täyteen pantavaksi.

"Nyt ei enää panna myttyäkään lastiruumaan", vastasi katteini. "Laivani nopeudesta riippuu pääsemmekö takaa-ajajoistamme ja jos Salama enemmän lastataan, ei se enään ole kyllin pikakulkuinen."

Siihen sai översti tyytyä. Kun hän vain sai lähetetyksi pois ne tavarat, mitkä sotaministeri oli käskenyt, oli hänestä yhden tekevä, tulivatko ne onnellisesti perille vai ei. Hän vain tahtoi päästä koko toimesta mitä pikemmin.

Salama oli jo lastissa eikä katteini muuta odottanut kuin että sää muuttuisi luotsin ennustuksen mukaan, jolloin hän koettaisi lähteä satamasta. Laivan toimettomana ollessa olivat koneen kaikki osat puhdistetut ja hiilisäilöt täytetyt hiilillä. Heinäkuun 16 päivän illalla näkyi vihdoin uuden kuun kapea kannikka. Samaan aikaan nousi vieno tuulenhenki, pilvet ja ilma ennustivat myrskyä.

Seuraavana aamuna puhalsi jo melkoisen kova tuuli. Kirkon tornista näki, miten meren aallot kävivät korkeina vaahtoharjoina; vartijalaiva, joka ennen oli ollut purjeittensa varoilla, oli nyt ottanut höyryn avuksensa kestääksensä tuulen ja aallot, jott'ei ajeltuisi merelle. Pekka Nord oli ollut tornissa tähystämässä merta. Laivalle tultuansa sanoi hän katteinille: "Huomenna tähän aikaan on vartijalaiva ajettu merille ja satama vartioimatta; silloin lähdetään heti ulos."

"Olkoon niin", sanoi katteini. "Minä tahdon pois vaikka mikä olisi. Paperini ovat täysikuntoiset ja minä käsken koneenkäyttäjän pitää höyryn valmiina aamun hämärtyessä."

SEITSEMÄS LUKU.

Salaperäinen nainen. -- Onnettomalta kaunottarelta ei voi pyyntöänsä kieltää. -- Myrsky. -- Luotsi, osaatteko nyt pelastaa laivan? -- Kun hätä on pahin, on apu lähin.

Päivän kuluessa yltyi myrsky raivoisaksi. Mirandaa ja Dragonia ei enää näkynyt kirkon tornista, ne olivat ajeltuneet pois rannalta, minnekä, sitä ei tietänyt kukaan. Salama tuskin saattoi pysyä satamalaiturilla; peräpuolelta oli tarvis laskea vielä yksi ankkuri sekä vahvistaa kiinnitystouvit vahvoilla rautakettingeillä.

Veripunaisena laski aurinko länteen ja hämärän tullessa kiihtyi luonnon raivo. Salonkipöydällä seisovan lampun valossa istui Milenius kirjottamassa kirjettä Mimmille. Tuo rohkea merimies kertoeli koruttomilla, mutta sievillä sanoilla rakkautensa ja toivonsa. Ei hän sanallakaan antanut rakastettunsa ymmärtää niitä vaaroja ja ponnistuksia, joita hänen nykyinen toimensa kysyi eikä niitä uusia, jotka epäilemättä uhkasivat häntä. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei ensinkään huomannut, miten salongin ovi avattiin ja sisään astui nainen, jonka kasvot olivat kokonaan hunnun peitossa. Hän seisahtui varjoon salongin alipäähän.

Mitähän asiaa oli tuolla naisella, mikä pakoitti häntä myrskystä ja sen kauhuista huolimatta pimeässä käymään rantaan ja huojuvaa porrasta myöten astumaan oudolle laivalle?

Paksu huntu peitti hänen kasvojansa, jättäen ainoastaan silmät näkyviin. Silmät olivat suuret ja lempeät; niistä ilmeni murhetta ja kärsimystä. Hän oli solakka, jäsenet ja vartalo somasti sopusoinnussa. Hänen sinertävän mustat hiuksensa olivat otsalla kiertyneet kiharoiksi ja tekivät hänen kalpeat kasvonsa melkein kolkon näköisiksi.

Kului hetkinen ennenkuin katteini nosti päätänsä. Hän säpsähti huomatessaan kolkon haahmon ovella. Mutta Milenius oli rohkea, hän nousi ja lähestyi paikkaa, missä nainen seisoi liikkumatonna. Olihan se nainen, mitä tarvitsi hänen siis pelätä?

"Ketä haette ja mitä varten olette tänne tullut?" kysyi katteini.

"Minä haen uljasta miestä, semmoista, joka on kyllin jalomielinen ja hyväluontoinen auttamaan onnetonta, kun se hänen apuansa rukoilee", vastasi tuntematon vienolla surullisella äänellä.

"Siitäkö syystä olette minua hakenut?"

"Aivan niin, sillä minä toivon ja uskon teidän olevan semmoisen", vastasi hän. "Minä ajattelen näin: se, joka voittaaksensa maallista tavaraa uljaasti panee alttiiksi oman ja laivamiestensä hengen, laivansa ja tavaransa ja rohkeasti murtaa vihollisten vartijain rivin, ei se kieltäydy auttamasta ja pelastamaan onnetonta, kovasti koetetulle puolisolle se hankkii onnen, antamalla hänelle puolisonsa ja turvansa."

Yhä enemmin kummasteli katteini ja puhuttelijan äänikin miellytti häntä. Hän pyysi naista pöydän luokse istumaan ja istui itse likelle häntä.

"Miten voin minä olla teille avuksi?" kysyi katteini. "Siitä saatte olla vakuutettu, että minä säälin onnetonta, sillä merimiehenä olen minä monta kertaa tarvinnut ja saanut apua ja sääliväisyyttä. Sanokaa siis mitä haluatte ja jos minun voimassani on, en ole tekemättä, mitä tunto ja velvollisuus käskevät."

"Nämä teidän jalomieliset sananne ovat takauksena siitä, etten pettynyt, kun päätin hakea teidät ja uskoa kohtaloni teidän käsiinne", sanoi nainen. "Noin kymmenen vuotta sitten syntyi Pietarissa kapina. Se oli seuraus salaliitosta, jonka tarkoitus oli karkoittaa istuimelta nykyinen keisari Nikolai ja antaa valtikka perintöruhtinaalle lempeälle Aleksanderille. Kapinan syttyessä olin minä ollut kaksi vuotta onnellisissa naimisissa; itse olin silloin ainoastaan 20 vuoden vanha. Puolisoni, ruhtinas Barinsky palveli kaartin katteinina. Hän oli Venäjän rikkaimpia ja mahtavimpia sukuja, hänellä oli suuria maahoveja, hän oli luonnoltansa jalo ja ritarillinen, rakasti vapautta, vihasi väkivaltaa ja sortoa. Mieheni määrättiin kaartin kanssa kukistamaan kapinaa. Tultuansa tapahtumapaikalle näki hän miten hevosväki ja sotamiehet miekalla, painetilla ja luodilla surmasivat joukottain aseettomia katselijoita. Puolisoni veri kiehahti; hänen oikeustuntonsa heräsi nähdessään tämmöistä turvattomain surmaamista. Hän esteli ja hillitsi raivoisaa joukkoa ja pelasti siten monen hengen. Mutta hänen käytöksensä kerrottiin Nikolai-keisarille, joka sanoi miestäni kapinan edistäjäksi, miltei yhdeksi sen osanottajiksi.

"Keisarin käskystä tuomitsi sotaoikeus mieheni 20 vuodeksi maanpakolaisuuteen Uralin vuorikaivoksiin. Hän vangittiin heti ja hänen maatilansa ryöstettiin kruunulle. Meidän onnemme oli tuhottu, murheeni ja tuskani oli rajaton."

"Minä rukoilin keisaria kyynelsilmin ja anoin armoa miehelleni. Hän katsoi minuun ankarin silmin ja vastasi äreästi, ettei mitään armoa ollut sille, joka unohti velvollisuutensa ja puolusti kapinoitsevia. Barinskyn rikkaat sukulaiset puolustivat häntä ja rangaistus helpotettiin, huomatkaa, se helpotettiin 20 vuoden vankeudeksi Viipurin linnassa."

"Parhaimmalla iällänsä, juuri silloin kuin elämä olisi voinut tarjota joitakuita harvalukuisista iloistansa, temmattiin ruhtinas Barinsky puolisolta, sukulaisilta ja ystäviltä 20:ksi vuodeksi kitumaan vankeuden yksinäisyydessä. Onhan se kauheaa, se on vitkaan murhata rehellinen ja syytön mies. Kymmenen vuotta on mieheni jo ollut vankina eräässä Viipurin linnan tornissa, Korsaaren karilla. Se on vanha kaunis torni, jonka katto jo on rusentunut, mutta pohjakerrosta käytetään vankilaksi. Siinä kituu ja kärsii mieheni." Ruhtinattaren näitä puhuessa, oli musta huntunsa siirtynyt silmiltänsä ja katteini näki kalpean, mutta ihmeen ihanat kasvot joissa ilmestyi syvää kärsimistä ja raskasmielisyyttä. Nuo kasvot suurine mustine silmineen teki merimieheen valtavan vaikutuksen ja kunnioittaen pyysi hän ruhtinatarta pitkittämään kertomustaan, lisäten kuuntelevansa häntä yhtä suurella surkuttelulla kuin mielihalulla.

"Mitä minulla vielä on sanomista, se on pian kerrottu", jatkoi ruhtinatar. "Näitten kymmenen vuoden kuluessa, joina ruhtinas on ollut vankina, olen minä turhaan koettanut kaikkia keinoja saadakseni hänet vapautetuksi. Ruhtinaan tilukset kun ryöstettiin, ei minulla ollut varoja hankkia apulaisia ja puolustajia, sillä ainoastaan lahjomisilla oli mahdollista saada keisaria läheisten mahtavain apua. Vihdoin sain Barinskyn sukulaisilta kootuksi niin suuren summan, että muuan Viipurin linnan vartijamiehistä suostui auttamaan ruhtinaan pakoa. Valepuvussa olin minä äskeisin Viipurissa. Onnistuin päästä linnaankin, saamatta kuitenkaan nähdä miestäni, mutta tein tuttavuutta erään Gregorius Bestysjeff-nimisen Ukrainassa syntyneen vanginvartijan kanssa. Jos hän saa 4,000 ruplaa kultarahassa, suostuu hän auttamaan ruhtinaan karkaamista. Ne rahat ovat tässä, lunnaiksi koottuina puolisoni vapauttamiseksi."

Ruhtinatar laski kultarahalla täytetyn nahkaisen kukkaron pöydälle.

"Oi, miten noitten katalain rahain hankkiminen on maksanut minulle paljon kyyneleitä ja rukouksia", sanoi hän. "Ei ollut helppo asia saada niitä Barinskyn ahnailta sukulaisilta, se maksoi vuosikausia kestäneitä vaivoja. Jokainen satarupla, jonka sain summani jatkoksi, lisäsi toivoani, rakkaus mieheeni kannatti rohkeuttani ja minä uskalsin toivoa."

"Ennenkuin erosin Gregorius Bestysjeffistä, sovimme siitä, että ruhtinaan pako oli tapahtuva meren puolelta. Sitä tarkoitusta varten oli hankittava laiva ja pidettävä se valmiina, jotta pakolainen pääsisi siihen. Sittekun Bestysjeff oli suostunut laivan päällikön kanssa ja tarkemmat määräykset tehty, olisi vene ja soutomiehiä lähetettävä rannalle tornin luokse. Bestysjeff saattaisi ruhtinaan sinne ja kun tämä oli päässyt veneesen, saisi vanginvartija vaatimansa 4,000 ruplaa. Tietysti vene heti soutaisi laivalle, joka sitte purjehtisi Ruotsiin tai johonkin Itämeren satamaan, missä ruhtinas olisi turvassa."

"Mutta laivan saaminen ei ollut helppo. Kun kaikki Suomen ja Venäjän satamat olivat suljetut, oli siitä se haitta, että vaikka saataisiinkin laiva, se ei pääsisi ankarasti vartioittuun satamaan sisälle eikä siitä ulos. Viipurista tulin minä tänne Lovisaan, yhä siinä toivossa, että löytäisin tarkoitukselleni sopivan laivan. Mutta sellaistapa ei ollut saatavissa. Minua alkoi tuskastuttaa. Silloin kuulin kerrottavan, miten teidän oli onnistunut pettää vartijat ja päästä satamaan; minussa heräsi se toivo, että te ehkä rupeisitte ruhtinaan pelastajaksi ja kun vielä sain kuulla, että te lähdette Viipuriin, juuri sinne, missä ruhtinas Barinsky on kitumassa, silloin myrskystä ja pimeydestä huolimatta hain teidät ja tulin rukoilemaan teiltä apua ja tointa puolisoni vapauttamiseksi."

Ruhtinatar loi nöyrän ja rukoilevan katseen katteiniin. Hänen kalpeilta murheellisilta kasvoiltansa valui kyyneliä. Hän oli pannut käteensä ristiin niinkuin rukoileva ja odotti levottomana sekä tuskastuneena katteinin vastausta.

Katteini olikin nähtävästi liikutettu. Onnettomuudella, ja ihanuudella on aina puoleensa vetävä voima ja etenkin nyt kun tässä oli vääryyttä kostettava ja pelastettava jalokuntoinen mies, joka toisia puolustaessaan itse oli joutunut onnettomuuteen. Milenius oli nuori, rohkea ja teki päätöksensä pikaisesti. Hän kurotti ruhtinattarelle kätensä.

"Jos minä sen toimeen saan ja jos Bestysjeff lupauksensa pitää, vapautan minä ruhtinas Barinskyn", sanoi hän. "Mutta kaikki riippuu siitä, pääsenkö minä laivoineni Viipuriin, sotalaivojen minua kiinni saamatta. Elkää kiittäkö minua, sillä lupaukseni annoin siitä syystä, että kunnioitan alttiiksi panevaa rakkauttanne puolisoonne samalla kun surkuttelen hänen onnettomuuttansa. Jos minä vain Viipuriin pääsen, lienee ruhtinaan vapauttaminen varma."

"Minä rukoilen hartaasti Jumalaa, että se teille onnistuisi", sanoi ruhtinatar, puristaen katteinin kättä. "Minä jään tänne Lovisaan odottamaan, miten teidän jalo yrityksenne menestyy. Tässä ovat ne rahat, mitkä Bestysjeff vaatii, ja pyydän teitä antamaan ne hänelle ruhtinaan vapauden hinnaksi."

"Olen lupaukseni antanut ja tahdon toimia parhaan ymmärrykseni mukaan", vastasi katteini. "Ette saa yksinään lähteä laivasta, minä tulen saattamaan teitä asuntoonne. Myrsky on raivoisa, jos ei se vähän helpota, en huomenna pääsekään satamasta, niinkuin aikomukseni oli."

Katteini ja ruhtinatar lähtivät salongista ja astuivat maalle. Kovat tuulenpuuskat ajelivat toisiansa, sade valui virtana ja ilta oli niin pimeä, että katteini ja hänen seuralaisensa vaivoin saattoivat päästä eteenpäin. Ilmassa lenteli kattolaudan pätkiä ja muita kaikenlaisia niin, että kävelijät joka hetki olivat hengen vaarassa.

Vihdoin saavuttiin ruhtinattaren asunnolle.

"Varjelkoon ja suojelkoon teitä Jumala", sanoi hän katteinille. "Minulla ei ole teille muuta annettava kuin sydämeni koko kiitollisuus. Tuskalla levottomuudella ja toivollakin odotan tietoja teiltä ja teistä."

"Niitä saattekin; niin pian kuin vain saan ruhtinaan pelastetuksi, saatte siitä tiedon. Nyt jääkää hyvästi!"

Hän kiiruhti pois ja pääsi ilman vaikeuksia laivaansa. Salonkiin tultuansa jatkoi hän kirjettään Mimmille, sulki sen ja sanoi itseksensä:

"Onnistukoon minulle tehdä hyvä työ, saada vapautetuksi kovaonninen ruhtinas ja saattaa hänet oivallisen puolisonsa luokse. Itse olen niin monella ihmeellisellä tavalla saanut kokea Jumalan apua, että velvollisuuteni on auttaa toisia apua tarvitsevia."

Sydänyön aikana oli myrsky yltynyt hurjimmilleen; aamulla oli sen raivo masentunut. Samalla oli höyrylaiva varuillaan, ja kun ensimäinen auringon säde pilkisti idän pilvistä, höyrysi laiva pois satamasta. Suotuisissa oloissa olisi sen 8 tai 9 tunnin kuluttua pitänyt saapua Viipuriin, jonne Lovisasta oli noin 15 penikulman matka.

Väljemmille vesille päästyä nostettiin Salamaan vauhdin lisäämiseksi muutamia purjeita, mutta pysyttiin mahdollisimman lähellä rantaa. Pian tuli näkyviin Haminan kaupunki, jossa on rappiolle joutunut linnoitus; samoin Suursaari, missä enimmästi asuu luotseja ja kalastajia. Sen luona oli v. 1788 merkillinen meritappelu ruotsalaisten ja venäläisten välillä.

Sydänpäivän aikoina alkoi aurinko näkyä myrskyn repimistä pilvistä. Vieläkin lainehtii meri valtavasti, mutta kova itäinen tuuli on kääntynyt vahvaksi lounaiseksi. Näkyviin tulee Viipurin saaristo, jossa ovat suuret Piispansaari, Torsaari ja Koiviston saaret Muutama tunti vielä, jopa alkaa näkyä Uuraan- ja Ravansaari, jotka suojelevat Viipurin avaraa satamaa. Hurraa, ponnistelkaa ja puhkukaa höyryhevot, silloin pääsee Salama Viipurin linnoituksen suojaan, jonka kanuunilla varustetut muurit ovat ihan meren rannalla.

Katteini hieroo hyvillä mielin käsiänsä, tyytyväisenä pistää luotsi suuhunsa uuden tupakkamällin kirkkaasta messinkirasiastansa. Pian on kaikki pelko ja vaara vältetty; parin tunnin kuluttua ollaan turvassa.

"Kuten arvelen, niin kävi; vihollisemme ovat ajaantuneet merelle tai saaristossa hakeneet satamaa", sanoi luotsi, "tälläkin erällä petimme heidät kelpotavalla."

Pekka Nord oli tuskin saanut tuon sanoneeksi kun suuri höyrylaiva Uuranasaaren etelänokasta ilmestyi kulkuväylään. Samaan aikaan nähtiin toinen höyrylaiva tulevan Koiviston salmesta ja; pyrkivän pohjoista suuntaa suoraan satamaa kohden. Katteini nosti kiikarin silmälleen, katseli tarkoin noita kahta laivaa ja sanoi sitte luotsille kylmäverisesti ja tyynesti.

"Ne ovat molemmat vihollisemme Miranda ja Dragon. Nyt saamme panna parastamme hengen ja laivan pelastamiseksi."

"Vai niin, minä luulin niitten olevan kaukana Suomenlahdella", vastasi luotsi ja rupesi sitte tähystelemään näkyalaa kaikilta puolin.

Vasemmalla puolella oli Viipurin ranta ja satamasta läheni Miranda täydellä höyryllä ja purjeet auki. Oikealla oli saaristo, sen lukemattomat saaret, luodot ja siltä puolelta tuli Dragon. Pekka Nord muutti tyynimielisenä tupakkamällinsä oikeasta poskesta vasempaan ja sanoi sitte katteinille:

"Mahdollisimman suuri höyrypaine, raskauttakaa venttiilit, kaikki purjeet leveälle, parhaimmat miehet peräsintä pitämään. Minä kiipeen etumastoon, josta johdan luotsausta. Te, katteini, komentosillalle johtamaan laivan liikkeitä ja peränpitäjälle kertoomaan minun käskyjäni -- minä vien laivan saaristoon."

"Oikein sanotte, muulla tavoin emme pääse pulasta", vastasi katteini. "Miranda estää meitä pääsemästä satamaan ja Dragon kääntymästä takaisin; meidän täytyy mennä saaristoon."

Pekka Nord nousi nopeasti mastoon, missä istui suuren mustan linnun muotoisena. Kaikki purjeet jotka saattoivat olla avuksi avattiin. Tuokion kuluttua pisti koneenkäyttäjä päänsä koneluukusta ja huusi katteinille:

"Kymmenen astetta yli korkeimman höyrypaineen."