Part 2

Ylös Suomen pojat nuoret, Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, Hyv' on meidän luikuttaa! Jalka potkee, Suksi notkee Sujuilevi sukkelaan!

Heräs tuuli tuntureilla, Lehahtihe lentämään. -- Sukkelat on sukset meillä, -- Lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa Kumpi voittaa, Eikö tuulta saavuttais!

Koti kontion on tuossa, Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa Vanhus nukkuu röhöttää. -- "Kuules, ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!"

Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. -- "Lähtään, otso, painisille, Tässä löydät vertojas!" -- Hammasluske, Keihäsruske Kaikuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna; -- Keihäs sattui rintahan; -- Ukko nukkuu uupununna Sikehintä untahan. -- "Riemuellen, Soitatellen Viekää saalis kotihin!"

Vaan kun verivainolainen Suomehemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Veikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, Toinen raudan Teräväisen tempoaa.

Verihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakosalle kääntyy, Senkin suksi saavuttaa. Pelastettu, Rakastettu Kohta ompi kotimaa.

_Suonio_.

Varpunen.

Jos ruikutella voisin Ma kielin sataisin Tai kiurusena oisin Kohoova pilvihin, --

Niin aina kiitteleisin Suloista Suomea, Ja Jumalalle veisin Ma huokauksensa.

Hän silmät ehkä loisi Myös meihin raukkoihin Ja päivän paistaa soisi Saloihin synkkihin.

Ei ääni mulle suotu Oo satakielisen; Heikoksi siipi luotu Ei kanna taivaasen.

Vaan laulustani kuiten En huoli vai'eta, Kun ääni lintuin muitten Ei kuulu talvella.

Paremmat laulu-äänet Keväällä ehtinee, Niin kuunnellessaan noita Jo varpu vaikenee!

_Suonio_.

Lumisateella.

Lumia lentää Ristin ja rastin, Leikkiä lyöden ja Taistellen; Vaan väsyneinä Vaipuvat viimein, Etsien rauhaa, Povehen maan. Mutta kun päivä Keväinen kutsuu, Pilviks ilmahan Haihtuvat taas.

Ihmiset myöskin, Maailman lapset, Raatavat, lempivät, Taistelevat; Vaan väsyneinä Horjuvat hautaan Töistähän, teistään Lepäjämään. Kerran kun kutsuvi Jumalan ääni, Henkinä nousevat Taivahasen.

_Suonio_.

Tähden tuikkiminen.

Sä tähtönen kirkas, Oi sano, mi voi Tuoll' olla sun virkas, Miks Luoja sun loi? Suur' aurinko vaan Voi päiveä suoda Ja eloa luoda Yl' ilman ja maan.

Kuu valoa tarjoo, Kun pimein on yö, Unt' eläväin varjoo; Se hällä on työ. Kuin veljesi nuo Sä pieni et loista, Et pimeitä poista, Et ihmeitä luo.

Mut kuitenkin yhä, Kun tuikkeilet näin, On rauhoa pyhää Mun sydämessäin. Ma rohkenen taas, Ja kepeämmällen Mun tuntuvi jällen Täss' surujen maass'.

Kosk' yön läpi valon Näk' eksynyt mies, Hän tietävi: talon Tuoll' lekkuvi lies. Näin, tähtönen, liet Myös viittana varmaan. Mi luoks' Isän armaan Laps poloiset viet!

_Suonio_.

Joki.

Kas, lähde virtaa vuoresta, Luo silmäns taivahille, Ja lemmenkukat partaalla Suloa lausuu sille. Se on niin kirkas,, loistava, Se kuvaelee taivasta.

Se puroks' sitte muuttuvi, Mi kirkas ompi vielä, Vaan kun sen vesi juoksevi, Se himmentyypi tiellä; Se kukkasia suutelee Ja riemuisena rientelee.

Vaan kun se rientää kauemmas, Se paisuu suuremmaksi, Se tanssii, ollen riemukas, Ja muuttuu raivosaksi, Sen aallot kiehuu, pauhaavi, Niin että metsä kaikuvi.

Vaan kun on aikans ryskännyt, Niin hiljaiseksi jääpi; Sen pinta on nyt tyyntynyt, Se mereen häviääpi. Näin joki syntyy, kuolevi, Niin elämämme virtaavi.

_A. Rahkonen_.

Luoja tietää, sinä et.

Nosta silmäs, ihminen, Lue tähdet taivaan; Mittaa koko avaruus Tarkallensa aivan! Sano, miks' ei luonnon lait Vanhene ja hajoo, Korkeuden kappaleet Syvyytehen vajoo? Ihminen, sä vaikenet, Luoja tietää, sinä et.

Mistä tuuli matkustaa, Mihin pilvi kulkee? Kuka taivaan akkunat Aukaisee ja sulkee? Montako on lehteä Puissa, pensastoissa? Monellako linnulla Pesänsä on noissa? Ihminen, sä vaikenet, Luoja tietää, sinä et.

Montakohan pisaraa Meressä on vettä? Montakohan maassa on Hietajyväkettä? Ota pienin elävä, Suurimpaan se vertaa, Onko toinen suurempi Toista monta kertaa? Ihminen, sä vaikenet, Luoja tietää, sinä et.

Sano, mont' on päällä maan Ollut asukasta? Mont' on tällä hetkellä, Monta tulee vasta? Voiko järkes tunkea Kuolon salaisuuteen, Kuinka tomu kirkastuu, Virkoo eloon uuteen? Ihminen, sä vaikenet, Luoja tietää, sinä et.

_Olli Vuorinen_.

Eksynyt.

Mä korpehen riensin kuin eksynyt lammas, Kun myrkkyiset nestehet mieleni vammas, Ja kauaksi, kauaksi jäi koti-talo, Ylt' ympäri huokaili synkeä salo, Mua haukata pyys peto hirveä-hammas; Sen kauhea suu, kita uhkas mun niellä, Mä turmion reunalla seisoin jo siellä, -- Nyt pilkahti taas kodin ikkunan valo, Ja kohtapa löys minut Ystävä jalo, Me yhdessä kuljemme nyt koti-tiellä.

_Olli Vuorinen_.

Lasten laulu lintusille.

Viserrelkää, linnut vienot, Piipitelkää, pikkuiset, Jotta helkkyileepi tienot, Jotta laulun lainehet Värehtii!

Ilon-aika on nyt teillä, Kevät-aika armahin, Ilon-aika myöskin meillä, Elon kevät ihanin Parhaillaan.

Äsken useammat teistä Kaukaa riensi Pohjolaan; Suloisaa se ompi meistä, Että jälleen synnyinmaan Etsitten.

Laulakaatte ilomielin Taasen Suomen suloa, Me, me sydämin ja kielin Teille tervetuloa Lausumme.

Teidän kanssa mielin yksin Ylistämme Jumalaa, Teidän kanssa ystävyksin Suven aikaa suloisaa Vietämme.

Mieluisesti katselemme Pesänpuuhianne vaan, Pikku poikianne emme Millään lailla milloinkaan Häiritse.

Niin, miks' emme teille sallis Pienokaista pesäänne? Sehän teille yhtä kallis, Kuin tää armas kotimme Meille on.

Viserrelkää, linnut vienot, Piipitelkää, pikkuiset, Jotta helkkyileepi tienot, Jotta laulun lainehet Värehtii.

_Olli Vuorinen_.

Suomelle.

Sinua, kultainen ja kallis maamme. Sinua kaikki työmme tarkoittaa; Elomme, onnemme me sulta saamme, Sa ihanteemme, kaunis Suomenmaa. Jo pienoisista saakka meille kannoit, Kuin äiti lapsillensa kaikki annoit, Ja tyhjiks usein rintas imetit, Ja usein kärsit nälkää saadaksesi Paremman toimeentulon lapsillesi, Ja usein vilussa sä värjähdit.

Mut huolet' ollos! Viel' on lemmen tulta, Mi jäät ja lumet poluiltasi luo, Ja työmme harras poistaa nälkäs sulta Ja elon sulle huolettoman tuo. Ja innon, jonka kätkit sydämeemme, Sill' erämaasi viljaviksi teemme, Näin vaivannäköä palkiten ja työs. Ja vaikka nääntyisimme alla säiden, Kun hyvä vaan on olla meidän äiden, Niin silloin hyv' on olla meidän myös.

Ja mitä -- vaikk' ei työmme suuremp' oisi Kuin kipunan, mi syntyy sammumaan, Ja verrata vaikk' eloamme voisi Meressä yksityiseen pisaraan? -- Sun tähtes vaan me käymme riemahdellen, Kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen, Ja katoamme tuimaan taisteloon. Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks Ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks. Jumala synnyinmaata siunatkoon!

_Paavo Cajander_.

Salomaa.

Yht' ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossa Tai'an luomana taas, kaunoinen salomaa. Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat, Lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo. Nään sinut ennellään, nään taas tutut lempeät kasvo Joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään. Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot Kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.

Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti, Salmia kierrellyt, kaikua kiusannut; Katsellut sylissäs olen Vellamon neitosen maata, Hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää; Taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan Kietonut verkkoihin, nostanut venheesen.

Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut, Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen, Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan; Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan, Kultia lähteissään heitellen yli maan, Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen; Tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön, Ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.

Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket Tuolla sun helmassas, seurass' ystävien! Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas, Polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen. Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin Kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen, Nähnyt valtavat hahmot sen sekä rohkeudella Taas tulevaisuuden verhoa nostellut; Nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille, Toivonut taivasten antimet runsaimmat, Toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän, Teilleen valkeuden rauhoa rannoilleen... Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään Tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!

Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä, Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois, Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää, Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.

_Paavo Cajander_.

Runolaulaja.

Isossa hovilinnass' on pidot uljahat, Kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat, Hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää, Ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.

Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen; Jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken. Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Vaan tavan vuoks' on kaikki ja teeskeltyä vaan.

Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen; Siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen, Ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin... Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.

Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa, Ja nuorukainen vanhust' esillen taluttaa: "Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan, Kevättä laula mieliin, iloa rintahan!"

Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan, Olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan, Hopealta hohtaa parta, nivukset pitkät sen Ne lumivalkeoina valuvat harteillen.

Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus, "Mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus, Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön, Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.

Mut ovensuussa vanhus virittää laulujaan; Vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan, Kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin, Säveltään visertääpi sydämin tykkivin.

Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää, Ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää, Ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa, Ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.

Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan, Ja valon taistelusta pimeyttä vastahan, Hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on, Ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.

Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois, Kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois, Värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa, Ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.

Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää, Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää, Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat, Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.

Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen, Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden; Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.

Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, Hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän, Ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon Satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.

_Paavo Cajander_.

Eräässä kansanjuhlassa.

Maan, vetten yli ilma raikas kulki, Uus' aika koetteli lentoaan; Ja peitost' yön nyt astui kansat julki Ja niiden kanss' uus henki maailmaan. Se oli raikas henki aamuruskon, Jok' innostuksen toi ja toivon, uskon, Ja salamoina iski sydämiin, Ja heikot säteet Suomeenkin se heitti, Mut usma meiltä päivän vielä peitti, Tääll' isänmaata vielä kaivattiin.

Se Suomen korpimailla vielä Ja turvekaton alla piilihen, Kuin simpsukkainen kuoressaan se päilyi Ja ark' ol' astumahan ilmoillen, Siks kun sen _Lönnrot_ löys ja kuoren taittoi Ja salomaiden aarteet ilmi laittoi Ja maiden, kansain ihailtaviks toi, Ja eteemme, kuin lumonnut ois taika, Uus maailma nyt aukeni, ja aika Se meihin silmäns' ihmetellen loi.

Ja salot viherjöi ja päivä koitti, Ja lämmin liikkui yli vetten, maan, Ja laulut kaikui, mahtavasti soitti Nyt _Runeberg'kin_ jätti-kanneltaan. Uus' aik' on tullut, uuden ajan riennot Nyt kulkee kautta maiden, täyttää tienot, Mut kansan viel' on verho silmillään, Siks kunnes _Snellman_ hengen voimallansa Pois loihti peittehet, ja Suomen kansa Tul' omaa itseänsä näkemään.

Ja hänen sanansa kuin miekka koski Ja sydämistä mursi kylmän jään, Ja hänen äänens' innostuksen nosti Ja tunteet pyhimmät sai syttymään. Ja vanhat, nuoret kansan alttarille Nyt kilvan riensi uhraamahan sille Etunsa, onnensa ja elämän. Ja kansan vainiolla paahtoi helle, Ja viljoja nyt nousi tanterelle, Jonk' äsken karje näytti peittävän.

Ja alat, joita peitti unheen laineet, Nyt auraamaan käy _Yrjö Koskinen_. Ja kansan onnenvaiheet, työt ja maineet Nyt astuu kirkkahina ilmoillen. Ja Suomalainen tuntee rinnassansa Nyt Suomalaiseks' itsensä, ja kansa Täys-ikäisyyden valtakirjan saa. Ja poven pohjukasta riemut raikuu, Ja kautta maiden, mantereiden kaikuu: Nuo miehet eläköön ja synnyinmaa!

_Paavo Cajander_.

Kuva.

Mun huonehessani seinäll' on Yks kuva halpa ja koruton, Se siinä ollut on monta vuotta, Ja aina ihaelen ma tuota.

En tiedä mi siinä viehättää, Lumenko peittämä harmaa pää, Vai surun uurtamat vaot nuoko, Vai silmän lempeä tuike tuoko.

En tiedä; mutta niin lämmin on Sen läheisyys kuin auringon, Ja ompa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan.

Ma tuntikausia ihaillen Kuvoa tuot' yhä katselen, Ei sulho kultoaan punastuvaa Niin tyystin katso, kuin minä kuvaa.

Ja kun ma katson, niin vähittäin Herääpi muistoja mielessäin Niin armahaita, niin ihanoita Ja kaivatessani katkeroita.

Ma poies mennehen polvekseen Nään lapsuusmaailman riemuineen, Nään kynttilöitä ja joulupuita Ja ystävyksiä hymysuita.

Ja ompa kuin kuva elon sais Ja mua hellästi katsahtais, Ja ompa kuin hänen katsannastaan Heloittais taivahan rauha vastaan.

Ja senhän vuoksi niin lämmin on Sen läheisyys kuin auringon. Mut ken se ompi se armahainen? Mun oma äitini on se vainen.

_Paavo Cajander_.

Matkamies.

On joulu-ilta, ja yksin Vaeltavi matkamies, Jotakin hän etsivän näyttää, Mitä etsivi, Herra ties.

Monest' uljahast' asunnosta Tuli liekitsee, ilo soi, Hän huomaavan sit' ei näytä, Ohi rientävi, minkä voi.

Kylän äärihin saapuu hän jo, Pimeys hänen on edessään, Pimeästäpä kaukaa loistaa Valo metsästä yksinään.

Se välkkyvi kuin luo kutsuis, Hän kutsua noudattaa: Maja pieni se on, väki siellä Juur hartauttaan lopettaa.

Ja kaikuu nyt pyhä virsi, Ja leimuvat valkeat, Ja himmeli hiljaa häilyy... Oi kuulkohot taivahat!

Kädet ristissä miesi siinä All' akkunan viivähtää, Kylm' ympärill' on, vaan hällä, Sydän hällä se lämpiää.

Hän viipyvi siinä, kunnes Kaikk' uuvahtaa lepohon, Ja kynttilä yksin tuikkaa, Ja hiljaus kaikkiall' on.

Mit' etsi se matkamiesi? Kenties -- kenties kotiaan. Ja ken oli hän sekä mistä? En tiedä, -- kulkija vaan.

_Paavo Cajander_.

Isänmaani.

Jos minne kuljen, mistä lähden, Tää maani mulle kallis on, Mut kallis on se vaan sentähden, Sen kansa kun niin armas on. Sen kansa taas on armas siksi, Se maansa kun tek' kallihiksi Verellään, kärsimyksillään.

Salomme vaikk' ois täynnä kultaa, Hopeita hyrskyis aaltomme; Vaikk' ois meill' loistoa ja valtaa, Vaan konnan töit' ois muistomme, Kansamme kulkis hylkyteitä, -- Ah! silloin maamme varjo meitä Kuin musta haamu vainoais.

Vaan nyt ei synkkäin syiden hallat Moit' isäin haudoilt' eroita, Ei taistelut, eik' ilkivallat Maast' armaimmasta vieroita, Niin korvet synkät, kallioiset, Kuin laaksot, järvet tuhatmoiset -- Kaikk' ovat kalliit rakkahat.

Takana soitten, kallioissa Sai äidit piilon lapsineen, Kun urhot kaatui taisteloissa, Tai voiton toivat armailleen; Niin korpea kuin vainioita Luut isäin peitti, veri noita Kostutti kallis kaikkia.

Vakaana niinkuin vuoren seinä Kansamme puolsi maatansa; Ei huikennellut niinkuin heinä, Säilytti pyhät tapansa. Parjatkoot tyhmät, ett' tää kansa Hyljätty, halp' on tavoiltansa -- Maan kalliin ostanut se on!

Muun riemun jos ken ryöstäis multa, Maan' armahan kun muistot jäis: Ne rinnassani voiman tulta Ja innon liekin virittäis. Oi urhoin kehto, isänmaani! Suojelkoon Herra armastani, Siunatkoon hautaa urhojen!

_J.H. Erkko_.

Oi, jos oisit, sydämeni.

Oi, jos oisit, sydämeni: Raitis kuni uusi oras, Puhdas kuni kehdon lapsi, Kirkas kuni lähteen silmä -- Niin jos oisit sydämeni!

_J.H. Erkko_.

Niittypuro.

Näin moititaan: voi kuink' on murheinen Ja synkän musta niittypuron juoksu, Vaikk' onkin niityn metsä lehväinen Ja partahilla kukkain tuhat tuoksu.

Ei muisteta: tuo puro kotoisin On synkältä ja hallaiselta suolta, Ja korven kautta juosten, kuulikin Se näljänhätää, itkua ja huolta.

Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan, Vilkastui puro, iloisammin hyppii, Vaan murhe kuvastuupi muodossaan, Kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.

_J.H. Erkko_.

Sinikaunokki.

Kysytte miks' elokaunikki Kasvoi pellon leipäviljahan, Kyntömies vaikk' ei ois tahtonut? -- Taivassinellään se muistuttaa, Että on maan päällä muutakin -- Taivahista, pyhää, ihanaa -- Paljon muutakin kuin leipä vaan.

_J.H. Erkko_.

Vanha mummo.

Kasteli kukkaa vanha mummo, Kukkaa ikkunalla. "Missä on tyttösi, vanha mummo?" "Kaukana maailmalla."

"Tiedätkö millä hän kulkee tiellä, Vaivainen mummo kulta? -- "Tiedä en, -- maailma taisi niellä, Taikka jo peittää multa:

Kastelen kukkaa, armastani, Muistelen tyttölasta, Tuskinpa jälleen puhdastani Löytänen maailmasta."

_J.H. Erkko_.

Aallon kehtolaulu.

Nuku, nuku aaltonen, Nuku jo! Tuolla laulaa humisten Kuusisto! -- Kehtolaulusi se on -- Nuku aalto rauhaton, Nuku jo!

Miksi tahdot katsella, Kuinka jo Loukannut on luontoa Turmio? Kuinka kukat surkastuu, Kuinka tuuless' paljastuu Lehdikko?

Nuku aalto vaahtopää! Nuku jo! Kerran sinun herättää Aurinko; Senpä sulle, rauhaton! Hellä silloin suotu on Suutelo.

Herätessäis heloittaa Kukat jo, Suloisesti tuoksuaa Tuomisto. Liverrykset lintusten Silloin soi kuin Väinösen Kantelo!

Sydän! nuku sinäkin, Nuku jo! -- Uni sull' on suloisin Nautinto, Toivo aikaa armaampaa; Nuku, kunnes lopun saa Taistelo!

_Iisa Asp_.

Kevätlaulu.

Jo kinos sulaa, katoaa Pois noron ouruvesiin Ja roudatonna taasen maa Käy hangen alta esiin, Jo päivän silmä keväinen Taas paistaa meille myhäillen Jo kevät tullut on!

Jo riutuu ulapalla jää Ja laineen kahle irkoo, Taas tantereella nukkapää Jo kohta nurmi virkoo, Jo koivun urvut aukeaa Ja vihannaksi lehto saa -- Jo kevät tullut on!

Taas taivaan alla kiurusen Soi ääni korkealla, Ja tuttavamme käkönen Taas kukkuu kankahalla, Ei malta pieni perhokaan Nyt uinailuaan jatkamaan -- Jo kevät tullut on!

Siis mielen routa, murhe pois! Sen kevään lämmin voittaa -- Ken kaihon orja olla vois, Kun riemun aika koittaa? Siis kevään laulu raikas vaan Nyt kaikkialla kaikukaan! Jo kevät tullut on!

_U. v. Schrowe_.

Pieni mierolainen.

Armas päivä paistaa, kohta Lämpimäks jo muuttuu sää, Hanki loisteessansa hohtaa, Sulain kiteet kimmeltää.

Poika repaleissa vallan Saloss' yksin kuljeksii. Hongat, kuuset huminallaan Häntä täällä tervehtii.

Pieni mierolainen aina Yhä rientää eteenpäin, Eipä murhe mieltä paina, Rallatellen laulaa näin;

"Hopsis, jalat! Väsymystä Tunnetteko? Talohon Kohta päästään, siellä kystä Minullekin kyllin on.

Hongat, kuuset, vaiheitani Tahdotteko tietää te? Kuulkaa, tässä kulkeissani, Nyt mä teille kerron ne!

Aina muistan riemuin vielä Isän armaan mökkiä, Viisi meit' ol' lasta siellä, Vanhin niistä olin mä.

Muistan kuinka kotikaski Tähkäpäin jo kellerti; Noro hallan irti laski, Julma viljan runteli.

Talvi tuli, loppui leipä, Petäjäistä syötihin -- Äitiin tarttui tauti, veipä Hänet kohta hautaankin.

Häntä multaan saatoin, itkin Haudallaan ma hetkisen, Kyynel poskipäätä pitkin Vieri, jääksi hyytyen.

Siitä asti tepastellut Olen mieron tietä ain... Jopa sulle kertoellut Olen, metsä, muistelmain.

Hopsis, jalat, joutukaa jo! Muuten yövyn korpehen. Varjot synkät lankeaa jo, Tuolla päivä laskeiksen". --

Yhä kiitää, vaan ei vielä Ihmisasuntoa näy. Metsän haamut poikaa tiellä Uhkaa, mustaks yö jo käy.

Kylmä yltyy. Tähtein valo Syttyy taivahalle jo, Leimuelee pohjanpalo, Huokaa jynkkä hongisto.

Kohta aamun koittehessa Öinen jylhyys häviää -- Vaan, ken tuolla kinoksessa Kalvenneena lepäjää?

Pieni mierolainen siellä Lepoon vaipui viimeiseen, Jäätyneenä kiiltää vielä Kyynel silmän murtuneen.

_Uno von Schrowe_.

Kirkkovenheessä.

Hei! soutakaamme poiat, Ja norjat neitoset! Me kilvan soutakaamme, Ett' aallot vaahtoiset Vierellä venehemme Hilpeinä hyppelee Ja kokka mahtavasti Edessä kohisee.

Ah, kaunis ompi ilma, Tää Herran päivä on! Vienosti vedet välkkyy, On taivas sumuton, Ja metsät vehreässä On juhlaverhossaan, Ja vakavina vaarat Nostaapi rintojaan.

Ja uutta ihastusta Vana nousee mielehen, Kun venhe viilettääpi Välitse niemien, Ja joka salmen suulla Meit' yhä tervehtää Taas uudet rannat, saaret -- Oi, hausk' on retki tää!

Me airokkahat, kelvot Olkaamme soutajat: Pois joukostamme veltot Ja -- turhan-kiskojat! Kun voimat taiten käyttää Ja, harras toimessaan, Mies ompi kestämähän -- Se meistä miesi vaan!

Mut kunnon perämiesi Täss' ensi arvon saa, Hän kaikki karit tuntee Ja suunnan suuntoaa, Hän, hänpä meidät saattaa Vakaasti valkamaan, Siis kiitoksemme hälle Nyt ensin kaikukaan!

Ja nyt me laulakaamme, Oi siskot, veikkoset, Tään Suomen suloutta, Mi hurmaa sydämet! Ja niinkuin mieli puhdas Nyt kirkkomatkall' on, Niin työssä tälle maalle Se puhdas olkohon!

Ah, herttainen on hetki, Tää Herran päivä on! Jo kirkon torni nousee Tuolt' yli kuusikon. Ja aamupaistehessa Se noin kun hohtelee, Totuuden pyhän tietä Se meille viittailee.