Part 10

"Hm, -- jalosti, ihmismäisesti tehty; siitä on pojallesi kunniaa, veikko Evert", sanoi patruuna. "Yrjöstä kyllä aikanansa tulee mies. Mutta mitä tirkistelet paperiisi; onko siinä vielä jotakin mainittavaa?"

"Onpa niinkin, sitä en vielä huomannutkaan; sillä ihan äsken sainkin tämän postista", vastasi raatimies. "Kuoressa on erityinen pieni kirjelippu, jonka sisällön luulen ilahuttavan sinua Wulff veikko. Kas näin seisoo siinä:

"Salama lähti Lovisasta, Dragon ja Miranda ajoivat sitä turhaan takaa. Me seurasimme sitä aina Viipurin saaristoon, mutta se pääsi onnellisesti tiehensä. Me ruotsalaiset iloitsimme siitä rehellisesti ja kieltäysimme hoitamasta niitä kanuunia, jotka ampuivat meidän oivallista laivaamme. Salamaa vainotessaan tarttui Miranda venäläiseen torpeedoon ja katteini Milenius pääsi onnellisesti Viipuriin. Enempää en nyt ehdi."

"Hei ja hurraa!" huusi patruuna ja pyöräytti iloissaan raatimiestä kerran ympäri lattian, sitte riensi hän ovelle, avasi sen ja huusi ylikertaan:

"Mimmi, Elviira, tytöt, lapset! kuulkaa, tulkaat tänne! Salama ja Milenius ovat säilyssä ja onnellisesti päässeet Viipuriin. Tulkaa paikalla tänne! Olen ilosta pyörtyä. Oiva mies tuo Milenius, katteinien parhaita. Kas tässä ovat tytöt; lue heille Yrjön kirje, veli Evert, eläkä unohda sitä pientä kirjelippua, mikä olikin kaikista paras."

Mutta kun vihdoin Salama itse saapui Geflen satamaan eräänä kauniina iltana ja tieto siitä tuotiin patruunalle, yltyi ilo ylimmilleen reitaajan talossa. Mimmin silmät riemusta säihkyivät nähdessään jälleen sen, jota hän maailmassa enimmin rakasti ja kun katteini patruunalle esitti ruhtinas Barinskyn ja kertoi hänen elämänsä vaiheet sekä miten hän itse oli välttänyt kaikki häntä tällä matkalla kohdanneet vaarat, silloin loistivat kauppamiehen kasvot ilosta ja mielihyvästä. Kun katteini oli kertomuksensa päättänyt, sanoi patruuna:

"Minä olen teille, katteini suurimmassa määrässä tyytyväinen ja te ansaitsette tulla onnelliseksi. Kuuden viikon kuluttua vietätte häitä tyttäreni kanssa, joka myötäjäisiksi tuo teille muun muassa sen laivan, joka epäilemättä on käynyt teille rakkaaksi ja jota te näin taitavasti ja tavattoman onnellisesti olette kuljettanut. Elkää kiittäkö minua, katteini; Joonas Wulffilla on varaa antaa vävynsä vaikutusalakseen valita joko maan tai meren. Kun manner rupee tuntumaan ikävystyttävältä, valjastakaa silloin Salama, ottakaa vaimonne Mimmi mukaanne ja tehkää matkoja, sellaisia, joista lähtee sekä huvia että hyötyä."

Ja patruuna piti sanansa. Kuusi viikkoa myöhemmin vietti Kaarle Milenius häitä Mimmi Wulffin kanssa Geflen kaupungissa. Ne olivat komeat ja kaikin puolin onnistuneet pidot. Vierasten joukossa olivat ruhtinas ja ruhtinatar Barinsky, joka onnellisesti oli päässyt Gefleen ja siellä tavannut puolisonsa. Oli siellä vielä Gregorius Bestysjeff ja vanha luotsi Pekka Nord'kin, joka katteinin kutsumana oli tullut Prestön-saarelta Gefleen katteinin häihin. Päivä oli ihmeen kaunis ja satamassa oli Salama puettu liehuviin lippuihin kannesta mastonhuippuun asti. Höyry tuprusi venttiileistä ja putkista, se oli valmis panemaan koneensa käymään. Minnehän piti Salaman lähteä?

Heti vihkimisen ja juhlapäivällisten jälkeen oli se vievä nuoren parin etelän lämpöisiin maihin, muun muassa Italiaan. Patruuna oli niin tahtonut ja niin oli nyt tapahtuvakin. Ruhtinas Barinsky ja hänen puolisonsa olivat kutsutut osallisiksi tälle matkalle ja sen tarjouksen olivat he suurella kiitollisuudella vastaanottaneet. Laivan taloudenhoitajaksi oli otettu Bestysjeff ja uhkapurjehtijan entiset miehet olivat tälläkin kertaa pestatut sen hupaiselle ja vaarattomalle matkalle. Kyllä oli katteini saanut taistella ennenkuin sai patruunan suostumuksen naida hänen tyttärensä, mutta tulipa sitte Joonas Wulffista yhtä antelias kuin oivallinen appi. Pahat kielet sanoivat -- ja niitähän on runsaasti kaikkialla -- että rikas Wulff oli pannut toimeen kaiken tuon komeuden saadaksensa prameilla rikkaudellansa ja toiset kielet, aivan yhtä pahat, milt'ei pahemmat, sanoivat, että entisen lautakartanon miehen pitäisi hävetä sillä tavoin pöyhkeillä ja olla olevinaan muita etevämpi; hän muka oli unohtanut kantaneensa tuohikonttia ja käyneensä "pikisaumasilla." Mutta ne, jotka näin puhuivat ja päättelivät, olivat kiukkuisia kadehtijoita, jotka varmaankaan eivät olisi tehneet, mitä Wulff teki. Hän näette lahjoitti sinä samana päivänä suuria summia vaivaishoidolle ja opistoille sekä auttoi salaisesti puutteenalaisia, siten kuivaten satalukuisten kurjain kyynelet.

Pariskunta oli vihitty ja vieraat kävivät sille onnea toivottamassa, vaahtoavat samppanjalasit kädessä. Nuoren parin malja oli juotava ja esille astui muuan nuori ilomielinen merikatteini, sulhaisen nuoruuden ystävä. Hän nosti lasinsa, korotti äänensä, puhui ja sanoi:

"Veikkoseni, verrattoman onnellinen olet sinä, jopa onnellisempi kuin rasvamerillä purjehtija. Apeksi sait rikkaan Wulffin, joka tietysti tekee sinusta Ruotsin Rothschildin, mutta kalliimpi on kuitenkin se helmi, joka vieressäsi seisoo, sen huomaan silmistäsi. Te olette nyt yhteen solmitut ja saatte yhtenä tehdä elämän pitkänmatkan. Tulkoon se riemuisaksi elköönkä ennen loppuko kuin on vietetty kultahäitänne. Toivotan, ettei onnenne milloinkaan siirry oikeasta kulkuväylästä, pitäkää tarkkaa suuntaa ja vähentäkää purjeita ennenkuin nousee myrsky. Painolastina olkoon teillä paljon rakkautta, uskoa ja toivoa, sillä silloin asuvat rauha ja riemu mielessänne. Jos sää muuttuu myrskyiseksi ja taivas käy pilviseksi, käärikää silloin purjeet ja luottakaa siihen, että mahtava peränpitäjä pian hankkii hyvän sään ja myötäisen tuulen. Veikkoni, sinä nostat ankkurin ja lähdet kaukaisille vesille, mutta minne menetkin, olette aina mielessämme. Tule leivon mukana takaisin pohjolaan ja sitte pysykää täällä, sillä totta on, että 'autuas se, joka ei nuorena sortunut maaltaan'."

Pari tuntia myöhemmin höyrysi Salama satamasta ja sen muassa sulhanen, morsian ja ne toiset, jotka jo mainitsimme. Laivasta ja sen rannalta liehuteltiin ja hurrattiin jäähyväisiksi ja vanha Pekka Nord heilutti hattuansa niin kauan kuin hän hiemankin näki laivaa ja sen katteinia, sillä hän rakasti niitä molempia. "Katteini ansaitsi onnensa, sillä reippaampaa merimiestä ja rohkeampaa miestä en ole milloinkaan tavannut", jupisi luotsi. "Onnea matkalle, olkoon Jumala laivan ja sen väen kanssa!"

Elviira jäi kotia isänsä luokse, eikä tahtonut hänestä luopua. Mitä tulee häneen rakastuneesen englantilaiseen luutnantti Cutleriin, haki hän siirtoa Mirandasta ja sai paikan eräällä 44-kanuunan laivalla, joka lähti Itä-Intiaan. Hän ei voinut kestää häijyn Joneksen ainaisia pistopuheita. Kalkuttassa tutustui hän erääsen rikkaasen sitrunakeltaiseen rouvasihmiseen, joka oli hindulaisen leski. Hän otti sen vaimoksensa ja erosi virastaan. Emme osaa sanoa, tuliko hän onnelliseksi, mutta toivomme niin käyneen. Hyvänluontoinen Cutler ansaitsi hänkin vähän onnea elämässä.

YHDESTOISTA LUKU.

Uhkapurjehtijan entinen laivapoika englantilaisella sotalaivalla. -- Keskustelu mastossa. -- Wiaporin pommitus. -- Laivasto lähtee Itämerestä. -- Yrjö Evertin myöhemmät elämänvaiheet. -- Loppunäytelmä.

Kuten Jones oli ennustanut, ei mitään tärkeitä sotatapauksia, vuoden 1854 lopulla enää tapahtunut Itämerellä. Matalakulkuisten laivan puute oli sellainen este, ettei voitu Itämeren kaupunkeja ja linnoituksia hätyyttää. Liittolaisilla ei ollut muuta tehtävää kuin sulkea satamat, pitää Venäjän laivastoa suljettuna ja toimettomana. Englannissa ja Ranskassa ruvettiin kiiruimmiten rakentamaan höyryllä kulkevia kanuunaveneitä ja uivia pattereja, jotta varhain tulevana keväänä päästäisiin tehokkaammasti toimimaan noissa vaikeakulkuisissa vesissä.

Liittolaisten laivat lähtivät syksyllä Suomen vesiltä ja kääntyivät kotiinsa.

Pian oli talvi rakentava tukevamman sulun Suomen- ja Pohjanlahdelle sekä sulkeva niitten rannoilla olevat satamat. Pohjoistuuli, jää ja lumi olivat kylläkin vihollisia, aivan yhtä ankaria kuin Länsivaltain laivastotkin.

Mutta yli Pohjanmeren purjehtivat laivastot kotia kohden. Syysauringon viileät säteet valaisivat tuota mahtavaa hävittäjä-joukkoa, joka, vaikka kyllä monilukuinen ja voimakas, oli niin vähän saanut aikaan. Keskustan etunenässä purjehtii uhkea kolmikantinen, 700 hevosen voimaisella koneella ja 131 kanuunalla varustettu laiva "Duke of Wellington." Se on englantilaisten pelottava päällikkölaiva. Elköön lukija unohtako, että pansarilaivain ja monitorien aika ei silloin vielä ollut tullut. Päällikkölaivan vanavedessä tulevat S:t Jean d'Acre, 100 kanuunaa, kone 600 hevosen voimainen; Neptun, 120 kanuunaa; ruuvilaiva Nile, 91 kanuunaa, kone 500 hevosen voimainen; ruuvilaiva Royal Georg, 120 kanuunaa, kone 400 hevosen voimainen y.m. komeat rekattilaivat Euralus, Arrogant, Amplian, Miranda j.n.e. sekä korvettilaivat Cruiser, Desperate, Conflict, y.m. Tuosta laivastosta ylpeilee jok'ainoa englantilainen; se on Britannian varus ja turva, sen valtiollisen voiman kannattaja, se käsi, joka pitää miljoonia kaukaisia kansoja kurissa ja pakottaa ne Englannin vallan ja herruuden alaisiksi, se, mikä saa kaukaiset maat ja kansat tottelemaan Englantia ja nöyrtymään sen laille.

Duke of Wellington'in isomärssissä, johon helposti mahtuu sata miestä, makaa vartijamiehiä ryhmittäin. Muitten muassa on siellä Yrjö Evert ja hänen hyvä ystävänsä Edvard Ryd. Yrjö on kelpolailla miehistynyt. Hänen kasvonsa ovat päivettyneet ja niitä varjostaa hieno parran untuva, joka tekee ne miehuullisemman näköisiksi. Hänestä ja Ryd'istä pidetään paljon heidän rohkeutensa ja reippautensa tähden. He ovat olleet osallisina monessa pienemmässä ottelussa. Yrjö Evert on "sininuttuna" oivallinen ja kumppaninsa suosivat häntä suuresti.

Englantilaisten laivain piti mennä Spitheadiin, ranskalaisten Cherbourgiin, Brestiin ja Touloniin.

Yrjö ja Edvard Ryd keskustelivat ystävällisesti:

"Kuten jo olen sinulle ehdottanut", sanoi Ryd kumppanillensa, "karkaamme me niin pian kuin maihin tulemme. Minä olen ennen ollut Portsmouthissa, tunnen siis vähän paikat. Jos vain vanha Peggy Oliver elää, ei ole mitään hätää. Hän osaa kätkeä merimiehen niin hyvästi, ett'ei elävä silmä sitä löydä. Peggy on kunnon eukko, siihen saat luottaa."

"Mikä on hänen elinkeinonsa?" kysyi Yrjö.

"Hän pitää pientä boardinghousea, asuntoa merimiehille ja sen mukana kapakkaa", vastasi Edvard. "Se on oikein lemmon eukko, irlantilainen, varmaankin 70 vuoden vanha. Minä karkasin kerran amerikalaiselta ja menin Peggy Oliverin luokse. Hän otti minut hoitaaksensa ja vaikka poliisi vainosi minua ja haki jokikisen nurkan ja pielen Peggyn huoneessa, niin minuapa ei löydetty. Hän näet kätki minut vanhaan kellariholviin kapakkahuoneen lattian alle ja poliisi sai pitkän nenän."

"Käyköön miten tahansa, mutta minä en kauemmin viihdy sotalaivalla", sanoi Edvard. "Minä haluan vapaaksi ja kauppalaivaan. Nyt olen jo mies tullakseni toimeen missä merimiestyössä hyvänsä, mutta täällä olemme kuin orjat saamatta mitään palkkaa. Olkoon että tämä on hyvä koulu, mutta minun ei haluta siihen jäädä."

"Mutta miten tulemme rahattomina toimeen", sanoi Yrjö, "sehän on pahin mutka."

"Vanha Peggy on hameellinen boardingmaster; jos vaan onnellisesti pääsemme hänen luoksensa, antaa hän meille lainaksi sen verran kuin tarvitsemme", vastasi Ryd. "Hän hankkii meille pestin ja saa sitte katteinilta mitä on kuluttanut. Niin on vallan tavallista meille merimiehille. Ei meillä ole muuta kuin boardinghouse ja kapakka. Meistä ei pidetä mitään huolta, senpä vuoksi käy, niinkuin käykin."

"Mutta Englanti on jo ruvennut muistamaan merimiehiänsä; minä olen kuullut, että useammissa sen suuremmissa merikaupungeissa on merimieskoti", vastasi Yrjö.

"Aivan totta, mutta ne merimieskodit, vaikka ovatkin hyviä, eivät riitä niille tuhansille merimiehille, jotka käyvät ulkomaan suurissa merikaupungeissa", vastasi Edvard. "Kun muistaa, että se osa Isonbritannian tavaroita, mikä aina on vesillä, nousee 80:teen miljoonan punnan arvoon, on samalla myönnettävä, että koko kansalla on täysi syy huolehtia sen kansaluokan kohtalosta, jonka haltuun ja huostaan niin suuri osa sen tavarata on uskottu. Tärkeältä tuntuu, että ne miehet ovat kunniallisia, taitavia, hyväntapaisia ja jumalisia. Sitä siis tulisi kaikkein meriliikettä harjottavain kansain muistaa. Ruotsissa ei ole mitään tehty meidän merimiestemme hyväksi; Englannissa on jo vähän tehty ja tekeillä on vielä enemmän."

Ryd puhui totta. Vaikka on myönnettävä Englannin merimiehillä olevan monta jaloa ominaisuutta, havaitaan kuitenkin, etteivät ne siveellisyydessä ja hurskaudessa ole ensinkään eteviä, jos kohta tässäkin kohdin löytyy poikkeuksia.

Englannin sotalaivasto saapui onnellisesti Spitheadin ulkosatamaan ja vangit, joita laivoissa oli useampia, lähetettiin Victory nimiselle kolmekansilaivalle, lord Nelsonin päällikkölaivalle, joka seisoi sisäsatamassa. Turhaan pyysivät Salaman neljä miestä vapauttansa. Heille vastattiin lyhyesti, että kiittäkööt Jumalaa siitä että pääsevät hirttonuorasta, he kun olivat olleet sulunsärkijöitä, todellinen syy oli kumminkin suuri puute merimiehistä, jonka vuoksi ei ollut varaa laskea miehiä irti. Victory laivalla täytyi heidän äkseerata purjeilla ja kanuunilla niin kauan kuin sää ja vuodenaika sen sallivat. Heitä ei laskettu maalle ja usein he yrittivät karata, mutta aina turhaan.

Victory laivassa olevista vangeista oli pari koettanut karata jonka vuoksi kaikkia vankeja alettiin ankarasti vartioida. Yrjö Evertin ja Rydin karkaamisyritykset siis jäivät onnistumatta. Oli jo vuoden 1855 huhtikuu, mutta yhä vielä he olivat sotavankina. Niitä miehiä varten, jotka halusivat meritieteitä oppia, oli toimitettu koulu laivaan ja sen opetusta käytti Yrjö ahkeraan, josta hänelle vast'edes oli suuri hyöty. Edvard Ryd sen sijaan yritteli ehtimiseen karkaamista. Hän koetti taivuttaa Yrjöä yöllä hyppäämään laivasta ja uimaan maalle, jossa hakisivat Peggy Oliverin, mutta siihen Yrjö ei suostunut, koska se hänen mielestänsä oli liian rohkea hanke, jonka vuoksi ei ollut sen onnistumisestakaan toivoa. Jos he saataisiin kiinni, seuraisi siitä kova rangaistus, jonka alaiseksi Yrjö ei tahtonut antautua. Hän odotti parempaa tilaisuutta vast'edes. Ryd taas pysyi jäykästi päätöksessänsä. Eräänä pimeänä yönä kiipesi hän alas ankkurikettinkiä myöten ja alkoi uida kaupunkia kohti. Mutta pahaksi onneksi huomasi hänet muuan vartijavene ja hän vietiin takaisin. Mies tuomittiin saamaan kaksikymmentä köydenpään lyöntiä. Ainoatakaan valitusta päästämättä hän kärsi rangaistuksensa, mutta hänen kiukkuiset silmäniskunsa osottivat, että hän pian aikoi karata uudestaan. Muutamia päiviä myöhemmin jaettiin vangit laivaston eri haaroille lähteville laivoille. Yrjön ja Rydin oli eroaminen. Yrjö joutui Snapper nimiselle kanuunaveneelle, Ryd Ermouth nimiselle sotalaivalle. Laivasto oli valmistettava ensi keväänä meneväksi Itämereen ja Suomen lahteen amiraali Dundasin johtamana. Kaipauksella ja ikävällä erosivat Ryd ja Yrjö toisistaan sillä heistä oli tullut todelliset ystävät. Yrjö kirjoitti pitkän kirjeen vanhemmillensa ja kertoi siinä kaikki, mikä häntä oli kohdannut; hän ehkä etäältä saisi nähdä kotimaansa rannikon, vaan ei tavata omaisiansa.

Englannin Itämerenlaivastoon yhdistyi Ranskan laivasto amiraali Penaudin johtamana. Suomen ja Venäjän Itämeren-satamat suljettiin uudestaan ja nyt alettiin todenteolla tuumailla Wiaporin pommittamista, jotta Venäjälle tulisi tuntuva isku.

Wiaporin linnoitus, jota vastaan liittolaiset nyt olivat päättäneet käyttää hirveää sotavoimaansa, on kuten tiedetään rakennettu kallioon ja kalliolle puolen penikulman päähän Suomen pääkaupungista Helsingistä. Linnoitettuja saaria on seitsemän. Niistä on suurin Kustaavi-niminen, jossa linnanpäällikkö asuu. Wiaporia on sanottu Pohjolan Gibraltariksi. Pitääkö se väite enää paikkansa, lienee epätietoista; ainakin huomattiin sillä, liittolaisten laivain sitä pommittaessa, olevan kylläkin heikkoja puolia. Ainoa kulkuväylä Helsingin redille, joka on Venäjän valtakunnan suurimpia sotasatamia, käypi näitten lujasti varustettujen saarien välitse, joissa on 800 suurimmanlaista kanuunaa. Kun Wiapori on pelkkää kiveä, ei sitä voi maalta piirittää; ainoa keino sitä hävittää on pommittaminen meren puolelta. Wiaporin rakensi 18:ta vuosisadalla Kustaavi III:nen hallitusaikana kreivi August Ehrensvärd. 1809-vuoden sodan aikana antoi kavaltaja tämän lujan linnan ilman ottelua venäläiselle kenraalille Barclay de Tollylle, oinain valtiollisten mielipiteittensä tyydyttämiseksi, kokonaan unohtaen velvollisuutensa isänmaataan kohtaan.

Liittolaisten laivasto seisoi Wiaporin edustalla. Oli elokuun 7 päivä 1855. Aurinko valaisi Suomenlahden laineita ja tuota uljasta laivastoa, joka oli aikeissa koetella voimiaan Ehrensvärdin nerokasta luomaa vastaan. Edellisenä päivänä oli itse amiraali Penaud tullut Tourville laivalla ja heti hänen jälkeensä kaikki muut Ranskan osaston laivat!

Molemmat ylipäälliköt ryhtyivät heti tarpeellisiin alkutoimiin Wiaporia vastaan. Venäläiset olivat edellisenä vuonna samoinkuin vuoden 1855 viimeksi kuluneina viitenä kuukautena uutterasti parannelleet ja varustelleet täällä, rakentaneet uusia pattereja jokaiseen sopivaan paikkaan ja estäneet laivoja lähestymästä muuta kuin tätä monimutkaista tietä.

Amiraalit sen vuoksi päättivät, ett'eivät laivoillansa tee yleistä ryntäystä, vaan ainoastaan semmoista hävitystä, mitä mörssäreillä voidaan aikaan saada.

Linnan melkein pääsemätön asema teki vaikeaksi valita mörsärilaivain paikkaa sopivan kauaksi tai lähelle. Pommittamisen valmistukset olivat siis tehtävät niin varovasti ja huolellisesti, että niihin kului pari päivää, jotenka alottamisen merkki voitiin antaa vastaa elokuun 9 p:nä kello 7 aamulla.

Tulta salamoi laivojen koko rivistä; yhdeksänkolmatta englantilaista ja ranskalaista pommia lensi yht'aikaa linnaan. Siellä oli siihen asti oltu vaiti, vaan nyt vastattiin heti kohta. Taistelu oli alkanut.

Paksu savu tuprusi jo monesta kohdin linnassa. Kello 10 ja 11 välillä kuului ankara räjähdys; muuan ruutikellari oli syttynyt ja lensi pirstaleina ilmaan. Siitä päästivät liittolaiset riemuhuutoja. Taistelu kävi tuimaksi. Melkein kaikki Wiaporin patterit ampuivat kaikilla kanuunillansa. Ranskan ja Englannin kanuunaveneet viskelivät granaatteja ja jykeviä kuulia; näitten paljouden ja sen nopeuden, millä taistelulinjaa muutettiin, piti houkutella vihollista kääntämään huomionsa pois mörsärilaivoista, joihin se muussa tapauksessa olisi tähdännyt kaikki kuulansa.

Kello vähää ennen kahtatoista kuului toinen räjähdys; se oli tuntuvasti voimakkaampi kuin edellinen ja sitä seurasi kaikkialle leviävä tulipalo. Ei kulunut paljon aikaa, kun vielä tapahtui kolmas räjähdys, joka peitti melkein koko linnan savuun. Muutaman hetken aikana kuului yhtämittaista, ukkosen jyrinän tapaista paukkinaa. Tuo viimeinen räjähdys surmasi viholliselta paljon miehiä. Liittolaisten upseerit eivät milloinkaan olleet mitään hirveämpää nähneet. Sekasorto oli Wiaporissa ääretön ja siitä hetkestä alkaen kävi ampuminen sieltä tuntuvasti heikommaksi. Moni patteri herkesi kokonaan ampumasta; ainoastaan kaksi niistä kiusasi yhä liittolaisten laivoja. Tulipaloja syntyi ja yltyi yhä useammalla haaralla. Makasiineja ja halkovarastoja paloi monessa paikoin.

Mörssärilaivain ammunta oli koko päivän hyvin vilkas. Linnastakin kiihkenee ammunta ja kuulia tuiskuu rakeitten tapaisesti liittolaisten laivoille. Muuan kuula särkee yhdestä veneestä kanuunan alustimen; siitä lähtenyt kappale sattuu upseeriin, jonka se kaataa. Hän luullaan kuolleeksi, mutta kun tungetaan hänen ympärillensä, nousee hän niinkuin ei olisi mitään kolahusta saanutkaan. Toiselta kanuunaveneeltä sattuu tulikuuma kuula lävistämään kannen; se tunkee ruutisäiliöön, mutta tarttuu siellä erään vaskisen laatikon ja seinän väliin. Seinä rupee palamaan, mutta laivan vesiruisku sai palon sammutetuksi.

Amiraalit Dundas ja Penaud ovat kaikkialla; he siirtyvät laivasta laivaan, veneestä veneesen. Upseerit merimiehet ja sotilaat kilpailevat rohkeudessa ja kestävyydessä. Snapperlaivalla ammuskeli Yrjö Evert lankaster-kanuunallansa niin, että hän käytöksestänsä sai korkeimmat kiitokset. Itse amiraali huusi hänelle: "sinä olet kunnon poika", ja käski kirjoittaa hänen nimensä muistiin.

Ammuntaa kesti koko elokuun 9:nen päivän. Se sai aikaan, mitä tarkoitettiinkin ja sitä pitkitettiin vielä seuraavanakin päivänä yhtä hyvällä menestyksellä kuin edellisenäkin. Päivän vaaletessa huomattiin, että eräs kolmikantinen venäläinen sotalaiva ei enään ollut siinä paikassa salmessa, missä se ennen oli ollut. Se oli edellisenä iltana saanut monta kuulaa ja pimeässä oli se siirretty niin etäälle, etteivät kuulat siihen enään kantaneet.

Kun venäläiset huomasivat mörssärilaivain olevan entisellä paikallansa, alkoivat he tuimasti ampua linnasta ja yhdestä laivastansa. He tähtäsivät etenkin erästä patteria pienellä Aapraham nimisellä saarella, jossa liehui Ranskan lippu. Pommin kappaleita ja kuulia oli paksulla koko saarella, mutta yksikään mies ei haavoittunut.

Taistelu raivosi hirveästi. Kuulia, pommeja ja kranaateja vinkui ilmassa. Ruudin savu pimitti auringon. Sydänpäivän aikana syntyi tulipalo muutamassa makasiinissa kirkosta länteenpäin ja se tarttui suuriin rakennuksiin, linnasta samaan suuntaan. Kauhea oli se palo. Liekki kohosi korkeammalle kuin kirkontorni ja ajottain oli savu niin sankka ettei koko Wiaporia näkynytkään. Sen päivän ilta tuotti venäläisille äärettömän vahingon.

Snapperlaivan kannelle putosi pommi. Silmänräpäyksessä juoksi esille Yrjö Evert, otti pommin syliinsä ja paiskasi sen mereen. Hänen kumppaninsa huusivat hänelle hurraata, esimiehensä antoi hänelle kättä ja sanoi.

"Se oli teko, joka korottaa teidät; minä en jätä sitä amiraalille kertomatta ja kun se on tehty pääsette aliupseeriksi."

Yrjö nosti hattuansa ja meni taas hoitamaan kanuunaansa. Jos pommi olisi saanut räjähtää laivan kannella, olisi se tehnyt tuhoja. Sen korjaaminen osotti todellista rohkeutta.

Elokuun 11 p:nä kello 4 aamulla lähetti amiraali Dundas sanomaan amiraali Penaudille että pommituksen tarkoitus oli saavutettu ja ehdotti samalla sen lopettamista. Penaud arveli samoin ja ampuminen lakkautettiin. Sitä oli kestänyt 48 tuntia. Ranskan laivat ja Aapraham-patteri olivat ampuneet 4,150 pommia ja muita kuulia; englantilaiset melkein saman verran, mutta Wiaporin vallit olivat kivestä; kuulat ja pommit eivät voineet niitä särkeä.

Wiaporin pommittaminen oli liittolaisten viimeinen tärkeämpi toimi Itämerellä. Kuin ei ainoakaan venäläinen laiva rohjennut tulla aavalle merelle, ei meritappelua syntynytkään. Satamat pidettiin vieläkin niin kovasti suljettuina ett'eivät pienetkään veneet päässeet niistä liikkeelle. Myöhempänä syksyllä palasivat samat laivat kotiin, mutta pienemmät jäivät talveen asti vartioimaan Venäjän satamia.

Rauha, joka tehtiin maaliskuun 30 p:nä 1856, lopetti vihdoinkin tuon ihmisiä ja rahaa ahmivan sodan. Ranska oli rauhanteon johtaja. Päätöksen allekirjottivat Pariisissa asianomaisten valtakuntain edustajat kynällä, joka oli otettu eläintarhassa olevan korpikotkan siivestä.

* * * * *

Kertomuksemme "Ruotsalaisesta Uhkapurjehtijasta" on lopussa, samalla kuin sotakin loppui. Mutta ehkä jonkun lukijoistamme huvittanee tietää vähän enemmin yhdestä tässä kertomuksessa mainitusta henkilöstä, nimittäin Yrjö Evertistä. Hänestä ja hänen kohtalostansa kerromme siis vielä lyhyesti.