Part 8

[46] Mitä luonne, ήϑος, on ks. L. I. Muist. 6. -- Mieli, διάνοια, on tämän suhteen ajatus, miete, mielenparsi, joka paraasta päästä osoittaa itsensä ihmisen puheissa, tuumailuissa ja sanaparsissa. Arist. eroitti nämä molemmat, mutta meillä on διάνοια suljettu luonteesen, ήϑος:een, ja on luonteen oikea lähde. "Der Zweck (johon draaman henkilöt pyrkivät) wird in Drama, wie vor dem eigenen Bewusstsein, so vor dem Freunde, vor dem Gegner gerechtferiigt, es wird mit Grunden gekämpft, bleibende Wahrheiten, Sentenzen, breitere Ausführungen gehen herüber und hinüber und stellen den Kampf der Kräfte in ein Tageslicht, das ihn nach allen Seiten beleuchtet und ihm den Stempel eines Kampfes von ldeen aufprägt. Dieses Element ist es, was Aristoteles (Poet. C. 6) die διάνοια nennt, die Rechtfertigung des Strebens durch Gedanken-Ausdruck, und was wir als das Gnomische bezeichnen." Vischer, Aestli. III. 2, 4. s. 1382.

[47] Nimittäin lausetapa ja laulanto.

[48] Nim. näytelmällinen laitos.

[49] Nim. runotoimi eli kantataru, luonne eli karakteri, ja mielenparsi eli ajatus.

[50] Hermann lukee tätä paikkaa näin: τούτοις μεν oυv άμα ολίγοις αυτών, ώς εΐπον, κέχρηται τοΐς ειδεσιν. ου γαρ 'όψεις έχει πάν j.n.e.

[51] Lukulajit eroovat. Bekker lukee: -- -- άλλα πράξεως και βίου και ευδαιμονίας και κακοδαιμονίας και γαρ ή ευδαιμονία (Hermann lisää: και ή κακοδαιμονία) εν πράξει έστί κ. τ. λ.

[52] Nim. hyviä taikka pahoja.

[53] Vertaile tähän mitä Arist., Poet. XXVI, sanoo Zeuxiista. Zeuxiin malauksilla ei ole ήϑος siinä ymmärteessä, että hän niissä erittäin viljelisi sitä taikka tätä laatua, niitä taikka näitä omituisuuksia, sillä hänellä on ideali ylimpänä perikuvana.

[54] Toisilla lukulajeilla on ov ποιήσει: niin hän ei tee j.n.e. Näin Bekker ja Hermann. Didot'n painoksen lukulaji on silminnähtävästi parempi, kosk'ei Arist. kiellä luonteidenkaan kuuluvan murhenäytelmään, ehkä kyllä itse kantataru ja toiminta ovat luonnetta tärkeämmät.

[55] Hermann asettaa tämän §:n 16:n §:n jälkeen.

[56] Muutamat ovat ymmärtäneet tätä koskevaksi puhujia eikä runoniekkoja, mikä kuitenkin on sopimatonta, koska Arist. sanoo έποίουν λέγοντας.

[57] Hermann lisää εί προαιρεΐται ή φεύγει: haluaako hän jotain tai välttää. Niin ikään panee hän των λόγων sanain edelle sanain ένιοι: muutamissa niistä puheista j.n.e. -- Luonteesta puhuu Arist. laveammin XV:ssä L:ssa.

[58] Didot'n painoksessa luetaan μέσον δε ο και αυτο μετ' έκείνο έτερον, jota lausetta Bekker, Hermann y.m. täydentävät lukemalla μέσον δε o και αυτο μετά άλλο και μετ' έκ. έτ. Ajatus on sama.

[59] Sanojen ώσπερ ποτε και άλλοτε selittämisestä pitävät kommentatorit eri mieltä, ja Hermann, jok'ei niiden kanssa ensinkään tule toimeen, jättää ne tästä paikasta pois ja asettaa ne VIII:nen Luvun alkulauseen loppuun. Vaikeuden tekee se, kun ei ole tiedossa, että näytelmiä olisi missään näytetty vesi-uurin mukaan. Sanat näkyvät siis tarkoittavan jotain muuta, nimittäin oikeuden käynnin menoja, puhujia ja asian-ajajia, joilla, kuten tietty, oli määrätty aika, minkä saivat puhua. Näin tulisi, arvelee Aristoteles, käymään näytelmäinkin, jos niitä täytyisi näytellä suurempi lukumäärä. -- Toisen selityksen tuottaa vähäinen sanojen muutos, jonka Reiz on ehdotellut, ώσπερ ποτ' άλλοτε και άλλοτε: jos niin monta kappaletta näyteltäisiin perätysten, niin tapahtuisi samaa kuin juttuja kertoessa, jolloin uuden jutun alkaessa on tapana sanoa "toisen kerran" ja "toisen kerran taas".

[60] Sana "laatuista," τω γένει, ei ole katsottu hyvin sopivaksi yhteen πολλά ja άπειρα sanojen kanssa, jonka tähden Victorius esitti luettavaksi άπ. τώ γ' ένι: paljon ja äärettömiä voipi tapahtua yhdelle. Näin Hermannkin, joka sen lisäksi jättää γ;η pois, ja tähän asettaa sanat ώσπερ ποτε και άλλοτε, ks. Luku VII, 11. Tekstinparannukset ovat tässä tarpeettomat, koska τώ γένει luonnollisesti kuuluu άπειρα sanaan: laadultansa äärettömän erilasta.

[61] Herakleis-runoelman tekijänä mainitaan Peisandro, Rhodo saaresta (n. 648 e.Kr.) ja Panyasis Halikarnassosta; Theseis-runoelman Pythostrato eli Nikostrato ja Deifilo.

[62] Odysseylle.

[63] Koska Homero kuitenkin kertoo tästä asiasta, Odyss. XIX v. 393 ss., ja Arist. nähtävästi tämän tunsi (ks. Rhet. III. 16, 10), niin on tämä paikka ehkä niin ymmärrettävä, että Homero ei kerro kaikkia, mitä kullekkin on tapahtunut, siinä ajan järjestyksessä kuin se todellakin on tapahtunut (kuten esm. Peisandro, Panyasis j.m.), vaan siinä järjestyksessä, missä se päätoiminnalle on sopivinta, ja kuten runollinen kauneus vaatii. -- Parnasso oli Apollonille pyhitetty vuori Fokiin maakunnassa.

[64] Odysseystä kerrotaan, että hän alussa ei mielellään lähtenytkään Troian sotaan. Tästä kokonaan päästäksensä sanotaan hänen teeskennelleen mielipuoleksi. Hän valjasti härän ja aasin auransa eteen, otti sitten suoloja kypäräänsä ja pudisteli niitä siinä, niinkuin hänen olisi ollut aikomus niitä kylvää. Mutta kun Palamedes nyt, häntä koettaaksensa, pani hänen poikalapsensa, Telemakhon, auran eteen, ja Odyssey nosti auran pojan ylitse, niin ettei se lapseen ollenkaan koskenut, tuli hänen teeskentelemisensä ilmi.

[65] Runoilijan, sanoo Arist., ei ole pakko kertoa ainoastaan semmoista, mikä todellakin on olemassa, ja joka erittäin on historiassa elikkä todellisuudessa tapahtunut, vaan semmoista, joka määrätyillä oloilla ja ehdoilla tapahtuisi, tahi yleensä kaikkia, mitä missäkin todennäköisyyden tahi täytymyksen mukaan tapahtuisi. Alempana sanoo hän taas, ett'ei runoilijan suinkaan tarvitse karttaakaan todellisuutta ja olevaisia oloja, sillä το εικός ja το άναγκαιον pitää oleman hänen ylimpänä ohjeenaan, eikä mikään estäkään todellisuudessa tapahtuvaa olemasta todennäköistä ja mahdollista (§ 10). -- Tätä paikkaa tarkastelee likemmin Lesssing, main. teos St. 79.

[66] Tragedia käyttää historiassa, sadussa tahi todellisuudessa olevia nimiä esm. Herakles, Oidipo, Promethey, Agamemnoni j.m.s., jota komedia ei tee. Sillä tämä, enimmiten kuvaellen vähäpätöisiä, ajateltuja, perättömiä tapauksia, rakastaa myös itse nimiinkin panna henkilöiden luonnetta. Niin esm. pannaan sotureille usein nimi Thraso (rohkea) tahi Polemoni (sotainen); kauniille nuorukaisille nimi Pamfilo (kaikille rakas) tahi Kharino (lemmittävä); kuokkavieraille Gnatho (pöhöposki) tahi Artotrogo (kakunkalvaja) j.n.e.

[67] Seuraavaa kaksi pjdiälää, §§ 11 ja 12, on Hermann, kuten näkyy hyvillä syillä, asettanut X:nen Luvun 2:sen pykälän jälkeen, johonka ne sisältönsä puolesta kuuluvat. Koko loppupuoli tästä IX:stä luvusta näkyy olevan turmeltunut.

[68] Hermann lukee δια τους κριτάς ("tuomareitten tähden") eikä, kuteen muut, δια zovg υποκριτάς. Nähtävästi onkin Hermannin esittämä lukulaji todellinen parannus. Sillä vaikea on ymmärtää, miten näyttelijät pakoittaisivat hyvät runoilijat heidän runoelmissaan käyttämään paljon välikertomuksia, kosk'ei näissä erittäin ilman mitään loistamisen tilaisuutta näyttelijöille. Tuomarien tähden saattoivat sitä vastaan runoilijat hyvinkin tulla houkutelluksi välikertomuksia käyttämään. Tuomarit olivat, näet, yleisön valitsemia ja yleisö niihin vaikutti, niin että he kyllä toisinaan yleisön suosiota myöten ratkaisivat kilvoittelemisia. Kun nyt välikertomukset antoivat hyvää tilaisuutta käyttämään loistavaa lausetapaa ja yleviä kuvauksia, niin helposti voi ymmärtää, mitenkä hyvätkin runoilijat tuomarien tähden rupesivat välikertomusten liialliseen käytäntöön. (Vert. XIII. 12.)

[69] Hermann jättää sanan μύϑον pois.

[70] Paikka on turmeltu, lukulajit eroovat, jälkilausetta ei ole ollenkaan. Hermann esittelee luettavaksi: ταντα δε γίγνετai μάλιστα τοιαύτα, όταν γένηται παρα τήν δόξαν, και μάλλον, όταν δι' άλληλα -- -- --.

[71] Tätä tapausta kertoo Plutarkho "De sera numinis vindicta", 8 1.

[72] Ks. seuraav. Luk. XI.

[73] Mihin καϑάπερ εΐρηται viittaa, ei ole selvää, kosk'ei Arist. missään ole selvittänyt, mitä sanalla περιπετεία ymmärretään. Kommentatorit ovat osoittaneet L. VII § 12 ja, ehkä paremmalla syyllä, L. IX. 13 (11). Näin Hermann. Mutta edelliseen paikkaan, VII. 12, se ei ensinkään sovi, sillä περιπετεία ei suinkaan ole yhtä kuin μετάβασις tahi μεταβολή. Jokainen περιπετεία on kyllä μεταβολή, mutta jokainen μεταβολή ei ole περιπετεία. Peripeteia, vastaiskäänne, on, näet, asian äkkinäinen ja arvaamaton kääntyminen päinvastaiseksi sen suhteen, minä se ennen oli ja miksi se arvattiin muuttuvan. Tapaus siis, jok'ei vienyt siihen, mihin se luultiin vievän, vaan päinvastoin; tapausten juonne kääntyy, mutta ei siihen suuntaan, johon se luultiin kääntyvän, vaan päinvastaiseen. Ks. E. Müller m. t. II. s. 143. -- Millä todennäköisyydellä sitä sopii arvata jälkimäiseen paikkaan, luk. IX. 13 (Herm. IX. 11) kuuluvaksi, on vaikea sanoa, koska teksti siinä paikassa nähtävästi ei ole ainoastaan turmeltunut, vaan myöskin vaillinainen.

[74] Tulija oli Korintholaisten lähettiläs, joka tuli Oidipolle tarjoamaan kuningasvallan kaupungissa, kuolleen Polybo kuninkaan jälkeen. Kun nyt Oidipo, peläten erästä Delfon orakelin ennustusta -- joka ilmoitti, että hän tulisi murhaamaan oman isänsä ja oman äitinsä kanssa synnyttämään lapsia -- ei uskaltanut vastaan-ottaa tarjottua kuningasvaltaa, eikä siis, karttaakseen ennustelman toteumista, luvannutkaan tulla, niin ilmoitti lähettiläs nyt, ettei Oidipo ollutkaan Polybon oikea lapsi, vaan hänen ottolapsensa, ja johdatti täten Oidipon tutkinnot oikealle, josta sitten toivotun ilon sijaan nousi hirmuisin murhe. Sofokles, Oid. Kol. 924-1185.

[75] "Lynkey" oli nähtävästi, ks. XVIII. 3, Theodekteen, Aristoteleen aikalaisen, tekemä tragedia, jonka aineena oli taru Danaon 50:stä tyttärestä, jotka miehensä tappoivat. Tämä Danao oli tavallisen tarun mukaan Egyptiläinen, joka 50 tyttärensä kanssa läksi pakoon veljensä Aigypton 50 poikaa, jotka olivat häntä vastaan kapinata nostaneet. Danao tuli Argos kaupunkiin ja tehtiin siellä kuninkaaksi. Mutta Aigypton 50 poikaa tuli hänen perästään Argos'iin ja kosivat Danaon 50 tytärtä. Danao kihlasi ne heille, mutta käski tyttäriensä surmata itsekukin sulhonsa itse hää-yönä. Kaikki näin tekivätkin paitsi yksi ainoa, nimeltä Hypermnestra, joka säästi miehensä nimeltä Lynkey. Kun nyt Danao, joka oli tämän hirmutyön aikaan-saattanut, myös tahtoi Lynkeynkin surmauttaa, joutui hän itse surman suuhun ja Lynkey pelastettiin. Muutamat kertovat, että Lynkey itse hänen murhasi, toiset että Danao kuoli itsestään, jonka perästä Lynkey joutui Argos'in kuninkaaksi.

[76] 'Αναγνώριαις, tuntemisvaihde, on semmoinen vaihde toimivaisten henkilöiden elämänvaiheissa, että toinen tulee toista tuntemaan, heidän oltuansa siihen asti toisillensa tuntemattomia. Tuntemisvaihde voi muutoin (ks. alempana) olla joko ykspuolinen, niin että ainoastaan toinen tuntee toisen, taikka voi se tapahtua molemmin puolin, niin että kumpikin tulee toista tuntemaan. Vrt. alempana ja Luk. XVI. -- Hermann lukee των j.n.e. γνωρισμάτων, eikä των j.n.e. ώρισμένων. Muutos antaa tämän ymmärteen: tuntemisvaihde on vaihtuminen tietämättömyydestä tietoon niistä tuntomerkeistä, jotka ovat aiotut onneksi taikka onnettomuudeksi.

[77] Τήs πέμψεως ei tarkkaan sovi Euripideen Ifig. Taur. 759-792 -- jota paikka tarkoittaa -- koska Ifigeneia, peläten haaksirikkoa merellä, suullisesti kertoili sen kirjeen sisällön, jonka hän antoi Oresteelle Kreikanmaahan vietäväksi. Syystä on kuitenkin muistutettu, ett'ei tämmöisestä pienestä epätarkkuudesta tarvitse mitään lukua pitää.

[78] Orestes sai Ifigeneian hänen tuntemaan kun kertoi eri kohtia heidän kodistansa. Ks. Eur. Ifig. Taur. 809-826.

[79] Kolmas vaikuttava asia on πάϑος, sanoo Arist. Πάϑος tässä ymmärteessä käsittää "ihmiskunnan suuret, ankarat kärsimiset, jotka liikuttavat sisimmäistä sielua taikka hävittäen vaikuttavat ihmisen luonnolliseen oloon" (Biese) ja ilmauvat tuhotöissä, niinkuin haavoittamisissa, murhaamisessa j.n.e. Kun tragediassa varsinaisesti kuvataan tämmöisiä ankaria πάϑη, niin syntyy eri laji, jota Arist. sanoo pathetiseksi. Pathos ei kuitenkaan aina ilmau näin ankarassa muodossa. Tavallisessa ymmärteessä on pathos se innostus, joka on ihmisen tekojen sisimmäinen vaikutin, ja joka semmoisena löytyy jokaisessa näytelmässä, jokaisessa draamallisessa henkilössä. Niin on esm. Antigonessa sisaren rakkaus se pathos, joka täyttää hänen mielensä ja vaikuttaa hänen töitänsä. Pathosta tässä yleisessä esthetillisessä ymmärteessä sanomme intohimoksi. -- Aristoteleen mukaan löytyy neljä eri tragedian lajia, nimittäin: yksinkertainen (άπλή 1. όμαλή = yhdenmukainen), mutkallinen (πεπλεγμένη), luonteen-omainen (luonnetragedia, ήϑική) ja intohimoinen (pathetinen, παϑητικη). Ks. XVIII, XXIV j.m.

[80] Ks. VI, 11.

[81] Parodos-laulua sanoo Arist. esitelmäksi, λέξις, syystä että se välistä keskeytettiin anapeestisilla värsyillä, joita laulajiston johtaja yksin esitteli lausumalla. Näin ei ollut Stasimon-laulun laita, joka laulettiin alusta loppuun asti yhtä mittaa, keskeymättä, josta sen nimi onkin tullut. Stasimon, näet, merkitsee seisovaa, keskeymättä pitkittyvää yhtämittaista laulua.

[82] Tämä on niin ymmärrettävä, ett'ei Stasimon-lauluissa käytetty kokonaisia anapaeston- ja trokhaion-peräisiä värsy-järjestelmiä (systemejä), joita aina oli tapa lausua eikä laulaa. Sitä vastaan voi kyllä laulannossa löytyä anapaesto- ja trokhaio-värsyjä, niinkuin niitä on Sofokleellakin.

[83] Näyttämön laulut, τα άπο τής σκηνής, syntyivät jonkunlaisesta lyyrillisestä innostuksesta taikka toimivain henkilöiden tunteitten yltymisestä ja innon kohoamisesta puheenvaihtelossa. Jos nämä olivat surullista laatua ja laulajistokin yhtyi laulamaan toimivaisten kanssa, niin syntyivät n.k. valituslaulut eli kommot.

[84] Tämä lause ei löydy Hermannin editionissa.

[85] Inhoittavaa, μιαρόν, se loukkaisi siveydellistä tunnettamme.

[86] Tätä paikkaa on Lessing tutkinut, ks. m. t. Hamb. Dramat., jossa hän myös selittää mitä φιλανϑρωπία on.

[87] Näitä sanoja arvellaan jonkun interpolatorin tekemäksi.

[88] Kun § 2 sanottiin, että runotarun parhaiten tulee olla mutkallinen, ja tässä taas sanotaan, että sen pitää oleman yksinkertainen, niin näyttää tämä ristiriitaiselta. Niin ei kuiteukaan ole. Edellisessä paikassa, § 2, vaaditaan, että kantarun pitää oleman mutkallisen siinä ymmärteessä, että muutos tapahtuu vastaiskäänteen ja tuntemisvaihteen kautta, mutta tässä, § 6, että sen pitää oleman yksinkertaisen siinä ymmärteessä, että kantataru on yksi ja yhdestä, niin että se kertoo yhden sankarin elämätä, töitä ja kohtaloita, eikä niinkuin Odysseiassa kaksinainen. Tässä, näet, seikat tapahtuvat ja edistyvät kahdella eri taholla yhtä aikaa, nim. Ithakassa Penelopeian ympärillä ja Odysseyn ympäri hänen harhamatkoillansa. Vrt. § 11.

[89] Tästä havaitaan, ett'ei vanhan ajan tragilliset henkilöt ole niin peräti ilman syyttä, kuin niitä toisinaan esitellään, ehkä he kyllä ovat syyllisiä toisessa ymmärteessä kuin nyky-ajan draamalliset karakterit.

[90] Sanalle παϑός sopii tässä molemmat sen merkitykset, nimittäin sekä sisällinen -- intohimo, että ulkonainen -- παϑήμα, kärsiminen, joka on edellisen tuoma.

[91] Khairemoni mainitaan (Athen. XIII, s. 562 F.) kirjoittaneen "Haavoitettu Odyssey" nimisen murhenäytelmän, joka kuvaelee Odysseyn, Kirken kanssa synnytettyä, poikaa Telegonoa. Tämän pojan lähetti, näet, äiti isää hakemaan. Myrsky ajoi hänen Ithakaan, jossa hän joutui asukasten kanssa riitaan, ja haavoitti tietämättä isäänsä Odysseytä.

[92] Πάϑος on tässä paikassa nähtävästi käytetty samassa ymmärteessä kuin XI, 10.

[93] Useat kommentatorit arvelevat näitä sanoja epäperäisiksi eikä Arist:n kirjoittamiksi. Oli miten oli niin moite Sofoklesta vastaan on perätön, koska Sofokleella oli täysi syy, minkä tähden hän ei voinut antaa Kreonin kuolla poikansa kädestä, ennenkuin Kreoni oli saanut nähdä huoneensa perikadon.

[94] Tämä näyttää ensi silmäyksellä ristiriitaiselta ja onkin siksi julistettu. Lessing oli ensimäinen, joka koetti osoittaa lausuttujen mietteiden todenperäisyttä. Huomattava on, että Arist. tässä puhuu ainoastaan tuntemisvaihteen, vaan ei murhenäytelmän hyvyydestä, niinkuin myöskin ettei paras tuntemisvaihde suinkaan välttämättömästi kuulu yhteen parahimman murhenäytelmän kanssa, ikään kuin ei myöskään paras luonne ole soveliain parahimmalle tragedialle. Parahimpaan murhenäytelmään soveltuu päin vastoin ainoastaan parasta lähin tuntemisvaihde. Ks. Teichm. Aristotel. Forsoh. I. s. 78 ss. -- Kresfontes on Euripideen tekemä näytelmä, josta Lessing, Hamb. Dram. 37 ja 40, laveasti puhuu.

[95] Hermann lukee Valckenaer'in parannuksen mukaan εν τή 'Αντιόπη eikä εν τή ''Ellη, niinkuin käsikirjoituksissa on. Antiope on Euripideen tekemä. Helle nimisestä kappaleesta ei muutoin tiedetä mitään. Helle oli kuningas Athamaan ja hänen puolisonsa Nefelen tytär ja synnytti Poseidaonin kanssa Almops nimisen gigantin.

[96] Walz muistuttaa, että tämä pykälä, samaten kuin koko Luku XV, nähtävästi on sattunut saamaan väärän paikan, se kun keskeyttää puheen kantataruista. Niiden oikeana sijana sopisi olla Lukujen XVIII ja XIX välillä.

[97] Aristoteleen ensimäistä vaatimusta luonteiden suhteen, että, näet, heidän pitää oleman hyviä, ovat eri selittäjät käsittäneet eri lailla. Mitkä arvelevat, että vaaditun hyvyyden pitää koskeman henkilön siveydellistä luontoa, niin ett'ei tragediassa kuvata pahantekijöitä ja kelvottomia ihmisiä; mitkä taas, että luonne on oleva hyvä taiteelliselta ja esthetilliseltä kannalta s.t.s. taitavasti ajateltu ja sepitty. Kummallakin selitystavalla on perusteensa. Jos pidetään sitä mieltä, että Arist. tässä puhuu ainoastaan murhenäytelmässä kuvaeltavista luonteista, niin sopii siveydellinen selitys paremmin, koska Arist. opettaa, että tragedia, vastoin komedian tapaa, kuvaelee arvoisia ja jaloja ihmisiä. Tätä ei silloin vastusta mikään muu, kuin sanat παράδειγμα σκληρότητοs 14:ssä §:ssa, mikä ei aivan hyvin sovi siveydelliseen hyvyyteen. Sentähden ovatkin tämän selitystavan puolustajat σκληροτητος sanan sijaan ehdotelleet άπλότητος, perustukseksi tuoden esiin Rhet. Lib. I. 9. Jos taas arvellaan, että Aristoteleella, näistä puhuessa, on laveampi näkyala, niin on taiteellinen ja esthetillinen ymmärre sopivampi. Tätä selitystä puolustaa § 7, missä Arist. moittii Menelaon luonteen huonoutta, kosk'ei voi siveydellisessä katsannossa sanoa Menelaoa syylliseksi, kun ainoastaan heikkous on hänen vikansa. Tätä puolustaa niin ikään mainittu 14 §. Tämän selitystavan puoleen taipuu, paitsi muita, Lessing, Schick ja Hermann -- viimeinen kyllä pannessaan vastalauseen Arist:sta vastaan -- edellisen puoleen E. Müller, Twining ja muut. Ks. E. Müller s. 162 muist. 16. Koska muutkin Arist:n vaatimukset luonteiden puolesta ovat yleisiä eikä ainoastaan murhenäytelmälle omituisia, ja useat muutkin hänen tässä kirjassa tehdyistä määrityksistään soveltuvat taiteesen ylimalkaan, katson tässäkin yleisemmän esthetillisen selityksen sopivammaksi.

[98] Todellinen, όμοιον, oikea, s.t.s. että se on semmoinen, kuin se historiassa tahi sadussa ilmauupi, taikka ylimalkaan todellisuuden mukaan tehty, eikä vääristelty.

[99] Yhtämukainen, όμαλόν, konseqventi, itsensä kanssa yhtäpitävä, eikä ristiriitainen.

[100] Syyksi tähän Menelaon moitittuun luonteen kehnouteen on tahdottu huomata Athenalaisten kansalais-vihaa Spartalaisia vastaan. Kuten sanottu, tämä kehnous ei kuitenkaan ole muussa, kuin hänen mielensä heikkoudessa ja päättämättömyydessä.

[101] Skylla oli nähtävästi Euripideen tekemä Satyridraama.

[102] Melanippe oli eräs Euripideen tragedia. Melanippe oli Neptunolle synnyttänyt kaksi poikaa, Boioto ja Aiolo. Kun isä aikoi lapsensa surmata, pani äiti Melanippe ne navettaan ja väitti Neptunolle, että lapset olivat lehmän synnyttämiä, mutta ei sittenkään luoden kannetuita. Tästä sofistillisesta väittelystä mainitaan Melanippelle tulleen liikanimi ή σοφή.

[103] Euripideen Medeiassa saadaan loppukehitelmä toimeen ainoastaan sillä keinoin, että Medeia yhtäkkiä viedään pois konstillisella teateri-koneella, joka oli kuvaelevinaan kärmevaunuja (Deus ex machina). -- Tämän paikan (§§ 11, 12 ja 13) asettaa Hermann XVIII:een lukuun 11:nen §:n jälkeen.

[104] Kun ei Arist. missään muualla moiti Homeroa, jota hän päin vastoin aina ylistää, niin ovat muutamat kommentatorit arvelleet, että tällä "Iliadilla" kenties tarkoitettanee jotakuta tragediaa, jonka tekijätä he eivät kuitenkaan ole tietäneet tarkkaan määrätä. Huomattavaa on kuitenkin, että Arist. tässä puhuu näytelmien kehitelmistä eikä kertomarunouden. Se, mikä näytelmärunoudelle on sopimatonta, voi aivan hyvin sopia kertomarunoudelle, ja päin vastoin. Alentamatta Homeron arvoa voipi siis Arist., esimerkkejä mainitesaan, sanoa, ettei kehitelmä näytelmissä saa tapahtua samalla tavalla kuin esm. poispurjehtiminen on kuvattu Iliadissa. Paikka, jota tässä tarkoitettanee, on arvattavasti Iliad. II. 155 ss. Kun, näet, Agamemnoni, tutkiaksensa sotalaumojen mieltä, oli esittelevinään palausmatkaa takaisin Hellaasen, niin olisi syyllä saanut odottaa, että Odyssey ja muut ruhtinaat olisivat itsestään olleet niin rohkeamieliset ja uskaliaat, että olisivat vastustaneet tätä Agamemnonin esittelyä. Kuitenkin tarvitaan Iliadissa Heran lähettämä Pallas jumalatar Odysseyn mieltä yllyttämään. Tätä ehkä katsoo Aristoteles joksikin tarpeettomaksi "Deus ex machina"-keinoksi, jota ei sovi näytelmissä käyttää.

[105] Ymmärtämättömien joukkoon on ehkä esm. sekin luettava, miten Oidipo oli voinut olla niin monta vuotta tietoa saamatta Laion surmasta.

[106] Teksti niinkuin sen selityskin ovat riidan alaiset. Ensiksikin lukee Hermann οικείαν μορφήν eikä ιδίαν μορφήν, jok'ei kuitenkaan tee eroitusta. Tärkeämpi on eroitus pykäleen loppupuolessa. Parhaimmissa käsikirjoituksissa luetaan paikka näin: τα τοιαύτα 'έχοντας επί τών ήϑών τοιούτους όντάς επιεικεΐς ποιεΐν παράδειγμα σκληρότητος κ. τ. λ., joka Didot'n painoksessa on seuraavalla tavalla välimerkeillä jaettu: τα τ. 'έ. ε. τ. ήϑών, τ. ο. ε. ποιεΐν παραδ. σκλ. κ. τ. λ. Bekker ja Hermann lukevat, jättäen pois sanat τοιούτους όντας: τα τ. 'έ. ε. τ. ήϑων, έπιεικείας ποιεΐν παράδειγμα ή σκληρότητος δει' οίον κ. τ. λ., josta syntyy se yinmärre, että runoilijan, kuvatkoon hän joko tuimia taikka mietoja taikkapa millaisia luonteita hyvänsä, aina on niitä kuvaaminen sillä tavalla, että ne tulevat esikuviksi joko hyvyydessä taikka ankaruudessa. Pää-asiallisesti ajavat kuitenkin selitykset yhteen: παράδειγμα, esikuva, merkitsee tässä samaa kuin perikuva, ideali. Jos nyt runoilija, sanoo Arist., kuvailee tuiman taikka miedon miehen, täytyy hänen tätä kuvata niin kuin todellinen ideali vaatii, olkoonpa sitten hyvyys, suopeus, taikka ankaruus, jäykkyys, hänen luonteensa. Näin ovat esm. Homero ja Agathoni -- viimemainittu "Telefo" nimisessä näytelmässään -- kuvaelleet Akhilleytä, joka kaiken tuimuutensa ohessa kuitenkin aina vetää puoleensa myötätuntoisuuttamme. Heinsius ehdottelee, että παράδειγμα sanan jälkeen ajateltaisiin μάλλον. Ehkä tämä antaisi hyvän ymmärteen kyllä, on se kuitenkin tarpeeton.

[107] Hermann, joka lukee τα περι τάς εξ ανάγκης eikä τα παρά τ. ε. α. (täytymyksen ulkopuolella, rinnalla, Bekker, Didot), viittaa tanssi- ja säveltaiteisin.

[108] Sanat ovat jonkun runoilijan käyttämiä, jota todistaa sekä varakkeen pois jättäminen γηγενείς-sanan edeltä, että myöskin itse tämä laatusana, joka runollisesti on käytetty Σπαρτοί sanan sijasta, Herm. Tarkoitetaan, näet, Thebalaisia, joita sanottiin "kylvetyiksi" (σπαρτοί), syystä että Kadmo tarun mukaan kylvi tappamansa louhikärmeen hampaita, joista sitten nousi aseellisia miehiä, joilla oli keihään merkki ruumiissa.

[109] Pelopsille antoivat tarun mukaan jumalat elfenluisen olkapään, ja sen muistoksi syntyivät kaikki hänen jälkeisensäkin valkoisella loistavalla pilkulla olkapäässä. Näitä oli myös Thyestes. Karkino sanoo runollisesti pilkkua tähdeksi.