Part 1

RUOTSALAINEN UHKAPURJEHTIJA

Historiallinen kertomus 1854 vuoden sota-ajan muutamista tapahtumista Suomen vesillä ja rannoilla

Kirj.

H. AF TROLLE

Helsingissä 1905, G. W. Edlund, 1905.

ENSIMÄINEN LUKU.

Isä ja poika. -- Perheen hylky. -- Mailman tapaus tekeillä.

V. 1854 eli ja oli Geflen kaupungissa Ruotsin maalla kunnallisraatimies, nimellä Gaabriel Evert, joka muuten ammatiltansa oli puutavarain kauppias. Häntä pidettiin arvossa rehellisen ja kunniallisen luontonsa tähden ja kaupungin hallitus oli kutsunut hänet neuvoskuntansa jäseneksi. Sangen hyvin ymmärsi hän kaikki mitä koski metsä- ja puutavara-asioita, mutta lain monimutkaisia kaaria ei hän voinut saada päähänsä; toisenlaiset olivat ne kaaret, mitkä hän tunsi kyllin ja tarkoin. Mutta kuten sanottu, oli hän rehellinen ja selväjärkinen ja näillä ominaisuuksillaan hän useimmiten osasi oikeaan, esiin tuoden lauseensa oikeammin kuin lakia oppimattomalta olisi voinut odottaakaan.

Raatimies Evert ei ollut rikas, eikä varakaskaan, mutta hän oli hyvinvoipa, kuten sanotaan, teki jokaiselle oikein, oli velaton, ja osaansa tyytyväinen ja tyytyväisyys onkin, kuten tiedetään, maallisen onnen parhaita perustuksia.

Mutta raatimiehellä oli toisentapainen arvaamaton rikkaus. Hänellä oli hyvä vaimo ja lukuisa lapsiparvi, seitsemän poikaa ja kuusi tytärtä, siis kolmetoista perillistä, joten hänellä oli se iloinen vakuutus, ettei Evertin nimi pitkään aikaan kuole, vaan että se tulisi vielä kestämään monet sukupolvet puhki.

"Varhaiset aviot eivät ole edullisia", sanoi raatimiehen lapsiparvea nähdessään muuan hänen setänsä. "Kolmentoista luku on sitä paitse onneton luku, joku sinun lapsistasi joutuu varmaan hunningolle."

Raatimies naurahti, katseli veitikkamaisesti reipasta ja kunnollista vaimoansa ja arveli, että jos Herran tahto niin olisi, voi kolmentoista luku kylläkin muuttua neljäksi- tai viideksitoista. Mutta siitäpä ei tullut mitään; perheensä ei enää lisääntynyt, raatimies ja hänen vaimonsa vanhenivat ja kertomuksemme alussa oli ukko jo täyttänyt 60 ikävuotensa. Hänen korkea vartalonsa oli köyristynyt, tukka silminnähtävästi harmaantunut ja näkö niin heikontunut, että hänen oli tarvis ruveta käyttämään sinisiä silmälasia. Rouva, joka oli miestänsä kymmenkunnan vuotta nuorempi, oli säilynyt paljoa paremmin. Viisikymmentävuotisena oli hän lihava, punaposkinen rouva, joka vallan kepeästi hoiti taloutensa ja monilukuisen perheensä.

Sedän ennustus kolmentoista luvun onnettomuudesta raatimiehen jollekulle lapselle, ei näyttänyt käyvän toteen. Kaikki kasvoivat vanhempaansa iloksi. Opintonsa päätettyä saivat pojat hyviä paikkoja eri ammateissa ja kolme tytärtä tuli hyviin naimisiin. Lyhyesti sanoen: kaikki kävi hyvin Evertin monelle lapselle. Nuorin pojista, Yrjö Evert oli vanhempainsa lemmikki.

Kertomuksemme alussa oli Yrjö kuusitoista vuotias. Hän oli kaunis, pulskea nuorukainen, ruumiiltansa terve ja väkevä. Hänen korkean otsan alla loisti vilkkaat silmät. Käyntinsä oli kevyt ja jäntevä, koko olentonsa reipas ja uljas. Sellaisesta kyllä sopi toivoa, että hän mailmassa menestyisi ja toimeentulisi, vieläpä saavuttaisi suosiotakin, koska hän oli hyväluontoinen ja rehellinenkin.

Mutta vaikka kaikki tämä oli Yrjön eduksi, oli hänellä muita huonompiakin ominaisuuksia, mitkä saivat hänen isänsä myöntämään, että sedän ennustus valitettavasti voisi käydä toteen ja juuri Yrjölle hänen lempilapsellensa. Varhain pantuna kouluun, Yrjö osoitti ilmeistä haluttomuutta lukuihin, mutta sitä suurempaa mieltymystä nuorison ajanvietteisiin. Hän oli kumppaneistansa etevin voimistelija, paras uimari, pallon lyöjä ja se, joka rohkeimmin kiipesi maston huippuun suurimmillakin laivoilla, joita tuli kaupungin vilkkaaseen satamaan. Kerran näki hänen isänsä suureksi kauhukseen, miten poika kiivenneenä suurimman laivan keskimastoon, oli asettunut siellä seisomaan päälaelleen ja siinä tilassa heilutteli jalkojansa ilmassa. Raatimies ei tohtinut hengittääkään, sitä vähemmin huutaa, jott'ei pelättäisi poikaa putoamaan. Uhkarohkea nuorukainen tuli onnellisesti alas ilmamatkaltaan. Isä kutsui hänet luoksensa ja nuhteli häntä vakavasti hänen teostansa.

Yrjö naurahti ja sanoi:

"Tiedä isä, että minä opettelen merimieheksi, sillä merille hehkuu koko haluni ja mieleni. Oppineeksi mieheksi en minä kelpaa enkä myös kauppiaaksi, tai käsityöläiseksi. Minä olen täyttänyt 14 vuotta enkä ole vielä muuta kuin ison koulun toisella luokalla. Anna minun mennä kajuuti-vartijaksi Presioosaan, Geflen pulskimpaan laivaan, niin saat nähdä, että Yrjö Evertistäkin aikaa voittain tulee kunnon mies. Olethan itse sanonut, ettei miehen tarvitse hävetä mitään kunniallista tointa ja että siihen pitää ryhtyä mihin tuntee taipumusta. Ei minusta ole muuksi kuin merimieheksi; päivällä ajattelen minä merille menoa ja yöllä näen siitä unta."

Raatimies säikähti ja katsahti uljasta poikaansa. Vanhempi Evert ei ensinkään suosinut merta. Hänen isänsä oli ollut merikapteini ja uponnut laivoineen päivineen jo pojan lapsuudessa. Mutta hän muisti vallan hyvin äitinsä, omansa ja siskojensa surun ja tuskan, kun saivat tiedon isän onnettomasta lopusta. Siitä hetkestä asti kauhistutti heitä meri. Kaikilla hänen muilla pojillaan oli toimeentulo maalla ja nyt tahtoi hänen armain poikansa erota kodista ja antautua tuon petollisen elementin valtaan.

Vaieten kävivät isä ja poika rinnatusten kotia kohden. Vasta pitkän ajan kuluttua tuli raatimies lausuneeksi: "sinun sanasi, Yrjö, tuottavat minulle haikean mielen, sillä minä toivoin sinulle valoisaa ja onnellista tulevaisuutta, vaan en luule sitä löytyvän merimiehen ammatissa, johon sanot itselläsi olevan taipumusta ja halua. En kumminkaan tahdo estää sinua rupeemasta merimieheksi, mutta et ennen kuin täytettyäsi 16 vuotta, saa ruveta laivan kantta polkemaan. Sinulla siis vielä on kaksi vuotta aikaa päätöksesi vakaannuttamiseen ja tarpeellisten tietojen kartuttamiseen. Käytä se aika hyvin ja niitten kahden vuoden kuluttua sano suoraan, vieläkö sittenkin haluat merille. Silloin saat vapaasti valita urasi. Siihen asti ei huolita tästä sanaakaan hiiskua."

Mutta povessansa tunsi Evertin Yrjö sulaa iloa ja riemua. Pianhan ne kaksi vuotta kuluivat ja silloin oli isäkin pitävä sanansa. Kahden vuoden kuluttua pääsisi hän vihdoinkin merelle, jota hän nyt ikävöiten katseli joka päivä. Koulussa oli hän hyvin ahkera ja kokosikin vähän tietoja, mutta kirjalliset toimet kävivät kehnosti, vaikka hän olikin ahkera. Lukemisessa oli Evertin Yrjö sama paksupää kuin ennenkin; epäilemättä Jooseppi sedän ennustus toteutuisi häneen nähden.

Yrjön koetusajaksi määrätyt kaksi vuotta kuluivat vihdoinkin loppuun ja hänen riemuksensa kirjoitettiin nyt vuosiluku 1854. Sota oli syttynyt Venäjän sekä länsivaltain ja Turkin välillä ja tämä tärkeä tapaus jännitti kaikkein mieliä. Ruotsi oli vahvasti vakuuttanut pysyvänsä kenenkään puolta pitämättä. Odotettiin Itämerelläkin tähdellisiä sotatapauksia ja heti vetten auettua varrottiin siellä saada nähdä yhdistetty Ranskan ja Englannin sotalaivasto. Ruotsin pohjanmaan satamissa oli vilkas liike ja hälinä. Suomen satamat tietysti tulisivat suljetuiksi ja ankarasti vartioituiksi. Kauppamiehille ja rohkeille seikkailijoille Ruotsin pohjoisosassa, mikä on Suomea niin lähellä, kai koituisi oikea kultainen aika. Niihin satamiin täytyi vierasten sotalaivain tulla hakemaan ruokavaroja, vettä, hiiliä ja muita tarpeita. Suomalaiset taas pian joutuisivat pahan aikaisen puutteen alaiseksi. Tarpeeksi rohkea ja Suomen saaristoa hyvin tunteva salapurjehtija ja sotasalpauksen särkijä voisi ansaita suuret rahat. Englannin sterling-puntia ja shillinkiä, Ranskan kultarahoja ja frankin kappaleita karttuisi yltäkyllin Pohjois-Ruotsin kauppamiesten ja asioitsijain kirstuihin, uhkapurjehtijain ja merimiesten taskuihin. Odotettiin syntyvän vallan verraton liike ja rahoja ansaittavan tukuttain. Näin haaveksittiin ja toivottiin, ja toiveet tosiaankin melkein täyttyivätkin, sotavuosina ansaitsivat Ruotsin-pohjan kauppiaat, tehtailijat, tavarain hankkijat ja merimiehet hyvästi rahaa. Melkoisesti sitä tuli Suomestakin.

1854 vuoden talvi oli ankara. Vasta huhtikuulla lähti jää pohjanmaan satamista, jotka siten tulivat meriliikkeelle vapaiksi. Evertin Yrjön suureksi iloksi paljastuivat vihdoin Geflen molemmat sataman suut ja tähän vilkkaaseen merikaupunkiin tuli laivoja ei ainoastaan useammista Euroopan satamista, vaan vieläpä Amerikasta, Itä- ja Länsi-Intiasta sekä Välimerestä. Vapaasti lainehtivat vedet välkkyivät kevätpäivän paisteessa. Lintujen viserrykseen yhtyi merimiesten raikas laulu ja viimeiset jäät ajeltuivat merelle, missä saivat joko upota taikka sulaa. Liittolaisten sotalaivastoa odotettiin joka päivä Pohjanlahden vesille. Englannin- ja Ranskankieliset sanakirjat kävivät ahnaasti kaupoiksi. Smoolannista ajetut lihavat härät odottivat surmaansa, muuttuakseen maukkaiksi häränpaisteiksi ja kaikki myymälät olivat tavaroita täynnä. Ruotsin-pohjan kauppamiesten sydämet sykkivät yhä vilkkaammin. Majakkapaikoilta toivat luotsit tietoja, että vieraita sotalaivoja jo oli nähty. Mutta ajojäät Itämeressä viivyttivät meriliikkeen yleisempää alkamista. Tästä kiukuteltiin ja toivottiin jäitten joutuvan hiiteen. Rikkautta ja kultaa toivovalla harvoin on riittävää kärsivällisyyttä.

Tuli vihdoin se ilon sanoma, että Englannin Itämeren laivasto sir Charles Napierin johtamana maaliskuun 20 p:nä oli tullut Isosta-Beltistä. Hänellä oli 42 laivaa, kaikki höyryvoimalla kulkevia, ja yhteensä 16 tuhannen hevosen voimaisia, joissa oli 2,200 kanuunaa ja 22 tuhatta merisotamiestä. Ranskalaisten kanssa oli liittolaisten sotalaivoja Itämeressä yhteensä 76. Toukokuun lopulla salpasivat nämä Venäjän laivaston; Suomen satamissa jo tiedusteltiin mihin varustuksiin Itämeren rannoilla oli ryhdyttävä. Jo varemmin olivat liittolaiset ryöstäneet ja kotiin lähettäneet muutamia Suomen kauppalaivoja. Venäjän laivasto oli harmaakivisten varustustensa turvissa ja vältti nähtävästi joutumasta tappeluun vihollistensa kanssa.

Oltiin siis jo toukokuun keskivaiheilla, mutta keinottelijat Geflessä eivät vielä olleet saaneet englantilaisille myydyksi naulaakaan lihaa eivätkä kaduillansa kuulleet ainoatakaan alkuperäistä yes tai oui. Satama oli täynnä laivoja, mutta niistä ei yksikään ollut sotalaiva. Yrjö Evert oli taaskin keskustellut isänsä kanssa merille lähtemisestään. Hän ei ollut siinä kohdin mieltänsä muuttanut, vaan oli päätöksessänsä yhä vakaantunut, jonka vuoksi hän nyt muistutti isäänsä hänen lupauksestaan. Isän ei muu auttanut kuin antaa suostumuksensa; Yrjö erosi koulusta. Hänelle ostettiin merimiehen kirstu ja siihen nuorelle merimiehelle sopivat tarpeet. Evertin Yrjö oli valmis lähtemään milloin hyvänsä, mutta vaikka hän kyllä ahkeraan oli hakenut, ei hänen vielä ollut onnistunut saada paikkaa. Kaikilla laivoilla oli täysi miehistö, etenkin pitkille matkoille lähtevillä, ja juuri sellaiselle pitkälle matkalle hehkui hänen mielensä. Ei sekään auttanut että hän koetti käydä heiluvasti, niinkuin merimiehet tavallisesti, että hän näytti tupakkarullaa taskustansa ja että kiiltohattunsa oli kallellansa ja ikäänkuin ihan putoamassa. Kapteinit eivät tarvinneet kajutinvartiaa eikä nuorta merimiestä. Yrjöllä nähtävästi oli huono onni.

Ihana oli toukokuu. Merimiesten hatuissa oli sinivuokkoja sekä kevät esikkoja; kovasti rähisten valmistelivat vesilinnut pesiänsä karille ja luodoille. Iltasilla vähä ennen auringonlaskua oli satamanrannalla runsaasti kävelijöitä katselemassa vilkasta elämää reidillä. Ehtimiseen oli puheena sama aine, se näetten, eivätkö ne vieraat sotalaivat jo pian tulisi Gefleä tervehtimään. Tästä puhuttaessa näkyi savu höyrylaivasta, joka pyrki satamaan. Kaikkein silmät kääntyivät sitä kohti. Olisikohan se joku noista jo mainetta saavuttaneista Englannin laivoista Beagle tai Figer! Mitä hartaasti odotetaan ja toivotaan, sitä mielellään uskotaankin ja muutama kaupungin nuori herra pani jo veikkaa että laiva, minkä runko jo rupesi näkymään veden yli, olisi joku ikävöityistä vieraskansalaisista.

Laiva tuli yhä likemmäksi. Sen pitkä musta runko korkeni yhä. Höyrylaiva oli takeloittu kuunariksi ja sen korkeat mastot hyvin takanojassa. Lippua ei se vielä näyttänyt mastonsa nenästä. Kahdesta valkeaksi maalatusta savutorvesta tuprusi paksu kivihiilien savu, jota tuuli hajoitti merelle, minne se kärmeen tapaisena jäi taivaan rannalle. Keulan ympäri, terävä kuin partaveitsi, kuohui vesi valkoisena kuin vispilöitty kerma. Se oli propellihöyrylaiva vahvimpaa laatua ja parhaimmista aineista. Kaikki purjeet olivat hyvin sidotut ja ulkomuodoltaan se oli ihan sotalaivan muotoinen.

"Se keula on ensimäisen kerran kastunut Hudson Riverissä", sanoi muuan amerikalainen merikapteeni parille lähellä seisovalle kansalaiselleen. "Sille on Watson tai Scott tehnyt piirustuksen, toisin ei voi olla."

"Se on englantilainen, siitä voin lyödä 100 punnan vedon", lausui muuan Albionin punapartainen merikarhu. "Sen kyljissä on englantilaista plootua ja se on laskettu vesille Blackwallin varvista Tyne-virran rannalla."

"Se on joko Figer tai Beagle, jotka ovat englantilaisia sotalaivoja", sanoi muuan englantilaisen kauppalaivan kapteeni. "Minulla on kuvalehti Illustrated London News ja siinä olen nähnyt sekä Figerin että Beaglen kuvan. Mutta kas, jopa se nostaa lippunsa. Hiisi vieköön! onhan se ruotsalainen", huusi englantilainen tuntuvasti nolostuneena, kun hän näki hyvin tunnetut siniset ja keltaiset värit maston huipusta.

"Aivan niin, se on ruotsalainen höyrylaiva, rakennettu Motalan konepajassa; sen runko on parasta Ruotsin rautaplootua, sen kone 300 hevosen voimainen, se vetää 1,500 tonnia lastia, kulkee vähintäin 12 solmuvälin nopeudella tunnissa ja sen nimi on Salama. [Oikeastaan ruotsiksi 'Blixten', mutta lausumisen helpoittamiseksi ja jotta sanan oikea merkitys olisi suomalaiselle lukijalle tietty, kirjoitamme sen tässä suomeksi. Suoment. muistutus.] Nyt, herrat, olette saaneet täydet tiedot laivasta, mikä juuri laskee ankkurinsa."

Hyvällä englanninkielellä lausui nämä sanat eräs vanhan puolinen mies. Hymyillen nosti hän hattuansa nolostuneille ulkomaalaisille ja astui kiireesti rantaan missä häntä odotti vene ja siinä kuusi vahvaa soutajaa. Mies astui veneesen, otti peräsimen ja käski laskea rannasta.

Nämä käskyt annettiin ruotsiksi. Nuolen tapaisesti lensi vene sitä paikkaa kohti, missä Salama oli ankkuroituna. Viidentoista minuutin perästä oli vene höyrylaivan kupeella. Tämä vanhanpuoleinen mies kiipesi nuorukaisen ketteryydellä köysirappusia myöten laivalle. Kannella oli häntä vastassa solakkavartaloinen komea mies soreassa merimiehenpuvussa. Se oli laivan kapteini, joka nähtyänsä tuon vanhanpuolisen miehen, kurotetuin käsin kiiruhti häntä vastaan.

"Terve tulemastanne; patruuna"! ratkesi Salaman päällikkö lausumaan, ja ilo loisti hänen kasvoistansa. "Olen jo tässä; miten Mimmi voi?"

"Tyttäreni on ihan terve ja on ikävöinyt teitä yhtäpaljon kuin minä teitä ja Salamaa. Millainen on laiva?" vastasi ja kysyi patruuna.

"Se on kilpajuoksija, joka täyttää mitä nimensä sanoo", vastasi katteini. "Plootu on parasta rautaa eikä koukistu, vaikka laiva 10 solmun vauhdilla törmähtäisi karille. Eilen oli aika myrsky ja meri aaltoili valtavasti, mutta Salama leijaili kuin myrskypääsky aalloilla ja kulki 8 solmun nopeudella, kokka suoraan myrskyä vastassa. Meidän oivallisen laivanrakentajan Carlsundin on paras kunnia laivasta. Motalan konepaja ei koskaan ennen ole tehtäväänsä paremmin tehnyt. Salama ei pelkää mennä kilvoittelemaan englanti- ja ranskalaisten parhaimpainkaan kanssa."

Patruuna naurahti hyvillä mielin.

"Se on hyvä, katteini! käydäänpä nyt salonkiin vähän keskustelemaan", sanoi hän. "Salaman lasti on valmis; minä tahdon, että te kahdeksan päivän kuluttua purjehditte Suomeen."

Miehet menivät salonkiin. Juuri silloin laski toinen vene laivan kupeelle. Siitä nousi yksi ainoa nuori mies laivan kannelle. Se oli Yrjö Evert. Hän pyysi varapäälliköltä saada puhutella katteinia.

"Milenius katteinilla ei nyt ole aikaa", vastasi hänen sijaisensa. Viimeinen höyry tuprusi ulos ja laivamiehet rupesivat laskemaan veneitä mereen.

TOINEN LUKU.

Patruuna, katteini ja Salama. -- Mistä hinnasta merimies voi saada Geflen rikkaimman ja kauniimman neidon. -- "Kummi, tehän autitte minua kasteessa suolattomassa vedessä, auttakaa minua nyt toisessa kasteessa suolaisessa vedessä." -- Jopa tulivat.

Kiiltävän tammisen pöydän ääressä, joka oli peitetty kalliilla pöytävaatteella, istui patruuna ja katteini salongissa, keskustellen puoliääneen keskenään. Pullollinen viiniä, tuotu suoraan Madeirasta, ja kaksi lasia seisoi tarjottimella heidän edessänsä. Vartijan oli kielletty laskemasta ketään salonkiin; patruuna ja katteini tahtoivat olla kahdenkesken ja häiritsemättä.

Patruunan nimi oli Joonas Wulff. Ikänsä oli 56 vuotta; hän oli Geflen rikkain tukkukauppias ja laivanreitaaja, jonka nimi missä pankissa hyvänsä oli vähintäin koko miljoonan arvoinen. Hänen hallussaan oli suuria metsiä, mahtavia tehtaita ja maatiluksia, useampi laiva, sekä kaksi ihanaa tytärtä, Mimmi ja Elviira. Hänen oli niinikään Salama, tuo komea, ihka uusi höyrylaiva, jonka nopeus oli 12 ja hätätilassa, korkeimmalla höyryvoimalla 14:kin solmuväliä tunnissa. Patruuna, joksi häntä yleisesti sanottiin, oli siis onnellinen mies, vaan rikkautensa tähden oli hänellä aivan vähän todellisia ystäviä, mutta kadehtijoita sitä enemmän.

Patruuna oli lihavanlainen, vahvavartaloinen mies, hänen kasvojensa muoto oli niitä, joita ei helposti unohda. Hänen mustassa tukassansa ei vielä ollut ainoatakaan harmaata karvaa, hänen pienet harmaat silmänsä olivat vilkkaat, milt'ei juonikkaat, ja kun tuuheat kulmakarvansa rypistyivät, oli hän oikein hirmuisen näköinen. Suuri köyrynenä oli tämän ripsikaaren alla. Hänen suunsa oli suuri ja hampaat valkoiset kuin helmet. Ulkomuodoltaan patruuna oli kuin itse terveys, ja todenteolla olikin hän niin terve kuin paras petäjä hänen suurissa metsissänsä.

Ken viisineljättä vuotta sitten huhtikuun ensimäisinä päivinä olisi ollut Geflen n.s. maatullissa, olisi varhain samana aamuna saanut nähdä terveen ja rivakan 21-vuotiaan pohjanmaan nuorukaisen, suuri tuohikontti selässä, naulapohjaiset saappaat jalassa ja tukeva keppi kädessä, pukuna polvihousut ja pitkä sarkatakki, astuvan maamiesten kuormain keskitse, näin saapuen Geflen vanhaan meri- ja kauppakaupunkiin. Tällä nuorella miehellä ei ollut äyriäkään rahaa taskussa, ei puolustajia eikä ystäviä, hän oli köyhän uutisasukkaan poika, mutta oli kuin olikin vankasti päättänyt saavuttaa onnen ja tulla rikkaaksi. Hänellä oli hyvä pää ja terävä äly ja hän tunsi sopivansa kauppamieheksi. Hänellä oli terveet raajat ja voimaa niin, ett'ei paljoa aristellut mennä vaikka karhun kera paininlyönnille.

Tämän nuoren miehen nimi oli Joonas Wulff. Päivä sen jälkeen kuin hän tuli Gefleen, sai hän paikan ja työtä lautatarhassa. Hänen väkevät käsivartensa ja suuret kouransa pitelivät hirsiä, lankkuja ja lautoja kuin lasten leluja. Pian sai hän parhaimman päiväpalkan. Hän teki työtä kuin kolme muuta, kulutti vain kuin yksi. Hän säästi ja kitsasteli, ei pannut mitään kapakkaan, mutta sitä enemmän kirstun pohjalle, opetteli sen ohessa kirjottamaan ja lukua laskemaan. Tästä seurasi, että Joonas Wulff viisineljättä vuotta myöhemmin oli miljoonan omistaja. Rahan ansaitseminen oli hänen elämänsä päämäärä, työtä tekeminen oli tullut hänelle välttämättömäksi tarpeeksi. "Työ on elämän höyste, se on paras keino karkoittamaan ikävän ja pahat ajatukset", oli hänellä tapana sanoa. "Lääkärit ja apteekit eivät minulta ole äyriäkään saaneet, sillä minä olen aina tehnyt jäykästi työtä ja ollut terve kuin kala vedessä." Luonteeltansa oli patruuna uskalias, rohkea ja kestäväinen. Kauppamiehenä perusti hän toimensa tarkkoihin laskuihin. Ei ollut sitä, mitä hän ei pitänyt kauppatoimena, sellaisena piti hän koko elämänkin ja voiton luki hän siitä lähtevän sen mukaan, miten suuri pääoma siihen tuotiin neroa, viisautta, älyä ja tervettä järkeä. Joonas Wulffia pidettiin rehellisenä miehenä, vaikka hän kauppamiehenä katsoi kaikkia toimia luvallisiksi, jos ne vain eivät liian kipeästi loukanneet yleistä mielipidettä.

Kun Joonas Wulff 36 vuoden ikäisenä oli päässyt omavaraiseksi mieheksi, se on omisti uljaan kivitalon, pari komeata rautatehdasta, viisi laivaa, melkoisen rahasumman ja saanut kauppatoimensa oivalliseen käyntiin, päätti hän ryhtyä siihen toimeen, mikä miehelle on hyvinkin tähdellinen elämässä, nimittäin mennä naimisiin, hankkia vaimon. Kauppamiehen tavoin menetteli hän siinäkin. Varovaisesti ja maltillisesti teki hän laskunsa ja päätti muodon kauneudesta ja rikkaudesta lukua pitämättä, ottaa viisaan, toimellisen ja säästäväisen vaimon, sellaisen, joka kelvollisesti osasi hoitaa ja hallita suurta taloutta. Ja Wulff löysikin Laura Törstedt-nimisen mieluisensa neidon. Hän oli miellyttävä, vaikk'ei kaunis nainen, ijältänsä 26 vuoden vanha. Varoihinsa nähden hän oli köyhä, mutta järjen ja sydämen puolesta runsas lahjainen. Ei hänellä myöskään ollut köyhiä sukulaisia patruunan varojen kuluttajiksi. Patruuna kosi itse sai myöntävän vastauksen ja huomasi tehneensä kaikinpuolin hyvän kaupan, joten onni hänelle tässäkin kohdin oli suotuinen.

Laura-rouva synnytti miehellensä kaksi tytärtä, Mimmin ja Elviiran. Lapsuudeniässä ollessaan heistä tuskin saattoi toivoa kauniita tyttöjä varttuvan, mutta luonnollakin on oikkunsa ja kun Wulffin tyttäret tulivat siihen ikään, että he rupesivat käymään kemuissa ja pidoissa, kävi niin, että nämä suloiset immet yksimielisesti tunnustettiin kaupungin ihanimmiksi. Vaikka olivat siksi erimuotoiset, että toinen oli tumma-, toinen vaaleaverinen, teki soma vartalo, suloiset silmät ja sievä käytös kummankin yhtä viehättäväksi.

Mutta juuri siihen aikaan kohtasi patruunaa kova isku. Hänen vaimonsa kuoli ja Wulff tunsi sydämensä saaneen semmoisen haavan, jota ei muu kuin aika voinut parantaa. Niinikään tunsi hän, että sydämeensä mahtui murheen ja kaipauksenkin katkeria tunteita ja että puolisonsa oli ollut hänelle arvokkaampi tavara kuin kaikki muut omistamansa yhteen. Hänen suruansa ei voinut mikään muu hälventää kuin työ ja runsaampi toimeliaisuus. Oikein kuumeentapaisesti puuhasi hän kauppa-asioissaan. Hän melkein jumaloitsi tyttäriänsä, joille hän osotti rikkaan isän kaikkea hellyyttä. Itseensä nähden hän oli kovin säästävä ja kulunkia välttävä, mutta tuhlasi molemmin käsin, jos tarvis oli hyvitellä tyttäriänsä. Heidän hyväksensä teki hän työtä ja kartutti rikkauttansa -- niin arveli hän kumminkin itse -- mutta rikkaus lumosi häntä erityisellä voimalla ja sen kartuttaminen huvitti häntä. Ei hän mikään katala saituri eikä "kultaisen vasikan" palvelija ollut; ei suinkaan. Mutta rahaa piti hän työnsä tuotteena, sen hedelmänä minkä makeutta ei hän nauttinut yksin, vaan jakoi toisillekin niin tavoin, että hän hankki työtä tuhansille. Ryysyisen, almua pyytäväisen mierolaisen ajoi hän armottomasti pois, juomaria hän vihasi, mutta sille, joka työtä pyysi, hankki hän sitä heti. Joonas Wulffilla oli hyvät, jos huonommatkin puolensa, mutta hänen tapaistansa miestä hyväilee jokainen kunta, syystä, jota ei ole vaikea ymmärtää.

Kertomuksemme aikana oli Mimmi 19 ja Elviira 17 vuoden vanha. Ollen viehättävät, kauniit ja rikkaat, oli tietty asia, että heillä oli kosijoita runsaasti, jotka tanssiaisissa ja pidoissa mielistelivät näitä tyttöjä, mutta parempaa menestystä kuin rukkaset kukaan niistä ei tähän asti ollut saavuttanut.