Part 1

RUNOVIHKONEN NUORISOLLE

Pieni valikoima alkuperäistä suomalaista runoutta

Kokoillut K. R. [Kosti Raitio]

Porvoossa, Werner Söderström, 1887.

SISÄLLYS:

Pieniä elämäkerrallisia tietoja Laulu Suomessa. Jaakko Juteini Oma maa. Kallio Pääskyselle. F. P. Kemelli Kotomaamme. Juh. Fr. Granlund Kevät. Juh. Fr. Granlund Varpunen. Abraham Poppius Punkaharjusta, Olli Kymäläinen Surulaulu 1850 vuod. kiellosta. Antti Puhakka Savolaisen laulu. A. Oksanen Suomen valta. A. Oksanen Koskenlaskijan morsiamet. A. Oksanen Tunnon rauha. A. Oksanen Säkenet. A. Oksanen Syksytoiveita. A. Oksanen Suomen salossa. Yrjö Koskinen Virsi kotimaan puolesta. Suonio Suksimiesten laulu. Suonio Varpunen. Suonio Lumisateella. Tähden tuikkiminen. Suonio Joki. A. Rahkonen Luoja tietää, sinä et. Olli Vuorinen Eksynyt. Lasten laulu lintusille. Olli Vuorinen Suomelle. Paavo Cajander Salomaa. Paavo Cajander Runolaulaja. Paavo Cajander Eräässä kansanjuhlassa. Paavo Cajander Kuva. Paavo Cajander Matkamies. Paavo Cajander Isänmaani. J. H. Erkko Oi jos oisit, sydämeni. Niittypuro. J. H. Erkko Sinikaunokki. Vanha mummo. J. H. Erkko Aallon kehtolaulu. Iisa Asp Kevätlaulu. Uno von Schrowe Pieni mierolainen. Uno von Schrowe Kirkkovenheessä. Juhani Piet. Hannikainen Synnyin seutuni. Santavuoren tappelu. K. Kramsu Vanhus. K. Kramsu Unen tullessa. J. Mustakallio Paimenen pyhä. J. Mustakallio Pääskylle. J. Mustakallio

Pieniä elämäkerrallisia tietoja.

_Jaakko Juteini_, syntynyt talonpoikaisista vanhemmista Hattulassa 1781, oli maistratin sihterinä Viipurissa, missä kuoli 1855. Harjoitti mielityönään kirjailemista suomenkielellä ja on jättänyt jälkeensä suuren joukon runoja ja suorasanaisia teoksia.

_Kallio_ (Samuli Kustavi Bergh), syntynyt Oulussa 1813, suoritti yliopistossa tuomaritutkinnon, mutta joutui sokeaksi; kuollut 1853. On kirjoittanut ainoastaan muutamia, mutta erittäin kauniita runoja.

_Frans Pietari Kemell_, syntynyt 1817, kuollut kappalaisena Ala-Kiimingissä 1857.

_Juhana Fredrik Granlund_, syntynyt köyhistä vanhemmista Porissa 1809, pääsi ahkeruutensa kautta kirjapainon omistajaksi Turussa, jossa kuoli 1874. On kirjoittanut koko joukon pieniä runoja.

_Abraham Poppius_, Juvan kappalainen, kuoli 1866. Taisi hyvin suomenkieltä sekä kirjoitti sujuvia ja kauniita runoja.

_Olli Kymäläinen_, mylläri Heinävedellä, kuoli 1855. Sepitti paljonkin kauniita runoja, mutta suuri osa niistä on unohtunut, kun K. ei osannut kirjoittaa ja siten runojansa säilyttää.

_Antti Puhakka_, syntynyt 1816 Kontiolahdella, tuottelias ja terävä talonpoikainen runoilija. On istunut talonpoikaissäädyssä useimmilla valtiopäivillä.

_A. Oksanen_ (August Engelbrekt Ahlqvist), syntynyt Kuopiossa 1826, Suomen kielen ja kirjallisuuden professori yliopistossa. Hänen verrattoman kauniit runonsa ovat ilmaantuneet painosta "Säkenien" nimellä.

_Yrjö Koskinen_, syntynyt Vaasassa 1830, tuli 1863 yleisen historian professoriksi yliopistossa, v. 1882 senatoriksi, aateloittiin v. 1884. On kirjoittanut etupäässä mainioita kansamme historiaa koskevia teoksia.

_Suonio_ (Julius Leopold Fredrik Krohn), syntynyt Viipurissa 1885, ylimäär. professori suomenkielessä, kirjoittanut paljon viehättäviä runoja, historiallisia ja kielitieteellisiä teoksia y.m.

_Aleksanteri Rahkonen_, syntynyt 1841 Viipurin pitäjässä, ylioppilas, kirjailija, kuollut 1877.

_Olli Vuorinen_ (Berg), syntynyt Uukuniemellä 1842, kansakoulunopettaja. Kirjoittanut koko joukon onnistuneita runoja.

_Paavo Cajander_, syntynyt Hämeenlinnassa 1846, filosofian maisteri, kirjailija, on kirjoittanut ihania runoja sekä erittäin taitavasti suomentanut varsinkin Shakespearen näytelmiä.

_Juhana Henrikki Erkko_, syntynyt Orimattilassa 1849, Vilken alkeiskoulun lehtori Viipurissa. On ollut hyvin tuottelias sievien laulurunojen tekijä.

_Iisa Asp_, syntynyt Utajärvellä 1853, oli Jyväskylän seminarissa, kuoli siellä jo v. 1872.

_Uno von Schrowe_, syntynyt Hartolassa 1853, opettajakandidati, kirjailija, kuollut 1886.

_Juhana Pietari Hannikainen_, syntynyt Nurmeksessa 1854, filosofian maisteri.

_Kaarlo Kramsu_, syntynyt Oulussa 1855, ylioppilas, kirjailija.

_Jooseppi Mustakallio_, syntynyt 1857 Pyhäjärvellä (Oulun läänissä), filosofian kandidati, opettaja.

Laulu Suomessa.

Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa, Ehk'ei riista riemuksemme Saavu miesten maatessa; Laiho kasvaa kyntäjälle, Arvo työnsä täyttäjälle.

Suomen poika pellollansa Työtä tehdä jaksaapi, Korvet kylmät voimallansa Perkaapi hän pelloksi; Rauhass' on hän riemullinen, Mies sodassa miehuullinen.

Opin teillä oppineita Suomessa on suuria, Väinämöisen kanteleita Täällä tehdään uusia; Valistus on viritetty, Järki hyvä herätetty.

Suomen tytön poskipäihin Veri vaatii kukkaset, Hall' ei pysty harmaa näihin, Näit' ei pane pakkaset; Luonnossa on lempeyttä, Sydämessä siveyttä.

_Jaakko Juteini._

Oma maa.

Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan, Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois. Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä; Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, Nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet. Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla Lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi; Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot, Poiat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät, revon-tult' oli taivahat täynnä, Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi. Oi, kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans'! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin, Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös. Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks, Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymä-maa!

_Kallio,_

Pääskyselle.

Oi pääsky, lintu pienoinen, Sä riemurinta kaunoinen! Jo taasen riensit Pohjolaan, Jo taasen löysit meidän maan.

Oi, tuttu mulle vanhastaan! Sun ääntäs taas ma kuulla saan; Noh, terve, terve tultuas, Sä ystäväni armias!

Sä kaunokieli, kultasuu! Oi, kuinka laulus luonnistuu. Kun lennät ilmass' liehuten Ja riemuvirttä veisaten.

Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan Sä riennät? Oi sä riennät vaan Sen kauneutta katsomaan, Sen ihanuutt' imehtimään.

Sen saaret, salmet, laaksolot. Sen kuusikot, sen koivikot, Sen kukkaset koreudessaan, -- Et löynne, pääsky, vertojaan!

Sen taivas ehtookullassaan, Sen aamurusko loistossaan, Ne toi sun, pääsky, Pohjolaan, Ne sai sun tänne lentämään.

Sun Pohjolassa, herttainen, On rakastella rauhainen; Sun tääll' on lysti ollakses Ja armas aikaellakses.

_F.P. Kemelli_.

Kotomaamme.

Täällä, Pohjan tähden alla, On nyt kotomaamme; Mutta tähtein tuolla puolen. Toisen kodon saamme.

Täällä on kuin kukkasella Aika lyhyt meillä; Siellä elo loppumaton, Niinkuin enkeleillä.

Täällä sydän huokailee ja Itku silmän täyttää; Siellä sydän iloitsevi, Silmä riemun näyttää.

Sinne toivon siivillä jo Sydän pieni lennä! Siellä kun on kotomaani, Sinne tahdon mennä.

_J.F. Granlund_.

Kevät.

Tou'on aika lähenee, Kylmät hallat vähenee, Päivä kirkkahasti Paistaa, ihanasti Korkealta, Taivahalta Siintävältä, loistavalta. Virta vilpas vieriää, Järven laine kieriää Hiljallehen rantaan, Pois katoopi santaan. Koivut, haavat Lehden saavat, Tuomet, raidat kukoistavat. Pensaat ja puut, Niityt ja haat, Laksot ja muut Ruohoiset maat Kaunistuvat ihaniksi. Saaret, mantereet, Luodot, tantereet Muuttui taas jo tuttaviksi. Kukkula ja suo, Kaikkityyni tuo, Hauskuutensa tullessaan.

Pienet linnut visertää, Pyyt ne puissa viheltää, Teeret kuhertavat. Kumppaninsa saavat Pikkuisetkin Lintusetkin, Itse pienet perhosetkin. Sorsat ruo'istohon ui, Kyttä maahan kumartui, Rastas laulaa puussa, Äijä lahden suussa Ruuhessansa Verkostansa Päästeleepi saalistansa. Tuohen ja muun Astian tuo Ympäri puun Lapset ja juo Mahlajaansa naureskellen. Sitten lähdetään Leikittelemään Luikaten ja lauleskellen! Kiekot kieppumaan, Pallot paukkumaan, Mailallansa kukin lyö.

Paimentorvi paikoin soi, Äijä laitumelta toi Touko-pellollensa Pari-hevosensa. Lapset kanssa Lampaissansa Soittelevat huilujansa. Nuori kansa tuomistoon, Maahan istui ruohistoon; Naiset kukkasista Kaiken-muotoisista Vääntää vaulat, Suuret paulat Kaunistamaan päät ja kaulat. Niin kevät tuo Riemuja vaan, Uudeksi luo Luonnon ja maan Hauskuudeksi sydämelle. Laihot toukokuun, Kasvut maan ja puun Muistuttavat ihmiselle Uutta elantoo, Uutta olentoo, Uutta eloo elämään.

_J.F. Granlund_.

Varpunen.

"Varpunen, sä räivä, Joka talvipäivä Kärkyt seutuvilla kartanon. Jos ois sulla mieltä, Pahan ilman tieltä Menisit, kuin pääsky mennyt on."

"Päällä kurkihirren Pidät ääntä virren, Kadehdittun' yli kaiken maan. Eikä kukaan pidä Sirkutustas sitä Laulun arvoisena ollenkaan."

Varpunen se vastaan, Tuuditellen lastaan, Pilpatti ne syyt, Miks' ei täältä lennä, Miks' ei pois voi mennä, Niinkuin kiurut ja kuin peltopyyt?

"Syy on isä vainaan, Miks hän meni naimaan, Harmajana, päistäröityin päin! Elänyt ei kauan, Jätti lapsilauman, Minä pahnan pohjimmaiseks jäin!"

"Tuskin vielä lensin, Kun jo kurjet ensin Läksi matkatielle ajallaan, Vaikk' ol' vilja vielä Koskematta siellä Haasioilla tai myös hajallaan."

"Minä kiljuin heille: Eipä kiiru meille, Ennen kuin nää kaikki syödyks saan. Mutta syönnin alla Pakkanen ja halla Jääksi jähmetytti järven, maan."

"Kun ois silloin tiennyt, Kuinka nyt on vienyt Talvi kaiken, minkä kasvoi maa, Oisin lentänynnä, Muiden kanssa ynnä, Vaivallakin valtameren taa."

"Vaan kun päivä palaa, Kultiansa valaa Yli hangen, yli meren, maan, Talvi herkiääpi, Kevät kerkiääpi, -- Silloin uuden mielen saan."

"Kosiin menen, palan, Luvan saan, teen valan Minun kaunokaiselleni. Pian työtä lisää Taivaallinen Isä Mulle ja mun ainoiselleni."

"Ensin tehdään pesää, Sitten kaiken kesää Pesä pienoisilla täytetään. Niist' on kyllin työtä, Niitä juottaa, syöttää, Niitä pellollakin käytetään."

"Nyt mä pidän majaa Pitkin katon rajaa, Enkä niinkään ole turvatta. Vasten Luojan mieltä Räystähältä sieltä Eipä varpuistakaan murhata."

_Abraham Poppius_.

Punkaharjusta.

Oli kerta miestä kolme, Jotka sattuivat Savosta Kulkemahan kuuluisahan, Haluisehen Helsinkihin. Tuunan salmehen tulivat, Joss' on saari salmen suussa; Yli salmen saatettihin Sille puolen Punkaharjun. Astuvat ylämäkeä, Käänteleivät, katseleivat, Istuvat, ajattelevat; Kuuntelevat kukkumista, Kesä-linnun laulamista, Kuinka siinä linnut lauloi, Linnut lauloi, metsä soitti. Antoi aurinko ilonsa, Päivä paistoi pitkin nientä; Siitä koko luonto liikkui, Ilma silmissä iloitsi, Ilahutti ihmiskunnan.

Kaikki' näitä katsellessa, Läikkyviä lähtehiä, Järven, lahen lainehia, Kerran vielä keskenänsä Miehet mielestä hyvästä Puhelevat puolestansa: "Kun ois tässä kukkasia, Lehtipuita lempehiä, Oksakaan omenapuuta, Oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asunto-maata!" Tuosta kärryihin kävivät, Rupesivat rattahille: Ratas vieri tietä myöten, Aatos Luojan töitä myöten. Ajoit siltoa sinistä Sekä harjua haluista; Siell' on puista portti tehty, Katu-varret kaunistettu. Tämä silta on silloin tehty, Kun on kuu kokohon pantu, Kun on aurinko aljettu, Laskettuna maan perustus; Viel' ei vaivu vuoliaiset, Eikä arkut alta murru!

_Olli Kymäläinen_.

Surulaulu 1850 vuoden kiellosta.

[V. 1850 tuli kielto, ett'ei suomeksi saa painattaa muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Tämä luonnoton kielto jonkun ajan päästä kuitenkin poistettiin.]

Ei ole vielä lintu raukat Mitannunna mieltään Pitämähän pienempänä Liian suurta kieltään.

Eikö liene asetusta Ensinkänä tienneet, Kun on aina rallatusta Ennellähän pienneet.

Vaan jos vanhat pitkäparrat Rähinänne kuulee, Niin he meitä laulamahan Opettavan luulee.

Sitten teidän rähinänne Pian kohta puuttuu; Kaikki koirankuonolaiset Meidän päälle suuttuu.

Minä neuvon lempeästi Asetusten mukaan: Nyt ei ole laulannolle Julkinaista lupaa.

Minun raukan laulantoni Esivalta kielti, Koska minä iloisesti Joutohetket vietin.

Niin nyt soisin että vielä Saisi linnut laulaa, Eikä pantais milloinkana Heille paulaa kaulaan.

Sitten riemurallatusta Saisin vielä kuulta, Vaikka kohta laulun mahti Unehtuupi multa.

Koska pääsky enemmältä Laulamahan yltyy, Silloin vesi silmistäni Yhtenähän hyrkyy.

Vaan kun rastas lauleleepi Lehdikossa salaa, Sitten luonto laulamahan Minullakin halaa.

Sitten laulan hiljaisesti Siellä hänen mukaan: Lillin, lallin, tillin, tallin, Ett'ei kuule kukaan.

Käköseni kultarinta, Älä kuku mäellä, Siitä saapi paha huuto Väkivallan väellä.

Mene tuonne kukkumahan Lehtovaaran rotkoon, Minä tulen kuulemahan Illoin, aamuin notkoon.

Ja jos siellä laulavani Jonkun kerran kuulet, Älä toki ilmoita, kun Venäjälle tullet!

_Antti Puhakka_.

Savolaisen laulu.

Mun muistuu mieleheni nyt Suloinen Savonmaa, Sen kansa kaikki kärsinyt Ja onnehensa tyytynyt, Tää armas, kallis maa!

Kuin korkeat sen kukkulat, Kuin vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaisat, Ja lehdot kuinka vilppahat, Kuin tummat siimehet!

Sen salot kuin siniset on, Puut kuinka tuuheat, Ja kuin humina hongikon Syv' on ja jylhä, ponneton, Ja tuulet lauhkeat!

Ja kussa tähdet tuikkavat Kovalla talvella, Ja kussa Pohjan valkeat Suloisemmasti suihkavat Kuin Savon taivaalla?

Tok' yhtä vielä muistelen, Sen suihke armaampi, Se silmä on Savottaren, Johonka taivas loistehen Ja sinens' yhdisti.

Me emme liioin kerskuko, Sanomme kumminkin: Muu Suomi, ellös ilkkuko, Jos meill' on hoikka kukkaro, Jos köyhiks' keksittiin.

Useinpa pelto kultainen Se sulla kellerti, Kim meidän vaivan, viljehen Kumohon löi vihollinen Ja poltti tuhkaksi.

Ja monta kertaa sattui niin, Kun meitä vainot löit, Kun vaimot, lapset kaadettiin Ja miehet sortui sotihin, Sä rauhan leipää söit.

Jos kielin voisi kertoa Näkönsä vanhat puut, Ja meidän vaarat virkkoa, Ja meidän laaksot lausua, Sanella salmensuut;

Niin niistäpä useampi Hyv' ois todistamaan: "Täss' Savon joukko tappeli, Ja joka kynsi kylmeni Edestä Suomenmaan!"

Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, Ja mulle ei mikään niin soi Kaikesta, minkä Luoja loi, Kuin: "armas Savonmaa!"

_A. Oksanen_.

Suomen valta.

Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, Niiss' on suoja Suomenmaan; Yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa. Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!

Suomalaisen kuokka, aura Kyntäneet on Suomenmaan; Kasvoi vehnä taikka kaura, Maa on meidän perkamaa. Kelläs täss' ois äänen vuoro Meidän maata johdattaa? Nouse siis sä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!

Suomalainen yksin kesti Ruton, näljän aikana, Yksin miekallansa esti Vihollisen maastansa; Suomalain' siis yksin käyköön Käsin ohjiin onnensa. Nouse, nouse, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!

Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auranrannat, Vienansuu, Siin' on, Suomalainen, mahti, Jok' ei oo kenenkään muun, Sillä maalla sie oot vahti; Älä ääntäs halveksu! Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan!

_A. Oksanen_.

Koskenlaskijan morsiamet.

"Äl', armas Annani, vaalene, Jos Pyörtäjäkoski pauhaa! Sen voimaa en tosin vallitse, Ei löydä se koskaan rauhaa, Mut kellä sen kalliot tiedoss' on, Niin sille se nöyr' on ja voimatoni"

Näin virkkoi Wilhelmi Annalleen Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Wilhelmi vei tätä morsiantaan.

"Voi kuinka kirkas on illan kuu Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel' entää; Mut koski kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Wilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.

Jo laski poikana purressaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään.

Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtiten vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Vellamon karjoja paimentaa Ja koskien kuohua katsastaa.

Sydän on Vellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossai Voi syttyä niinkuin maalla: Ja Vilhoa neitonen Vellamon Se katsellut kauan ja liioin on.

Ja tuostapa neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa ei voi kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäki käypi hyrsky; Mut itse perässä hän pelvott' on, Vaan Annasen poski on ruusuton.

Ilolla Vellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: "Se Vilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään näyttää? -- Voi, voi mua, Vellamon neitonen, Sill' ompi jo kultana ihminen!"

Jo päättää Vellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paateren Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Wilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.

Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin On _Vellamon neidonpaasi_, Se paasi, jolla hän Wilhelmin Veneen sekä onnen kaasi; Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan.

_A. Oksanen_.

Tunnon rauha.

Ah, kellä puhdas tunto on Ja kalvamaton mieli, Jonk' ain' on retki polveton Ja laittamaton kieli, Jot' oikeast' ei luovuttaa, Ei väärän puoleen horjuttaa Voi vilpin viehätykset;

Sen silmä aina kirkas on, Ja otsa puhdas hohtaa, Povess' on sydän pelvoton, Jos kunka kumman kohtaa. Hän on kuin nuori neitonen, Jokaisen mielitehtoinen, Vaikk' olkoon vanhus harmaa.

Kuin yöksi maata painaksen Ja luojahansa luottaa, Hän kummitusten, peikkojen Näköj' ei säiky suotta, Vaan yön unittoman lepää Ja riemullisesti herää Hyvien töiden toimeen.

Jos korvensyöntä yksinään Hän kolkkoakin kulkee, Tai meren aallot myrskyillään Hätään jos häntä sulkee, Hän hämmästy ei silloinkaan, Hänell' on rauha rinnassaan Ja turva tunnossansa.

Hän kaunis on kuin kukkainen, Raitis kuin kevätaamu, Vaan omantunnon-vaivainen Se hoippuu niinkuin haamu, Ja päivät sekä pitkät yöt Sen entiset pahuuden työt Hänt' aina ahdistavat.

_A. Oksanen_.

Säkenet.

Syksyn kolkko, synkkä ilta Kattaa kaupungin ja maan, Raskahasti rannan aalto Vastaa kuusten huminaan.

Kuusten alla seisoo suojus, Sepä kattotorvestaan Sukkelasti suitsuttavi Säkeniä ilmahan.

Säkenet ne säihkyellen Tuulen kanssa tanssivat, Heloittavat hetken aian, Tuikahtavat, -- sammuvat.

Lämmintä ei niistä lähde, Valkene ei valju yö, Mut ne kertoo, kuinka siellä Ahkera on alla työ.

Kaikuvalla kalkkehella Seppä rautaa kuonnuttaa, Painavilla palkehilla Taaskin tulta tupruuttaa.

Säkeniä uusi sarja Lentää yöhön sankeaan, Kylän lapset seisottuvat Noita tuossa katsomaan.

Säkenell' ei pitkä kaari Ole ilmamatkoaan, Tulen vaan saa syttymähän Käyden tulta ottavaan.

Näinpä, lauluni, sä lennä Säkenenä säihkyten, Nuorten mieltä miellytellen, Sytytellen, sammuen.

Ehkä saisit laulun innon Uutta tulta leimuumaan Sydämissä Suomalaisten Yli kaiken Suomenmaan.

_A. Oksanen_.

Syksytoiveita.

Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu, Lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan; Talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö, -- Miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!

Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee, Kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei: Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu, Karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu; Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin, Ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee, Mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee Uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.

Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs, Surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt, Vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää, Hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy. Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä, Kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää, Tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat, Joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit. Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan, Henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei, Vaan valo uus' kuin kirkastaapi jo uusia maita, Uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.

_A. Oksanen_.

Suomen salossa.

Honkain keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa; Honkain väliltä siintävä selkä Vilkkuvi koittehen valossa. Hoi la la la la laa. Hoi la la la la laa! Kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

Kaukana korvessa käkönen kukkuu Sulhonsa suloutta ylistää; Paimenten soitanto laitumen tieltä Ääntänsä korviini vilistää. Hoi la la la la laa, Hoi la la ia la laa! Kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

Omanpa henkeni kieltä ne puhuu Honkain humina ja luonto muu; Itse en sydäntäin hillitä taida, Riemusta soikohon raikas suu: Hoi la la la la laa, Hoi la la la la laa! Kaikuu mun suloinen Suomeni maa.

_Yrjö Koskinen_.

Virsi kotimaan puolesta.

Oi kuningasten kuningas, Sä maan ja taivaan valtias, Myös tälle maalle silmäs luo Ja armos runsaat lahjat suo!

Vähäinen meidän kansa on, Maailman silmiss' arvoton; Vaan mitä mahtavinkin vois, Jos voimaa sult' ei saanut ois?

Kuin tomu edessäs on maan Suuruudet, voimat, vallat vaan; Kun viittaat, korkein alenee Ja matalaiset ylenee.

Kuink' usein juuri valitset Aseikses pienet, alhaiset, Siks että Sinun voimasi Selvemmin heissä näkyisi.

Kun tahdoit kansan valitun, Otitpa ylenkatsotun Ja halvan Juudan kansan, sen Teit vartijaksi totuuden.

Ja Bethlehempä, pienoisin Tuo kaupungeista juudankin, Sai armon armoist' ylimmän, Messiaan nähdä syntyvän.

Oi Herra, kuule meitä myös, Tee meissäkin Sun armotyös! Suuruutta emme rukoile, Me pienuuteemme tyydymme.

Jos meidän kansa aina sais Vaan olla palvelijanais, Sun töitäs aina toimittaa, Valistua ja valistaa!

_Suonio_.

Suksimiesten laulu.