Part 9

[110] Tyro oli Sofokleen tekemä kappale. Tyro oli Salmoneyn ja Alkidiken tytär, ja hänestä mainitaan, että, kun hän oli Enipey jumalaan lemmistynyt, ja Poseidaoni tämän jokijumalan muodossa tuli neidon luoksi ja hänen kanssa synnytti pojat Pelias ja Neley, hän, Tyro, pani pojat veneesen, jonka hän lykkäsi lainehille menemään. Eräs hevospaimen kuitenkin havaitsi lapset ja otti ne kasvattaakseen.

[111] Niptroiksi, Νίπτρα, kutsutaan XIX:s runo Odysseiassa, jossa amma Eurykleia Odysseylle valmistaa jalkavettä, ja pesiessään tuntee hänen eräästä naarmasta. Niptrat mainitaan myös XXV. 6. Niptra oli muutoin myös toinen nimi Sofokleen tekemällä Όδυσσεύς άκανϑόπληξ nimisellä kappaleella, jot'ei kuitenkaan täällä tarkoitettane.

[112] Lukulajit eroovat, Didofrn painoksen lukulaji on käsikirjoituksia lähimpänä. Bekker ja Hermann lukevat: oΐον 'Ορέστης εν τη 'Ιφιγενεία ανεγνώρισε την αδελφην, άναγνωρισϑείς ύπ' εκείνης (Hermann lisää οτι 'Ορέστης)' εκείνη μεν yap δια της επιστολής, εκείνος δε δια των σημείων, ταντα ούν αυτός λέγει α βουλεται ο ποιητής, αλλ' ουχ' ο μύϑος.

[113] Hermann lukee έλέγχείν eikä ένεγκείν: hän olisi saanut ainakin vähän tutkia (ennenkuin hän sisarensa tunsi).

[114] Värttinän äänellä, κερκίδος φωνή, tarkoitetaan nähtävästi sitä, kudotun kankaan avulla toimitettua sanomaa, jonka kautta muinaisuudessa kuuluisa Filomela ilmoitti onnettomuutensa sisarelleen Proknelle. Värttinä siis tässä efficiens pro effectu. Thrakian kuningas Terey, kurjasti pilattuaan kälynsä Filomelan, leikkasi tämän kielen poikki, jott'ei hän siitä voisi mitään kertoa ja sulki hänen vankiuteen. Filomela kutoi nyt kankaan, johon hän taitavasti teki kuvauksen kärsimyksistään, ja toimitti sen sisarensa Proknen käsiin. Prokne sen heti ymmärsi ja yhdessä kostivat nyt sisaret Tereylle hänen ilkityönsä.

[115] Tämä Dikaiogeneen tekemä kappale, Κυπριοι, ei ole tarkemmin tunnettu.

[116] Alkinoo-kertonmkseksi, Αλκίνου άπόλογος, sanotaan koko sitä Odysseian osaa, jossa Odyssey Alkinoolle kertoo elämänsä vaiheet, Od. VII-XI. Oikeastaan tarkoittaa tämä paikka runoa VIII v. 521 ss.

[117] Nim. Odyssey ja Kyprioi-runoelman sankari (jonka Arist. jättää nimittämättä) -- sen sokeakin näkee, sanoo Hermann. Buhle selvittää: Odyssey ja hänen toverinsa (jotka olivat mereen hukkuneet!).

[118] Polyeido mainitaan kuuluisana dityramhin runoilijana 93:n Olympiadin aikoina. Sofista-nimensä arvellaan hänen saaneen monenpuolisesta taidostaan ja tiedostaan. Hän tunsi hyvin maalausta ja musiikkia.

[119] Theodekteen Tydeystä ei ole tarkkoja tietoja. Yhtä vähän Fineidaista.

[120] Hermann lukee εκ παραλογισμού ϑατέρου (_jommankumman_ väärästä päätelmästä) eikä εκ παρ. του ϑεάτρον, ja puolustaa lukulajiansa sillä, ett'ei tässä ole puhe katselijoista, vaan näytelmässä toimivaisista henkilöistä.

[121] Alkutekstin seitsemän sanaa pitkä lause ei tuota käännöksen suhteen aivan vähää vaikeutta. Mitä osoittaa tässä merkityksiltään laaja sana σχήμα? Saksalainen kääntäjä, tai Walz, käyttää sanan "Bewegung", joka on sen puolesta mukava, että sitä voi sovittaa sekä runoilijan omaan sisälliseen liikutukseen eli intoon että ulkonaisiinkin ruumiin liikenteisin eli käytöksiin (joko sitten runoilijan taikka näyttelijän), mutta sopimaton sen puolesta, ett'ei se asiata ratkaise vaan kiertää. Latinaiset kääntäjät käyttävät "habitus corporis", ja ymmärtävät sillä siis ainoastaan ruumiin liikenteet eli käytökset (joko runoilijan taikka näyttelijän). Molempia olen katsonut sopimattomiksi, edellisen, näet, liian laveaksi, jälkimäisen liian ahtaaksi. -- Arist:n ajatus näkyy olevan seuraava: Kun runoilija runoelmansa sepittää, täytyy hänen niin tyyni ajatella kuvaeltaviansa, että hän itse on tapauksissa läsnä, itse ikään kuin näkee sekä tapaukset että ne henkilöt, jotka tapaukset toimittavat. Sentähden täytyy hänen myös elävästi ajatella, selvästi mielessään kuvitella sekä tapauksien että henkilöiden ulkonaisetkin muodot. Tapauksien, näet, jotta hän välttäisi semmoisia virheitä kuin esm. Karkino teki "Amfiaraossaan"; henkilöiden taas, jotta hän osaisi oikein kuvaella miten minkin intohimon alainen henkilö itsensä käyttää, miten hän puhuu, mitä tekee. Täten soveltuu σχήμα sana sekä edellisiin että seuraaviin. -- Teichmüller arvelee σχήμα sanan tässä käsittävän ainoastaan lausetavau (λέξις) muotoja: runoilijan pitää niin paljon kuin mahdollista hyväksensä käyttämän myöskin kuvanto- ja intolauseita, puheen koristeita j.n.e.

[122] Näin tämä paikka mielestämme paraiten käännetään. Ajatus on se, että ne runoilijat, jotka itse ovat ikään kuin intohimoissa, myöskin paraiten tietävät kuvaella intohimoisten lauseita ja käytöksiä. Niin puhuu esm. vimman alainen luonnollisimmalla tavalla vimmatun kieltä sekä kuvailee paraiten tämmöisen tilaa, ja vihan alainen paraiten vihastuneen. Luonnollista on, ett'ei asia ole niin ahtaasti sanojen mukaan ajateltava, että muka runoilijan on toden perästä hurjaan vimmaan joutuminen, ennenkuin hän voi vimman alaista kuvaella, niinkuin muutamat ovat selittäneet. Asia on aatteellisesti ymmärrettävä. Nämä lauseet ovat pantavat yhteen sen kanssa, mitä Arist. ylempänä puhuu (ks. Muist. 120), että, näet, runoilijan pitää kuvaeltaviansa niin ajatella, että hän niissä on ikään kuin itse läsnä, ja mieleensä kuvata ulkonaisetkin kohdat. Jos runoilijan tulee kuvaella esm. isänmaanrakkaudesta elähytettyä henkilöä, on hänen ajatteleminen itsensä niin syvälle tämmöisen luonteesen ja tekoihin, että hän ikään kuin omin silmin näkee hänen intohimonsa ja siitä syntyvät käytökset ja omin korvin kuulee hänen sanansa ja sillä tavalla itse on ikään kuin saman intohimon alainen. Teichmüller koettaa osoittaa, että nämäkin lauseet ovat ymmärrettävät ainoastaan lausetapaa tarkoittaviksi: joka parhaiten osaa käyttää ja kuvata vimmatun kieltä, se muka vaikuttaa myös meissä todellisinta vimmaa, ja se runoilija, joka parhaiten tuntee vihastuneen kieltä, herättää meissäkin todellisinta vihaa. Ks. Teichm. m. t. s. 100 ss. Ehkä tämä selitys on yksinkertainen kyllä, niin sen kielitieteellinen perustus ei ole mielestämme tyydyttävä (vrt. Müller, Hermann, y.m.). Huomattava on muutoin, ettei Arist. katsonut kaikkia intohimoja sopiviksi vaikutus-aineiksi näytelmiin, ks. Luku VI. -- Hermann lukee meidän mielestämme sopivammin άπ' aυτής της φύβεως: itse luonnoltaan, eikä άπο της αυτής φύβεως, joten se käsikirjoituksissa on, ja jota Teichmüller'kin tahtoo puolustaa ja kääntää: saman luonnon tähden. Teichmüller selittää: intohimon alaisia uskomme siitä syystä, että heillä on sama luonto kuin meillä; vaikuttimena heidän puheissaan on sympathiallinen tunne, joka meitä heidän kanssansa yhdistää. Teichm. m. t. s. 119.

[123] Tätä, Aristoteleen koko kauneus-opille niin tärkeätä, paikkaa, jossa Arist. mainitsee niitä omaisuuksia, jotka synnyttävät runoutta ja taidetta yleiseen, vaikeuttaa valitettavasti paitsi erinomainen lyhyys ja selitysten niukkuus (-- nimittäin Aristoteleen, vaan ei suinkaan kommentatorien puolelta --) vielä lisäksi tekstin epätarkkuus. Useimmat käsikirjoitukset kuuluvat: -- οί μεν εύπλαστοι οί δε έξεταστικοί, jolla viimeisellä sanalla ei pääse mihinkään. Sen merkitys: valmis eli kykenevä arvostelemaan eli tuomitsemaan, ei sovi epithetiksi ευφνής sanalle, vielä vähemmin μανικός sanalle. Edellinen merkitsee, näet, hyvillä lahjoilla varustettua, taidokasta, talangikasta, jälkimäinen haltiokasta, runovimman alaista, runovimmaan taipuvaista miestä. Mutta jos se on jommallekummalle epithetinä annettava, niin täytyy se selittää edellistä, taidokasta, tarkoittavaksi. Silloin jääpi ενπλαστος määräyssanaksi haltiokkaalle -- joka taas on mahdotonta kosk'ei haltiokasta voi millään muotoa sanoa "eri muotoihin helposti taipuvaksi". Paitsi sitä osoittaa jo sanojen järjestyskin, että ευπλαστος pitää kuuluman sanaan ευφυής ja έξεταστικός sanaan μανικός. Kun näin ei sovi, niin on arveltu että tämä sana ehkä onkin joku erehdys käsikirjoituksissa, ja että se kenties olisi luettava εκστατικοί kuten se löytyykin kirjoitettuna yhdessä käsikirjoituksessa. Näin Hermann, jonka lukulajia me tässä hyväksymme. Runoustaide ja kaikki taide vaatii siis Arist:n mukaan joko taidokasta (talangilla varustettua) tahi vimmassa olevaa miestä. Nämä ovat kumpikin runouteen kykeneviä. Ei asia kuitenkaan ole niin ymmärrettävä, että näiden molempain omaisuuksien aina pitäisi löytymän erillään toisistaan, vaan pikemmin niin, että joku määrä toista aina on olemassa siinä, missä toinen pää-asiallisesti hallitsee. Kokonaan väärin arvelee Tyrwhitt, että ευφυούς sanan jälkeen olisi ajateltava sana μάλλον, jonka kautta taidokkaisuudelle, ευφυΐα, myönnettäisiin etevämpi sija taiteen synnyttämisessä kuin runovimmalle, μανία. Sillä jos jompikumpi näistä on arveltava etevämmäksi, niin teksti aivan selvään antaa etu-oikeuden μανία'lle. Sen huomaa myöskin Arist:n vasta lausutuista sanoista οι εν τοίς πάϑεσιν -- - -- άληϑινώτατα κ. τ. λ. Tarkemmin olen koettanut tätä todeksi näyttää Arist. Lära om d. Sköna o. Konst, s. 31 ss. Ks. muutoin tästä paikasta Müller m. t. II. s. 363 muist. 9.

[124] Paikka on turmeltu ja monenkaltaisia lukulajia löytyy, joista mainittakoon ennen vanhaan tavallinen: χρόνω δ' ύστερον τω άδελφω συνέβη ελϑεϊν της ίερείας' δια τί; 'ότι άνείλεν ο ϑεος διά τινα αίτίαν, έξω του καϑόλου, ελϑεϊν έκεί, και εφ' ότι δε έξω του μύϑον. Hermann lukee: χρόνω δε ύστ. τ. ά. συνέβη της ίερείας (το δε, ότι άνείλεν ο ϑεός, και διά τίνα αίτίαν, έξω τοθ καϑόλου) ελϑείν εκεί' (και εφ' ο τι δέ, έξω του μύϑον).

[125] Hakaisiin suljetut sanat ovat Hermannin, joka lukee: εις δυστυχίαν ή εις ευτυχίαν. Nämät pykälät, 1, 2 ja 3, asettaa muutoin Heim. 8:nen pykälän jälkeen (= 9, 10, 11).

[126] Lynkeystä ks. XI. 3.

[127] Ks. XI. 9-10.

[128] Hermann ja muut lukevat: το δε τέταρτον όμαλόν: "neljäs laji on yhdenmukainen", jota viimeistä sanaa Bekker, Didot'n painos y.m. jättävät pois. Sana όμαλός merkitsee tässä samaa lajia kuin XI:ssä luvussa sana άπλή.

[129] Hermannilla on: δυνατόν δε κ. τ. λ. λέγειν (tragediaa sopii nimittää) eikä δίκαιον.

[130] Niiden joukossa, jotka ovat aineeksi ottaneet Ilion hävityksen, mainitaan Kleofoni, Iofoni, Nikomakho y.m. -- Pykälän seuraavat sanat kuuluvat käsikirjoituksissa: ώσπερ Έυριπίδης Νιόβην, και μή ώσπερ 'Αισχύλος. Vaikeutta tekee sana "Niobe", koskei sen nimistä Euripideen tekemää näytelmää tunneta; puhumatta siitä, ettei Nioben-taru ensinkään koske Troian hävitykseen. Paikka on siis epäilemättä turmeltu. Tyrwhitt ehdottelee ja häntä seuraa Hermann y.m. ώσπερ Έυρ. Έχάβην, ή ώσπερ 'Αισχύλος. Parhaana pidämme Reizin emendationin, joka jättää Νιόβην ja lukee: ώρπερ Έυρ., ή ώσπερ 'Αισχ.

[131] Käsikirjoitusten lukulajissa: τοίς δε λοιποίς τα διδόμενα μάλλον του μύϑον ή 'άλλης τραγωδίας έστίν, ei ole mitään järjellistä mieltä, jonka tähden olen kääntänyt paikan Hermannin lukulajin mukaan: τοίς δε λοιπ. τα άδόμενα ου μάλλον κ. τ. λ. Teichmüller ehdottelee: τά άδόμενα άλλου του μύϑον.

[132] Hermann lukee και διανοίας, eikä ή διανοίας, mikä viimemainittu nähtävästi on väärin, koska λέξις ja διανοία eivät ole yhtä.

[133] Hermannilla on άπο των αυτών ειδών -- näitä samoja lajeja.

[134] Nim. tapauksissa eli toiminnoissa (έν τοίς πράγμασiv).

[135] Mm. puheessa (έν τω λόγω), runoilijan ja näyttelijän.

[136] Iliadin alkusanat. -- Protagoras, joka tieteellisesti selvitti runoilijain teoksia, näkyy arvelleen, että imperativia käytetään ainoastaan käskyissä.

[137] Niinkuin hänen jälempänä seuraavista määrityksistään huomataan, käyttää Arist. näitä kolmea viimeistä sanaa toisessa ymmärteessä kuin me niitä käytämme.

[138] Hermann parantaa: και γαρ το ΓΡ ανευ του Α ουχ εστι συλλαβή, άλλά μετά του Α.

[139] Tämä monin puolin turmeltu ja monenlaisilla eri lukulajilla varustettu paikka, §§ 6 ja 7, on, kirjan itse aineesen katsoen, kaikeksi onneksi aivan vähän arvoinen, jonka tähden voimmekin jättää eri lukulajien luettelemisen. Otollisimman lukulajin näyttää meistä Hermann esittäneen, vaikka se kyllä paljon poikkee käsikirjoituksista. Ks. Herm. Comment s. 164.

[140] Hermann arvelee, että Arist. sanalla συνϑετός, korkomerkki viimeisellä tavulla, ymmärsi välipuheella eli sovinnolla asetettua, mistä ihmiset pitävät yhtä mieltä, sovinnaista (konventionel), mutta sanalla σύνϑετος, korkomerkki ensi tavulla, liitettyä, yhdistettyä, kokoon pantua.

[141] 'Ο δέ sanojen lisäksi on λόγος ymmärrettävä.

[142] Käännämme Hermannin mukaan, joka lukee τα πολλά των μεγαλeίοτέρων οίον 'Ερμοκαϊκόξανϑος (Bekker ja Didot'n painos Μεγαλιωτών). Hermokaikoxanthoksi nimitti eräs pöyhkeä runoilija Megale-saarta, syystä, kuten arvataan, että joet Hermo, Kaiko ja Xantho sen tienoilla juoksivat mereen.

[143] Odyss. I. 185. XXIV. 307.

[144] Iliadi II. 272.

[145] Nämä esimerkit näyttävät olevan Homerosta otettuja, mutta eivät enään siinä löydy.

[146] Bekker lukee οίνον eikä άoivov. Neljännestä lajista, κόσμος, ei tässä puhuta mitään. Tästä puhuu Arist. Rhet. III. 7.

[147] Nim. semmoisiin lyhykäisiin ääntiöihin, jotka aina ovat lyhyitä: ε ja o.

[148] Herrmann: A ja N ja Ρ ja Σ.

[149] Kleofoni, ks. II. 5. -- Sthenelo oli tragillinen runoilija Aristofaneen aikana, joka häntä pilkkasi.

[150] Hermannilla on κυρίων: tavallisten sanain avulla.

[151] Arvoitus tarkoittaa mitenkä rokonpano-rauta (χαλκός) polttaa ihmistä rokkoa pantaessa, sanoo Arist. Rhet. III. 2, jossa tämä arvoitus mainitaan.

[152] Hermannilla on ή εξαλλάττειν: venyttää taikka muuttaa.

[153] Tähän löytyy monta lukulajia: ήτοι Χάριν (Hermann), ή τάχ' 'Αρην (Gräfenhan), ήτοι 'Αρην (Ritter). Venytystä tapahtuu sanassa βαδίζοντα, jossa ensimäinen tavu väärin venytetään.

[154] Tähänkin paikkaan löytyy eri lukulajeja: γευσάμενος τών έλλεβώρων (Hermann); γέρανος (Gräfenhan); γ' εράμενος j.η.e.

[155] Hermannilla on πάντως eikä πώς: kaikissa paikoin näkyä.

[156] Hermann lukee: έπι τών έπεκτάσεων, eikä έπών.

[157] Odyss. IX. 515.

[158] Odyss. XX. 259, jossa tavallisesti καταϑείς sanan sijasta luetaan παραϑeίς.

[159] II. XVII. 265.

[160] Yhdenlaisuuden havaitseminen = kyky huomaamaan kahden kappaleen yhtäläisyyttä. 'Ευφυΐα = luonnollinen taidollisuus, talangikas luonto.

[161] Hermann lukee: έν έξαμέτρω eikä έν μέτρω.

[162] Hermannilla on: τάς συνϑέσεις, eikä τάς συνήϑεις.

[163] Tämä Arist:n oppi kertomarunon, niinkuin tragediankin, yhdestä toiminnasta ja rajoitetusta runon-aineesta, jolle Arist. vaatii täydellisyyttä ja tarkasti määrättyä loppua, nosti aikanansa ankaraa vastustusta muutamain saksalaisten oppineitten puolelta, jotka tämän opin johdosta kielsivät Aristoteleella olevan tunnetta vanhalle luonto- ja kansarunoudelle (F.A. Wolff, Friedr. Schlegel, W. Müller y.m.). Samaten kuin nykyisempi aika yhä enemmin on tunnustanut Arist:n luonnontieteellistä arvoa, on se tässäkin asiassa jälleen kunniaan asettanut mainion filosofimme. Vrt. Zimmermann, Gesch. d. Aesth. als philos. Wissensch. s. 85.

[164] Kuten tietty mainitsee Herodoto Salamiin ja Himeran tappeluin tapahtuneen samana päivänäkin. -- Hermannilla on: ϑάτερον μετα ϑάτερον.

[165] Nimittäin sovittavat yhteen semmoisia tapauksia, joilla, ehkä ne ovat samaan aikaan tapahtuneet, ei kuitenkaan ole mitään yhteyttä.

[166] Vertaile VIII, alussa.

[167] Aineena tähän Iliadin yhteen tragediaan olisi siinä tapauksessa nähtävästi sovinto Akhilleyn ja Agamemnonin välillä ja edellisen uudestaan ryhtyminen sotaan, joka päättyy Hektorin kuolemalla. Odysseian tragedian aineena taas olisi arvattavasti Odysseyn kotiin palaaminen ja Penelopeian vapautus, joka päättyy kosijain kuolemaan.

[168] Sanat "useampia kuin" ja "Sinoni sekä Troiattaret" arvellaan myöhemmän interpolatorin tekemiksi, koska se kuuluu oudolta, että Arist. ensin sanoisi "useampia kuin kahdeksan" kun hän heti lukee kymmenen näitä tragedioja. Näytelmäin tekijöitä, niinkuin myöskin niiden teosten aineita kokee Hermann selville saada. Comment, s. 170.

[169] Yksinkertainen laji, jolla L. XVIII on nimi όμαλή, mainitaan tässä nimellä άπλή. Epopealla on samat lajit kuin tragediallakin, sanoo Arist. Samaten kuin siis mutkallinen epopea on semmoinen kertomaruno, joka tapahtuu vastaiskäänteen ja tuntemisvaihteen kautta, on se laji yksinkertainen, jossa näitä ei ole. Kolmatta lajia, ή ήϑική, joka tragediassa parhaasta päästä on luonteen-omainen s.t.s. luonteita kuvaava, sopii epopeassa paremmin sanoa siveydelliseksi, ethiseksi, siinä ymmärteessä että se kuvaelee kohtia siveyden alalta -- kotoa, perheellistä elämätä ja hallitusta, kotitapoja ja kotitöitä j.n.e. -- jota myös Arist:n mainitsema esimerkki todistaa. Sillä tunnetu on, että Odysseia juuri tämän puolesta on siveydellinen elikkä ethillinen. Kieltää ei kuitenkaan voi, että me muutoin Odysseiassa -- esm. semmoisissa paikoissa kuin ne, missä siko- ja karjapaimenet kestitsevät Odysseytä, taikka missä uskollinen talonkoira kuvataan, sekä monessa muussa omituisessa koti-elämän kohdassa -- tunnemme, niinkuin Vischer (Aesth. III s. 1201) sanoo "ein erstes Auftauchen der charakteristischen, wiewohl natürlich noch fest am Bande des plastischen Schwunges gehalten." Luonteen-omainen laji ei siis ole kertomarunolle vieras, vaikka siveydellinen on yleisempi. Intohimoinen eli pathetillinen laji on taas se, missä πάϑη ja παϑήματα kuvataan, niinkuin esm. Iliadissa Akliilleyn viha ja raivo, Patroklon kuolema, Hektorin surma y.m.

[170] Kolmas, suurin, eroavaisuus syntyy kertomarunon muodostumisen kautta (ks. V. 7, 8 sekä XXV, XXVI ja XXVII). Tämän suhteen on epopea, "diegematinen" s.t.s. kertovainen ja myönnyttää tämmöisenä kaikenlaisia omituisuuksia, joita näytelmäruno ei salli.

[171] Ks. VII. 12.

[172] Sanan μέρη jättää Hermann pois.

[173] Khairemonista ks. I. 12.

[174] Bekker panee Luvut XXIV ja XXV yhteen jaksoon, josta syystä hänellä yhteensä onkin ainoastaan XXVI lukua.

[175] Sanalla ήϑος, jonka muutoin Hermann jättää pois, on tässä lavein merkityksensä: ethillinen, siveydellinen kohta, ks. L. I, muist. 6.

[176] Hektorin vainoomista mainitaan myös XXVI. 8. 'Οι μεν tarkoittaa Kreikkalaisia, o δε Akhilleytä. Uskomattomalta, jopa naurettavaltakin näyttäisi, jos Kreikkalaiset parhaassa sodan vimmassa äkkiä olisivat la'anneet keihäitänsä viskaamasta ainoastaan Akliilleyn päännyykähyksestä, kosk'ei tämä kumminkaan voinut näkyä niin suurelle joukolle, kuin Troian edustalle levitetty Kreikan armeija.

[177] Nämä sanat kuuluvat yhteen ώς δει ("sopivalla tavalla") sanain kanssa, eikä ψευδή λέγειν sanain kanssa. Oikealla tavalla puhutaan perättömiä, jos toinen tämän kautta joutuu tekemään väärän päätöksen.

[178] Tämän, tekstin turmeluksenkin kautta vielä enemmin hämärtyneen, paikan ymmärrän näin: Homero opettaa miten perättömiä voi runoudessa käyttää. Perättömien käyttämisen tekee mahdolliseksi ne väärät päätelmät, joita ihmiset aina ovat niin valmiit tekemään. Ihmiset arvelevat, näet, tavallisesti näin: jos tuon olemisesta, tahi tapahtumisesta seuraa tämän oleminen tahi tapahtuminen, niin seuraa myös tämän olemisesta tahi tapahtumisesta tuon oleminen tahi tapahtuminen. Mutta tämä on ihan väärin. Jos, näet, esm. ensimäinen olisi väärää toinen totta, niin pitäisi ihmisten arvelun mukaan ensimäisenkin muka oleman totta (tahi tapahtuman taikka lisäksi tuleman s.o. ajateltaman todeksi). Pää-asiallisesti sama ajatus syntyy Hermannin lukulajista, vaikka se eriää sekä sanain että välimerkkien kautta. Se kuuluu näin: 'Οίονται γαρ άνϑρωποι κ. τ. λ. ή γίγνεσϑαι. τούτο δε έστι ψεύδος. δι ο εΐη αν το πρώτον ψευδος. άλλ' ουδε τούτου όντος, ανάγκη είναι ή γενέσϑαι ή προςϑείναι. Käännettynä: ihmiset, näet, luulevat, että, jos tuon olemisesta tahi tapahtumisesta seuraa tämän oleminen tahi tapahtuminen, myös jälkimäisen olemisesta tahi tapahtumisesta seuraa edellisenkin oleminen tahi tapahtuminen. Tämä toinen on nyt väärää. Senpätähden pitäisi muka myöskin ensimäisen oleman väärää. Mutta jos tämä toinen olisikin totta, niin ei sittenkään ensimäisen tarvitsisi täytymyksestä olla totta tahi lisäksi tulla. -- Sanoja τούτο δε έστι ψευδός pitää siis Hermann polvena tuossa ihmisten tekemässä väärässä päätelmässä, kun ne sitä vastaan Didot'n painoksessa ovat Aristoteleen ajatuksena samasta ihmisten väärästä päätelmästä.

[179] S.t.s. XIX:stä Odysseian runosta, jota nimitettiin Niptroiksi. Arist. tarkoittaa niitä Odysseyn valhe-juttuja, joitten kautta hän Penelopeiaa pettelee. Ks. L. XVI. 5.

[180] Sofokleen "Klektra" v. 680 ss. -- Pythian juhlat eivät Oresteen aikana vielä olleetkaan olemassa, vaikka Sofokles antaa Oresteen niissä kamppailla.

[181] "Mysoi" oli eräs Aiskhylon tekemä kappale. Mykkä arvellaan olleen eräs Telefo.

[182] Esm. Odyss. XIII. 119.

[183] Missä ei varsinainen luonne ole kuvailuksen tarkoituksena taikka missä ei erinomainen mielenparsi ole kuvattavana, semmoisissa paikoissa pitää erittäin huolellisesti viljelemän lausekeinoa ja kieltä. Mutta päin vastaisissa paikoissa katsottakoon toiselta puolen, sanoo Aristoteles, ett'ei kovin loistava lausekeino ja sulat koristuspuheet vie ydintä pois.

[184] Runoilijalle myönnämme, sanoo Arist., käyttää semmoisia lauseita ja sanoja, joita emme käytä tavallisessa ja jokapäiväisessä puheessa.

[185] Hermann, joka arvelee kummalliseksi, että Arist. muka olisi sanonut valtioviisaudella ja runoustaiteella ei olevan samat ohjeet, jota ei kukaan järjellinen ihminen väitäkkään, ehdottelee luettavaksi ποιητικής και τής ύποκριτικής = runoustaiteella ja esittelys- elikkä näyttelijä-taiteella.

[186] Virhe on siis kahdenlainen: olennollinen, joka loukkaa taiteen itse olentoa ja luontoa, ja satunnainen, joka loukkaa sivukohtia ja satunnaisia seikkoja.

[187] Hermannilla on: κατ' άδυναμίαν, joka pää-asiassa on yhtä: jotain, mihin taide ei kykene.

[188] Käsikirjoitusten käyttämää μή on Hermann muuttanut μήν sanaksi, joka meistä onkin oikeampi.

[189] Nim. kuin olevaisuns, todellisuus. Mitä me mistäkin puhumme, esm. jumaloista, saattaa kyllä olla huonompaa, kuin mitä se toden perästä on, jopa saattaa valhettakin olla, mutta kuitenkin sopii semmoisia puolustaa tuolla Xenofaneen käyttämällä lauseella: "eipä sitä tiedä". -- Tämän paikan olen kääntänyt Hermannin parannuksen mukaan: άλλ' έτυχεν, ώσπερ Ξενοφάνης, ου σαφή τάδε, kosk'ei sanat άλλ' οu φaσι τάδε anna mitään ymmärrystä.

[190] II. Χ. 152. Syyksi minkä tähden keihästen alapuoleenkin pantiin kärki mainitaan (Eustathio) sitä, että kerran yksi keihäs, yöllä kaatuen kumoon, oli kanssansa vetänyt maahan koko läjän, josta kauhea meteli sitten nousi.

[191] Iliad. I. 50. Kreikkalainen sana ούyρεύς merkitsee, näet, kumpaistakin.

[192] Iliad. X. 31.6.

[193] Iliad. IX. 202.

[194] Iliad. IL 1. "Kaikki" metaforallisesti "monen" sijasta, ks. alempana.

[195] Iliad. Χ. 11.

[196] Iliad. Χ. 13. Homero antaa Agamemnonin, maatessaan teltassansa Troian edustalla, katsella Troian maata sekä kuulla huilujen ja syringien yhteen-soivia ääniä -- mikä luonnollisista syistä oli mahdotonta. Se on siis knvannollisesti sanottu.

[197] Iliad. XVIII. 489; -- "Osatonna hän yksin" olisi tavallista. Kreikan kielessä kuuluvat sanat οϊος (ainoa) ja μόνος (yksin).

[198] Iliad. XXI. 297.

[199] Iliad. XXIII. 328.

[200] Eroitus syntyy tässä siitä, jos πριν sana toisessa värsyssä viedään sanoihin κέκρητο tahi ζωρά. Ks. Herm. Comm., s. 183. -- Paikka on muutoin turmeltunut. Olen kääntänyt Hermannin lukulajin mukaan: -- -- -- άϑάνατ' είναι, ζωρά τε πριν κέκρητο. Didot'n painoksella on ζαρά τε πρίν κέχριτο.

[201] Iliad. XI. 252.

[202] Iliad. XX. 234.

[203] Paikka on suuresti turmeltunut sekä lauseiden järjestyksen että itse sanainkin puolesta. Paras lukulaji on mielestämme seuraava, jonka mukaan olemmekin käännöksen tehneet: οίν τών κεκραμένων οΐνον ψαβιν ένια. όϑεν πεποίηται ο Γανυμήδες

Λίΐ οίνοχοεύειν,

ον πινόντων οΐνον. και χαλκέας τους του σίδηρον έργαζομένους, όϑεν είρηται

κυημίς νεοτεύκτου κασσιτέροιο.

Citati on otettu Iliad. XXI. 592. Hermann arvelee, ettei kaksimielisyys tässä ole sanassa χαλκεύς, niinkuin sitä luulisi, vaan sanassa κασσιτέροιο, joka muka olisi "pro alio aeris genere positum, eodem modo, qvo χαλκεύς vocaretur faber ferrarius". Ks. Comm. s. 185.

[204] Iliad. XX. 272.